Aito sana
Viikon päästä osallistun Raumalla Kasvatuksen historian päiville. Ensin ajattelin jättää koko päivät tänä vuonna väliin pitkän matkan ja heikon rahatilanteeni vuoksi, mutta ei minua sitten kuitenkaan paljon tarvinutkaan houkutella, jotta muutin mieleni. Päivien teemakin, eläytyminen ja tulkinta, osuu taas niin hyvin yhteen tutkimukseni tämän hetkisen vaiheen kanssa. Lisäksi olen viime aikoina yrittänyt sisäistää sitä, mitä kuulin kurssilla Näkökulmia narratiiviseen tutkimukseen, ja sekin tarjoaa aineksia esitykseeni. Opin itse parhaiten kertomalla ja keskustelemalla, eli dialogissa toisten kanssa ja siihenkin Kasvatuksen historian päivät varmasti tarjoavat tilaisuuden.
Esitelmää, sekä aineistoni tulkintaa miettiessäni, ymmärsin, että tulkinta edellyttää eläytymistä (empatiaa) ja dialogisuutta. Ja nämä kolme: eläytyminen, dialogi ja tulkinta versovat kaikki siitä maaperästä, jota voisin kutsua tutkimukseni metodologiseksi perustaksi. Lisäksi nämä kolme vielä kietoutuvat toisiinsa. Juuri tämä onkin hieman hankaloittanut väitöskirjan sisällysluettelon tekemistä; köynnöksiä on vaikea erotella omiin erillisiin ruukkuihinsa. Eivätkä ne ole ainoita käsitteitä, joita on vaikea erotella toisistaan: kokonaisvaltainen oppiminen, jatkuva ammatilinen kasvu, tutkiva oppiminen, toimintatutkimus, kriittinen pedagogiikka, narratiinen lähestymistapa, hermeneuttinen kehä ja kokemus…tuntuvat kaikki olevan periaatteiltaan kuin saman puun versoja. Puun, jonka nimeksi sopisi vaikka elämänlanka.
Dialogisuus on kuitenkin mielestäni se vahvin oksa ellei peräti runko. Sanojen synty on kiinnostava, ja etymologian avulla voikin usein ymmärtää sanan merkityksen. Kreikan kielen sana dialogos voidaan jakaa sanoihin dia (läpi, kautta) ja logos (sana, sanan merkitys). Siten dia-logos tarkoittaa merkityksen tai ymmärryksen virtausta keskustelijoiden lävitse. Freiren mukaan dialogi on yhteiseen oppimiseen ja toimintaan pyrkivien ihmisten kohtaamista. Aidon sanan ulottuvuudet ovat toiminta ja reflektio, eli toiminnan pohdiskelu ja tiedostaminen. Freiren mukaan aitoa sanaa ei ole olemassa ilman tietoista toimintaa, praksista. Vain aidot sanat muuttavat maailmaa. (Freire 2005, 95.)
Dialogi edellyttää uskoa, toivoa ja rakkautta, sekä nöyryyttä. Ne ovat kaikki isoja sanoja, mutta onneksi niitä tohditaan käyttää jo/taas jopa kasvatustieteen tutkimuksissa, sillä kyllähän ne ovat kaiken inhimillisen toiminnan ja ymmärryksen perustana. Nöyryys tarkoittaa sen ymmärtämistä, ettei kukaan ole täysin viisas tai täysin tietämätön. Rakkaus tarkoittaa rohkeaa omistautumista toiselle ihmiselle tai asialle. Tekisi mieli käyttää sanaa antautumista. Ilman uskoa ja toivoa ei voi muuttaa maailmaa, ilman uskoa ja toivoa tulee kyyniseksi. Ilman toivoa me kaikki luovutamme sanoi Harvey Milk. Tuohon runkoon kiinnittyy toimintatutkimuksenkin oksa.
