Syysleimua
Enää ei palavarakkaus roihua kukkapenkissä, vaan sen sijaan syysleimu. Lintujen liverrys on vaihtunut sirkkojen soittoon. Ilmassa on jo selvästi syksyn sävel. Oma elämäntilanteeni on edelleen välitilassa. Maanantaina palaan kuitenkin taas vaihteeksi hoitamaan virkaani ja vastaanotan kaksikymmentä ekaluokkalaista. Uskon, että luokanopettajan työ tulee rytmittämään elämää sopivasti niin, ettei aikaa jää turhaan haikailuun taakse- tai eteenpäin. On pakko elää tässä ja nyt, ja se on hyvä!
Osallistuin eilen kouluun lähtevien kirkkoon, josta jäi hyvä mieli. Oli jotenkin hienoa, kun entinen oppilaani, nykyinen pappimme, siunasi tulevat oppilaani. Eilen oli myös suunnittelupäivä, ja laitoin luokan kuntooon koulutulokkaille. Tänään olen tutkinut suomi-turkki-sanakirjaa, sillä minulle tulee luokkaani itselleni ensimmäinen mamuoppilas. Arvelen, että hänestä olisi mukavaa, jos pystyisin edes tervehtimään häntä turkiksi. Suomen kielen opettelu on mielestäni hyvä alkaa juuri ensimmäisellä luokalla, jossa opetellaan muutenkin lukemaan ja kirjoittamaan. Sana-kuva-kortit ovat varmasti kätevät sekä lukemaan opetteleville että kieltä harjoittelevalle oppilaalleni, joka onneksi on jo lukutaitoinen. Se helpottaa varmasti paljon asiaa. Ajattelin ottaa synteettisen lukemaanopettamisen menetelmän rinnalle myös analyyttisen menetelmän. Synteettinen menetelmä etenee osista kokonaisuuteen, eli äänteistä sanoihin, kun taas analyyttinen menetelmä lähtee liikkeelle sanoista tai lauseista, joita pilkotaan tavuiksi ja äänteiksi. Tuleva tehtävä jännittää ja innostaa sopivasti. Töiden aloittamista helpottaa sekin, kun viime keväänä virkavapaalla oli tilaisuus tutustua paremmin koulutulokkaisiin, esimerkiksi päiväkodissa vierailemalla.
Väitöskirjaakin pyrin tekemään työn ohella, sillä se on edelleen mieleinen harrastus. Palat alkavat olla koossa, mutta niiden paikalleen asettelussa on vielä hommaa! Kasvatustieteen päiville olen suunnitellut valmistavani esitelmän aiheesta: Osallistava toimintatutkimus julkisena sfäärinä. Työn edetessä on selvästi noussut tärkeimmäksi se, että toimintatutkimus tarjoaa meille opettajille tilan ja tilaisuuden keskustella, jakaa kokemuksia ja kehittää omaa työtä yhdessä kollegojen kanssa.
Oletko valmis?
“Toivominen merkitsee sitä, että on joka hetki valmis sille, joka ei ole vielä syntynyt.”(Erik Fromm) Joulun alla ja vuoden vaihteessa odotetaan, toivotaan ja valmistaudutaan johonkin, joka ei ole vielä syntynyt. Itse toivon ja odotan aina joulurauhaa, sellaista puhdasta olemista. Mutta jotta joulurauha laskeutuisi, minun on kyllä valmistauduttava tiettyjen rituaalien mukaan. On muutamia ihan proosallisia asioita, jotka tekevät itselleni joulumielen ja hyvän olon. Minulle joulu tulee siivoamalla. Tuoksut ovat tärkeitä. Rakastan mäntysuovan, kuusen ja kinkun tuoksua. On ihana mennä joulusaunaan, kun jo ovella haistaa, että se on puhdas. Kuusen mallilla ei ole itselleni mitään väliä kunhan se tuoksuu kuuselta. Aattoaamuna on mukava herätä kinkun tuoksuun tietäen, että pariin päivään ei tarvitse huolehtia ruuan laitosta. Tosin Tapanin saunassa kyllä tekee jo mieli saunamakkaraa. Nyt kun tyttäret ovat jo isoja, leipomukset syntyvät yhteistyöllä ja huomasinkin tänään piirakkatalkoissa, että jään auttamatta pulikan käytössä jälkeen nuoremmasta polvesta, ja se oli hienoa huomata.Vaikka joulu tuleekin minulle siivoamalla, en ahdistu, vaikka siivoaminen jääkin joka vuosi myös keskeneräiseksi. Ja vaikka martat sanovatkin, ettei kaappeja tarvitse siivota jouluksi, ellei aio olla jouluna kaapissa, niin juuri kaappien siivoaminen kuuluu omaan adventtiaikaani. Saan perverssiä tyydytystä siitä, että olen edes kerran vuodessa lajitellut miljoonakaapin kynät, klemmarit, napit, kummarit ja muut omiin rasioihinsa. Eihän sitä tietty kukaan jouluna huomaa, mutta se on vähän sama tunne, kuin olisi uudet upeat alusvaatteet päällä, ei niitäkään kovin moni näe, mutta jotenkin ne vahvistavat omaa “itsetuntoa”.
