Jos sumu ei hälvenisikään
Olen puu, jonka sumu on sulkenut suojaansa,
ja kuulen tuulen, joka lähestyy,
mutta en tiedä, mistä suunnasta.
Ja olen alkanut pelätä,
että sekoankin askeleissa
ja kaadun,
tai ettei tuuli tanssitakaan
eikä puhalla sumua pois,
vaan jään siihen.
Ja harakat tulevat,
laskeutuvat oksilleni
ja nauravat.
Tulee jänis,
alkaa kuoria kaarnaani,
ja myyrä jyrsiä juuriani.
Eikä seuraavana keväänä enää olekaan puuta,
vaan jotain muuta.
On voima jäniksen tassuissa ja
kiilto myyrän turkissa ja
vihreämpi nurmi,
jolta harakka poimii nokkaansa
muumioituneen omenan
ja lentää pois.
(Ja on myös runo, joka nimi onkin
Rakkaudesta ravintoketjuun.)
Syys
Olen puu, joka on antanut kaikki hedelmänsä yhdelle.
Nyt seison paljaana rankana ja odotan,
että sumu sulkisi suojaansa,
tuuli tulisi ja tanssittaisi.
Ruudun takaa
Katselen ruudun takaa, kuinka palavarakkaus valtaa kukkapenkissä tilaa;
varret kurkoittavat muita korkeammalle ja kukat loistavat punaisena.
Kaunis katsella kaukaakin,
osaton olo,
mutta en poimi maljakkoon,
kuihtuisi ennen aikojaan.
Mun suru
Mun suru ei ole musta, vaan pikemminkin kirkas ja puhdistava. Se on menneen ilon ja tulevan ilon välissä. Se ei polta niin kuin viha eikä nakerra ja näivetä, niin kuin kateus ja katkeruus. Mun suru tulvahtaa, pesee ja huuhtelee. Se tulee, kun muistan sen hyvän, josta pitää päästää irti. Mun surun sisällä on kiitos ja toivo.
Yllätyksiä, kokemuksia, hetkiä
Kotiuduin eilen illalla Tampereen reissulta, johon kuului Leea Klemolan ohjaama näytelmä New Karleby sekä osallistuminen Yllätysten sosiologia -päiville. Teemat, joita mielessäni käsittelin tällä retkelläni olivat elämän ja kuoleman kysymyksiä, akselilla kaikki tai/vai ei-mitään. Ja mikä oikeastaan on ei-mikään? Onko se luopumista, jotta jotain uutta syntyisi? Onko se kaikki; valkoinenhan ei ole väri, vaan siinä on kaikki värit? Ei siis sen enempää eikä vähempää…
Osallistuin itse kokemukselliseen poikkitieteelliseen ja -taiteelliseen teemaryhmään, jossa vetäjinä oli kaksi uutta ystävääni. Tuskin muuten olisin rohjennutkaan osallistua. Onneksi nyt siis uskalsin, ja osallistuminen oli puhdasta terapiaa ja oman tietämisen laajentumista. Kysymykset, joita ryhmään tuoduissa papereissa nousi esiin, käsittelivät kokemuksia, tietämistä, kehollisuutta ja tuntoisuutta. Miten kokemusta voi kuvata sanoin, ja olisiko jotain muita keinoja kuvata sitä? Miten kuvata ilmapiiriä? Voiko, tai suorastaan pitäisikö, raportissa näkyä epäröinti, keskeneräisyys ja rosoisuus. Think to feel vai Feel to think?
Lähestyimme kysymyksiä viiden minuutin sytykkeiden avulla ja loppuajan käsittelimme aiheita ilmaisun ja intuitiivisten harjoitusten avulla. Oma sytykkeeni pyöri runon Siivet ympärillä. Siivet ovat kuin “flow” tai Gadamerin metafora dialogista leikkinä, joka tempaa mukaansa niin, että unohtaa itsensä. Heitin runon lisäksi ilmaan lauseet: “Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man Dichtung schreiben.” (Calvino) ” We especially need imagination in science. It is not all mathematics, nor all logic, but it is somewhat beauty and poetry.” (Maria Montessori). Kerrotaan, että kun runoratsun kavio osuu maahan, syntyy siihen paikkaan lähde. Voisiko juuri runolla tai muilla taiteen keinoilla kuvata kokemusta jopa tutkimuksen raportissa. Sekä kokemus että runo ovat jotakin mikä tapahtuu. Myös Derridan kuvaama dekonstruktivismi on jotakin, mikä tapahtuu.