Mutta siitä tulkinnasta vielä: Bahtinin mukaan ”vieraita tietoisuuksia ei voi tarkastella, analysoida ja määritellä objekteiksi, olioiksi, – niitä voi vain puhutella dialogisesti. Niiden ajatteleminen merkitsee niiden kanssa puhumista, muutoin ne kääntävät meille objektiksi muutetun puolensa.” Ja Ricouerin mukaan empatia, toisen asemaan eläytyminen, on se, mikä tekee ymmärtämisen mahdolliseksi, ja tulkinta on Ricoeurin mukaan ymmärtämisen ja analyyttisemmän selittämisen dialektiikkaa, vuoropuhelua. Näistä teemoista (unohtamatta tietenkään Gadamerin ja Diltheyn hermeneuttisen kehän ja kokemuksen käsitettä) ajattelin viikon päästä antautua dialogiin dialogista muiden teemaryhmään osallistuvien kanssa.
Sitähän se kaikki on…
…rakkautta, rakkautta vain. Dave on tainnut ymmärtää sen, mikä on oleellista. Sama asia on alkanut valjeta pikku hiljaa minullekin. Kaikki viime aikaiset itselleni merkitykselliset keskustelut ovat pyörineet tämän saman aiheen ympärillä, esimerkiksi keskustelu pedagogisesta rakkaudesta tulevan työkaverin kanssa, Totuusradion Erik Frommia käsittelevä keskustelu, jonka kuuntelin eilen ja tietysti kaikki päänsisäiset keskustelut, joita käyn. Oikeastaan olen melko pienestä alkaen pohtinut kahta kysymystä: Mikä on Jumala? ja Mikä on rakkaus?
Joskus kymmenen vuotta sitten oivalsin kääntää Raamatun lauseen: “Jumala on rakkaus” toisin päin: Rakkaus on Jumala. Kun sen sanoo noin päin, saa mielestäni ekumeenisen uskontunnustuksen, joka käy kaikille kansoille ja joka on mielestäni totta. Minusta on ollut aina vaikea hyväksyä sellaista Jumalaa, jolla olisi muka maantieteellisiä ja uskontojen välisiä rajoja. Pyhästä kolminaisuudesta on itselleni helpointa ymmärtää Pyhä henki, sillä siitä on joskus mahdollisuus saada jopa omakohtaisia kokemuksiakin.”Aivan sama tunne kuin koskettava tuuli.”
Jos rakkaus on Jumala, ei enää tarvitsekaan tietää “muuta” kuin se, mitä on rakkaus! Niihin hetkiin, joissa olen mielestäni tavoittanut jotakin siitä, on liittynyt helppous, ilo, rauha ja vapautunut olo. Erik Frommin mukaan ihmisen tavoitteena on vapautua omaksi itsekseen. Siis tulla siksi, mikä on. Jos jatketaan Raamatun “kääntämistä” omalle kielelleni, niin voidaan ottaa seuraavaksi tarkasteltavaksi lause: Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Siis jos Jumala on rakkaus, on ihminenkin pohjimmiltaan juuri sitä. Puhutaan elävästä Jumalasta, ja eikö rakkauskin nimenomaan ole jotakin elävää. Palvelemalla epäjumalia, esimerkiksi mammonaa, ihminen Frommin mukaan vieraantuu itsestään, siis rakkaudesta ja elämästä, ja alkaa elää epäjumalien kautta. Se on jotain sellaista, jota joululaulu kuvaa: Turhuuden turhuus kaikki on, niin turhaa touhu tää; me kylmin käymme sydämin…Toiminnan ihmisenä pidän tärkeänä myös rakkauden tekoja, sellaisia, jossa ihminen antaa toiselle jotain itsestään; aikaansa, lohtuansa…Eikä ole turhaan sanottu, että antaessaan saa. Näytän aina päätyväni lopuksi hermeneuttiseen kokemukseen, siihen dialogiin, joka sujuu kuin leikki. Rakkaus on parhaimmillaan helppoa. Se on oikeastaan rakkautta kaikkeen elävään, siis elämään. Se on pieni ja hento ote. Ja muuten, ihana jouluelokuva on Rakkautta vain.
