Harvoin haikaira laskeutuu…
Harvoin haikara laskeutuu tasan kymmenen vuoden jälkeen saman perheen katolle, mutta meille tapahtui juuri niin. Haikara vieraili 30.11. sekä vuonna 1991 että 2001. Isosisko saikin 10-vuotis-synttäreillänsä yllätyslahjaksi pikkusiskon. Tätä lahjaa 10-vuotias ei välttämättä ollut kyllä toivonut, sillä tarkoittihan se sitä, että hän joutuisi jatkossa jakamaan yhden lapsen elämän tärkeimmän päivän jonkun toisen kanssa. Myöhemmin molemmat ovat sopeutuneet asiaan, ja uskon, että yhteisestä syntymäpäivästä voi olla jotain käytännön hyötyäkin sitten, kun he vanhempana juhlivat pyöreitä vuosia.
Haikaran laskeutuminen on jotain sellaista, mikä todella tapahtuu, ei tosin ihan odottamatta. Mutta silloin kun se tapahtuu, olet itse tapahtumien keskipisteessä. Elämässä on paljon päiviä, jotka menevät pikakelauksena melkein ohi. Nytkin mietin, miten on mahdollista, että yllätysvauvani on jo yhdeksänvuotias.
Laadullisessa tutkimuksessa pyritään tiheään kuvaukseen. Oman elämän tiheitä kuvauksia ovat ne hetket, joihin kamera zoomaa tarkasti, äänimaailma tallentuu kirkkaana, mukana sen lisäksi tuoksut, maut ja ihon aistimukset, siihen ei Hollywoodkaan vielä pysty. Siinä ”otossa” et esitä itseäsi vaan olet sitä. Sellaisten hetkien videointi olisi mielestäni synti, ja latistaisi, ellei peräti turmelisi, hetken olemuksen ja merkityksen. Hetken idea ja merkitys on juuri siinä, että se ei toistu koskaan samanlaisena, mutta jättää jäljen. Koko elämän idea taitaa olla sama…minä sepitän hilpeitä lauluja kauniista katoavasta elämästä.
Sehän on vain maallista (mutta minulle merkityksellistä)
Sehän on vain maallista, toteaa Katto-Kassinen usein huolettomasti ja varsinkin silloin, kun toheloi ja rikkoo jotain toisen omaa. Katto-Kassisen lausahdus sisältää oikeastaan buddhalaisen viisauden, jonka mukaan mihinkään ei pitäisikään takertua. Buddhalaisittain kärsimyksen syy on juuri itsekkäässä haluamisessa, janoamisessa ja tarrautumisessa. Niin varmasti onkin. Koska mikään ei ole pysyvää, ei mikään sen vuoksi voi suoda lopullista onneakaan. Siitä huolimatta ainakin minulla on tapana takertua joihinkin esineisiin, asioihin ja ihmisiinkin, jotka merkitsevät jotakin. Lienee saksiniekka-ravuille erityisen tyypillistä. Elämänläksyni onkin oppia luopumaan ja päästämään irti. Sitä tässä olen jo jonkin aikaa harjoitellut.
Monilla esineillä on itselleni tunnearvoa, huomasin sen muun muassa silloin, kun valikoin tavaroita kirpputorille. En raaskinut kovinkaan monesta pehmolelusta luopua, vaikka lapset olisivatkin siihen pystyneet. Minä sen sijaan muistin, kuka minkäkin oli lahjoittanut, ja halusin pitää pehmoista kiinni, ikään kuin ne olisivat symbolinen side lahjoittajaan.
Sellainen tosin olin jo nuorena. Muistan saaneeni joskus teininä aikamoisen kohtauksen, kun mummo oli mennyt leikkaamaan matonkuteiksi farkut, jotka eivät enää mahtuneet jalkaani, mutta joihin liittyi sitä tunnearvoa. Todennäköisesti ullakolta löytyy vieläkin pahvilaatikko, jossa on aarteitani, esimerkiksi purkkapaperi, joka oli ollut sen ensimmäisen poikakaverin tarjoaman purkan ympärillä. Mummolta perimäni kivisormus on tärkeä, samoin verhot, joissa on mummon virkkaamat pitsit. Jotenkin niiden kautta mummo elää mielessäni. Toisen mummon reseptillä tehdään aina joulupiparit.
