Mun vappupuhe (Hyvinvointipuolue)
Perussuomalaisten suosio ei ole enää mikään heikko signaali, vaan erittäin selvä merkki hyvinvointivaltion rapautumisesta ja siitä, että monilla ihmisillä ei ole hyvä olla täällä Suomessa. Hyvinvointivaltiossa ei persuja edes tarvittaisi eikä sen suuntaista liikehdintää varmaan edes kovin paljon esiintyisi. Kansallisaatteeseen perustuva, ja samalla vain oman rodun etuja ajava puolue, on aina myös vaarallinen ilmiö, mutta toivon, että vihamielisiä ääri-ilmiöitä ei Suomessa syntyisi. Ja toivon erityisesti, että perussuomalaisten kannatus herättäisi nyt muut puolueet toimimaan ja tekemään sellaista poliittista työtä, että kaikilla olisi hyvä olla. Se olisi myös persujen etu.
Politiikka on ”yhteisten asioiden hoitamista” (opin lukiossa). Koska maailma on globaali, yhteisten asioiden hoitaminen ei enää voi olla pelkästään jonkin kansanryhmän yhteisten asioiden hoitamista. Kuitenkin varsinainen muutos lähtee juuri paikallisesta ruohonjuuritason toiminnasta. Uskon, että toiminta hyvinvointivaltion säilyttämiseksi olisi juuri sitä yhteisten asioiden hoitamista ja kaikkien etu. Hyvinvointivaltiossa tuloerot ovat pienet ja kaikilla on mahdollisuus muun muassa koulutukseen ja itsensä toteuttamiseen sekä terveydenhoitoon. Sen arvoja ovat tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja kohtuullisuus. Sain itse kasvaa hyvinvointivaltiossa aikuiseksi. Hyvinvointivaltion säilyttäminen vaan vaatisi sen ymmärtämistä, että jatkuvan kasvun tavoittelu ei ole mahdollista, vaan utopia, joka perustuu keinotteluun ja pelaamiseen rahalla, jota ei ole oikeasti olemassa.
Etsin siis puoluetta, joka hoitaa näitä yhteisiä asioita eikä tyydy kompromisseihin niiden osalta. Kaikkein viisainta mielestäni olisikin karkea jako kahteen puolueeseen: Hyvinvointipuolueeseen ja Jatkuvaa taloudellista kasvua tavoittelevaan puolueeseen. Tietäisin kyllä millä puolella seisoisin.
Maailman paras maa?
Tänään on taas Tuntemattoman sotilaan päivä. Hieno kirja ja elokuva, sekä varmasti teos, joka yhdisti suomalaisia kansakuntana. Sota ja sen jälkeinen jälleenrakennustyö ovat olleet suomalaisen identiteetin kulmakivet. Kuitenkin mietin, kuinka kauan meillä on varaa tarrautua menneisyyden urotekoihin, kun samaan aikaan kotirintamalla käydään ankaraa taistelua, jossa menehtyy tai invalidisoituu työkyvyttömäksi pataljoonittain väkeä, kun Suomea myydään pala palalta ylikansallisilla markkinoilla.
Suomikuva ei ole enää särötön ja yhtenäinen. Toisaalta on jatkuvaan kasvuun tähtäävä suurten puolueiden Suomi, jonka imagoa kiillotetaan ja jota maailmalla edustavat ainakin pisa, Nokia ja talvisota. Mutta onko meillä vielä talvisodan henki, jonka mukaan kaveria ei jätetä. Ehkä kyse onkin nyt siitä, kuka on kaveri. Onko kavereita vielä silläkin puolella, joiden Suomi on murheellisten laulujen maa: leipäjonojen, syrjäytyneiden, asunnottomien, uupuneiden ja työttömien maa. Ovatko kavereita yksinäiset vanhukset märissä vaipoissa ja huostaanotetut lapset tai maahanmuuttajat ja turvapaikkaa hakevat?
Tämän päivän lehdessä oli kuitenkin positiivinen uutinen: Suomalaisen Työn Liiton ja Woima-säätiön kansallisten arvojen kartoitustutkimuksen mukaan arvoista tärkeimpänä suomalaiset pitävät demokratiaa. Nykydemokratian ei kuitenkaan koeta tarjoavan kunnollisia mahdollisuuksia vaikuttamiseen. Vaikuttaminen ei myöskään onnistu sivusta seuraamalla, joten nyt olisi varmasti aika hoitaa ne asialliset hommat ja olla sitten muuten kuin Ellun kanat. Ei meidän tarvitse olla maailman paras maa, mutta soisin, että olisimme vielä hyvinvointivaltio. Paleface ottaa hyvin tähän kantaa.
