Tahdotko?
Tahdotko olla onnellinen? on kysymys, johon varmaan jokainen vastaa kyllä. Tahto suuntaa toimintaamme tavoittelemaamme suuntaan. Tahtominen liittyy vahvasti myös kirkollisiin toimituksiimme: Pappi kysyy, tahdotko, sekä rippikoululaisilta, että avioliittoon vihittäviltä. Kuulostaa todella yksinkertaiselta, mutta omasta kokemuksesta voin sanoa, että sitä se ei aina ole. Joskus tahdomme asioita, jotka eivät loppujen lopuksi teekään meitä onnelliseksi. Joskus kyllä tiedämme, mitä tahtoisimme tehdä, mutta teemme kuitenkin aivan jotain muuta miellyttääksemme toisia tai saadaksemme yleistä hyväksyntää. Helpointa on tehdä sitä, mitä käsketään. Sanomme lapselle usein: Aina ei saa, mitä tahtoo. Ja monesti onkin parempi, ettei sitä saa.
Onneksi sentään joskus on helppoa tahtoa jotain sellaista, mikä tekee onnelliseksi. Yleensä siinä auttaa intuitio tai kutsumus. On hienoa, kun saa yhteyden omaan sisimpäänsä ja tietää, että se, mitä tahtoo, on myös hyväksi itselle ja muille. Monesti asiat ja tilanteet ovat kuitenkin niin ristiriitaisia, epämääräisiä ja muuttuvia, että on vaikea tietää, mitä tahtoo. Onko silloin heikkoutta, jos ei jatkakaan laput silmillä kerran valitsemaansa suuntaan,vaan pysähtyy ja valitsee toisen tien? Ja olisiko joskus viisasta kääntyä takaisinpäin, jos huomaa lähteneensä väärään suuntaan? Suomessa vain taidetaan ihailla niitä vahvatahtoisia jääräpäitä, jotka eivät epäröi,vaan mennä porskuttavat eteenpäin tiellä, jonka ovat kerran valinneet, siitäkin huolimatta, että saattavat tallata samalla jotakin arvokasta jalkoihinsa tai menettää jotakin sellaista, mitä voisi löytää valtaväylän viereiseltä polulta. Niitä, jotka epäröivät, pidetään helposti epäluotettavina takinkääntäjinä tai heikkotahtoisina tuuliviireinä.
Joskus vaan tulee eteen tilanteita, joissa ei todellakaan tiedä, mihin suuntaan pitäisi mennä. Silloin kai on viisasta pysähtyä risteykseen, antaa sumun hälvetä ja lähteä sitten kulkemaan siihen suuntaan, jossa pilkottaa valoa. Se on korkeimman käres, sanottiin ennen.
Mun suru
Mun suru ei ole musta, vaan pikemminkin kirkas ja puhdistava. Se on menneen ilon ja tulevan ilon välissä. Se ei polta niin kuin viha eikä nakerra ja näivetä, niin kuin kateus ja katkeruus. Mun suru tulvahtaa, pesee ja huuhtelee. Se tulee, kun muistan sen hyvän, josta pitää päästää irti. Mun surun sisällä on kiitos ja toivo.
Vielä yksi
Kesävieraat lähtivät tuliaisostoksille, ja käytän tämän ajan hyödyksi nostamalla vielä yhden kortin. Se sopiikin hyvin tehdä näin juhannustaikojen aikaan. Itselle juhannus, ainakin näin vanhemmiten, tulee mäntysuovan, koivun ja puhtaiden lakanoiden tuoksusta. Niitä on kaikkia onneksi luvassa. Eilinen paholainen olikin erittäin rohkaiseva kortti, vaikka muulta näyttikin. Pirullista huumoria muuten, että juuri kuudes kortti osui paholaiselle. Tänään aioin yksinkertaisesti kysyä tai pyytää jotain yhteenvetoa tai ratkaisua. Summa summarum siis:
Nostamassani kortissa on kiharapäinen nuorukainen, joka takoo parhaillaan vasaralla ja taltalla tähtikuviota kahdeksanteen laattaan. Jonkinlainen seppä siis. Hän näyttää tyytyväiseltä ja rauhalliselta. Viereiseen pylvääseen on jo ripustettu viisi valmista tähtilaattaa. Penkin vieressä ripustamista odottaa kaksi uutta. Työskentelyn takana häämöttää kaupunki. En osaa sanoa tästä muuta kuin, että tähän varmaan sisältyy se ajatus “peruna kerrallaan”. Kun keskittyy meneillään olevaan tehtävään, unohtuu kaikki muu ja tulee tyytyväinen olo, kun saa jotain valmiiksi.