Nyt kun luopuminen monella tapaa on ajankohtaista, huomaan, että ihan yllättävät asiat saavat herkistymään. Mietin tässä, mitä laittaisin isänpäiväksi ruuaksi. Kaalikääryleet tulivat spontaanisti mieleen, mutta yhtä spontaanisti herahti tippa silmään, kun muistin, että nehän olivat se ensimmäinen kokkaukseni sille armeijaan lähtevälle pojalle, jonka lempiruoka kaalikääryyleet kuulema olivat ja ovat edelleen.
Kaikki nuo tunnepitoiset esineet ja asiat ovat itselleni ikään kuin ikoneja, jotka muistuttavat jostakin tärkeästä ja merkityksellisestä. Ne ovat kuin silta menneeseen kokemukseen.
On helpompaa luopua, kun antaa itselleen aikaa valmistautua ja harjoitella. Eilen riisuin sormukseni totutellakseni alastomaan nimettömääni. Tuntui kieltämättä ensin oudolta. Tänään jopa piilottelin kättäni, johon kuvittelin kaikkien katseiden heti nauliutuvan.
Alan olla jo tottunut ajatukseen luopua tästä “koulukodista”. Ajatus on alkanut tuntua jopa vapauttavalta. Toivon myös, etten kokoa tulevaan kotiini mitään ikonistaasia, vaan pystyn luopumaan joistain pehmoistakin, sillä eihän lelun tarkoitus ole jäädä muistomerkiksi pönöttämään ullakolle vaan päästä jonkun lapsen kainaloon. Tästä tulikin mieleeni erinomainen ja herkistävä koko perheen elokuva Toy Story 3, jossa on sisältöa aikuisemmallekin katsojalle ja joka teemaltaan sopii tähän postaukseeni.
Epätoivoa ja murhanhimoa hulluuden partaalla
….Onneksi kaikkea tuota enimmäkseen vain näyttämöllä ja kirjan kansien välissä. Kävin katsomassa eilen Tukholman kuninkaallisen oopperan Elektran, kun tarjoutui edullinen lippu ensi-iltaan yllättäin. Elektra pohjautuu antiikin Sofokleen tragediaan. Lähtöasetelma on se, että Elektran äiti ja tämän rakastaja ovat tappaneet Elektran rakkaan isän. Elektra haluaa kostaa tämän ja hautoo äitinsä murhaa. Kostonhimo näivettää ja vie Elektran hulluuden partaalle. Ooppera on erittäin latautunut ja intensiivinen. Siinä ei ole edes väliaikaa. Yksinkertaisena lavastuksena toimii vain kaksi verenpunaista seinää, joiden väliin keskelle jää käytävä.
Elektran roolin lauloi Katariina Dalayman, joka kuuluu maailman juhlituimpiin dramaattisiin sopraanoihin, eikä suotta. Hän meni täysin roolinsa sisälle. Lopun hullu nytkähtelevä tanssi äidin kuoleman kunniaksi oli mielipuolinen. Se päättyy Elektran kuolemaan. Mieleen painui lähes graafinen loppuasetelma, jossa on kuollut Elektra veljensä ja sisarensa kanssa. Samoin ihokarvat pystyyn nosti kohtaus, jossa painajaisista kärsivä äiti hoippuu näyttämölle kahden palvelijan tukemana, orkesterin piiskaavan musiikin saattamana.
Dalayman kuvaa Itä-Savossa, kuinka raskaaseen rooliin muuntautuminen ei vaadi häneltä suuria esivalmisteluja: “Vasta kun puen päälleni peruukin ja roolivaatteet, alan muuttua Elektraksi. Sitä ennen olen tavallinen perheenäiti. Tärkein rooliin pääsemisen tekijä on Straussin musiikki. Kun orkesteri soittaa, annan musiikin vihjeiden vaikuttaa itseeni.” Ja tämä kyllä näkyy mielestäni täydellisenä läsnäolona, esiintyminen ei ole näyttelemistä, vaan Dalayman on oopperan ajan Elektra!