Paras hetki joulusta on sitten se, kun saa aattoiltana avata toivekirjansa, joka on tänä vuonna Riikka Pulkkisen Totta. Toivottavasti tontut ovat kuulleet toiveeni.
Jouluun on valmistauduttu on myös Heli Laaksosen runossa Johanneksen joululaulu.
Turva traditiossa
Kasvatustieteen päivillä pohdin kovasti yhdessä muiden kanssa, kuinka voisi laajentaa näkökulmaa, rikkoa rajoja, tehdä asioita toisin, etsiä vaihtoehtoja, hyväksyä erilaisia lähestymistapoja eli laittaa edes jotenkin kapuloita systeemin rattaisiin. Risto Ikonen havainnollisti hyvin systeemin lähes järkähtämättömän toimivuuden ja kuinka ihminen tuntee itsensä sen edessä helposti voimattomaksi. Ikosen mukaan ”system error” olisi kasvatuksen välttämätön ehto. System error ideoi toimintamalleja, jolla systeemi saadaan toimimaan itseään vastaan, avaa vaihtoehtoisia näkökulmia ja tapoja toimia. Juuri niin pitäisi juuri nyt tehdä. Ei siis saisi olla liian kiltti eikä liian laiska tai välinpitämätön. Esimerkiksi meidän opettajien tulisi tiedostaa vapautemme käyttää omaa järkeämme. Se on Kantin mukaan kypsyyden ja aikuisuuden merkki. Deweyn mukaan pitäisi kysyä, millä oikeudella yhteiskunta toimii niin kuin se toimii. Ovatko toiminta ja sen seuraukset hyväksi vai pitäisikö tehdä jotakin toisin? ”Valtio on jotain, jota on tarkkailtava, tutkittava ja etsittävä. Kun sen muoto on kiteytynyt, se olisi jo melkein samassa luotava uudelleen” (Dewey, Julkinen toiminta ja sen ongelma)
Vaikka peräänkuulutankin muutosta, on jotain, mitä en halua muuttaa. Minusta on ihanan turvallista ajatella, että vaikka en tiedäkään, missä asun vuoden päästä, tiedän kuitenkin, että ripustan advettiaikaan jouluverhot ja otan esiin kynttelikön, johon sytytän kynttilöitä neljänä peräkkäisenä sunnuntaina. Todennäköisesti aloitan myös päivittäiset joulusiivoukset hiljalleen laatikko kerrallaan. Kaikki tämä pitää minut kiinnittyneenä johonkin, etten joudu aivan tuulen riepottamaksi.
Sivistys ja toivo
Sivistys ja toivo olivat tiivistunnelmaisen viime viikon kantavat käsitteet. Sivistys ja toivo olivat Kasvatuksen historian päivien teemana tänä vuonna 7.-8.6. ja sama sanapari liitetään myös usein juhlapuheissa ylioppilaisiin.
Tuntuu ihan epätodelliselta, että vielä viikko sitten kirjoitin viimeisiä todistuksia, valmistelin leirikoulun suunnistusta ja touhusin kotona tulevien ylioppilasjuhlien vuoksi, ja jossain välissä yritin ajatella myös Kasvatuksen historian päivien esitelmäänikin. Nyt on todistukset jaettu, juhlat juhlittu ja Jyväskylässäkin käyty.
