Viimeiset pari viikkoa olen saanut olla aika paljon roudarina keskimmäiselle tytölle. Tavallisten soittotuntien ja orkesteriharjoitusten lisäksi keikkaa on pukannut harjoituksineen sekä kunnalta isänpäiväjuhliin että seurakunnalta Tuomasmessuun. Kymmenen vuotta musiikkiopistossa antaa valmiudet jo aika moneen tilaisuuteen. Lisäksi aikaa on löytynyt oman bändin harjoituksiin ja äänityksiin upouudessa musiikkiluokan studiossa, josta kiitos jälleen homeremontin…Tänään piti tyttö viedä aamulla seitsemäksi Savonlinnaan, josta soittajat lähtivät Kuopioon Nuori soittaa -tapahtumaan. Joskus ajattelen tätä kaikkea sivusta seuratessa, että “Voi, kun ois viulu ja voi kun osais soittaa!” Mutta samalla heti perään myönnän, että sellaista pitkäjänteisyyttä, harjoituskestävyyttä ja omistautumista ei taitaisi itsestä löytyä, eikä löytynyt silloin nuorempanakaan, jolloin vitsa olisi väännettävä. Kävin itsekin naapurikylän kanttorilla pianotunneilla silloin nuorena, mutta viimeisimpinä vuosina eniten soittotunnille lähtöä motivoi erään kivan pojan mahdollinen tapaaminen… Musiikki siis yhdistää. Ja sitä se selvästi tekee, varsinkin kimpassa soittaminen. Eilen radiossa eräs Kuopion tapahtuman järjestäjistä kommentoi, että tällainen musiikkitoiminta on hyvä vastaveto esim. Idols-kisoille, jossa noustaan monesti hetkessä tähdeksi. Nuori soittaa-tapahtumaan osallistuvat ovat harjoitelleet monta vuotta sinnikkäästi. Pelkkä harjoitus ei kuitenkaan mielestäni yksin tee mestariksi; tarvitaan se intohimo ja eläytyminen, joka saa musiikin vasta kuulostamaan elävältä musiikilta. Mutta kyllä tällainen keikkaputki imee mehutkin. Kysyin äsken kuulumisia kotiin päin palaavasta bussista: olo oli “jostain kumman syystä” hurjan väsynyt.
ÄÄ niin kuin äänestää
Meillä oli tänään ekaluokkalaisten kanssa vuorossa ä-kirjain (kirjainten opettelu ei etene aakkosjärjestyksessä). Ekalla tunnilla keksimme yhdessä hauskan ä-tarinan äkäisestä äidistä ja ärsyttävästä älykääpiöstä sekä harjoittelimme ä-kirjainta. Seuraavalla tunnilla jatkettiin aapisen kertomuksella. Välitunnin aikana oli vain tapahtunut jokin kumma muodonmuutos aamun reippaissa kullannupuissa. Lievää kapinahenkeä oli ilmassa jo, kun astuin luokkaan ja huomasin, että “pyörätuolini” oli miehitetty ja miehittäjät ilmoittivat olevansa opettajia. Suhtauduin tähän vallankaappausyritykseen ehkä hieman tylysti ja häädin heidät heti tuoliltani, joka kieltämättä on houkutteleva, ja houkuttelee itseänikin välillä käyttämään pyöriä jalkojen asemasta liikkuessani paikasta toiseen. Aapisen kertomuksessa oli ajan hengen mukaisesti laulukilpailu, jossa yleisö sai äänestää voittajan. Kysyin lapsilta, missä ja milloin voi muuten äänestää. Heti mainittiin tuorein ohjelma Talent, josta olisi varmasti juttua piisannut, ellen olisi sitäkin alkumetreillä katkaissut, sillä yritin ajaa takaa vaaleja, ja tulihan ne presidentinvaalit sentään esiin. Kansanedustaja-sana sitten olikin tuntematon, vaikka meillä omassa kunnassa sellainen onkin. Haukotuksista, harhailevista katseista ja valuvista asennoista päättelin, että tämä aihe ei oikein uponnut yleisöön. Joku sanoikin ääneen: Tylsää ! ja joku toinen vähän kohteliaammin : Polttoaine vähissä… (viitaten tulevaan ruokailuun). Niin, tylsäähän tämä koulu välillä kieltämättä on, mutta ehkä sen pitääkin joskus olla tylsää. Tuli mieleen ajatus, jonka juuri luin kohta julkaistavasta Kriittisen pedagogiikan kysymyksiä 3-teoksesta, jossa on muuten ensimmäinen oma artikkelikin esillä.( Huimaa!)