Otsikon mukaisia tunteita oli myös viimeksi lukemassani kirjassa Iloisin suru. Päätin ottaa kirjahyllystä uudelleen luettavaksi kirjoja, jotka olen lukenut kauan sitten ja jotka ovat tehneet vaikutuksen minuun. Aloitin Juhani Peltosen Iloisin suru -kirjasta, joka on muuten ilmestynyt samana vuonna kun menimme naimisiin eli 1986. Oikeastaan yllättävää, että tämä keski-ikäisen miehen kriisiä kuvaava kirja on koskettanut minua jo parikymppisenä tyttönä. Nythän aihe on iän puolesta jo paljon tutumpi. ”Ylivoimaisesti pahinta oli yksinäisyys; sen jälkeen kaikki muu tuntuikin vain ikään kuin yhdenvertaisen hyytävältä…..omituisia fyysisiäkin tuskia oli alkanut ilmetä: yhtäkkisiä särkyjä milloin päässä, milloin rinnassa, reidessä tai jalkapöydän sisäsivulla.” Vt. kirkkoherra Sauli Rekelä tuntee olevansa myös vt. ihminen. Aikaisemmin läheiseltä tuntunut vaimo on hylännyt perheen ja lentelee ympäri maailmaa pomonsa ja rakastajansa kanssa. Kotona ikävöi miehen lisäksi poika. Sauli yrittää torjua vihaa ja raivoa, mutta ne iskevät häneen ja hän alkaa hautoa kolmiosaista kostoa. Kosto sisältää kaksi “raakaa harkittua murhaa ja kolmantena “rivon häpäisevän syrjähypyn”. Sauli ampuu ensin mustarastaan, jonka laulua vaimo on niin ihaillut kotikäynnillään, koska se muistuttaa jostain matkasta. Sitten Sauli tappaa vesurilla lampaan, jonka Noora on hankkinut lemmikikseen. Hän hautaa lampaan ja sanoo sen kadonneen. Syrjähyppy on ehkä surullisin laatuaan: Sauli marsturboi Nooran sängyssä Exlusive societyn lehden alusvaatekuvien kanssa, joissa pyllistää Lotta Aulikki Mätäs. Tosin oikeakin rakastelu osuu kohdalle metsästysrekellä ihanan nuoren Maisa Patenin kanssa, joka nimenomaan jumaloi “synkkiä, keski-ikäisiä, lihavahkoja, kaljuuntuvia ja heikon itsetunnon lannistamia miehiä”. Pelastusrenkaaksi osoittautuu kuitenkin rakkaus omaan poikaan ja yhdessä tehty pakoreissu eräkämpille. Peltosen teksti on omintakeisen hienoa, jo pelkastään henkilöiden nimet. Lisäksi se traagisuudessaankin sisältää jotain, mikä saa nauramaan ääneen. Se on juuri sellaista kuin elämä enimmäkseen on traagista, koomista ja välillä absurdia!
Romu-Heikki-kansanooppera
Kannan pienen korren itsekin Romu-Heikin kekoon avustamalla tänään kahvituksessa. Kerimäen musiikkiyhdityksen KEMUn ja paikallisen vapaaehtoisväen suururakka Romu-Heikki on monella tapaa onnistunut. Sitä on esitetty kesinä 2006, 2007 ja nyt 2010. Olen käynyt katsomassa esityksen joka kesä, ja se kesti hyvin tämän kolmannenkin katselukerran. Oma tytär on tänä vuonna orkesterissa viulustina.
Nimismiehenä Kerimäellä 1930-luvulla toiminut Heikki Häyrynen oli värikäs persoona, jota sekä rakastettiin että vihattiin. Hän oli intohimoinen vanhojen esineiden keräilijä, joten sakotkin saattoi maksaa esim. vanhalla kirstulla. Lempinimi Romu-Heikki onkin perua tästä harrastuksesta. Romu-Heikki kokosi Mylynkivistä työnmuistomerkin Hytermän saareen, josta tuli Mikkelin läänin ensimmäinen luonnosuojelualue. Hytermä on ihana paikka tehdä eväsretki hiekkarannalle taustana kaunis harjumaisema. Romu-Heikki ja hänen Lilli-vaimonsa on myös haudattu saareen, kuten heidän rakkaat koiransakin.
Romu-Heikin elämä ja ristiriitainen persoona ovat erittäin otollisia kansanoopperan aiheeksi. Romu-Heikki ei piitannut seurapiireistä eikä muiden mielipiteistä, hänen kielenkäyttönsä oli rahvaanomasta ja kimpaantuessaan hän saattoi haukkua vaikka kirkkoherran kaikkien kuullen. ” Annetaanko moisen pellen hallita, karjua ja uhota, perinteistä herrainvaltaa tuhota?” laulaa syyttävä kyläläisten kuoro. Mutta toisaalta Heikki rakasti luontoa, eläimiä ja lapsia ja halusi auttaa hätääkärsiviä. Hänen kohtalokseen koitui sokeutua vanhoilla päivillään ja menettää tulipalossa suurin osa keräämistään esineistä. Lapsia Heikillä ja Lillillä ei ollut, mutta heillä oli ottotytär, jolla oli Risto-poika. Ottotyttäreen Heikki katkaisi välit ja Risto-pojan tappoi kulkuri. Yhteiskunnan tuomitseva ja vihamielinen poliittinen ilmapiiri saa Heikin jopa itsetuhoisiin ajatuksiin.