Eletään siis vain eteenpäin tehtävä ja päivä kerrallaan.
“Jätkä”
Eilen taas huomasin, kuinka terveellistä minulle on toiminta, tässä tapauksessa siivoaminen. Silloin, kun on vetämätön olo, auttaa kummasti, kun vain “pakottaa” itsensä tarttumaan johonkin tehtävään ja yleensä, onneksi, tehtävä tempaa mukaansa ja sen jälkeen olo on paljon parempi ja ympäristökin vähemmän kaoottinen.
Nämä nostamani kortit ovat olleet hieman toista kuin tässä elämäntilanteessa odotin, mutta toisaalta kertomuksen ei tarvitsekaan edetä kronologisesti. Jotenkin kaikki kortit kuitenkin liittyvät selvästi toisiinsa ja nostavat esiin jotain meneisyydestä tai toisaalta ehkä omia haaveita myös. Mutta tänään toiminnan ihmisenä kysyn kuitenkin: Miten pitää toimia?
Ei taaskaan mitenkään selkeä vastaus. Nostin kortin, jossa lukee Bube der Kelche, ilmeisesti maljojen sotilas, “jätkä”. Hän näyttäisi seisovan näyttämöllä, jonka takana on meri. Myös eilinen pari seisoi ikään kuin näyttämöllä, jonka takana häämötti se punakattoinen talo. Ritarilla on kädessä kultainen malja, josta pomppaa esiin kala. Yllään hänellä on sininen hassu hattu, ilmeisesti siihen aikaan kuitenkin muodikas, hatun alta pilkottaa tummaa takatukkaa, trikoot ovat punaista neulosta, samoin paita, paidan päällä olevassa “liivimäisessä” asussa on tulppaanikuvioita ja saapikkaat ovat samanlaiset kuin eilisessä kuvassa ja mieskin näyttää samalta. Harmi, kun ei ole oikeita käsitteitä käyttää näistä keskiaikaisista vaatteista. Ehkä minun sitten pitää löytää tällainen ritari, mutta vaatteiden perusteella häntä tuskin voi etsintäkuuluttaa. Pitänee myös googlata, mitä kala mytologiassa tarkoittaakaan, sehän on myös kristillisiä symboleja.
Maallisimmista asioista puheen ollen, saksalaiset ystävämme siirtyvät tänään mökiltä meille majoitukseen. En tiedä, haittaako emännöiminen kahden viimeisen kortin nostamista. Haluaisin tehdä sen kuitenkin omissa oloissa, vaikka näin julkisesti esittelenkin kortteja.
Ps. Piti kuitenkin muuttaa alkuperäisiä sääntöjä ja kurkistaa tämän kortin merkitys:
Maljojen Lähetti katsoo kohtisuoraan maljasta kurkistavaan kalaan – hän on valmis kohtaamaan kaiken, mitä alitajunta esiin nostaa. Maljassa voisi yhtä hyvin olla käärme tai lohikäärmekin, Lähetin reaktio olisi joka tapauksessa sama. Asentokin viestii samankaltaista itsevarmuutta; toinen käsi lanteilla, jalkaterät avoimena hän suhtautuu mihin hyvänsä ‘käsillä olevaan’ mieluisana haasteena, jopa leikkimielellä. Lähetin rohkeus kohdata kalan symboloimat asiat (tunteet, impulssit, näyt) ei valitettavasti pohjaudu ymmärrykseen vaan kokemattomuuteen.
Maljojen Lähettiä voisi kenties verrata murrosikäiseen, joka ulospäin viestii lujasta olemuksesta, mutta jonka sisäpuolella myllertää kaaos. Tämän Vesi-elementin lähetti on ainoa hovikortti, jossa henkilö seisoo eri maaperällä muuhun taustaan nähden. Lähetillä on kädessään ‘näytepala’ siitä mistä todellisuudessa on kysymys. Juuri tuo eri maaperällä oleminen synnyttää uskomuksen siitä, että se mitä näemme edessämme on jotain irrallista, jotain mikä ei kuulu meihin. Jos Lähetti seisoisi vedessä olisiko kokemus kenties toisenlainen?