Olin taas ylpeä lapsistani. Esikoinen osallistui täydellä panoksella piirakkatalkoisiin ja koristeli voileipäkakut kuin ammattilainen. Ja oma ylioppilaamme 2010 piti tämän kevään ylioppilaan puheen. En ollut saanut lupaa lukea sitä etukäteen, joten olikin todella jännittävää ja hienoa kuulla se vasta juhlassa. Joitain ajatuksia tytär on ilmeisesti imenyt jo äidinmaidossa, silla niin vahvasti olemme samaa mieltä kasvatuksesta: “Haastavuudessaan oppiminen vaatii kasvamisen mukana tapahtuvaa kypsymistä ja kehittymistä, mutta toisaalta kaikki oppimamme tiedot ja taidot kasvattavat ja muuttavat meitä ihmisinä. Kasvaakseen ihminen tarvitsee hyväksyvän ja kannustavan ympäristön, joka ottaa vastaan sellaisena kuin on ja auttaa tarvittaessa yli vaikeista paikoista — Lukion opiskelun ei tulisi olla pelkkää ulkoa opettelua ja tyhjää toistoa vaan sisältää asioiden ja ilmiöiden syvempää pohtimista ja kokonaisuuksien hahmottamista. Hyvä opiskelija kyseenalaistaa, tarkastelee asioita useista näkökulmista ja sovittaa oppimaansa aiempiin tietoihinsa. Tällainen opiskelu auttaa vähitellen hahmottamaan omaa identiteettiä ja suhdetta maailmaan–” Voi ihme, miten viisaasti oma “illikkani” osaa jo ajatella! Kerimäen tämän kevään ylioppilaat olivat pieni mutta tiivis porukka, jolla oli hauskaa yhdessä… “Luokassamme oli luontevaa panna itsensä likoon, nolata itsensä ja olla lapsekkaan hassu — Naurunremakan saattelemana sai kuulla lauseen: Hei , ei me naureta siulle, vaan siun kanssa!” Vapautuneen ja rennon tunnelman saattoi aistia myös tyttären bändin esityksistä samaisessa juhlassa.
Heti juhlien jälkeen seuraavana päivänä suuntasimme corollan kohti Jyväskylää, jossa nuorilla ylioppilailla oli pääsykokeet ja itselläni Kasvatuksen historian päivät. Jyväskylässä oli innostavaa! Erityisesti demokratia-käsite nousi esiin kasvatusfilosofian ryhmässä, jossa itsekin pidin esitelmän. Siitä siis puhe mistä puute tässä nykyisessä yhteiskunnassamme. Erityisen sykähdyttävä oli Mikko Valtosen radikaalia demokraattista kasvatusta käsittelevään graduun pohjautuva esitys: Toivo kasvatuksen perusasenteena. Huomasin, että ajattelemme tämän mukavan nuoren miehen kanssa hyvin samansuuntaisesti ja olimme olleet samojen lähteiden äärellä. Risto Ikonen piti myös lennokkaan ja kiinnostavan esityksen demokratian synnystä. Itse esitin aiheesta Bildung ja demokratia toimintatutkimuksessa. Ainakin yhtä inspiroivaa oli myös keskustelu illalla ravintolan pöydässä, ja tiedä jos vaikka saamme porukalla Kasvatustieteen päiville jotain systeemiä vavisuttavaa esitystäkin aikaiseksi….
Hassua sekin, että jostain syystä menomatkalla tyttärini kanssa mainitsimme uskon , toivon ja rakkauden. Siihen tytär totesi vähän Raamattua muunnellen, että suurin niistä on toivo. Eikä se oikeastaan ole ollenkaan hullumpi tulkinta. Kasvatuksen historian päivien päätösluennon piti Olli-Pekka Moisio aiheesta “Onko meillä tänään enää syytä toivoon”. Ja tulkitsin, että vaikka tämä maailmamme onkin aika epätoivoinen, ei ole muuta mahdollisuutta kuin elää toivossa. Toivo on kaiken muutokseen tähtäävän toiminnan edellytys ja moraalinen voima. Toivo tarvitsee parikseen järjen, jottei olisi “höperön idealistin” toivoa ilman realismia. Muutos parempaan vaatii kuitenkin utopialle tyypillistä mielikuvitusta sekä tekoja kohti toivottua tilaa. Toivo on kiinnittymistä tulevaisuuteen. Toivon toteutumiseen tarvitaan militanttia optimismia. (Bloch sit. Moisio ja Valtonen ja sulattanut Kujamäki)
Lohtua Suuresta Kertomuksesta
Pääsiäinen on itselleni tärkeä juhla. Aikaisemmin se mielestäni jopa peittosi joulun, sillä tullakseen kotiin pääsiäinen ei vaadi niin paljon kuin joulu. (Nyt suhtaudun tosin jouluunkin vähän rennommin, enkä suorita ja stressaa enää niin kovasti sen vuoksi.)