”Ars longa vita brevis est”, toteaa Heikki, kun tuntee monien ponnitelujensa valuvan hukkaan ja samoilla sanoilla hän päättää myös työn muistomerkillä pitämänsä puheen. ”Mitä olen oppinutkaan elämältä? Että se lyhyt on ja kesken jää…” Koskettavimpia kohtia kansanoopperassa mielestäni ovatkin Heikin epätoivon hetket ja toisaalta Heikin ja Lillin (Sofia Lindroos) välinen välittäminen ja rakkaus, sekä vanhan Lillin yksinpuhelu. Vanhan Lillin roolissa on rakas naapurini Seija Silvennoinen, joka lavastuksen ja puvustuksen suunnittelijana ja puuhanaisena on yksi tämän projektin kantavista voimista. Hauskoja ja reippaita kohtauksia tarjoavat erityisesti pyykkärit (naiskuoro), Hilja-palvelija (Helena Kärnä), Poliisi rosvoinensa (Jukka Suomalainen) ja Mari (Mani Luukkanen). Oopperalaulaja ja kesäkerimäkeläinen Petri Lindroos on erinomainen Romu-Heikki, joka eläytyy tunteesta ja ikävaiheesta toiseen koskettavasti ja vakuuttavasti.
Kansanoopperan on säveltänyt säveltäjä Hannu Pohjannoro, joka on itsekin Kerimäeltä kotoisin. Sävellyksen musiikillisia vaikuttajia ovat Romu-Heikin aikalaiset Merikanto ja Järnefeldt. Musiikki yhdistettynä Anneli Huopalaisen tekstiin on koskettavaa, melodista ja tekstin tunnelmia hyvin tulkitsevaa. Ohjaaja Kimmo Lavaste on onnistunut luomaan kuvan sekä Romu-Heikin persoonasta ja hänen aikakaudestaan että niistä arvoista, joita tämä edusti, ja jotka edelleen ja etenkin nyt, ovat ajankohtaisia. Kohtauksissa on mielestäni myös hyvä rytmin vaihtelu.
” Hytermässä tuuli harjutietä juoksi niinkin tyttö, hiukset hulmuten. Sitten usvana se uupui suoksi ja tunsi metsälammen viileyden…”
Suosittelen sekä Romu-Heikki-kansanoopperaa että retkeä Hytermään! Raikuvat aplodit ansaitsevat kaikki mukana olleet esiintyjät, tekijät ja talkoolaiset! Erityinen ihailu niille, jotka ovat ovat antaneet panoksensa jokaisena esitysvuonna. Ja ylimääräiset aplodit vielä kuorojen ohjaamisesta kanttorillemme Sinikka Litmaselle, joka laulaa proferssorska Merikannon eli Heikin siskon roolin kansanoopperassa.
Yö vai päivä
Olipas hupaisaa ja mielenkiintoista katsoa suomikuvaa, ajankuvaa, professorikuvaa ja vaikka mitä kuvaa elokuvasta Yö vai päivä vuodelta 1962.
“Risto Jarvan ja Jaakko Pakkasvirran harvoin esitetty esikoiselokuva Yö vai päivä vuodelta 1962 on ironinen komedia suomalaisen kesän myyttisistä ulottuvuuksista. Elokuva käynnistyy, kun Unescon kolmihenkinen työryhmä saapuu tutkimaan Suomen vanhaa alkuperäiskulttuuria ja riittejä. Ryhmä asettuu keskikesän viettoon Puumalan järvimaisemiin ja tutustuu kansan elämään ja tapoihin hyvinkin empiirisesti ja intiimisti. Pontikalla, yhteissaunomisella, ja muulla perisuomalaisella kesätoiminnalla on oma osansa prosessissa, jolla ulkomaiset tutkijat hivutetaan osaksi yhteisöä. Yö ja päivä, työ ja huvi sekoittuvat pakanallisissa juhannusjuhlissa, joiden jälkeen tutkimusryhmä tuskin on enää entisensä.”
Herra Lang haluaisi muuttua ahveneksi ja jäädä asumaan Saimaan syvimpään kohtaan….Tulkki joutui huomaamaan, että ihmisen tarpeet ovat yksinkertaisemmat kuin hänen unensa…
Nyt professorin käsi koskettaa opettajattaren lantiota…Professori Sedan suutelee opettajatarta… Heillä ei tällä hetkellä ole enää muuta sanottavaa ja suuteleminen on läheinen ja kaunis tapa vaieta.