Hyvä henki
Osallistuin eilen filosofi Eero Ojasen luennolle, joka oli meille jatko-opiskelijoille suunnattu. Luento käsitteli laajasti suuria ontologisia ja tietoteroreettisia kysymyksiä. Onko olemassa jokin yhteinen todellisuus, ja mitä siitä voidaan tietää? Onko maailma valmis, vai luommeko jokainen itse aktiivisesti todellisuutta? Ojanen itse vältti dualistista joko tai -ajattelua. Hänen mielestään voi olla olemassa objektiivinen todellisuus ja objektiivisia arvoja, vaikka uskottaisiinkin tiedon rakentumiseen konstruktivistisesti. Hieman minua kyllä hämäsi tuo sana objektiivinen. Käsitin kuitenkin niin, että Ojanen viittasi objektiivisilla arvoilla Platonin ideoiden maailmaan, jonka mukaan hyvä sinänsä ja kauneus sinänsä ovat tosiolevaa, todellisesti olemassa. Olen itsekin kyllä taipuvainen uskomaan, että on olemassa jotain ihmistä suurempaa, jotain universaalisesti hyvää ja kaunista, vaikka toisaalta olen myös vahvasti sitä mieltä, että jokainen katselee maailmaa omasta näkökulmastaan, eikä täysin samanlaista käsitystä maailmasta voi olla kenelläkään toisella, ja esimerkiksi “kauneus on katsojan silmässä”. Taidan olla jo niin savolaistunut, että todella monesta asiasta ajattelen: Voihan se olla niinkii, vuoan voi se olla toisinnii. Olen tässä opiskelun kuluessa löytänyt erityisesti dialektisen ajattelun, joka tarkoittaa näkökulmien vuoropuhelua, sitä, että tarkasteltavaksi nostetaan yhtä aikaa vastakkaisina pidettyjen käsitteitä kuten käytäntö ja teoria, tieto ja arvot, yksilö ja yhteiskunta. Mielestäni vasta eri näkökulmien tarkastelun kautta voidaan saavuttaa jonkinlainen eheys.
Hienoa minusta oli se, että Ojanen nosti esille käsitteen henki, joka hänen mielestään on yhtä todellinen asia kuin luonnonlait tai materiaaliset asiat. Henkeen liittyy dynaamisuus ja liike. Henki kannattelee meitä ja Ojasen mielestä juuri hengen avulla voitaisiin ylittää monia dualistisia vastakkainasetteluja. Itselle tuli noista jutuista mieleen hermeneuttinen kehä ja kokemus sekä Gadamerin vertaus dialogista leikkinä. “Leikki tempaa mukaansa….Yhteisymmärrys syntyy halusta ymmärtää toista”. Toimintatutkimuksessa henki on erittäin tärkeä, sillä juuri se puhaltaa tuulta purjeisiin ja saa toimimaan yhdessä. Hauska oli muuten huomata, että sanaan inspiraatio sisältyy sana spirit, henki. Toimintatutkimusta kanattelee nimenomaan yhteishenki. Eräs ystäväni kiteytti muuten hyvin tämän hengen -käsitteen Juicea siteeraten: ”Jos henki on vahva niin vähäkin työ riittää maailman luomiseen”
Hyvä henki oli myös läsnä samana iltana työporukan pikkujouluissa, jotka olivat myös rakkaan työkaverin eläkkeelle läksijäiset. Tämä eläkkeelle jäävä työkaveri on viimeinen lenkki siihen porukkaan, joka toivotti minut nuorena opettajana tervetulleeksi kouluumme ja johon “leimaannuin”. Tuntui hyvältä tulla hyväksytyksi joukkoon omana itsenä. Olin suunnitellut pienen puheen ystävälleni, mutta liikutuksen vuoksi se meni hieman toisin kuin olin suunnitellut, mutta päättyi aivan varmasti aitoon parkaisuun: Mulla tulee ikävä!