Pääsiäisen armollinen ja iloinen sanoma tulee juuri sopivasti lohduksi myös keväiseen alavireeseenikin. Keltaiset ja oranssit koristeet ovat kuin väriterapiaa harmaan loskan keskellä. Mustasta mullasta nouseva vihreä rairuoho antaa toivoa jostakin uudesta, tuoreesta ja tulevasta. Ja miten ihanaa onkaan paaston lopuksi iskeä suklaamunaan hampaansa ja kaluta pääsiäislammasta.
Huolimatta siitä, kuinka “uskovainen” onkaan, pääsiäiskertomus on mielestäni jo pelkkänä kertomuksenakin suuri ja merkityksellinen. Se sisältää niin paljon inhimillistä, raadollista ja kuitenkin lohdullista sanomaa. Itsekeskeisenä ja vallanhimoisena aikanamme erityisen ajankohtainen on Jeesuksen esimerkki, kun hän pesee opetuslastensa jalat ja opettaa sillä, kuka on suurin. Jeesus oli niiden ihmisten ja vähemmistöjen puolella, joita muut halveksivat ja hyljeksivät. Hän ajatteli ja toimi rohkeasti ja itsenäisesti juutalaisten lakiakin uhmaten. Eikä hän arkaillut näyttää tunteitaankaan esim. kiivastumalla ajaessaan markkinamiehet pois temppelistä. Jeesuksen huolehtiminen lähimmäisistään tulee esiin jopa ristillä, kun hän sanoo Johannekselle äitiään osoittaen: ”Tämä on äitisi” ja Marialle: “Tämä on poikasi.”
Entä sitten pääsiäiskertomuksen muut henkilöt… Joka vuosi uudestaan liikutun erityisesti Pietarin uhosta ja sitä seuraavasta lupauksen pettämisestä: Ennen kuin kukko laulaa, Pietari kieltää kolmesti edes tuntevansa Jeesusta, vaikka edellisenä iltana on juuri vannonut uskollisuuttaan. Tai kuinka hallitsijat siirtävät päätösvastuuta toinen toisilleen, ja kuinka Pilatus pesee kätensä. Tai kuinka Juudas tappaa itsensä, kun ymmärtää tekonsa kauheuden kavallettuaan opettajansa mitättömän rahasumman vuoksi. Tosin se oli ilmeisesti Juudaksen tehtävä tässä kertomuksessa, jotta se toteutuisi.
Pääsiäiskertomus tarjoaa meille kaikille paljon pohdittavaa ihmisenä olemisesta. Itse olen pelkistänyt koko kristinuskon sanoman kahteen lauseeseen: Jumala on rakkaus eli Rakkaus on Jumala. Sekä: Jeesus on tie Jumalan luo eli Tie rakkauteen on armo. Se on sopivan joustava ja yleinen uskontunnustus ekumeenisessakin hengessä, sillä en edes pidä ajatuksesta, että me kristityt olisimme jokin erityinen valittu joukko, joka vain ja ainoastaan pääsee “taivaaseen” kaikkien maailman eri uskovaisten joukosta. (Tosin kaikkihan on tietty kiinni siitäkin, miten taivas määritellään, ja itse uskon toisaalta yhtä lailla Buddhaan ja valaistumiseenkin ilman suurempia ristiriitoja edes)) Mutta vaikka oma uskontunnustukseni onkin pelkistetty ja lyhyt, sen toteuttaminen käytännössä on kaikkea muuta kuin helppoa. Eikä ole mitenkään ristiriidatonta ja helppoa yhdistää Jumalan rakkaus ja kaikkivaltius siihen kaikkeen pahaan, mitä maailmassa on tapahtunut ja tapahtuu koko ajan. Samaa pohdittiin myös draamassa Syytettynä Jumala http://tv1.yle.fi/juttuarkisto/ulkomainen-draama/kansainvalinen-kotikatsomo-syytettyna-jumala
Ja samaa pohti myös saksalainen naisteologi Dorothee Sölle juutalaisvainojen kauheuksien selvittyä hänelle. Sölle ei kuitenkaan kyynistynyt vaan toimi paremman ja oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Söllen mielestä Jumala tarvitsee meitä ihmisiä käsikseen yhtä paljon kuin me tarvitsemme Jumalaa turvaksemme. http://www2.pirkkala.fi/kirjasto/arkisto/uutuudet1405.htm
Jälleennäkemisen iki-ihanassa toivossa
Haikea olo, kun talo tyhjenee ystävistä, joiden kanssa on vietetty vuotuinen juhlaviikonloppu, joka tällä kertaa oli vielä juhlavampi 20-vuotisen taipaleen kunniaksi.