Herra Langille rakkaus on avannut elämän uskontojen ja kuoleman lähteille. Hän voisi nyt olla ikuisesti autuas, mikäli hän olisi kasvanut kestämään niin suuren autuuden. …Herra Lang haluaisi kieriä pitkin metsiä ja syödä lehtiä…Rakkaus ei ole teoria eikä kuva, se on ihon kosketus ja vesi, kivet ja metsä, se ei ole lintu eikä kala…Odottamatta herra Langille annettiin se, mitä hän ei luultavasti edes olisi ymmärtänyt etsiä I love you..Herra Lang sai puhtaimman ja ujostelemattomimman rakkauden mitä saattaa toivoa…
Pontikka tulee! Aurinko nousee…Tämä alkaa käydä hiukan pelottavaksi, emmekö voisi lähteä? …Juhlat jatkuvat saarella aamuun asti…Tulkki on sammunut….-Milloin tämä loppuu. -Mikä? -Tämä juhla? -Joko olette saanut tarpeeksenne?
-Mitä hän tutkii?-Professori on viisas mies. Ei hänen enää tarvitse mitään tutkia.
-Onko nyt päivä vai yö? -Hälläväliä!
Suosittelen juhannuspäivän elokuvaksi ja etnografian kursseille, ehdottomasti!
Tosi shittiä!
Olen yrittänyt varjella itseäni tosi-tv:ltä ja aika hyvin siinä onnistunutkin. Syy tähän on ollut se, että olen arvellut tosi-tv:n ärsyttävän itseäni liikaa, ja oikeassa olen ollutkin… Satuin tässä viime viikolla kuulemaan vahingossa pätkän ilmeisesti matkaoppaiden elämää käsittelevästä tosi-tv:stä. Sisältö tosin meni ohi korvien, sillä ärsyynnyin jo pelkästä tyylistä niin paljon, että muistaakseni aloin heti huutaa. Joulupukilta kuulostava teennäinen setä selvitti taustalla hitaasti, millaisia haasteita Minna-Marin (keksitty nimi) työpäivä tuokaan tullessaan ja Minna-Mari itse käytti ainakin viisi vittua parissa lauseessa kuvatessaan omaa työtään. Siis kuka haluaa katsoa ja kuunnella tuollaista vapaaehtoisesti?!? Lisäksi tunnen ihan mukavia ja mielestäni viisaita ihmisiä, jotka ovat koukussa BB:hen. Mitä heille on tapahtunut? Ilmeisesti en itse saa sitä samaa “jotakin” irti ohjelmasta, jossa röhnötetään lökäpöksyissä yhdessä olohuoneessa. (Näin kerran yhden sellaisen jakson, eikä se mitenkään tempaissut mukaansa).
Onneksi Atte Järvinen tekee sellaisia ohjelmia, kuten Pasila ja Ihmisten puolue, jotka saavat minut nauramaan eikä huutamaan. Tosin niissä ohjelmissa onkin oikea käsikirjoitus eikä vain “formaatti”. Eilisessä Ihmisten puolueessakin muuten kummasteltiin sitä, että nuoret ottavat idoleikseen näitä Big-Brother-tähtiä ja maajusseja ilman morsianta. Iltapäivälehdillehän nämä samat tyypit tarjoavat sivuntäytettä, mutta edelleen ihmettelen, ketä kiinnostaa ja miksi!? Mediassa on varmasti käynnissä jokin salajuoni ihmisten passivoimiseksi, ehkä tämä tylsä massaviihde on nyt sitä oopiumia kansalle. Ja onhan se ilmeisesti joistakusta hienoa haaveilla joskus itse istuvansa BB-talon sohvalla, sillä sehän on periaatteessa kaikille mahdollista. Mitään ei tarvitse ainakaan osata ja pääsee vielä hyvässä lykyssä Ilta-Sanomien kanteen. Great! Täyttymys!