Arvelen, että kun pidämme oman luokan presidentinvaalit muutaman viikon päästä, demokratia ja äänestäminen alkavat enemmän kiinnostaa. Yleensä ehdokkaita on vaalitentissä enemmän kuin äänestäjiä. Ja täytyy sanoa, että minulla opettajana on harvoin tylsää näiden kehittyvien mukuloiden kanssa. Jokainen hetki on niin ainutlaatuinen, jopa arvaamaton. Ja lisäksi itse saan nauraa ainakin sisään päin joka päivä. Esim. tänään, kun pyysin ottamaan aapisen esiin, kysyi eräs kuukausi sitten lukemaan oppinut oppilas, tarvitseeko hänenkin ottaa, (kun lukeminen on jo näet jo opittu…) Lukemaan opettelu edistyykin tämän porukan kanssa paremmin kuin monen muun. Intoa ja halua riittää siihen, ja kotiväkikin on kiitettävästi mukana apuna lukuläksyissä.
(Kieli)muurit murtuivat
Mies pääsi viimein kesälomalle (Joillakin näyttää olevan kirjaimellisesti kokonaistyöaika. ..) ja lähti reissuun Saksaan muurin murtumisen juhlavuoden kunniaksi. Itse mursin omaan kielimuuriini tänään naisenmentävän aukon ja rohkenin osallistua Patric Dillonin Fenomenologia ja etnografia kurssille. Matkalla kuuntelin verryttelyksi “Kuuntele ja opi englantia”-cd:tä (ala-astetasoa…) Onneksi rohkenin! Dillon osoittautui luennoitsijaksi, joka todella pyrki saamaan viestinsä perille kuulijoilleen. Hänen englantinsa oli ihanan selkeää. Hän muutti joustavasti suunnitelmiaan kohdeyleisönsä esiymmärryksen mukaan sekä elävöitti ja havainnollisti esitystään monin tavoin. Ja yllätyksekseni ymmärsin! Asiaa kyllä helpotti, että olin oman työni vuoksi tutustunut moniin filosofeihin ja tutkijoihin, jotka nousivat luennolla esiin. Paradigman, metodologian ja metodin käsitteet selkenivät lisää oman työn osalta. Toimintatutkimuksen periaatteet ja lähtokohdat ovat mielestäni yllättävän samanlaisia kuin etnografian. Vai pitäisikö paremminkin sanoa, että toimintatutkimus on etnografiaa: laadullista tutkimusta ihmisten kokemuksista maailmassa. Kokemus on aina ainutkertainen ja kontekstiinsa sidoksissa. Toinen ihminen on subjekti, ei objekti. (“lived experience”, “immediancy” “empathy”, “being in the world”) Nyt tarvii “vain” enää oppia puhumaan englantia niin, että muut saavat siitä tolkkua! My pronouciation is so tankero!!
Strategista toimintaa
Habermas jakaa sosiaalisen toiminnan strategiseen ja kommunikatiiviseen toimintaan. Strateginen toiminta tähtää menestykseen ja on siksi helposti laskelmoivaa ja manipuloivaa. Se pyrkii hyötymään muista ja eristää näin toimijan toisista ihmisistä, joista tulee vain vastapelureita. (Habermas 1987). Tällaistahan julkinen toiminta on ollut jo ainakin kymmenen vuotta. Olen sen verran vanha, että muistan toisenlaisenkin ajan. Silloin ei kunnalla ollut vielä itsemääräämisoikeutta, vaan menot olivat ns. korvamerkittyjä; koulutukseen ja kasvatukseen, terveydenhuoltoon ym. oli varattu tietty summa. Silloin oli mukava tehdä töitä! Nyt kun kunta on pistetty itsemääräämisoikeuden nimissä mahdottoman tehtävän eteen jakaa laihasta pussista varoja, on työkavereista ja kunnan eri työntekijöistä tullut toisilleen juuri niitä vastapelureita, vihollisia tai sitten “hyvä veli” saunakavereita. Kytätään, kuka saa henkilökohtaisen lisän palkkaansa, kenellä on enemmän työtunteja (opettajien palkkajärjestelmä on todella ikävä!), miten pakkolomat järjestetään yms. (Oma kantani pakkolomiin on OAJ:n ajamaa vastaan; olisin mieluiten pakkolomalla kesällä kuin hankaloittaisin työtäni ja lasten oppimista usean kuukauden ajan.) Pakkolomat tosin pitäisi lailla kieltää kokonaan aloilla, joissa on kyse ihmisten turvallisuudesta ja terveydestä! Kuntia pakotetaan kohta hallituksen toimesta liitoksiin, kun samaan aikaan budjetissaan plussan puolella ovatkin yllättäin ne ne kunnat, joissa on pysytty itsenäisenä, esim. Virrat. (TV-uutiset 4.11.) Voisiko pienempikin yksikkö sittenkin olla toimiva?