Turva traditiossa
Kasvatustieteen päivillä pohdin kovasti yhdessä muiden kanssa, kuinka voisi laajentaa näkökulmaa, rikkoa rajoja, tehdä asioita toisin, etsiä vaihtoehtoja, hyväksyä erilaisia lähestymistapoja eli laittaa edes jotenkin kapuloita systeemin rattaisiin. Risto Ikonen havainnollisti hyvin systeemin lähes järkähtämättömän toimivuuden ja kuinka ihminen tuntee itsensä sen edessä helposti voimattomaksi. Ikosen mukaan ”system error” olisi kasvatuksen välttämätön ehto. System error ideoi toimintamalleja, jolla systeemi saadaan toimimaan itseään vastaan, avaa vaihtoehtoisia näkökulmia ja tapoja toimia. Juuri niin pitäisi juuri nyt tehdä. Ei siis saisi olla liian kiltti eikä liian laiska tai välinpitämätön. Esimerkiksi meidän opettajien tulisi tiedostaa vapautemme käyttää omaa järkeämme. Se on Kantin mukaan kypsyyden ja aikuisuuden merkki. Deweyn mukaan pitäisi kysyä, millä oikeudella yhteiskunta toimii niin kuin se toimii. Ovatko toiminta ja sen seuraukset hyväksi vai pitäisikö tehdä jotakin toisin? ”Valtio on jotain, jota on tarkkailtava, tutkittava ja etsittävä. Kun sen muoto on kiteytynyt, se olisi jo melkein samassa luotava uudelleen” (Dewey, Julkinen toiminta ja sen ongelma)
Vaikka peräänkuulutankin muutosta, on jotain, mitä en halua muuttaa. Minusta on ihanan turvallista ajatella, että vaikka en tiedäkään, missä asun vuoden päästä, tiedän kuitenkin, että ripustan advettiaikaan jouluverhot ja otan esiin kynttelikön, johon sytytän kynttilöitä neljänä peräkkäisenä sunnuntaina. Todennäköisesti aloitan myös päivittäiset joulusiivoukset hiljalleen laatikko kerrallaan. Kaikki tämä pitää minut kiinnittyneenä johonkin, etten joudu aivan tuulen riepottamaksi.
I hate mice!
Käytin otsikossa aika kovaa ilmaisua, mutta vihan taustallahan on usein pelko, ja minä todella myös pelkään noita vaarattoman näköisiä vikisijöitä. Joku terapeutti osaisi ehkä kertoa, mikä on pelkoni taustalla. Itse osaan kertoa vain sen, miksi en pidä hiiristä, enkä oikein muistakaan pienistä jyrsijöistä. (Anteeksi vain kaikki te ystävät, joilla näitä jyrsijöitä on lemmikkinä.)
Olen lähes aina asunut talossa, johon syksyisin tulee sisälle hiiriä, eli jonkinlaista siedätyshoitoa olen kyllä saanut, mutta ilman tuloksia. Juuri äsken imuroin ja luuttusin hiirten jätöksiä eri puolelta taloamme. Minusta ne jätökset ovat ällöttäviä! Hiiret ovat lisäksi niin pieniä ja nopealiikkeisiä, että tuntuu siltä, että ne ehtivt joka paikkaan, tunkevat vaikka mistä kolosta esiin, ja livahtavat piiloon ties vaikka mihin koloon. Kammottavinta olisi kuvitella tilanne, että hiiri pujahtasi vaikka housun lahkeesta sisään. IIIIIK!! Hiiret ovat kyllä kiitettävän ahkeria pesänrakentajia; kerran aamulla löysin tuolille varatuista työvaatteistani pikkuhousujen päälle yön aikana kootun kauraryynikeon, ja eräs toinen yllätys löytyi vieruskaverin sängystä peiton alta, jonne oli kasattu päivän aikana tähteeksi jääneitä ranskanperunoita. Näistä vahingoista viisastuneena pyrin siihen, että mitään tähteitä ei jää keittiön pöydälle eikä murujakaan paljon lattialle. Ehkä pelkään hiirten levittävän tauteja tai pidän niitä kaiken kaikkiaan sotkevina pikku varkaina, jotka ottavat ilman lupaa ja pissivät minne tykkäävät. Enkä tykkää tunteesta, että asioita tehdään selkäni takana salaa.