Huomenna tulee muuten vähän toisenlaista “tosi-teeveetä”. Kotikatsomon Jälkilämmössä dialogi on niin aidon tuntuista, että tulee ihan kylmät väreet. Ville Virtanen on osassaan loistava ja hyviä ovat muutkin näyttelijät. Suosittelen! http://areena.yle.fi/video/812610
Kaikki äidistäni
Kutsuin naapurin naisväen joulusiivousten lomasta katsomaan Pedro Almodovaren elokuvaa Kaikki äidistäni. Pongasin sen Anttilan alekopasta, ja olin iloinen, koska se on yksi lemppareistani. Se on oikeastaan puhdasta tunnetta, ja ihmeellistä, että joku osaakin tehdä sellaisen tunnelatauksen kuvilla, musiikilla, väreillä, leikkauksilla ja tietysti loistavien näyttelijöiden avulla. Juoneltaanhan (kts. http://fi.wikipedia.org/wiki/Kaikki_%C3%A4idist%C3%A4ni, jos haluat) se ei ole ihan tavallinen tarina, mutta toisaalta tunteet ovat meille kaikille ihmisille yhteisiä, oltiin sitten homoja, transuja, nunnia, huoria tai jotain muka “normaaleja”. Ehkä Almodovare elokuvillaan haluaakin näyttää juuri sen, että me kaikki ihmiset tunnemme vihaa, rakkautta, surua, iloa, intohimoa, mustasukkaisuutta, kostonhimoa, hellyyttä…ja parhaimmillamme haluamme välittää ja pitää huolta toisistamme. Ja ennen kaikkea me olemme kaikki ihmisiä. Almodovaren elokuvissa monesti juuri vähemmistöjä ja “poikkeavia” edustavat ovat enemmän ihmisiä kuin ne ns. normaalit. Noh, tästä tuli vähän lattea arviointi upeasta elokuvasta, mutta katsokaa itse ja nauttikaa!
Ensi viikolla voitaisiinkin sitten katsoa Volver-paluu, jonka sain viime jouluna lahjaksi. Naisia hermoromahduksen partaalla haluaisin nähdä! Se ei vain ole osunut kohdalle vielä. (Toivottavasti ei käytännössä osukaan…) Puhu hänelle on HIENO! Lihan värinä…Huono kasvatus…Ja entäs sitten se uusin, jota en ole nähnyt! Espanja kuulostaa niin hienolta korvaani ja ihmiset näyttävät niin kauniilta vanhoinakin ja kaikissa silikooneissaankin. “Kaikki on aitoa, kun toteuttaa unelmaansa” (muistinvarainen lainaus tämän illan elokuvasta) Pedro-teema-viikot Yläkuonassa siis.
Tätini on toista maata, ja mummoni oli myös
Terveisiä teatterista, ja kiitos ystävälleni, joka houkutteli lähtemään katsomaan Savonlinnan teatterin Tätini on toista maata-näytöstä. http://www.savonlinnanteatteri.fi/?sivu=naytelma&nid=32 Puoliksi hämäläisenä, ja jossain mielessä hitaanakin, olisi esitys todennäköisesti jäänyt näkemättä ilman henkilökohtaista kutsua, vaikka jo syksyllä katsoin ohjelmasta, että juuri tämän näytelmän haluaisin nähdä. Näytelmä oli hauska, vauhdikas ja koskettava. Lavastus ja musiikki valoineen ja kuvineen myötäilivät hyvin tunnelmia. Tämä tragikomedia Hämeeseen muuttaneesta evakkoperheestä tarjosi myös kuin takaumia oman perheeni, Kiljusen “herrasväen”, elämästä. Mieleeni palasivat erityisesti ne kerrat, kun karjalaismummoni siskot kokoontuivat meille haastamaan kovaa, railakkaasti ja joskus ronskistikin. Naurusta oli lyhyt matka kyyneliin. Ja kuten näytelmän käsiohjelmassakin todetaan: Viimeisen sanan sai se, jolla oli kovin ääni.
Mummon roolin erinomaisesti näytelleestä Ritva Söderströmistä tulikin elävästi mieleen oma rakas, mutta myös rasittava, mummoni, matriarkka, joka halusi pitää tiukasti kiinni läheisistään. Niin tiukasti, että pelko läheisten ja hallinnan menettämistä, toteutui elävässä elämässä molemmilla suurina menetyksinä. Oman mummoni tärkeimmät miehet halusivat itse päättää päivänsä; toinen yllättäin ja toinen määrätietoisen hitaasti tissutellen. Ehkä se, että oli joutunut lähtemään kotoa Karjalasta, sai tarrautumaan omaan väkeen ja sukuun niin voimakkaasti. Mutta elämä jatkuu kaikesta huolimatta laulettiin näytelmässä, ja se oli mummonikin motto. “Jos mie viel sen näkisin ku”…ja monta asiaa mummo ehtikin nähdä. Elämästä kiinni pitäminen näkyi ehkä parhaiten silloin, kun mummo halvaantui, ja minä jo menin istumaan sairasvuoteen äärelle kuin kuolinvuoteelle, ja kun meinasin virsiä käydä laulamaan, alkoi mummo tyrkkiä minua terveellä kädellään pois. Mummo eli vielä sen jälkeen kymmenen vuotta, vaikka ei pitsiä enää virkannutkaan.