Kuvan mukainen ymmärrys tai suhtautumistapa voi olla tilanteesta riippuen joko hyödyksi tai sitten haitaksi. Joskus parempi tapa toimia on vain katsoa asioita etäämmältä, olla aivan kuin ne eivät koskettaisi meitä itseämme mitenkään. Objektiivisuuteen pyrkiminen on yksi kortin myönteisemmistä merkityksistä. Joskus taas olisi parempi kääntyä ympäri, ja hypätä asiaa sen enempää miettimättä veteen. Kuvan symboliikkaa voi hyödyntää tietoisesti mielikuvituksen tai luovuuden lisäämiseen elämässä.
Kaksi maljaa
Eilinen kortti näytti mielestäni ennemminkin kuvan menneisyydestäni, mutta toisaalta se vastasi myös siihen kysymykseen, jonka olin asettanut. Kuinka pääsen esiripun takana olevaan maailmaan sisään? Let somebody love you. Oikeastaan tiesinkin vastauksen. Ehkä ihmiselle ei tosiaankaan voi opettaa mitään, mitä hän ei jo ennestään tiedä. Kaikki elävä ja rakkaus kuuluvat yhteen. Kuollutta on se, missä ei ole rakkautta.
Verinen helma ja ne kaikki kymmenen maljaa ovat ehkä rakkauden hinta. En käy niitä sittenkään enempää selvittämään, vaikka eilen vielä aioinkin niin tehdä. Olen vähän malttamatonkin tyyppi ja minulla on enää ”vain”neljä korttia jäljellä. Kysyn siis yksinkertaisesti: Mikä on tämän hetkinen tilanne? Katsotaan!
Häh? Siis, tällaisia kortteja olen joskus toivonut nostavani, kun olen aikaisemmin näillä leikkinyt, mutta että juuri nyt, kun olen melkein epätoivoinen, nousee pakasta parhaita kortteja. Käsittämätöntä! Jälleen siis maljoja, rakkauteen liittyviä kortteja. Kuvassa seisoo toisiaan vastapäätä mies ja nainen, joilla molemmilla on kädessään kultamalja. Naisella on päässään laakeriseppele, yllään valkoinen pitkä puku, jonka päällä on sininen viitta, jalassa hänellä on punaiset kengät. Miehellä on päässään ruususeppele, yllään keltaiset ”trikoot” (keskiajalla ei varmasti käytetty tätä sanaa), jalassaan pitkävartiset saapikkaat, miehen asun yläosassa on keltaisella pohjalla mustia kuvioita. Molemmat näyttävät pukeutuneen juhla-asuun. Tunnelma on harras. Voisin kuvitella, että he aikovat antaa käsissään olevat maljat toisilleen. Maljojen välissä oleva kuvio on mielenkiintoinen. Se muistuttaa skorppioonia; sillä on tuntosarvet ja kolmiosainen ruumis. Kaiken yläpuolella, ikään kuin suojelijana on leijonanpää, jolla on siivet. Taustalla häämöttää punakattoinen talo. Kortin nimi vois olla liitto, sitoutuminen. Se on kaunis. Mutta kuinka se olisi muka ajankohtainen? Ehkä kortit kertovat minulle lohduttavaa satua.
PS. Tunnustan; kurkistin sittenkin tämän kortin selitystä, koska se “skorppiooni” alkoi kiinnostaa…ei se ollutkaan skorppiooni, vaan Caduceus, sauva jossa on kaksi toisiinsa kietoutunutta käärmettä (mytologian mukaan liittyy jotenkin kaupankäyntiin )
Kymmenen maljaa
Nämä kortithan ovat mainio tapa kertoa tarinaa. Oikeastaan olen erittäin utelias tietämään, miten tarina jatkuu. Lähtötilannehan on se, että omahyväisen näköinen sulkahattuinen mies vartioi näyttämöä, jonka esirippu on kiinni ja jonka päällä on yhdeksän kultamaljaa. Eilen selvisi, että esiripun takana on koko maailma. Ensin voisi kysyä, miksi joku yrittää estää pääsyn maailmaan, mutta tarkemmin ajatellen, se onkin ehkä tarpeeton kysymys, sillä onhan melkein itsestään selvää, että yhteiskuntamme monet instituutiot toimivat juuri niin, etteivät ne vahingossakaan pääse kosketuksiin oikean maailman kanssa. Sellaisen maailman, jossa on leipäjonoja, kodittomia, ahdistuneita, uupuneita…mutta jossa on myös kulkureita, narreja, ritareita, marttyyreitä, seikkailuja ja intohimoa. Byrokratia ei voi sellaista maailmaa hallita, ja maailman näkeminen voisi olla liikaa byrokraatillekin. On turvallista ja selkeää käsitellä asioita vain paperilla joustamattomien sääntöjen mukaan. Siihenhän objektiivinen positivistinen tiedekin on pyrkinyt.