Mietin, kuinka paljon kannattaa julkisesti kertoa tästä pienen sisäpiirin talvitapahtumasta. Mutta jotain kuitenkin, sillä se on itselleni yksi vuoden kohokohdista. Monien kanssa tapaamme vain näissä merkeissä, mutta kuitenkin aina uudelleen sama talvipäivien hyvä henki valtaa kohdatessamme jokaisen. Mukaan on vuosien varrella tullut uusiakin ihmisiä, joiden kanssa on myös löytynyt se yhteinen sävel. Talvipäivien keskeisiä elementtejä ovat iloinen liikunta, hulvaton sanailu, herkulliset tarjoilut, sauna ja estottomat iltamat, joissa saa ja voi uskaltaa, mutta pakko ei ole mitään. Nimenomaan “esittää” ei mielestäni tarvitse mitään, (ellei nyt vähän fair-play-palkintoa tavoitellessa).
Keskeisiä käsitteitä päivillä ovat mm: muna ja munasaannokset, lipunnosto, piika, emäntä, isäntä, kisatoimisto, kisapassit, fair-play ja arpajaiset (joissa on mahdollisuus päästä eroon kaikesta turhasta roinasta ja saada tilalle vielä turhempaa).
Näillä päivillä loisti mielestäni erityisesti eräs ystävämme, joka parinkymmenen vuoden tauon jälkeen oli kaivanut viulunsa esiin ja herkisti meidät soitollaan. Erittäin hieno oli myös juhlavuoden kunniaksi tehty animaatio. Itse olin ensimmäisillä päivillä “siunatussa” tilassa ja tuntuikin ihanalta jatkumolta, kun eräs hieman nuorempi talvipäiväläinen kertoi olevansa nyt siinä tilassa.
Ilman Exo-kummin joka vuotista piikomista, emme päivistä selviäisi! Tänä vuonna isäntä ja piika loihtivatkin erityisen juhlavan menyyn, johon perinteisen borshin (tällä kertaa aattoiltana) lisäksi kuului ikään kuin venäläistä sapuskaa alkupaloina mm. mädillä koristettuja munia ja sienisalaattia, vihreä alkukeitto ja riistaburgundi. Jälkiruuaksi tein puolukkajäädykkeen. (No, nyt tämä kuulostaa kyllä juuri sellaiselta snobbailulta ja elvistelyltä kuin pelkäsinkin.) Mutta jos joku vaikka inspiroituisi samantapaisesta toiminnasta, niin suosittelen lämpimästi.
Ihan kaikki ei ollut auvoista: Menomatkalla Oraviin liikkumaan ilmassa räiski räntää ja toinen autokin piti nostaa ystävällisen valmettimiehen avulla penkasta, mutta se ei paljon menoamme haitannut. Ilma selkeni sopivasti Oravin päässä ja liikunnallisessa osuudessa noudatimme lumikenkien ja -kenttien kutsua. Meidät kyydittiin ensin Linnasaareen “avaruusolennoiksi” pukeutuneena moottorikelkan vetämässä reessä. Se inspiroi muutamia leikkimään painottoman tilan avaruuskävelyä. 120-vuotiasta mäntyäkin tuli halattua reissussa sekä kastauduttua avannossa. Hervottoman hauskaa oli niin kuin aina. Kuvamateriaalia ei näistä kemuista kuitenkaan kehtaa julkaista, vaikka sitä paljon olisikin.
Laskainen lasketaan, paastonaika alkaa…
Jonkinlainen raittiinilmanmyrkytys saattaa iskeä, koska vietin tänään kolme tuntia työnikin puolesta laskiaismäessä, ja huomenna on samanlainen satsi luvassa. (Liikuntaa on lukujärjestyksessäni sekä tiistaina että keskiviikkona, molempina päivinä kolme tuntia, ja se on erittäin hyvä järjestys tällaiselle laiskiaiselle!) Patja-jätesäkissä-viritykseni laskuvälineenä osoittautui muuten lastenkin mielestä niin mainioksi, että sitä ihan jonotettiin, enkä aina olisi edes raaskinut antaa sitä lainaan.