Toisaalta hiiret tekevät vain sen mitä niiden on tehtävä säilyäkseen hengissä. Eivät ne tiedä ottavansa jotain ilman lupaa tai pissivänsä väärään paikkaan. Ei ole tietty hiirten syy, että ne ovat hiiriä. Mutta en myöskään pidä hiirten kaltaisista ihmisistä, jotka saattavat myös varastaa tai sotkea asioita ja livahtaa sitten johonkin koloon piiloon. Hiiri-ihmiset toimivat selän takana. Sellaiset ihmiset myös pissivät minne tykkäävät, mutta eivät tunnusta sitä rehellisesti tai tee sitä avoimesti kapinahengessä tyyliin: We piss anywhere! Hiiri-ihmiset haluavat miellyttää ja näyttävät suloista naamaa, vikisevät ja varovat ottamasta mihinkään kantaa ennen kuin ovat kuulleet, mitä mieltä muut ovat. Juuri sen takia en pidä hiiri-ihmisistä. En luota heihin, koska en tiedä, mitä he ajattelevat asioista. Hiiri-ihmiset mielestäni vaihtavat mielipidettä sen mukaan, mikä on heille edullisinta. Sillä tavoin he pujahtavat taas jostakin pienestä reiästä tavoittamattomiin. Minusta ei ole paha, jos muuttaa mielipidettään siksi, että alkaa ajatella toisin asioista, päinvastoin sehän on vain hienoa. Mutta hiiri-ihmisille tärkeintä on turvata selustansa, haalia kokoon ahmittavaa ja kakata sitten sen päälle. Joskus jopa tuntuu siltä, että vallassa on aivan liikaa hiiriä, mutta en tiedä olisivatko kissatkaan parempi vaihtoehto.
Olen vissiin erilainen, enkä edes nuori sellainen
Suurin osa ihmisistä haluaa kai kuulua johonkin joukkoon. (Olen muuten kotiseutuni ensimmäistä ikäluokkaa, joka suoritti oppivelvollisuutensa peruskoulussa ja siksi tuo joukko-oppikin on tuttua.) On ihanaa, kun huomaa löytävänsä hengenheimolaisia, joiden kanssa puhuu ikään kuin samaa kieltä ja arvostaa samoja asioita. Mutta ei varmaankaan ole ihan järkevää pyöriä vain niissä tutuissa piireissä, joissa juttujasi ymmärretään ja joissa tietoa ammennetaan samoista lähteistä. Silloin saattaa kehittyä sellainen harhakuva, että monet muutkin ajattelisivat kanssasi samoin. Olin itse esimerkiksi aivan varma siitä, että enemmistö savonlinnalaisista vastustaisi ohikulkutietä, mutta erehdyin ja petyin pahasti. Enemmistö pitikin sitä järkevänä ratkaisuna. Se, mikä minulle ja läheisille ystävilleni edustaa lyhytnäköisyyttä, edustaakin monelle muulle kehitystä ja edistystä. En myöskään usko Kataisen tavoin siihen, että talouskasvu voi jatkua loputtomiin, vaan päin vastoin uskon taloustieteilijä Peter Victoria siinä, että maailman rajat tulevat vastaan ja meidän pitäisi enemminkin hillitä kulutusta ja lopettaa talouskasvun tavoittelu. Mutta arvelen, että enemmistö tässäkin asiassa kallistunee Kataisen kannalle, valitettavasti! (HS. 26.9.2010)
Olenkin siis huomannut kuuluvani monissa asioissa vähemmistöön. Tutkimuksenikaan ei kuulu valtavirtaan. Vaikka tutkimusmenetelmien kirjo onkin paljon laajentunut, niin varsinkin emansipatorista toimintatutkimusta tekevien joukko ainakin Suomessa on nähdäkseni vielä erittäin pieni. Ja vaikka itselleni mielestäni alkaakin valjeta, mikä on jutun juoni, on minun oltava myös valmis ja kykenevä hyvin perustelemaan ratkaisujani, jotka eivät ole aivan traditionaalisia ja saattavat aiheuttaa epäilyä ja vastustusta. Toivon kuitenkin olevani tarpeeksi rohkea puolustamaan esim. raportointiin liittyviä ratkaisuja, jotka ovat mielestäni linjassa sen kanssa mikä on toimintatutkimuksen henki. Onneksi olen tosiaan löytänyt niitä ihmisiä , joiden kanssa voin asioista keskustella ja saada tukeakin omille käsityksilleni.
Vaikka mikään radikaali en voikaan kehua olevani, en kuitenkan tee mielelläni mitään asioita pelkästään vain sen vuoksi, että niin on aina tehty. Lisäksi erilaiset vaihtoehdot ovat alkaneet kiinnostaa entistä enemmän, koskivat ne sitten kasvatusta, tutkimusta, asumista, suhteita, uskontoja tai ympäristöasioita. Sillä juuri näissä vaihtoehtoisissa liikkeissä on pohdittu sitä, miksi jotakin tehdään, ja juuri siksi ne ovatkin mielestäni usein paljon järkevämpiä kuin se totuttu vanha malli. On vaan harmillista, että monesti vaihtoehtoisesti ajattelevia ihmisiä pidetään jotenkin hankalina, hihhuleina, höyrypäinä, jopa vaarallisina…
Joensuuhun ajellessani kuuntelin tänään Johnny Cashin levyä, jolla oli hänen tulkintansa kappaleesta Desperado. Desperado on sellainen kappale, joka aika ajoin tuntuu läheiseltä:
…But you only want the ones that you can’t get
Desperado, oh, you ain’t gettin’ no younger
Your pain and your hunger, they’re drivin’ you home
And freedom, oh freedom well, that’s just some people talkin’
Your prison is walking through this world all alone
Ja loppuun vielä se alkuperäinen biisi.