Mitä siis kysyisin? Jotenkinhan tästä olisi päästävä eteenpäin. Mitä minun pitää tehdä päästäkseni sen kotkan selkään? Katsotaan siis.
Nyt nostamani kortti on todella kaunis, mutta ei mielestäni välttämättä vastaa kysymykseeni. Kortissa on sateenkaari, jonka keskellä on kymmenen kultamaljaa, siis jopa yksi enenmmän kuin vartioidun näyttämön päällä oli. Sateenkaaren alla on perhe. Mies on kietonut kätensä naisen uumalle ja he katsovat sateenkaarta ja ikään kuin tervehtivät sitä vapaana olevilla käsillään. Heidän vieressään pyörii iloisesti käsi kädessä kaksi lasta. Taustalla virtaa joki ja näkyy talon punaista kattoa. Hmm, erinomainen kuva esimerkiksi elokuvan loppuun, mutta ei tosiaankaan auta nyt minua, sillä tuntuu siltä, että kuva on ennemminkin omasta menneisyydestäni, ehkä kymmenen vuoden takaa. Paluu menneisyyteen? Ei. Pitäisikö minun oppia jotain siitä, mitä tapahtui ennen kuvaa. Ehkä. Voi olla, että seuraavaksi pitää selvittää jotakin noihin maljoihin liittyvää. Vaikkapa se, mitä on sen kymmenennen maljan sisällä. Saattoihan olla niin, että minun täytyi antaa se kymmenes malja vartijalle lahjaksi, jotta hän päästäisi minut esiripun taakse.
Hetkinen! Olin jo päivittänyt tämän postauksen, kun huomasin yhden ehkä erittäin tärkeän yksityiskohdan. Naisen muuten sininen pitkä mekko on helmasta verenpunainen. Onko hän synnyttänyt vai ollut taistelussa?
PS. Kliseistä ehkä, mutta kuuntelin noin kaksitoista vuotta sitten Eaglesin Desperadoa , se oli ennen sitä sateenkaarta, ja ehkä Desperadon pitää soida taas.
Pimeässä
“Eläminen on tärkeämpää kuin ymmärtäminen.” “Eivät selitykset vie meitä eteenpäin, vaan oma halumme jatkaa“. Sitaatit ovat peräisin Paulo Coelhon Brida -kirjasta, jonka ystäväni lainasi minulle. Olen vasta melko alussa kirjaa, mutta vastaan on tullut jo paljon viisauksia. Toisaalta suhtaudun hieman epäluuloisestikin kirjaan, joka on täynnä okkultismia. Sinänsä kummallista, että minä, joka suunnistan tähtien mukaan ja tutkin kortteja, suhtaudun kriittisesti kirjaan, jossa uskotaan samoihin asioihin. Uskosta kirjassa muuten sanotaan: “Usko tarkoittaa pimeää yötä. Kukaan ei tiedä, mitä hetken kuluttua tapahtuu, mutta siitä huolimatta ihmiset jatkavat matkaa. He jatkavat matkaa siksi, että he luottavat. Siksi, että heillä on usko.” Jokseenkin noin ajattelen itsekin uskosta: “Luota elämään, niin kuin lintu luottaa ilmaan”, luki jo teinarissani. Mutta jotenkin juuri nyt pelkään, että uskoni horjuu.