Näytelmä viehätti siksikin, että kuulin molempia rakkaita murteita. Hämäläinen häntäheikki Forsten puhui hämäläisittäin juuri niin kuin äitini serkut. Näytelmän alkuasetelmakin oli yllättäin sama kuin Kiljusen perheessä vähän ennen syntymääni. Siirtolaistilan poika oli onnistunut saattamaan hämäläisen tytön raskaaksi, ja naimisiinhan sitä oli sitten mentävä. Jotenkin ymmärsin myös äitiäni taas paremmin, kun seurasin näytelmän karjalaisdynastian hallitsemista. Vaikka Hämeessä oltiinkin, oli miniä se vieras ja ulkopuolinen tässä evakkoperheessä, jota mummo johti. (Hetkinen, pitäisikö otsikossa sittenkin lukea: äitini on toista maata?)
Kun viime keväänä meillä vieraili iso porukka italialaisia nuoria, katselin nauraen näkemääni. Vieraat halusivat kokata meillä pastaa ja kaikki parikymmentä italialaisnuorta kokoontui keittiöömme pauhaamaan yhteen ääneen, kun pari heistä hämmensi kattilaa.Viimeisen sanan sai tosiaan se, jolla oli kovin ääni, vaikka toisaalta tuntui siltä, että kaikilla oli yhtä kova ääni eikä kukaan kuunnellut toista. Siitä tuli mieleen karjalaiset sukulaiseni. Samoin myös siitä, kuinka ylpeänä he esittelivät aikaansaannoksiaan ja kuinka iloisen kursailematta he söivät. Italialaisissa ja karjalaisissa on paljon yhteistä. Eikös se mamma Italiassakin kokoa sukunsa ruokapöytänsä ääreen. Se on tapa osoittaa rakkautta, ja ehkä myös hallita.
Mukavia elokuvia
Syysloman alkajaisiksi vuokrasin elokuvan, joka on ollut katsottavien listalla odottamassa vuoroaan jo jonkin aikaa. Se oli elokuva Happy – go – lucky ja kertoo luokanopettaja Poppysta, joka rikkoo mukavasti perinteistä, melko ahdastakin, kuvaa meistä opettajista. Poppy on jopa minunkin mielestä melkein rasittavan hyväntuulinen, eläväinen ja puhelias; suoranainen ADHD-tyyppi! Ensivaikutelma Poppysta ei välttämättä ole “turvallinen aikuinen”, mutta lapsikeskeinen opettaja Poppy on, ja haluaa, että kaikki olisivat onnellisia. Joitain yhteisiä piirteitä tunnistin tässä kollegassa: flamenco-tunnilla Poppy näytti varmasti suurin piirtein yhtä rytmihäiriöiseltä kuin minä itse parikymmentä vuotta sitten, kun kokeilin lajia, autolla-ajotyylissämmekin saattaa olla jotain yhteistä ja hauskin samankaltaisuus paljastui, kun Poppy askarteli luokkansa kanssa lintupäähineitä paperipusseista. Meilläkin oli yhden luokan kanssa eräänä keväänä lintuteema; tunnistimme muuttolintuja, kuuntelimme Taikahuilua ja kevätjuhlaan harjoittelimme linturunoja ja tätä esitystä varten askartelimme huovasta lintupäähineet. Tämä askartelu ja juhla ovat jääneet mieleen siksi, että eräs pieni koululainen kommentoi ennen esitystä asuamme: Kaikilla muilla on asialliset asut, pitääkö meidän laittaa nämä päähineet!? Ja silloinen enkunope virnisti esityksen jälkeen mulle: Hauska esitys; näytitte kyllä vähän pyöveleiltä… Poppyllä on vielä yksi, ja tärkein, yhteinen tekijä kanssani. Hänen eräs repliikkinsä elokuvassa on: “Lapsia voi vain rakastaa.” Johon hänen kollegansa ja kämppiksensä hirtehisesti vastaa: “Niin, muuten ne tappaisi.” Hienon roolin elokuvassa tekee myös autokoulunopettaja, jonka Poppy saa avautumaan “ärsyttävällä” käytöksellään ja päästämään höyryjä ulos, ehkä liiankin pidäkkeettömästi…Kaiken kaikkiaan Poppy ei ole niin kevytkenkäinen kuin ensivaikutelma antaisi olettaa, ja elokuvassa käsitellään myös tärkeitä yhteiskunnallisia aiheita.