Aktiivista kansalaisuutta
Nyt kun peruskoulun tuntijakoesitys puhututtaa, liityin itsekin tähän keskusteluun kirjoittamalla aiheesta viikonloppuna sekä verkkokanava Kommenttiin sekä Itä-Savon mielipidesivulle. Kumpaakaan kommenttia ei ole vielä julkaistu, joten teillä onkin ensimmäinen tilaisuus lukea mielipiteeni Itä-Savoon täältä Kravun kasvupiiristä…
Elämänkatsomustieto uskonnon pariksi
Pekka Huokuna kirjoitti Itä-Savon Puheenvuorossa 12.9.2010 uskonnon opetuksen tärkeydestä. Olen hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että uskonnon opetuksesta ei ole varaa enää supistaa. Opetan itse peruskoulun alaluokilla. Uskontoa on meidän koulussamme alaluokilla vain yksi viikkotunti, ja kuitenkin juuri sen piirissä monesti käsitellään tärkeitä ihmisenä kasvamisen asioita ja eettisiä kysymyksiä. Mutta olen lisäksi sitä mieltä, että tarvitsemme oman uskonnon opetuksen rinnalle myös yleisemmän ja kaikille yhteisen elämänkatsomustiedon. Ongelmana on nyt esim. se, että evankelis-luterilaisesta uskonnonopetuksesta vapautetut lapset saattavat jäädä kokonaan paitsi oman uskontonsa tai elämänkatsomustiedon opetuksesta, jos koulussa ei ole riittävästi oppilaita opetusryhmän perustamiseen. Kun uskonnonopetus muuttui seitsemän vuotta sitten tunnustuksettomaksi, karsiutui paljon elämyksellistä puolta pois ja kouluissa oltiin hämmentyneitä mm. siitä, voiko vielä lukea ruokarukouksia tai laulaa suvivirttä. Tunnustuksellinen uskonnonopetus yhdessä kaikille yhteisen elämänkatsomustiedon kanssa olisi mielestäni paras vaihtoehto.
Olen itsekin seurannut tuntijakoesitykseen liittyvää keskustelua huolissani. Tuntuu siltä, että eri aineenopettajat puolustavat reviiriään niin kiihkeästi, ettei opetusta eheyttäville ehdotuksille tunnu löytyvän sijaa, vaan opetussuunnitelma on muuttumassa päinvastoin entistä sirpalemaisemmaksi. Jos itselläni olisi valta, niin kuin on tahto, hylkäisin lähes kokonaan perinteisen ainejakoisen lukujärjestyksen ja korvaisin sen OPS:n aihekokonaisuuksilla, joita ovat Ihmisenä kasvaminen; Kulttuuri-identiteetti ja kansainvälisyys; Viestintä ja mediataito; Osallistuva kansalaisuus ja yrittäjyys; Vastuu ympäristöstä, hyvinvoinnista ja kestävästä tulevaisuudesta; Turvallisuus ja liikenne ja Ihminen ja teknologia. Oppiaineet voisi halutessaan sijoittaa niiden sisään, mutta lähtökohta olisi erilainen kuin nykyisessä oppiaine- ja oppikirjakeskeisessä opetuksessa.
Aihekokonaisuus Ihmisenä kasvaminen on perusta kaikille muille aihekokonaisuuksille. Se sisältää paljon elämänkatsomustietoon liittyviä eettisiä kysymyksiä, sen sisällä pohditaan omaan fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen kasvuun liittyviä asioita; käsitellään tunteita, rakennetaan omaa identiteettiä ja ennen kaikkea opitaan toimimaan yhdessä muiden kanssa. Uskonnonopetus voisi sisältyä tämän aihekokonaisuuden sisälle.
Oppiainerajat ylittävä eheyttävä opetus tukisi mielestäni paremmin oppilaan kasvua ja ohjaisi yhteisöllisiin työtapoihin. Luokanopettajilla on tällaiseen kokonaisopetukseen hyvät mahdollisuudet. Aineenopettajilta se vaatisi nykyistä enemmän yhteistyötä niin, että he suunnittelisivat yhdessä opetuskokonaisuuksia. Otavan nettilukiossa tällainen ilmiöpohjainen opetus jo pyöriikin. Oma toimintatutkimukseni tähtää opetuksen eheyttämiseen juuri opetussuunnitelman aihekokonaisuuksien avulla. Ne voisivat mielestäni olla tulevaisuuden oppiaineet nykyisten sijasta.