Tässä elämäni vaiheessa tunnen oikeasti halua vain nukkua tai istua junassa, matkalla ihan minne tahansa. Haluan upota johonkin tai antaa jonkin kuljettaa minua. Onneksi on kuitenkin kodinkoneita, joita pitää tyhjentää, ja onneksi on vielä ihmisiä ympärillä, joille pitää laittaa ruokaa. Ja onneksi on tutkimus, joka kiinnostaa. Ja onneksi syksyllä alkaa taas työ opettajana. Tarvitsen nyt selkeästi jotakin arkista ja konkreettista pysyäkseni pystyssä.
Coelhon kirjassa tutkitaan tarot-kortteja. Itsellänikin on sellaiset kortit, ja joskus olen niitä silmäillytkin, mutta en ole koskaan tarkastellut niitä kovin syvällisesti, vaikka tiedän, että jotkut psykoanalyytikotkin käyttävät niitä työssään apuna. Ehkä minulla ei ole ollut aikaisemmin tarvetta sellaiseen. Nyt kirja houkutteli ottamaan kortit esiin, ja ajattelin nostaa viikon ajan joka päivä yhden kortin ja kertoa, mitä kuvassa on ja mitä se tuo mieleeni. Tulkintaa en edes yritä, enkä varsinkaan katso mistään opaskirjasta, mitä kortti merkitsee. Jännittävä harjoitus! Levitän nyt kortit pöydälle ja nostan yhden niistä…Kortissa on etualalla sulkahattuinen mies, joka istuu kädet puuskassa ikään kuin vartijoiden takanaan olevia yhdeksää kultaista maljaa, jotka on asetettu näyttämön päälle riviin. Näyttämön esirippu on suljettu. Mies katsoo suoraan eteenpäin hymyillen jotenkin pingottuneesti. Haluaisin päästä miehen ohi kurkistamaan, mitä on esiripun takana. Todellakin haluaisin nähdä sen!
Seitsemän vuoden periodit
Nyt kun olen jo näin “vanha”, voin katsoa jo taaksepäinkin ja huomata, että ehkäpä on jotain perää siinä, että elämää voidaan ymmärtää seitsemän vuoden jaksoissa. Kasvatuksen ja kasvamisen kausi kestää 0-21 vuoteen. Silloin kehittyvät identiteetti ja itsetunto. Varhaislapsuudessa, syntymästä seitsen-vuotiaaksi, on tyypillistä äiti-suuntautuneisuus, ja monet äidin pelot ja arvostukset siirtyvätkin lapseen. Vuosina 7-14 kehittyy käsitys itsestä oppijana, ja siihen on koululla ja opettajalla suuri vaikutus. Vuodet 14-21 ovat itseenpäin suuntautunutta aikaa, vaikka samalla kasvaakin myös kaveripiirin merkitys. Taistelun ja oman olemassaolon löytämisen kausi ajoittuu ikävuosiin 21-42. (Oma avioliittonikin on muuten ajoittunut enimmäkseen juuri näihin “taistelun” vuosiin) Idealistinen vaihe on 21- 28 -vuotiaana. Ikävuosia 28-35 voidaan kutsua järkevän ajattelun vuosiksi, ja viimeinen taistelun kausi, eksistentialismin vaihe, ajoittuu vuosiin 35-42. Vaikka kausien ikärajat ovat varmasti liukuvia, huomaan omastakin elämästäni, että jotain perää niissä on. Lohdulliselta tuntuu se, että viisastumisen kausi alkaa ikävuodesta 42. Jungilaisen ajattelun mukaan ihmisen keski-ikä alkaa 42-vuotiaana, ja silloin ihminen katselee elämäänsä sekä syntymään että kuolemaan. Omassa elämässäni pahin kriisi osui juuri siihen vuoteen, kun täytin 42, mutta toisaalta samana vuonna syttyi myös kipinä tähän jatko-opiskelun, joka on ollut kuin lääkettä, eliksiiriä. Lohdulliselta kuulostaa sekin, että vuodet 49-56 ovat luovuuden aikaa ja viisastumisen viimeinen jakso on 56-63 -vuotiaana, jonka jälkeen alkaa eheytymisen aika. Toivossa on siis hyvä elää.