Sujuu kuin leikki
Tänään toimintatutkimusryhmäni Toimi kokoontui meillä kotona. Tunnelma oli siksi ehkä tavanomaistakin avoimempi; juttu luisti ja kahvit piirakkoineen maistuivat. Olen vähän ajatellut, että naurunremakoista saisi kivan potpurin karonkkaan. Kuopus tosin totesi kokouksen jälkeen, että eihän tuossa nyt ole mitään järkeä; te vain syotte, nauratte ja pälpätätte. Totta. Mutta kyllähän tässä silti “järkeä” on, sillä nythän tämä sujuu kuin Gadamerin kuvaama dialogi, jota hän vertaa mukaansa tempaavaan leikkiin. Onnistunut dialogi ikään kuin täyttää siihen osallistuneet ja jatkuu sielun sisäisenä keskusteluna itsensä kanssa. Tavoitteena on yhteinen tulkinta maailmasta. Kannatteleva yhteisymmärrys syntyy halusta ymmärtää toista. (Gadamer 2004). Jotain tällaista on aistittavissa.
Aina ei tietty ole näin auvoista, ei tutkimuksen, eikä ryhmänkään kanssa. Olen ollut huolissani, kun opettajat eivät välttämättä vastaa sähkäposteihin, ja olen jo vähän pelännyt hyytyykö toiminta sittenkin tänä toisena lukuvuonna. Mutta ilmeisesti pelkään turhaan, sillä ainakin neljän aktiivisen ja uskollisen opettajan ryhmä tuntuu kannattelevan tätä toimintaa ja eheyttävän kouluopetusta todella hienosti. Ihailen ja kehun heitä joka kerta täydestä sydämestäni. Minä saan tässä toiminnassa paljon ideoita omaankin työhöni opettajana.
Jotenkin itselleni kirkastui tänään, että tämän tutkimuksen yhtenä tehtävänä onkin tehdä näkyväksi sitä hienoa työtä, jota opettajat tekevät kouluissa. Toisaalta sivutuotteena syntyy myös tietoa siitä, miten moneen suuntaan opettajien on venyttävä; toimenkuva on todellakin paljon laajentunut esimerkiksi sen kahdenkymmen vuoden aikana, kun itse olen ollut kentällä. Alkuaikoina tuntui siltä, että riitti, kun suunnitteli ja hoiti oman luokkansa opetuksen ja valmisti joulujuhlaan ohjelman. Nyt on tullut osaksi normaalia työnkuvaa vanhempainvartit eli arviointi- ja kehittämiskeskustelut. Yhteistyö eri tahojen kanssa on myös lisääntynyt; keskusteluja käydään erityisesti erityisopettajan kanssa. Tähän kun vielä lisätään kaikki kehittämishankkeet, joita kouluissa pyörii, tuntuu siltä, että se opetustyö kattaakin vain suunnilleen puolet toimenkuvasta. Materiaalia näistä toimenkuvaan liittyvistä “lisätöistä” saan sähköpostiviesteistä, joissa selvitetään, miksi ei ehditä tai päästä osallistumaan Toimen kokoontumisiin.
Mutta ihmeesti opettajat jaksavat! Suorastaan ihmeellisen aktiivinen toiminta pyörii esimerkiksi niissä kolmessa koulussa, joista ryhmäni aktiivisimmat opettajat tulevat. Viimeksi teemanamme olleen aihekokonaisuuden Osallistuva kansalaisuus ja yrittäjyys tiimoilta oli kouluissa järjestetty mm. oppilaskuntavaalit, isien hemmotteluilta yhdellä koululla ja ohjelmallinen isänpäiväkahvila toisella ja yhdellä koululla suunnitellaan metsäoopperaa. Lisäksi rahaa luokkaretkiin kerätään discoja ja myyjäisiä järjestämällä. Keittiöapulaisina toimiminen ja päivänavausten pitäminen ovat kasvattavia tehtäviä, joista isommat oppilaat ovat vastuussa. Kuulostaa ihan oikealta elämältä, eikä vaan pänttäämiseltä. Tällainen osallistava oppiminen antaa varmasti myös opettajalle paljon. Varsinkin kun homma, kaiken suunnittelun ja vaivan jälkeen, lähtee sujumaan kuin leikki, josta oppilaat ovat innoissaan.