Kommentin postaus käsitteli aihekokonaisuuksien lisäksi oman äänen käyttöä. Otsikoin sen “Jos olis valta niin kuin on tahto” ja sen voi sitten jonkin ajan päästä lukea osoitteesta: http://www.kommentti.fi/sivu.php?artikkeli_id=672
Tällä viikolla minua ilahdutti se, että “Toimi” pyörähti taas käyntiin aktiivisten toimintatutkimukseeni osallistuvien opettajien kanssa. Lisäksi minua ilahdutti lukea Tero Toivasen ja Joonatan Virtasen mielipide siitä, mihin suuntaan heidän mielestään varusmiespalvelusta tulisi kehittää. He esittävät, että tämän nykyisen asevelvollisuuden voisi korvatta koko ikäluokan kattavalla yhteiskuntapalvelulla. Olen samaa mieltä. Kuntien sosiaalitoimi aivan huutaa lisäkäsiä vanhainkoteihin, päiväkoteihin, nuorisotyöhön, päihdetyöhön… Lisäksi nuoret oppisivat oikeaa työntekoa ja näkisivät elämää vähän toisesta kulmasta. On ihanaa, kun on olemassa aktiivisia toisin ajattelevia ihmisiä. Toivoisin vielä, että heillä olisi enemmän valtaa vaikuttaa asioihin. Yllätän jopa itseni joskus ajattelemasta: Olisinpa opetusministeri opetusministerin paikalla; ajaisin kouluasioita aikalailla toiseen suuntaan. Taitaisin peruuttaa siihen tilaan, jossa tasa-arvoinen peruskoulu oli vielä voimissaan ja kunnilla korvamerkityt rahat koulutoimessa. Silloin oli mm. opetusryhmille säädetyt maksimikoot, kouluissa tuntikehystä valinnaisaineisiin ja tukiopetukseen eikä koko ajan puhuttu säästöistä tai tuloksellisuudesta, eikä rankattu kouluja ja oppilaita niin näkyvästi paremmuusjärjestykseen. Sellainenkin aika on joskus ollut. Oi, niitä aikoja!
Mikä ikä?!
Näin syntymäpäivän alla tulee aina enemmän mietittyä ikää. Meillä on äitini kanssa tänä vuonna hauskaa samojen numeroiden pyörittelyä keskenämme. Äiti on syntynyt vuonna -46 ja minä vuonna -64. Tänä vuonna äiti täytti 64 vuotta ja minä huomenna 46 vuotta. Hassua on myös se, että oma ikäni pyöristyy 50 vuoteen ja äidin ikä 60, joten pyöristettyjen ikiemme ero on vain 10 vuotta…
46 vuotta kuulostaa kyllä jo aika vanhalta. Pelkkien numeroiden perusteella olen selkeästi keski-iässä. Vuosia on jäljellä tn. jopa vähemmän kuin mitä on takana. Mutta jostain syystä en haluaisi kuulua keski-ikäisten ryhmään. Kauko Röyhkän kappaleen pitäisikin mielestäni kuulua: Mieluummin vanha kuin keski-ikäinen (alkuperäisessä aikuinen). Aikuisuus sinänsä on hyvä asia, vaikka en olekaan onnistunut kuulemaan, että joku olisi käyttänyt minusta sanaparia turvallinen aikuinen, mihin syynä taas varmaankin on huolettomuuteni joissakin asioissa (myös huolimattomuuteni) sekä impulsiivisuuteni eli satunnaiset päähänpistoni eli toimin välillä hetken mielijohteesta. Sitä ei kai turvallinen aikuinen eikä keski-ikäinen tee. Se, että karsastan keski-ikäisyyttä johtunee varmasti siitä, että liitän keski-ikäisyyteen tiettyjä asioita, joista en itse pidä. Keski-ikäisten elämä pyörii kuluttamisen ympärillä; yleisemmät keskustelunaiheet ovat mitä mikäkin maksoi ja missä on tarjouksia, keski-ikäiset pitävät ohitusteistä ja haluavat rakentaa sellaisen myös Savonlinnaan, he myös poikkeavat mielellään ABC-asemille kahville, keski-ikäiset kuuntelevat maakuntaradiota, Novaa tai Iskelmää ja tykkäävät Kari Vepsästä, Yöstä ja Lauri Tähkästä, keski-ikäiset matkustavat Tangomarkkinoille kesällä ja tekevät talvella pakettimatkan