Omassa elämässäni ovat vuorotelleet myös sisäänpäin tai ulospäin suuntautumisen ajat seitsemän vuoden periodeissa. Ensimmäiset seitsemän vuotta uinuin omissa ajatuksissani, olin arka ja kyhnäsin äidin tai mummon kyljessä silloinkin, kun olisi ollut tilaisuus leikkiä muiden ikäisteni kanssa. Ensimmäisenä kouluvuotenakaan en tohtinut paljon mitään sanoa. Mutta vaikka olin ujo, olin myös erittäin itsepäinen; suljin suuni hammaslääkärissä, kun huomasin, että poraaminen sattuu, ja niin jäi hammas paikkaamatta. Koulu, ja erityisesti ensimmäinen opettajani, teki minuun sellaisen vaikutuksen, että päätin alkaa isona itsekin opettajaksi.
Kun koulunkäynti oli päässyt vauhtiin, löysin itsestäni myös sosiaalisen puolen ja saatoin olla 7-14 -vuotiaana jopa luokkani puheliaimpia ja vilkkaimpiakin oppilaita. Kavereiden merkitys tosiaan kasvoi 14-vuotiaasta alkaen kovasti. Koulun jälkeen käveltiin ainakin tunnin lenkki ja avauduttiin toisillemme, ja kotiin päästyä jatkettiin juttua puhelimessa. Vaikka kaverit olivat tärkeitä, taisivat he tarjota juuri sen peilin, jota silloin tarvitsi. Päiväkirjakin täyttyi omista pohdiskeluista. Vakava seurustelu alkoi myös tässä idealistisessa vaiheessa ja 22- vuotiaana olinkin sitten jo naimisissa. Kolmas seitsemän vuoden jakso, ikävuodet 21-27, oli vuorostaan vetäytymisen aikaa. Koin jonkinlaista vierauden tunnetta opiskeluaikanani ja käännyin ennemminkin sisäänpäin, ja vastanaineena rakensin omaa pikku pesää, jonne syntyi kaksi “poikastakin”. Ennen kahden vanhimman tyttäremme syntymää ehdin harjoitella opettajan työtä samassa koulussa, jota olin itsekin käynyt. Pehmeä lasku työelämään siis. Aktiivisimmat työvuoteni sijoittuivat kuitenkin “järkevän ajattelun” vuosiin 28-35 Kerimäen Kirkonkylän koulussa, josta olin saanut paikan 28 -vuotiaana. Silloin suuntauduin selvästi ulospäin, ja koulu oli minulle kuin toinen kotini. Kunnes eräästä silloisesta kasvukriisistä toivuttuani käänsin katseeni taas omaan kotiin päin, omistauduin puutarhanhoidolle ja silloin syntyi yllättäin myös iltatähtemme. Koti vaatikin paljon huomiota, koska olimme juuri ostaneet tämän vanhan koulun, josta nyt olemme pian muuttamassa. Tasaista elämää, jopa ristipistotöitä puutarhanhoidon lisäksi, jatkui 42-vuotiaaksi asti, jonka jälkeen onkin ollut muuta. Selvästi olen taas kuitenkin suunnannut mielenkiintoni kodin ulkopuolelle. Kunhan tästä murroskaudesta selviän, ja saan ehkä jopa nämä jatko-opintoni valmiiksi 48-ikävuoteen mennessä, käännyn todennäköisesti taas sisäänpäin ja aloitan sen “luovan kauden”, jollaiseksi ikävuosia 49-56 kutsutaan. Tällainen ikävuosien jaksottelu on mieleinen itselleni, sillä se saa vanhenemisen kuulostamaan jopa houkuttelevalta. Ja ehkäpä tämä vaihtelu hiljaisen pohdiskelun ja määrätietoisemman toiminnan välillä on ihmiselle tarpeen; välillä pitää pysähtyä miettimään, mihin suuntaan seuraavaksi rynnistää. Toisaalta jotain tekemistä tämän kanssa saattaa olla horoskoopeillakin; aurinkomerkkini on rapu, johon liitetään koti ja paikallaanolo, mutta nouseva merkkini sen vastapainoksi on oinas, jota sotainen mars-planeetta puskee kohti uusia taistoja.