Ällistelen ääntäni
Tämä opiskeluelämä on kyllä karistanut viimeisetkin rippeet estoista käyttää omaa ääntä. Missä on se ujo tyttö, joka vielä ala-asteella viittasi vain silloin, kun pystyi vastaamaan yhdellä sanalla? Tai se nuori aikuinen, joka jännitti esittelykierroksella omaa vuoroaan tai jonka sydän alkoi laukata ihan hirveästi silloin, kun oli halu isossa joukossa sanoa jotain ääneen, mutta yhtä voimakas pelko sitä kohtaan.
Jotenkin olen nyt kuin lahjapaketteja innoissaan aukova lapsi, joka löytää toinen toistaan hienompia asioita paketeista ja joka on ihan haltioitunut kaikesta ja jonka on ihan pakko vuolaasti kommentoida jokaista avaamaansa pakettia. Eilenkin oli niin kiinnostavia, jopa kiihottavia, aiheita tutkimuksen etiikan symposiumissa Savonlinnan OKL:llä, että oli ihan pakko sanoa melkein jokaisesta jotakin. Oli toimintatutkimusta, yhteistoiminnallista oppimista, narratiivista juttua, kysymyksiä siitä, mikä ihminen on ja mikä sen pitäisi olla… ja Calvinon filosofia se vasta kirvoitti kieleni ja sai ajatukseni lentämään.
Olen alkanut jopa vähän hävetä tätä piirrettäni, koska se on niin epätyypillistä suomalaisille. Lisäksi tunnen huonoa omaatuntoakin siitä, että olen suuna päänä kommentoimassa kaikkea, ja tavallaan vien tilaa sillä tavalla niiltä, jotka ovat hieman estyneempiä tai hitaampia valtaamaan puheenvuoron. Jotenkin vain karjalaiset geenini ovat näin vanhemmiten syrjäyttäneet hämäläisen puoleni. Huomasin tuntevani oloni kotoisaksi karjalaisten sukulaisteni kanssa linja-autossa matkalla Äyräpäähän. Ääntä sai käyttää kursailematta, tai oikeastaan sitä piti käyttää, jos aikoi saada äänensä kuuluviin. Toisen puheenkin päälle puhuttiin, kun innostuttiin siitä, mitä toinen oli juuri sanonut. Tunteisiin vedottiin, välillä vähän itkeä pirautettiin ja ikävimmätkin asiat jotenkin höystettiin sellaiseksi, että niistä löytyi se toinenkin puoli. Ilo pintaan, vaikka sydän märkänisi ei ole ihan turha sanonta karjalaisista. Rasittavaa varmasti sellaiselle, jolle tällainen käytös on vierasta. Minä olin siinä joukossa varmaan hiljaisimmasta päästä, mutta jotenkin tuo joukko sai minut laulamaan jopa karaokeakin, mitä en olisi uskonut ikinä tekeväni.
Kommunikatiivinen toiminta ja dialogisuus ovat tutkimuksessanikin tavoitteena.Keskusteleminen on sellainen asia, jota pitäisi harjoitella koulussa enemmän. Ja se on ihanaa varsinkin silloin, kun joukko on tasavertainen niin, että kaikki saavat äänensä kuuluviin. Minun taitaa olla nyt hyvä muistaa se, että jos ihmisen olisi tarkoitus puhua enemmän kuin kuunnella, hänellä olisi, toisin kuin nyt, kaksi suuta ja vain yksi korva. Mutta toisaalta potaskaa on se sananlasku, että vaikeneminen olisi kultaa. Puhumattakaan siitä, että naisen pitäisi vaieta seurakunnassa. Puhumisen lisäksi tykkäisin kyllä käyttää suutani vaikka pussaamiseen. Se on hyvä konsti vaientaa minut, ja tykkään siitä jopa puhumisesta enemmän.
“Ootko Jori miettinyt, miksi me ollaan täällä?”