Kanarialle, keski-ikäiset hakevat olutta Tallinnasta eivätkä ahdistu laivan ravintola-helvetistä, jossa puristellaan vierasta partneria kellon ympäri saman musiikin jytkeessä, keski-ikäiset katsovat telkasta Maajussille morsianta yms. ja Kotikatua ainakin siihen asti, kun siihenkin ilmestyy homopari, keski-ikäiset hyperventiloivat, jos joku parkkeeraa vahingossa heidän parkkiruutuunsa tai jos kaupasta on loppunut se heidän suosimansa paksuin embo-vessapaperi ja erityisesti keski-ikäiset äänestivät eilen ydinvoiman puolesta ja pitävät vielä itseään ja ratkaisuaan järkevänä!?… Tuon edellä kuvaamaani ryhmän ikähaitari voisi kyllä mielestäni olla 25-75 vuotta; sitä nuoremmat tai vanhemmat ovat tn. liian omapäisiä, eikä heillä välttämättä ole taloudellisia edellytyksiäkään kuulua keski-ikäisten ryhmään. Keski-ikäiset ovat se ihmisryhmä, joka pitää “yhteiskunnan rattaat pyörimässä” ja haluaa säilyttää vanhat rakenteet. Kolmen suurimman puolueen voisi itse asiassa yhdistää keski-ikäisten puolueeksi. Ja tähän puolueeseen en halua kuulua, vaikka ikäni puolesta edustaisinkin syvintä keski-ikää.
Iästä voisi puhua lisääkin. Ainakin voisi päivitellä sitä, miten äkkiä viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat menneet, puhumattakaan viimeisistä kymmenestä. Tässä iässä väkisinkin tulee eteen rajallisuus siitä, mikä vielä on mahdollista ja mikä ei enää ole. Ikäkysymystä pohtii myös Ismo Alanko uusimmassa Imagessa ja toteaa: “Aika paljon sitä miettii että kuinka vietän loppuelämäni. Kaikki ne asiat, jotka ovat mielessä, pitää toteuttaa, liittyivät ne sitten työhön tai johonkin muuhun. Ei ole aikaa tuhlattavaksi enää.” Suurinpiirtein samoin ajattelen itsekin. Siksi tämä keski-ikä ei olekaan mielestäni jumittumista toistamaan totuttuja kuvioita, vaan päin vastoin, se on vähän kuin uusi murrosikä, jossa tapahtuu kaikenlaisia muutoksia, sekä fyysisiä että henkisiä.
Onneksi on myös paljon sellaisia hetkiä, jolloin ei ole minkään ikäinen. Itselleni tällaisia iättömyyden kokemuksia suo live-musiikki. Viimeisin tällainen kokemus on Don Johnson Big Bandin Huvilan keikalta. Se on musiikkia, jota ei voi kuunnella paikallaan istuen! Ainakin minulle se on mahdoton tehtävä. Onneksi meitä keikkujia oli muitakin (etten joutunut silmätikuksi) ja kesken tätä ilonpitoa kosketinsoittaja Johannes Laiho hymyili suoraan minulle pitkään! Tuntui tosi hienolta!
Radio-Millenniumissakin määriteltiin keski-ikäisiä ja oltiin muka huolissaan, etteivät keski-ikäiset kuuntele ohjelmaa. Tuottaja antoikin tehtäväksi eläytyä keski-ikäisten kuluttajien ryhmään kysymällä, mitkä kaksi asiaa keski-ikäiset ottaisivat mukaan autiolle saarelle ja vastaamalla siihen itse: panokeinun sekä silliä, voita ja uusia perunoita (kolme viimeksi mainittua muodostavat kuulema kokonaisuuden). Hirnuin vitsille, mikä taas osoittaa, kuinka voimakkaasti torjun keski-ikäisyyden itseeni kuulumattomana (pitäisköhän mennä psykiatrille). Mutta täytyy myöntää, että kyllä ottaisin autiolle saarelle silliä, perunoita ja voita, ja otankin, kun huomenna pakenen saareen tätä vanhenemistani. Panokeinua en ota, sillä tulen huonovointiseksi keinumisesta.
Saaressa on myös mahdollista kokea tällaista iättömyyttä:
“Menen uimaan, mutta ensin seison hiljaa vedessä, että kalat tulevat näykkimään jalkojeni ihokarvoja.