Näissä olosuhteissa tuntuu lähes mahdottomalta kommunikatiivinen toiminta, joka tähtää vuorovaikutukseen perustuvaan yhteisymmärrykseen. Sellainen toiminta, jossa pistettäisiin toisen saappaat hetkeksi jalkaan ja eläydyttäisiin toistemme ongelmiin ja asemaan, eikä vain pidettäisi kynsin ja hampain kiinni saavutetuista eduista. Oltaisiin solidaarisia toisillemme. Mutta pelkkä joustaminen, ja varsinkaan suostuminen jatkuviin höyläyksiin, ei ole oikea suunta. Rahaahan on joillakin sellaisia määriä, joita ei voi ymmärtää! Olen tosi huono numeroiden kanssa, en paljon miljoonista ylöspäin osaa laskeakaan. Minulle pitää antaa konkreettisia esimerkkejä, kuten tämä jonka luin lehdestä: Tietty henkilö Suomessa tienaa vuodessa yhtä paljon, kuin keskivertotuloinen, esim opettaja, 222 vuodessa (siis kahdessasadassakahdessakymmenessäkahdessa vuodessa!) Pitäisikö minun kunnon kansalainen ollakseni vielä ylistää häntä juhlapuheissa suurena suomalaisena ja sankarina!!?? Vaikka hänenlaisensa ovat juuri niitä suuria pyöriä strategisen toiminnan vaunussa.
Tarttis tehdä jotakin! Esim. vaihtaa päättäjät ihan oikeasti seuraavissa vaaleissa. (Mutta en usko, että niin tullaan tekemään) Haaveilen ja toivon vielä eläväni niin kauan, että näen toisenlaisenkin yhteiskunnan, jossa lähiyhteisöt nousevat keskeiseen asemaan, pienet yritykset kannattavat, syödään lähiruokaa, tyydytään vähempään ja ollaan “kanssalaisia”, joka on kansalaisen vanhempi ilmaus.( Suoranta, Salo 2002). Saahan sitä olla idealisti. (Tosin em. kuviteltu tilanne saattaa vaatia luonnonkatastrofin kaltaisen mullistuksen ja se ei tietty ole toivottavaa…mutta todennäköistä tällä menolla.)
Mitäs me mymmelit!
Kuuntelen kuopuksen kanssa iltasatuna äänikirjaa Muumilaakson marraskuu. http://fi.wikipedia.org/wiki/Muumilaakson_marraskuu(Säästän ääntäni, jota on flunssa rasittanut jo yli kuukauden.) Ihana kirja! Se on myös sellainen kirja, joka nostaa esiin erinomaisen kääntäjänkin. Kaarina Helakisa on sitäkin. (Kääntäjäthän monesti otetaan vastaan itsestäänselvyytenä.) Muumilaakson marraskuun vaeltajista löysin myös sen muumihahmon, joka olisin. Ihailemani mamman mittoihin en yllä millään tasolla, mutta Mymmelin tytären Mymmelin (äitinsä kaima) kanssa meillä on jotain yhteistä. Esim. pitkät sääret ja naksuvat polvet (ainakin nuorempana naksahtelivat) sekä punaiset saappaat. Mymmelin saappaat ovat juuri sellaiset kuin itsekin haluaisin. http://www.casador.net/catalog/images/pk-mymmeli.jpg Nyt mulla on vain nokialaiset, mutta punaiset kuitenkin. Vaikka naisihmiseksi minulla onkin yllättävän vähän kenkiä, niin punaiset kengät kaiken kaikkiaan ovat sellaisia, joita pystyn harvoin ohittamaan ostamatta. Onneksi täällä päin on kaupoissa enemmän tylsän värisiä kenkiä…Ei tule niin kalliiksi. Nutturasta vasta haaveilen, mutta kasvatan hiuksiani ja toivottavasti opin niitä myös käsittelemään ja laittamaan, ainakin kampaamaan niin, että rätisee.