Tuo otsikon kysymys ja sitä seurannut keskustelu olivat tämän päivän parasta antia. Harjoiteltiin lasten kanssa suvivirttä ja yksi poika kysyi vieruskaverilta kesken kaiken tuota. Se oli niin hyvä kysymys, että pakko oli pysäyttää harjoitukset. Mietimme yhdessä asiaa ja lasten vastaukset vaihtelivat skaalalla syömisestä ja nukkumisesta jopa siihen, että olemme täällä toistemme vuoksi ja oppiaksemme. Harvat aikuiset pysähtyvät tuota kysymystä edes pohtimaan, vaikka syytä olisi. Mutta niin kuin Hume sanoo: Ihmiset ovat luonnostaan lyhytnäköisiä. Kannatan todella aloitetta, jossa ehdotetaan filosofiaa koulujen oppiaineeksi jo alakoulusta alkaen. Ja olen iloinen siitä, että seuraavassa sukupolvessa näyttäisi olevan toivoa viisaammasta ajattelusta.
Erittäin lyhytnäköistä on myös Mikkelin ammattikorkeakoulun päätös lopettaa muotoilun koulutusohjelma Savonlinnasta. Tunnen siellä työskenteleviä opettajia ja tiedän, kuinka hyvää työtä he ovat tehneet ja kuinka aktiivisesti he ovat olleet mukana seudun erilaisissa kulttuuritapahtumissa. Viimeksi teatteripuvustuksen opiskelijat suunnittelivat ja toteuttivat puvut Unta ja unelmia-musikaaliin, joka oli suuri comenius-hanke. Yhteistyötä on tehty myös oopperan ja eri teattereiden kanssa. Valmistuneet opiskelijat ovat sijoittuneet alaansa vastaavaan työhön hyvin lamasta huolimatta. Ja nyt joku jossakin ylemmällä taholla on päättänyt, että tämä koulutusohjelma lopetetaan, ja juntannut päätöksen läpi parissa viikossa! USKOMATONTA , TYPERÄÄ JA EPÄREILUA TOIMINTAA! Mulla on sellainen olo, että haluaisin vaihtaa kaikki tämän maan päättäjät.
Liiankin koskettavaa opetusta?
Osuuspankin koululaisille suunnatun piirustuskilpailun aiheena on tänä vuonna ilmastonmuutos. Aihe tuntui aluksi mielestäni liian vaikealta ekaluokkalaisille, mutta erehdyin… Menin aloittamaan tuntia sillä fiiliksellä, että mahtaakohan tästä nyt mitään irrota, mutta otetaan kuitenkin ensin edes selvää siitä, mitä lapset jo ennestään tietävät ilmastonmuutoksesta…Lähtökohta osoittautuikin varsin viisaaksi, sillä tuskin sain itse enää puheenvuoroa, kun keskustelu lähti käyntiin.
Joukosta löytyi pieni luonnotieteilijä, joka osasi kertoa ilmastonmuutoksen syistä jokseenkin yhtä paljon kuin itse olisin osannut. Aluksi hän heti mainitsi otsonikerroksen ohenemisen ja kasvihuoneilmiön. Muut oppilaat kuuntelivat tätä pientä tietäjää erittäin kiinnostuneena ja osasivatkin mainita asioita, jotka ohentavat otsonikerrosta ja saastuttavat luontoa. Päästiin sitä kautta pakokaasuihin ja mietittiin, miten voisi omalta osaltaan vähentää henkilöautojen käyttöä. Innostuttiin piirtämään mahdollisesti itsemme liikkumaan muuten kuin autolla esim. kävellen, pyöräillen tai skeittailen. Eräs tyttö kysyi, mitä sitten tehdään, jos matka on liian pitkä, ja tätä kautta päästiin joukkoliikennevälineisiin ja taas löytyi mieleinen aihe jollekin linja-autosta tai junasta. Kaikkein viehättävin lapsilta tullut ajatus oli kuitenkin se, että voitaisiin piirtää itsemme istuttamaan puita. Tämä ajatus syntyi sen jälkeen, kun edellä mainitsemani “tiedemies” oli sanonut: “Muuten, puuthan imevät hiilidioksidipäästöjä….” Iceage 2 oli myös katsottu ja sekin selvästikin liittyi aiheeseen…