Viikonloppua vietimme leppoisasti esikoisen opiskelukaupungissa lautapelin, keilaamisen ja perhe-elokuvan merkeissä. Kävimme katsomassa Up, Kohti korkeuksia. Se oli monella tapaa kiva elokuva: ensinnäkin animaation sankarit ovat poikkeuksellisesti vanha leskimies Carl ja pieni ylipainoinen vähemmistökansalaisuutta edustava poika Rasmus. Ellin ja Carlin lovestory kerrotaan koskettavasti heti alussa. Ellin haave muuttaa Etelä-Amerikkaan korkealle vuorelle putouksen äärelle jää toteuttamatta hänen eläessään, mutta kekseliäs Carl lentää sinne taloinensa kuumailmapallojen kuljettamana. Mukaan joutuu myös Rasmus-poika, jonka erätaitomerkeistä puuttuu vain vanhuksen auttaminen. Aikamoisiin seikkailuihin kaverukset joutuvatkin, ja apu on puolin ja toisin tarpeen. Elokuvasta jäi hyvä mieli; se peräänkuuluttaa mm.sellaisia arvoja kuin pysyvien ihmissuhteiden merkitys ja vapaan luonnon kunnioittaminen. Elämä on aina seikkailu!
“Omatekoinen arkku on kodikas”
Juha Taskisen projektit ovat yleensä aina omaperäisiä ja haastavia. Tämä paikallinen luontokuvaajamme ja tietokirjailijamme on laajentanut tutkimusmatkojansa Saimaalta Laatokalle ja jopa Etelämantereelle. Tämän päiväisessä Itä-Savossa oli mielenkiintoinen juttu uusimmasta projektista. Lehtikuvassa kolme henkilöä istuu kukin omassa puisessa laatikossa, ja toisessa valokuvassa näitä laatikoita nikkaroidaan. Otsikko paljastaa, ettei kyseessä ole vain minkä tahansa laatikon rakentaminen, vaan oman ruumisarkun rakentaminen. Hieno idea! Ennenvanhaanhan ihmiset jo eläessään valmistautuivat tuleviin hautajaisiinsa, niihin säästettiin jopa rahaa. Kuolema ikään kuin hyväksyttiin elämään kuuluvaksi normaaliksi asiaksi. Nykyisinhän sitä päin vastoin yritetään kaikin tavoin paeta tai kieltää ja torjua se kokonaan. Itselle on jäänyt koulusta parhaiten mieleen viidennen luokan opettajani lempilause: “Mitään muuta ei ole pakko tehdä kuin kuolla.” Se lause sisältää paljon viisautta, kun sitä ryhtyy pohtimaan. Kuoleman tiedostaminen vasta oikeastaan vapauttaa elämään. “Älä elämää pelkää…on kuoleman portti aina avoin” , sanoo Sarkiakin (muistinvarainen lainaus).
Arkun rakennuskurssille osallistuneet kommentoivat näin: Arkun rakentaminen itselle olisi varmasti terapeuttinen kokemus jokaiselle ihmiselle.” “Arkun rakentaminen tekee kuolemasta konkreettisemman, eikä se ole enää niin pelottavaa.” Taskinen itse sanoo: ” Arkun tekeminen on vain väline, jolla päästään käsiksi syvällisempiin asioihin. Oikeastaan tässä on kysymyksessä yhteisöllinen terapiatuokio.”
Tästä projektista tehdään televisioon Tositarina. Hyvä Juha! Toivottavasti kursseja järjestetään vielä myöhemminkin, saattaisin osallistua, sillä vähäiset kokemukset puutöistäkin ovat olleet innostavia. En tiedä, onko Juha Taskinen nähnyt Doris Dörrien elokuvaa Keiner liebt mich (1994). Se on yksi lempielokuvistani, ja vaikka katsoin sen aikoinaan jopa alkuperäiskielellä, se kosketti kovasti. Se on tragikomedia kolmekymppisestä naisesta, joka etsii rakkautta. Myös tässä elokuvassa päähenkilö osallistuu oman ruumisarkunsa rakennuskurssille. http://www.youtube.com/watch?v=DByLW0zPlp0