Nyt on sitten meluttu mäessä ja mässätty kermapullia niin, että hiljentyminen ja pidättäytyminen ei ole ollenkaan pahitteeksi.Tällaiselle heikolle ihmiselle, joka ei vieläkään ole mieltänyt sairastavansa diabetestä, on erittäin tervetullut tämä vuotuinen mahdollisuus paastoon. (Ihan kuin se ei nyt olisi muulloinkin mahdollista…) Kieltäydyn siis huomisesta alkaen ainakin pääsiäiseen asti karkeista. Vuosi takaperin otsikoin blogini: Mediapaasto tarpeen? Siihen en nytkään yllä, vaikka myöntää täytyy, että olen liiankin tiukasti kiinni verkossa, ja se aika on pois mm. tutkimuskirjallisuuden lukemiselta tai kuopuksen kanssa leikkimiseltä. Selittelen melko uskottavasti itselleni, että olen tätä kautta löytänyt paljon kontakteja ja lähteitä. .. joka on kyllä ihan totta myös.
Laskeutumista henkevämpään aikaan edesauttoi viime sunnuntaina Jorma Hynnisen ja Kiril Kozlovskyn hieno konsertti: “Elämän kaari - Oskar Merikannon lauluja”. Jorma Hynninen on mummimme “idoli” ja olimme ostaneet hänelle joululahjaksi lipun tähän konserttiin. Ystävänpäivän kunniaksi lähdin kaveriksi, ja oli hyvä, että lähdin. Hynninen on tietty karismaattinen tulkitsija (katkelma Juha-oopperasta:http://www.youtube.com/watch?v=wqIo3a9bS4g), mutta erityisesti ihastuin tällä kertaa intohimoiseen ja vimmaiseen pianistiin. http://www.fazerartists.fi/kirilkozlovsky.html
Merikannon tuotannosta itselle tuttuja olivat kepeät laulut kuten Pai, pai paitaressu (Mustakallio) ja Kullan murunen (J.H. Erkko), mutta suurimman vaikutuksen tekivät dramaattisemmat Ma elän (Larin Kyösti), Myrskylintu (Kasimir Leino), Balladi (Ilmari Kianto) sekä Merellä (J.H. Erkko) Molemmat artistitkin olivat mielestäni näissä lauluissa parhaimmillaan, kun saivat päästellä täysillä, ja ehkä ilmaista samalla omankin elämänsä kokemuksia, erityisesti Hynninen, arvelisin. Merikanto on säveltänyt niin, että musiikissa voi kuulla kyyhkyjen kujerruksen, tuulen tuiverruksen ja meren kuohunnan.
Lopuksi vielä vähän perinnetietoa. Tänä aamuna oli yhteenotto kuopuksen kanssa, kun yritin selvitellä takkuja hänen hiuksistaan. Harmi, kun en silloin ollut vielä lukenut tätä kansanviisautta: “Kun laskiaisena kampaa tukkaa yhdeksän kertaa, niin kasvaa pitkä tukka.” Tuo tieto olisi voinut tehdä toimituksesta helpomman. Tänään pitää myös lakaista tupa oven suusta perälle päin sitä varten, että talo rikastuisi. (Vanhat merkkipäivät SKS) Ei olisi pahitteeksi sekään tässä “konkurssissa”.
Valo voittaa
Talvipäivänseisaus tänään; huomenna ei yö enää pitene. Teki mieli vielä kirjoittaa ennen joulua, ettei viimeisimmäksi otsikoksi jäisi “Paha mieli”, sillä enää ei ole paha mieli. Oikeastaan olen valmis laskeutumaan joulurauhaan. Siivouksen jäljiltä joulukoristeilla merkattuja paikkoja alkaa olla jo riittävästi. Piirakoita leivottiin tänään. Illalla tulee kameraseuralaiset “feuersang-boulille”, joka on eräänlainen saksalainen glögi, jossa kattilassa on viiniä, appelsiinin lohkoja yms ja jonne vielä valutetaan palavaa rommia sokeritopan läpi. Kuusikin on jo koristeltu, sillä poikkeuksellisesti emme olekaan kotona jouluna vaan “tätskän” luonna Kuopiossa päin. Poikkeuksellisesti myös meillä on tänä jouluna kuusessa sähkökynttilät aitojen asemasta, mikä onkin toisaalta erittäin viisasta ja paloturvallista, tuntien mm. oman hajamielisyyteni.