Lopuksi vielä luin Hesarista joitain seurauksia ja uhkia, joita ilmaston lämpeneminen voi aiheuttaa. Lapset aloittivat luonnostella suttupaperille omaa työtään aiheesta “Ilmastonmuutos ja minä”. Olin aivan innoissani tunnin jälkeen siitä, kuinka hienosti olimme päässeet työssä alkuun sekä kuinka paljon viisautta löytyykään lapsista ja kuinka innokkaasti he osallistuivat opetuskeskusteluun. Tänä aamuna kuitenkin tuli puhelinsoitto äidiltä, joka kertoi, että lapsi oli koko viikonlopun pelännyt tulvia ja muita vitsauksia…Taisi olla melkein liiankin koskettavaa oppimista. Piti vielä tänä aamuna palata aiheeseen uudelleen…
Toimi toimii
Olen jo aiemmin ihmetelleyt sitä, miten joudun tekemisiin juuri “oikeiden” ihmisten kanssa. Sen täytyy olla sekä tuuria että johdatusta, että tietynlaista ohjautumista oikeaan suuntaan. Tänään tuli tästä asiasta jälleen vahva elämys. Toimintatutkimukseen mukaan lähteneet opettajat olivat ihailtavan aktiivisia ja viisaita opettajia. Puolentoista tunnin keskustelun aikana sivusimme kaikkea sitä, mistä olen lukenut opetuksen eheyttämiseen liittyvistä lähteistä, mutta tämän päiväiseen tietoon liittyi myös osallistujien omakohtainen kokemus, ja se teki siitä elävämpää ja ikään kuin uskottavampaa.
Vaikka luonnollisesti hieman jännitin ensimmäistä kohtaamistamme, toisaalta uskoin, tai ainakin toivoin, että pyörä pyörähtäisi liikkeelle. Sen se mielestäni myös teki. Oli mielenkiintoista kuunnella tallentamaani keskusteluamme kotona muikkujen paiston lomassa. Ainakaan se ei kuulostanut jäykältä, vaan toisinaan sanoma jopa hukkui naurunpyrskähdyksiin ja yhteen ääneen puhumiseen. Toisaalta myös asiaa tuli erittäin paljon, ja onkin kiva käydä tekemään siitä yhteenvetoa moodleen. Nostan hattua näille opettajille, jotka tiiviin ja usein rankankin koulupäivän jälkeen jaksavat vielä lähteä opetuksen kehittämistyöhön mukaan, varsinkin, kun tiedän, että nämä opettajat ovat monessa muussakin asiassa aktiivisia. Toivottavasti Toimi myös antaa heille jotakin. Ja tänään vakuutuin siitä, mistä eilisessä blogimerkinnässä kirjoitin, että olen itsekin oppija mitä suurimmassa määrin. Odotan innolla seuraavaa tapaamista!
Tunnustuksen antaminen
Olin eilen seuraamassa etäohjaajani Rauno Huttusen jo toista väitöstä, jonka aiheena oli Indoktrinaatio, kommunikatiivinen opettaminen ja tunnustus opetuksessa. Näitä käsiteltiin kriittisen teorian ja demokraattisen kasvatuksen näkökulmasta. Indoktrinaatio tarkoittaa käsitteiden ja asenteiden iskostamista oppilaan päähän; sitähän perinteinen kasvatus on pitkälti ollut. Auktoriteetteja ei ole kyseenalaistettu eikä kritiikkiä suvaittu. Yksilöllinen ajattelu on nähty lähinnä uhkana. Kommunikatiivinen opettaminen nostaa oppilaan oppimisprosessin subjektiksi. Kasvatuksessa tunnustetaan kyllä opettajan ja perinteen auktoriteetti, mutta samalla kuitenkin pyritään tukemaan oppilaan kriittistä ajattelua. Opetusta hallitsee edelleenkin monesti kommunikatiiviselle toiminnalle vastakkainen ajattelu; strateginen toiminta, joka on suorituskeskeistä ja jossa oppilaat ja opetus nähdään välineinä jonkin päämäärän saavuttamiseksi.