Äitinä ja tyttärenä
Äitienpäivä houkuttaa miettimään henkilökohtaisesti äidin ja tyttären roolia. Ensiksi tekee mieli sanoa kiitos omalle äidille siitä, että hän ei koskaan tarjonnut minulle taakaksi uhrautuvan äidin roolia, vaikka siihen olisi ollut ikään kuin tilaisuus, sillä uhrasihan äitini varmasti monta muuta haavettaan tullessaan vahingossa raskaaksi lukiotyttönä ja päättäessään pitää minut. Olen erittäin iloinen, että äiti teki sen ratkaisun ja antoi minulle elämän. Ja siitäkin olen iloinen, että minulle välittyi kuva äidistä, jolla myös on “oma elämä”. Äiti esimerkiksi kävi lukionsa lopuun ja kirjoitti ylioppilaaksi, kun olin parivuotias, ja toimi kunnanvaltuutettunakin. Toinen asia, josta olen omalle äidilleni erityisen kiitollinen on se, että hänelle voi aina ihan täysillä ja sensuroimatta hehkuttaa, kun asiat menevät hyvin. Äitini ei ole katkera ja kateellinen, vaikka sellaisiakin äitejä taitaa olla olemassa, vaan hän tosiaan iloitsee kanssani siitä, jos asiat sujuvat. Toisaalta olen ollut aina huono paljastamaan kolikon toista puolta, eli synkemmistä salaisuuksista tietävät vain harvat ja valitut, äidin säästän niiltä. Se ei ehkä ole viisas valinta, mutta se on oma valintani. Toivon kuitenkin, että se toimintamalli ei periytyisi omille tyttärilleni.
Kurssilla Näkökulmia narratiiviseen tutkimukseen Merja Korhonen esitteli Hannu Perhon kanssa tekemäänsä tutkimusta, joka käsittelee keski-iän kynnyksellä olevien ihmisten elämänkulkua ja -hallintaa. Korhonen ja Perho luokittelivat elämäntarinoita, ja eräs luokka oli nimetty: Toisten hyväksi eletty suppeaksi jäänyt elämä. Olisi surullista kuulua siihen ryhmään, vaikka pidänkin tärkeänä sitä, että äidit ja isät huolehtivat lapsistaan ja kodista. Siihen ryhmään kuitenkin kuului vain naisia, ja tarinat olivat surullisia. Loppujen lopuksi lapset eivät sittenkään antaneet uhrauksille sitä arvoa, jonka niille soisi toisaalta annettavan. Eräs tähän ryhmään kuulunut nainen sai kuulla perheeltään haastatteluun lähtiessään tällaisen repliikin: “Hyvä, kun menet sinne, niin huomaat itsekin, kuinka suppea oma elämäsi on.” Repliikki kuulosti minusta niin surulliselta ja julmalta, ja silmin nähden liikutti tutkijaakin vielä vuosia myöhemminkin.
Kolmen tyttären äitinä mietin myös sitä, millaisen mallin välitän itse heille äitinä ja naisena. Mummoltani olen ainakin perinyt sen karjalaisen piirteen, että ilmaisen rakkauttani huolehtimalla ruoka-ajoista ja laittamalla mielelläni jotain hyvää pöytään. Mummohan oli minulle kuin toinen äiti, koska hän asui saman katonkin alla. Kiinnostus ruuanlaittoon on periytynytkin kaikille tyttärille, tosin siihen on vahvasti vaikuttanut myös heidän isänsä esimerkki. Muuten olen elänyt äitinä aika samalla tavalla kuin ennen äidiksi tuloa. Äidin rooli ei ole ollut minulle rasite tai taakka. Ja jos joitain haaveita olenkin joskus siirtänyt sen vuoksi tulevaisuuteen, olen tehnyt sen tietoisesti, koska olen katsonut sen olevan viisasta kaikkien osapuolten kannalta.
Tyttäret ovat saaneet tai joutuneet tutustumaan minuun myös ihmisenä, ja se näkyi myös tämän päivän korteissa ja lahjoissakin. Kuopuksen kortissa luki muiden ihanien äitiä kuvaavien adjektiivien lisäksi: “hieman hullu ja hupsu” sekä tämä, mikä erityisesti viehätti itseäni: Kuopus oli kirjoittanut viimeiseksi sanaksi isolla kirjaimella Nainen. Olen siis äidin “mallin” lisäksi hänelle myös naisen ”malli” . Keskimmäinen tytär oli löytänyt lahjaksi avaimenperän, jossa luki: “Wine may not be the answer but it helps you to forget the question.” Minulle voi siis heittää herjaa, joka saattaa sisältää jonkin viestinkin, kaikella rakkaudella, in a lovely way. Esikoisen puhelinsoitot ilahduttivat myös: ensimmäinen soitto oli eilen isälle ja toinen soitto tänä aamuna minulle. Kun he olivat kaikki kolme vielä kotona ja ilmeisesti jonkin verran kilvoittelivat äidinrakkaudesta keskenään ja siitä, kuka on “paras” lapsi, minulla oli tapana lukea heille kirjaa Kaikki ovat yhtä rakkaita, josta tähän loppuun siteeraus: ”Pienenpieni tai suurensuuri, kaikki ovat yhtä rakkaita. Niin se vain on. Te kaikki kolme olette minun lempilapsiani” – Ja niin se vain on, edelleen ja aina.