Erityisesti pidin Mymmelin filosofiasta: “Maailmassa ei ole mitään mukavampaa kuin viihtyminen, eikä mikään ole helpompaa….Sillalla voi lojua ja katsella, miten vesi virtaa sivu taikka sitten hyppiä tai kahlata suon poikki punaisissa saappaissa tai käpertyä kuuntelemaan sateen ropinaa katolla. Viihtyminen on hyvin helppoa.”
“Mitä ne “tenhut”on…?”
Joskus opettajan työ on yllättävän helppoa ja palkitsevaa. Eilen harmittelin, kun en saanut varatuksi neljännen luokan tytöille salivuoroa liikuntatunnille. Illalla mietin vaihtoehtoa lentopallolle ja kaapasin kotoa mukaan tanhumonisteen ja vanhan tanhukasetin. Ajattelin, että tanhuumaan mahtuu pienellä porukalla omassa luokassakin, kun työntää pulpetit keskilattialta syrjään. Arvelin myös, ettei kansantanssi kovasti innostaisi porukkaa, mutta tämäkin musiikkiliikunta on kirjattu OPS:iin, joten Let´s dance! Olin kommentoinut jokin aika eräässä blogissakin, etteivät tanhut välttämättä iske tulta koulussa. Muttaa yllätys, yllätys…Ihan kipinöi iloisesti! Välkällä tytöt utelivat, mitä tehdään liikassa. Huikkasin vaan, että opetellaan tanhuja. Jonkin ajan päästä, joku kysäisi: “Mitä ne tenhut on?” Ilmiselvästi uusi aluevaltaus heille…
Alkuverryttelyksi löytyi pölyinen kasetti jytäjumppaa, joka nauratti ainakin minua “svengaavan” jazzin tapaisen taustamusiikin vuoksi, ja alkulämpimät saatiin sillä. Tytöt olivat yllättävän iloisella tuulella, vaikka ulkona oli harmaa matalapaine. Päivänpaiste ja korkeapaine vain lisääntyi luokassa, kun alettiin tanhuta. Rankkankalia raikui ja riehakkaat nuoret neidot pyörivät sen tahdissa. Kyllä tämä selkeästi kivuliaat hihalyönnit peittosi.Toisen tanhun jälkeen vaihdettiin vähän modernimpaan menoon…Hyllystä näet löytyi vielä kasetti, jolle oli nauhoitettu Abban biisejä, ja toinen tunti menikin siinä, että tytöt suunnittelivat ryhmissä askeleita ja kuvioita Gimme Gimmen tahtiin, ja minä sain suunnitella seuraavaa koulupäivää. Loppuverryttelynä, tyttöjen omien tanssiesitysten jälkeen, oli vielä siltä jatsahtavalta kasetilta muutamia liikkeitä ja lopuksi yhden biisin tahdissa laitettiin tukka sekaisin ja niskat pyörimään. Rentoo!! Kiitokseksi opelle taululla luki vielä tunnin lopuksi: Liikka on kivaa!