Väitöstilaisuus oli erittäin mielenkiintoinen omankin tutkimukseni kannalta. Juuri kommunikatiivinen opettaminen sopii eritäin hyvin aihekokonaisuuksien käsittelyyn. Keskustelua ja oman arvomaailman pohtimista tulisi mielestäni lisätä koulussa. Samoin tunnustuksen antamista kaiken kaikkiaan tulisi lisätä yhteiskunnan eri tahoilla. Viime aikoina on ollut meneillään kehitys, jossa vaatimuksia on koko ajan lisätty ja ihmisistä on pyritty puristamaan kaikki mehut. Mutta annetaanko aitoa tunnustusta ja huomataanko työntekijä tai oppilas persoonana? Olemmeko me suomalaiset liian kitsaita, jopa kateellisia, antamaan toisillemme kiitosta ja kehuja? Kuitenkin jokainen tietää, miten paljon voimia antaa oikeaan aikaan lausuttu tunnustus. Miksi keskustelu ja varsinkin vastakkaisten ajatusten esittäminen koetaan niin usein uhkana? Olisi hienoa pyrkiä ymmärtämään myös vastakkaisia mielipiteitä, eikä tyrmätä niitä heti kättelyssä, tai sortua eipäs-juupas-väittelyyn. Ja olisi tosi piristävää, jos joku jopa kommentoisi näitä ajatuksia…
Mitä on äidin kieli?
Sanotaan, että lapselle ei saa “lässyttää” tai leperrellä. Itse olen käytännössä toiminut täysin vastoin tätä ohjetta. Olen puhunut jokaiselle lapsellemme kieltä, jota ymmärtävät vain asianomaiset. Se koostuu äänneyhdistelmistä, joista ei muodostu minkään maan kieltä. Se syntyy juuri siinä tietyssä tilanteessa, eikä sitä voi toistaa samalla tavalla uudestaan. Mielestäni se on tärkeä kieli, enkä usko, että siitä olisi mitään haittaa. (Täytyy tosin kyllä tunnustaa, että kaikki lapset ovat käyneet puheopetuksessa…, mutta näyttäisi kuitenkin siltä, että oppiaine äidinkieli sujuu jokaiselta erinomaisesti.)
Pahnan pohjimmainen kuopus saa nauttia tästä kielestä pisimpään ja luultavasti vielä pitkään, sillä se kohdistuu enimmäkseen aina perheen nuorimpaan ja “helluimpaan”. (Meille kun ei voi karvaisia lemmikkejäkään hankkia allergian takia) Tämän ekaluokkalaisen päivä alkaa sillä, että jo häntä herättämään mennessäni, rappusissa, aloitan näiden äänneyhdistelmien “kujertamisen”. Jatkan sitä, kun vedän “Mothukalleni”sukkahousuja jalkaan. (Juu, tiedän, että ekaluokkalaisen “pitäisi” tehdä se itse, mutta se on mielestäni mukava tilaisuus vielä silitellä “isoa” tyttöä, sitä paitsi keskimmäinen sai kärsiä aikaisemmasta “tiukemmasta” kasvatusasenteestani ja oppi nelivuotiaana kiroamaan sukkahousuja jalkaan vetäessä, joten…) Huvittavaa muuten on, että kuopus saattaa myös vastata nonsens-kieleeni suomeksi ihan tilanteeseen sopivasti. Äänittämällä näitä kujerruksia saisi ehkä mielenkiintoisen antropologisen tutkimusaineiston, mutta epäilen, että äänittäminen toisaalta jäykistäisi ilmaisua…
Jos tätä kieltä yrittää äänneasultaan verrata johonkin, tulee mieleen Julma huvin eskimokieli. Tämä oma lepertely ei onnistu, jos on ahdistunut, vihainen tai kiireinen olo. Mutta uskon, että vastaavanlaista tunnekieltä voisi päästää suustaan myös muunlaisissa tunnetilossa. Kokeilkaa! Tämä “kieli”muuten edustaa, edelliseen kirjoitukseeni viitaten, nimenomaan vapaata “päästöä”ilman hallintaa.