Juoksevan veden aika
Melkein jo ihmettelin, kuinka helpolla kuukausista julmin päästää minut tänä vuonna, mutta ei se ihan niin sitten mennytkään. Olen hyvä nauramaan ja tanssimaan, mutta olen myös erittäin hyvä itkemään, kun saan itkun päästä kiinni. Saattaisin jopa sopia varsinaiseksi karjalaiseksi itkijänaiseksi. Itkun syyksi riittää se, että ajattelen sitä, mikä oli hyvin, mutta ei ole enää, tai sitä, mikä olisi kenties voinut olla jotain, mutta josta ei tullutkaan mitään. Silmät saa kostumaan sekin, kun kohtaan yllättäin myötätuntoa tai näen ja koen jotain kaunista. Mutta erityisesti itkettää se, kun pitää luopua jostakin rakkaasta. Yleensä kun alan itkeä, itkenkin sitten kerralla melkein kaikki mahdolliset asiat. Itku huuhtelee ja sen jälkeen näkee kirkkaammin.
Kravun kasvun paikka on erityisesti irti päästäminen. Krapu tarraa saksillansa kiinni menneeseen säilömällä ullakolle laatikkoihin muistoja, joiden olemassaoloa ei edes muista ennen kuin tulee inventaarion aika. Olikin erittäin puhdistava kokemus polttaa monta laatikollista lastenvaatteita, joita olin olettanut vielä joskus jonkun käyttävän. Kuopuksen mukaan niillä rievuilla ei ollut mitään arvoa enää, ellei sitten suunnittele perustavansa museota nimeltään Elämäni lapset. Hyvän mielikuvituksensa ansiosta krapu saattaa tarrata myös pelkkään haavekuvaan, jolla ei ole mitään realistista mahdollisuutta toteutua, ja pettyy, kun joku puhkaisee kuplan. Toisaalta sama kyky kuvitella auttaa tarttumaan myös sellaiseen, mitä muut pitävät mahdottomana tai järjettömänä, mutta joka osoittautuukin aarteeksi. Niin kuin esimerkiksi tämä koulumme ja kotimme. Oikeastaan uskon edelleen lukioaikaisen värssyvihkoni viisauteen: Sinulle ei koskaan anneta toivomusta ilman, että saat samalla voiman toteuttaa sen; saatat tosin joutua tekemään työtä sen vuoksi. (Bach)Vanha koulu oli yhteinen haave ja toteutui, mutta on vaatinut myös jatkuvaa ponnistelua ja työtä sen eteen. Sitä se vaatii seuraavaltakin omistajalta ja myös sitä, että sietää jatkuvaa keskeneräisyyttä, mutta sitähän elämäkin ylipäätänsä vaatii.
Mielelläni pitäisin ennen muuttoa kuoppajaiset, joissa olisi mahdollisuus muistella yhdessä edesmennyttä läheisten kanssa , englantilaiseen tyyliin oluen saattelemana. Ennen sitä on kuitenkin vielä ponnisteltava paljon ja luovuttava vielä monesta laatikollisesta säilöttyjä aarteita, sillä en taida sittenkään perustaa sitä museota, muistot riittäkööt. Onneksi kaverina on vielä tässä viimeisessäkin koitoksessa luotettava “taistelutoveri”, jonka kanssa on kentältä toiselle kuljettu jo kolmekymmentä vuotta. Onneksi minulla on myös sellainen tunne, ettei edes siltoja takana tarvitse polttaa. Antaa vielä edesmenneen Inkisen laulaa tähän sopiva taistelulaulu.