Saunan savu leviää rannan ylle. En ole minkään ikäinen. “(Hannu Salakka)
Ihanalle verovirkailijalle
Olen tässä viime aikoina ehkä liiankin kärkevästi arvostellut suppea-alaista asiantuntijuutta ja samaan hengenvetoon ylistänyt laaja-alaista sivistystä…Mutta mikään ei ole mustavalkoista. Asiantuntija saattaa oman alansa lisäksi omata laajan sivistyspohjankin, ja se “laaja-alaisesti” sivistynyt voi olla vähän tällainen kuin minä, joka ei osaa oikein mitään hyvin, vaikka onkin vähän kaikesta kiinnostunut tai ainakin haluaa sanoa joka asiasta mielipiteensä…(Huomasitte toivottavasti itsekritiikkini.)
Eilen tartuin härkää sarvista ja aloin hoitaa rästiin jääneitä virallisia asioita. Löysin siinä samalla valitettavasti lehtipinosta mm. avaamattomia laskuja. Samalla päätin tilittää viimeinkin erään toimintatutkimukselle myönnetyn määrärahan ja koin ikävän yllätyksen… Olin olettanut, että määräraha olisi verotonta tuloa, niin kuin apurahat yleensä tiettyyn rajaan saakka ovat, mutta minua pyydettiinkin toimittamaan suoritusta varten sivutuloverokortti. Sivutuloverokortillani veroprosentti on 42,5! Kääk! Olin maksanut omasta pussistani tähän asti tutkimukseni osallistujien matkakulut ja kahvitukset, ja pitänyt siitä tietysti kirjanpitoa, mutta olettanut, että tietty “könttäsumma” olisi nostettavissa…Opetus numero yksi: Älä koskaan oleta mitään raha-asioissa!
Lukion pitkän matikan suorittaneen tyttäreni kanssa sitten laskettiin, mitä se määräraha konkreettisesti olisi 42,5 prosentin verotuksen jälkeen ja todettiin, että se on vähän. (No, olisin minä sen ilman tyttöäkin osannut laskea.) En kuitenkaan suoralta kädeltä hyväksynyt asiaa, vaan päätin kääntyä asiantuntijan puoleen. Opetus numero kaksi: Älä hätiköi raha-asioissa! Tajusin, että tulevan syyslukukauden virkavapaan takia verotukseni ei muutenkaan olisi kohdallaan eikä tosiaankaan olisi kohtuullista käsitellä määrärahaa sivutulona, kun varsinaisia päätulojakaan ei olisi kesän jälkeen. Sotin siis verotoimistoon ja se kannatti! Ystävällinen miesvirkailija puhui minut ihan pyörryksiin suorittaen samalla monta laskutoimitusta. Ja ylistys Hallelujaa! Siunattu virkavapaus! Ihana asiantuntija! Ja hyvä, etten hötkyile maksujen kanssa! Kaiken kaikkiaan olen maksanut jo muutenkin “liikaa” veroja ja veroprosentiksi saatiin loppuvuodeksi 11,5 ja se koskee myös määrärahaa. Opetus numero kolme: Turvaudu luotettaviin, puoluettomiin asiantuntijoihin raha-asioissa! Toimintatutkimuksen kahvitukset on siis mahdollista järjestää ensi lukukautenakin. Helpotuksen huokaus! (Ja tämä ei tarkoita, että pakoilisin verotusta. Verotuloja tarvitaan ja niillä pitäisi edelleenkin kustantaa kaikille yhteisiä palveluja kuten koulutusta, kirjastoja, terveyspalveluja…Ihmettelen vain, mitä niillä nykyään kustannetaan, kun verotulot eivät enää riitäkään hyvinvaltion ylläpitoon niin kuin ne vielä riittivät 70-80-luvuilla. Jotain vikaa siinä systeemissä on. (Sainhan sen mielipiteenikin sanottua)
“Ootko Jori miettinyt, miksi me ollaan täällä?”
Tuo otsikon kysymys ja sitä seurannut keskustelu olivat tämän päivän parasta antia. Harjoiteltiin lasten kanssa suvivirttä ja yksi poika kysyi vieruskaverilta kesken kaiken tuota. Se oli niin hyvä kysymys, että pakko oli pysäyttää harjoitukset. Mietimme yhdessä asiaa ja lasten vastaukset vaihtelivat skaalalla syömisestä ja nukkumisesta jopa siihen, että olemme täällä toistemme vuoksi ja oppiaksemme. Harvat aikuiset pysähtyvät tuota kysymystä edes pohtimaan, vaikka syytä olisi. Mutta niin kuin Hume sanoo: Ihmiset ovat luonnostaan lyhytnäköisiä. Kannatan todella aloitetta, jossa ehdotetaan filosofiaa koulujen oppiaineeksi jo alakoulusta alkaen. Ja olen iloinen siitä, että seuraavassa sukupolvessa näyttäisi olevan toivoa viisaammasta ajattelusta.