Joulut on tosiaan vietetty jo parikymmentä vuotta paria poikkeusta lukuunottamatta ydinperheen kanssa kotona, joskus mummolla, vaarilla ja tädin porukoilla vahvistettuna. Olemme säästyneet ns. velvollisuusjouluilta vanhempien luona, sillä vapautimme itsemme niistä jo opiskeluaikana viettämällä omaa pientä joulua kahdestaan opiskelukämpillä. Toisaalta vapauttaisin omatkin lapseni mielelläni siitä, että on ns. “pakko” tulla lapsuuskotiin jouluna. Tämä ei tietty tarkoita tytöt, jos tätä luette, ettette olisi tervetulleita. Mutta tiedän pariskuntia, joiden joulu menee paikasta toiseen juoksemiseen, jotta kaikilla olisi hyvä mieli, eikä sellainenkaan kivaa ole.
Ydinperhejoulujen tilalle olen alkanut ajatella mahdollisuutta viettää joulua esim. ystävien kanssa kimpassa, sekin voisi olla mukavaa.
Ei sitten muuta kuin joulurauhaa, armoa, aikaa ja iloa kaikille!
Paimenet on paimennettu
Yksi koulun “joulurasti” takana ja hoidettu iloisesti himaan. Mukavan huojentunut olo; itse asiassa hekottelin ääneen heti joulukirkkomme loppusoiton aikana ja kotimatkalla nauroin lisää… Niin suloisen hupaisia ja inhimillisiä olivat pikku-paimeneni. En oikeastaan ollenkaan ihmettele, että enkelit ilmestyivät juuri heille.
Tänä vuonna joulujuhlamme oli joulukirkko Kerimäen suuressa puukirkossa, jota ei talviaikaan lämmitetä lainkaan. Oli siis helppo eläytyä joulukuvaelman poikkeusoloihin, vaikka ne toisenlaiset olivatkin kuin poikkeusolot Betlehemissä aikoinaan. Siinä, että suuri joukko ihmisiä palelee samassa tilassa on jo jotakin yhteisöllistä. Meillä ekaluokkalaisilla oli kunniatehtävä esittää joulukuvaelma yhdessä kuudesluokkalaisten kummiemme kanssa. Oma tohinansa oli löytää kaikille kahdeksalle paimenelle sopivat kylpytakit ja huivit sekä sitten pukea ne ennen kirkonmenoja toppapukujen päälle, samoin yhdeksälle enkelille omat vaaleat kaapunsa ja tähtipantansa. Onneksi oli apukäsiä, ja kunkin kylpytakit omissa pusseissa. Ehtihän joku tietty kirkonpenkissä jo nykiä toiselta pääliinan ennen kuin astuttiin estradille. Paimensauvojen jako meni myös joltakulta ohi ja hän palasi “keppiään” hakemaan. Vuorosanat sujuivat sekä enkeleiltä että paimenilta erittäin reippaasti ja iloisesti, eikä “askelkuvioisakaan” ollut moittimista, mitä nyt joku vähän pyöri ympäriinsä etsiessään Betlehemin suuntaa. Eräs paimen koputti sauvallaan rytmiä kuin joulupukki konsanaan. Kaiken kaikkiaan herttaisen suloista, eikä hermot ehtineet mennä edes saarnankaan aikana, vaikka onhan ekaluokkalaisten poikien istuttaminen kirkossa melko haasteellinen tehtävä. Tunnustan: lahjontaa ja uhkailuakin oli käytetty ennen iltaa…(Pelissä oli peräti kolme hymynaamaa, joista tuli ansaittua kaksi kolmesta, sillä pientä hienosäätöä oli.) Tiedän; lahjonta ja kiristys ovat…monesti toimiva kasvatuskeino, vaikkakin niin kovin behavioristinen.
Enää todistusten puserrus ja sitten joulu joutuu jokaiselle.