Itsevaltiutta
Voi herran pieksut sentään!! Onneksi emme vielä ole savonlinnalaisia! Eilinen Itä-Savo otsikoi: Budjettiesitys syrjäyttää lautakunnan ja koululaiset. Kaupunginjohtaja sivuuttaa asiantuntijalausunnot ja kirjaa omia uusia tavoitteita koulutoimelle keskustelematta kenenkään kanssa. Esimerkiksi tavoitteisiin on kirjattu, että jokaisella koululla vietetään ensi vuonna itsenäisyysjuhlaa, jossa veteraani on puhumassa…Kaikki kunnia veteraaneille, mutta eivätköhän koulujen juhlat sentään voisi olla sellaisia asioita, joista koulun henkilökunta päättää itse. Ja itsenäisyyden juhlimistakin voisi jo vähitellen alkaa miettiä toisesta näkökulmasta. Veteraanitkin alkavat olla jo niin iäkkäitä, että mahtavatko kohta enää kouluille kyetä. Kaupunginjohtaja käskee myös alkaa venäjän kielen opetuksen A 2-kielenä jo neljänneltä luokalta. Ihan da da -juttu, jos siihen olisi resursseja ja opettajia. Nyt kun vasta Etelä-Savon maakuntaliiton kanssa pyritään siihen, että saataisiin venäjän kielenopetus alkamaan edes 8. luokalta B2-kielenä. Herää kysymys, kuinka hyvin kaupunginjohtaja tunteekaan koulujen arkea. Vieraiden kielten opetusta helpottaisi videoneuvottelulaitteiden käyttö; silloin voitaisiin pienemmilläkin paikkakunnilla vähemmälläkin porukalla järjestää opetusta esim. naapurikunnan kanssa yhteistyössä, mutta Savonlinna= kaupunginjohtaja karsii laitehankinnoista, vaikka koneita on jo tätä nykyä puolet vähemmän kuin valtakunnassa keskimäärin, ja osa koneista on rikki ja iki-vanhoja. (koneita on 460 kun oppilaita on 3100) Lisäksi koululautakunnan karsimasta koulutarvikkeisiin varatusta summasta, piti vielä karsia 162 euroa, vaikka lautakunnan käsittelyn jälkeen summa oli jo supistettu viidenneksen pienemmäksi kuin tänä vuonna. Sellaista siis naapurikunnassa. Otan osaa! Hyvä, että opetuspäällikkö Tommi Tikka vei tämän asian lehteen! Kerimäelläkin säästetään, mutta tähän asti se on ainakin tehty vielä kohtuudella. (kop, kop, puuta!)
Mukavia elokuvia
Syysloman alkajaisiksi vuokrasin elokuvan, joka on ollut katsottavien listalla odottamassa vuoroaan jo jonkin aikaa. Se oli elokuva Happy – go – lucky ja kertoo luokanopettaja Poppysta, joka rikkoo mukavasti perinteistä, melko ahdastakin, kuvaa meistä opettajista. Poppy on jopa minunkin mielestä melkein rasittavan hyväntuulinen, eläväinen ja puhelias; suoranainen ADHD-tyyppi! Ensivaikutelma Poppysta ei välttämättä ole “turvallinen aikuinen”, mutta lapsikeskeinen opettaja Poppy on, ja haluaa, että kaikki olisivat onnellisia. Joitain yhteisiä piirteitä tunnistin tässä kollegassa: flamenco-tunnilla Poppy näytti varmasti suurin piirtein yhtä rytmihäiriöiseltä kuin minä itse parikymmentä vuotta sitten, kun kokeilin lajia, autolla-ajotyylissämmekin saattaa olla jotain yhteistä ja hauskin samankaltaisuus paljastui, kun Poppy askarteli luokkansa kanssa lintupäähineitä paperipusseista. Meilläkin oli yhden luokan kanssa eräänä keväänä lintuteema; tunnistimme muuttolintuja, kuuntelimme Taikahuilua ja kevätjuhlaan harjoittelimme linturunoja ja tätä esitystä varten askartelimme huovasta lintupäähineet. Tämä askartelu ja juhla ovat jääneet mieleen siksi, että eräs pieni koululainen kommentoi ennen esitystä asuamme: Kaikilla muilla on asialliset asut, pitääkö meidän laittaa nämä päähineet!? Ja silloinen enkunope virnisti esityksen jälkeen mulle: Hauska esitys; näytitte kyllä vähän pyöveleiltä… Poppyllä on vielä yksi, ja tärkein, yhteinen tekijä kanssani. Hänen eräs repliikkinsä elokuvassa on: “Lapsia voi vain rakastaa.” Johon hänen kollegansa ja kämppiksensä hirtehisesti vastaa: “Niin, muuten ne tappaisi.” Hienon roolin elokuvassa tekee myös autokoulunopettaja, jonka Poppy saa avautumaan “ärsyttävällä” käytöksellään ja päästämään höyryjä ulos, ehkä liiankin pidäkkeettömästi…Kaiken kaikkiaan Poppy ei ole niin kevytkenkäinen kuin ensivaikutelma antaisi olettaa, ja elokuvassa käsitellään myös tärkeitä yhteiskunnallisia aiheita.