Erittäin lyhytnäköistä on myös Mikkelin ammattikorkeakoulun päätös lopettaa muotoilun koulutusohjelma Savonlinnasta. Tunnen siellä työskenteleviä opettajia ja tiedän, kuinka hyvää työtä he ovat tehneet ja kuinka aktiivisesti he ovat olleet mukana seudun erilaisissa kulttuuritapahtumissa. Viimeksi teatteripuvustuksen opiskelijat suunnittelivat ja toteuttivat puvut Unta ja unelmia-musikaaliin, joka oli suuri comenius-hanke. Yhteistyötä on tehty myös oopperan ja eri teattereiden kanssa. Valmistuneet opiskelijat ovat sijoittuneet alaansa vastaavaan työhön hyvin lamasta huolimatta. Ja nyt joku jossakin ylemmällä taholla on päättänyt, että tämä koulutusohjelma lopetetaan, ja juntannut päätöksen läpi parissa viikossa! USKOMATONTA , TYPERÄÄ JA EPÄREILUA TOIMINTAA! Mulla on sellainen olo, että haluaisin vaihtaa kaikki tämän maan päättäjät.
Siunattuako toimintaa?
En keksinyt tuolle siunattua-sanalle mitään vaihtoehtoa, mikä kuvaisi yhtä hyvin sitä, miltä tämä jatko-opiskelu on tuntunut. Tämän parin vuoden aikana olen kohdannut juuri “oikeita” henkilöitä ja tekstejä, jotka tuntuvat vain tulevan vastaan. Ihan kuin tosiaan olisin heittäytynyt “Pyhän hengen -tuulen” kuljetettavaksi, kuten eräs pappi kerran saarnassaan kehotti tekemään. Ne ihmiset, joita olen opiskelun merkeissä tavannut, tuntuvat kaiken lisäksi hengenheimolaisilta. Erityisen iloinen olen siitä, että sain niin aktiivisen toimintatutkimusryhmän kokoon. Vaikka kokoontumiset ovat raskaiden koulupäivien jälkeen, ne virkistävät itseä. Pari uuttakin jäsentä on lähtenyt toimintaan mukaan. Olen antanut kokoontumisissamme keskustelunkin edetä pitkälti omalla painollaan, ja ihmeesti siitä huolimatta “pysymme asiassa”. Viimeksi keskustelu ohjautui joustaviin ryhmäjakoihin ja toimintaympäristöihin, jotka tukevat eheytettyä opetusta.
Kasvatustieteenpäivillä päädyin aikuiskasvatuksen ryhmään, jota en olisi ilman ohjausta osannut itse valita. Tämän ryhmän vetäjä ”paljastuikin” henkilöksi, joka on mukana pohjoismaisessa toimintatutkimusryhmässä, jonka piiriin itsellänikin on nyt mahdollisuus liittyä ensi huhtikuussa Vaasassa. Saamani kirja Nurturing Praxis esittelee tämän ryhmän toimintatutkimuksia ja periaatteita, ja huomasin ilokseni, miten samanlaisia lähtökohtia on omassakin tutkimuksessani. Erityisesti ilahdutti Bildung-käsitteen esiin nostaminen. Nyt vain yritän saada kankeaa kieltäni kääntymään kansalaisopiston englannin piirissä, sillä niin “Pyhän hengen koskettama” en vielä ole, että olisin ruvennut niitä vieraita kieliä puhumaan…:)
Erittäin iloinen olen myös siitä, että esikoisen opiskelu on alkanut niin suotuisten tähtien alla vastapainoksi eräille raskaillekin lukiokokemuksille. Hän aivan pursuaa intoa, on mukana ainejärjestönsä hallituksessa vastuualueinaan “sopoa” ja “kopoa” ja matalan kynnyksen opiskelijatoimintaa “nyytiä” ja haaveilee harjoittelupaikasta jossain kehitysmaassa. Olen aiemminkin varmaan sanonut, miten hienolta tuntuu se, että lapset osaavat jotain sellaista, mitä itse ei laisinkaan hallitse.
Siunattua toimintaa on muuten tämäkin, vaikka virallista maahanmuuttopolitiikkaa vastaan onkin:
http://totuusradio.wordpress.com/2010/01/25/piilottajaradio/
Onneksi “laupiaita samarialaisia” on muuallakin kuin pyhissä kertomuksissa.
Tämä hehkutus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikilla elämäni alueilla liitelisin myötätuulen kuljettamana. On asioita, joissa hakkaan päätäni jatkuvasti seinään ja “sitä rytmissä päivittäin mä teen..” Olen kuitenkin kohta taipuvainen ajattelemaan Terhin tavoin: “Olkoon sitten niin…Näin minä vihellän matkallani…” Silleen taisin asennoitua jo lapsuuskodissanikin joihinkin asioihin.