Sekavan viikon selontekoa
Mennyt viikko meni vaihtelevissa tunnelmissa. Ilahduttavien asioiden listalla on erityisesti esikoisen hyvä kotiutuminen opiskelukaupunkiinsa; tuntuu siltä, että ns. elämänhallintataidot ovat hanskassa: siellä keitellään puuroa, lenkkeillään puolen tunnin matka asunnolta kampukselle ja hoidetaan tentit hyväksyttävästi läpi. Ja viimeisimmäksi kuulin, että hänet on valittu ainejärjestönsä hallitukseen. (Isänsä jalanjäljillä selvästi, itse olin vähän eksyksissä koko opiskeluajan: kaipasin kotikylän kavereita ja yritin saada tuloksetta hämeen murteen kääntymään savoksi.)
Maanantaiaamun synttärilaulujen jälkeen, jo hieman myöhässä töidenlähdön suhteen, huomattiinkin, että toyotan ainokaiset avaimet olivat matkustaneet Kuopioon esikoisen taskussa. Päivä kului ainakin osittain kyytejä järjestellessä. Asuminen maalla suorastaan edellyttää omaa autoa, ainakin, jos haluaa, tai tarvitsee, vielä työajan jälkeenkin liikkua. Voi, miten hienoa olisi, jos julkisia kulkuvälineitä kulkisi vielä neljänkin jälkeen kaupungista meille päin!
Tiistaina onnistuin sotkemaan piikkini keskenään, ja juuri kun olin pistänyt, tajusin laittaneeni pikainsuliinia moninkertaisen määrän, joten se päivä meni syödessä lähes henkeni edestä. Taitaisin tarvita henkilökohtaisen avustajan. En uskalla edes kuvitella mahdollista vanhuutta tällä päällä varustettuna.
Keskiviikko taisi olla normipäivä (illalla luokan joulupaja). Torstaina oli hauskat pressanvaalit, mutta myös oppilaan kanssa konflikti, josta jäi adrenaliinia vereen pyörimään. Yritin purkaa sitä “ stressilelu” Henryyn, uskolliseen, mutta kömpelöön partneriini, eli imurointiin. Kts.
Mutta mitä tekeekään Henry! Muutaman imaisun jälkeen ei enää suostukaan käynnistymään! Kaupunkiin piti joka tapauksessa lähteä, joten päätin ostaa sillä reissulla uuden imurin, se tuntui välttämättömältä. Hehtaarihalli-Prismassa juokseminen ei kuitenkaan todellakaan vähentänyt adrenaliinin määrää veressä. Yritin koota 18-v synttäribileiden ostoslistan tarvikkeita, ja parin kilsan juoksulenkki jupinan kera tuli suoritettua. Onneksi sain pyynnöstä kuitenkin paikalle jopa myyjän imurikauppaa varten; se helpotti, ja nyt perässäni pyörähtelee sulavaliikkeinen ferrarinpunainen Miele. Se ei tosin hymyile niin kuin Henry, mutta pääsee vaivatta mattojen yli, toisin kuin Henry, joka kellahti melkein joka kerta kumoon. Mutta Henryn eduksi on sanottava, että hänellä oli pidempi letku. (sorry kaksimieliset mielleyhtymät)
Perjantaina lähdettiin pyynnöstä evakkoon kotoa Joensuuhun. Täysi-ikäiset eivät halua äitiä ja isäänsä häärimään synttäribileisiinsä…Kymmenen jälkeen tuli kuitenkin “hätäpuhelu”. Viemäri oli taas käynnyt toimimaan väärään suuntaan ja pannut ns. haisemaan! Kts. Valitusta Voi, osaavatkohan ne, ketkä kuuluvat kunnalliseen viemäriverkkoon todella arvostaa sitä!? Onneksi paikalla oli neuvokas nuori mies, joka ei jäänyt vain päivittelemään lemua, vaan haki kotoaan pumpun, jolla ongelma ratkaistiin. Huomenna menen henkilökohtaisesti kiittämään häntä.
Että sellainen viikko! Eilen oli kuitenkin mukava kokoontua naapuruston pikkujouluihin leppoisasti syömään ja juttelemaan sekä loppuillasta myös parantamaan maailmaa, ainakin Kerimäen osalta. Meillä on täällä Yläkuonassa hyvä ihmisten puolue!
Ja…”Hei, hei, hei kuule Suomi, jos me tullaan junalla….niin oletko sinä Suomi sellainen iloinen maa…?” Onnea kuitenkin syntymäpäivänä!