Viikonloppua vietimme leppoisasti esikoisen opiskelukaupungissa lautapelin, keilaamisen ja perhe-elokuvan merkeissä. Kävimme katsomassa Up, Kohti korkeuksia. Se oli monella tapaa kiva elokuva: ensinnäkin animaation sankarit ovat poikkeuksellisesti vanha leskimies Carl ja pieni ylipainoinen vähemmistökansalaisuutta edustava poika Rasmus. Ellin ja Carlin lovestory kerrotaan koskettavasti heti alussa. Ellin haave muuttaa Etelä-Amerikkaan korkealle vuorelle putouksen äärelle jää toteuttamatta hänen eläessään, mutta kekseliäs Carl lentää sinne taloinensa kuumailmapallojen kuljettamana. Mukaan joutuu myös Rasmus-poika, jonka erätaitomerkeistä puuttuu vain vanhuksen auttaminen. Aikamoisiin seikkailuihin kaverukset joutuvatkin, ja apu on puolin ja toisin tarpeen. Elokuvasta jäi hyvä mieli; se peräänkuuluttaa mm.sellaisia arvoja kuin pysyvien ihmissuhteiden merkitys ja vapaan luonnon kunnioittaminen. Elämä on aina seikkailu!
Pakahduttavaa!
Tulin juuri Savonlinnan 370-vuotisjuhlakonsertista. Kyllä Savonlinna on musiikkikaupunki muulloinkin kuin ooppera-aikaan, ja uusi Savonlinnasali tarjoaa upeat puitteet konserttien järjestämiseen. Tänään esiintyivät kaikki Savonlinnan kuorot ja soitannalliset kokoonpanot. Tuli sellainen olo, että kuuluu joukkoon. Musiikki todella yhdistää. Lisäväriä paikalliseen musiikkimaailmaan tuo esim. taidelukion toiminta. Sekä yleisössä että esiintyjissä oli paljon tuttuja naamoja. Varmaankin osittain siitä syystä, että lauloin itsekin tällä seudulla kuorossa reilut kymmenen vuotta; nyt se harrastus on luovalla tauolla toistaiseksi.
Erityisen iloinen olen siitä, että perheemme aktiivisen musiikin harrastajan mukana tulee lähdettyä näihin tapahtumiin. Olin tänään ihan pakahtua ylpeydestä (äidit saavat olla ylpeitä ja heidän kuuluukin olla ylpeitä lapsistaan), kun hän debytoi musiikkiopiston orkesterissa, jossa tänä syksynä aloitti viulistina kymmenen “soolovuoden” jälkeen. Musiikkiopiston orkesteri on täynnä niin lahjakkaita nuoria, ja heidän johtajansa Matti Makkonen on ilmiselvästi mies oikealla paikalla. Anssi Tikanmäen Jyllin mamman maailma ja Hangon regatta olivat mainiot kappalevalinnat ja orkesteri soitti todella yhtenäisesti; aivan upeat dynamiikan ja tempon vaihtelut ja vivahteet! Olisin taputtanut seisaaltaan, jos olisin kehdannut. Yritin juosta johtajan kiinni konsertin jälkeen kiittääkseni kädestä pitäen, mutta tuntuu olevan niin nopeatempoinen liikkeissään, että pääsi karkuun jopa minulta, joka en itsekään kovin hidas ole.
Muutkin esitykset olivat ihania, erityisesti mainitsisisin nuoren kanttorin Minna Raassinan uuden kuoron, jossa ikähaitari oli kiitettävän suuri ja ohjelmavalinta raikas ja tuore; siinä yhdistyi puhetta ja laulua ja äänet soivat hyvin. Koko ilta oli puhdistava, virkistävä ja uudistava elämys! Nyt pitää jatkossakin saada itsensä kammettua sohvalta nauttimaan paikallisesta musiikkitarjonnasta; se kannattaa!