Itselleni puhdistavin kokemus teemaryhmässämme oli nähdä Päivi Takala Gouldin lyhytelokuva Syvä hengitys, joka kertoi vanhasta tanssijasta, jolla todettaan syöpä. Jo sen ensimmäiset äänet saivat vedet virtaamaan. Päivi Takala Gouldin kysymys esitelmässään oli: Mitä elokuvan tekemiselle seuraa siitä, että ajattelemme ihmisen perusymmärryksen olevan pohjimmiltaan rytmistä ja tuntoista?
Minä, joka lapsena rakastin lukujärjestyksiä, jopa niin, että kesälomallakin tein itselleni päiväohjelmia, minä joka nuorena aikuisena laadin vähintään viisi-vuotis-suunnitelmia elämälleni, minä, jolla oli erittäin määrätietoiset tavoitteet, jotka myös saavutin, olenkin nyt minä, joka pyydystää kokemuksia ja hetkiä, ilman historiaa ja tulevaisuutta. Ja nyt kun sanoin pyydystää, sanoin jotain sellaista, mikä saa ajattelemaan perhosten keräämistä haavilla. Mikä taas on väkivaltainen kuva, sillä mikä onkaan surullisempaa kuin perhonen räpistelemässä vangittuna. Ei hetkeä voi vangita, vaan se vangitsee meidät. Mutta toisaalta hetkestä ja kokemuksesta syntyy muisto. Ja se muisto parhaimmillaan on elävämpi kuin se eetterillä tainnutettu perhonen. Mutta miten sitä voi kuvata toiselle niin, että toinen ymmärtää?
Hetkessä kohtaaminen on tällä hetkellä parasta mitä tiedän. Siihen sisältyy se, ettei odota mitään, mutta on aistit auki ja on ikään kuin ripustanut kaulaansa kyltin, jossa lukee “open”. Ihmeellistä silloin onkin, että jopa “small talk” lähes vieraiden ihmisten kanssa saattaa yht´äkkiä sukeltaa syvälle ja nostaa sieltä pohjalta sinne haudattuja raskaita kiviä pintaan. Ja ne kivet saattavatkin olla hetken niin kevyitä, että ne kelluvat. Se, että jakaa jotain sellaista, mitä on hävennyt tai mikä on ollut itselle tabu, tai se, että näyttää arpensa, ruhjeensa ja rupensa, tekee ihmisestä enemmän ihmisen ja lisää yhteistä ymmärrystä tätä raadollista elämää kohtaan ja erityisesti se lohduttaa. Paras kokemus tällä retkelläni oli se, kuinka eräs teemaryhmäämme osallistunut nainen tuli yllättäin narikassa halaamaan minua ja toivotti kaikkea hyvää. Se tuntui ihanalta ja siltä, kuin olisin ollut hetken mummon sylissä, vaikka minua halannut ihminen ei ollutkaan itseäni paljonkaan vanhempi, ehkä vain jotain samaa kokenut aiemmin. (Hassua, tai oikeastaan ei ollenkaan hassua se, että New Karlebyn Martti Piano Larsson haluaa ryhtyä juuri mummoksi). New Karleby ansaitsisi oman teatteriarvionsa täällä kasvupiirissäkin, mutta jos sitä en saa aikaiseksi, sanon jo tässä, että Mari Turunen huoraavana Nancy-mummona ja täplähyeena-naaraana tekee rankat ja rohkeat roolit. Koskettava on loppukohtaus tärisevässä asuntoautossa, johon kaikki ovat ahtautuneet. Muistinvaraisesti siteeraten:
Piano: ”Minusta on alkanut tuntua siltä, että me kaikki ennen pitkää kuolemme.”
Täplähyeenat: “Niin meidän pitääkin kuolla”
Nancy-mummo: “Milloin me olemme perillä?“.
Piano: “Sinä olet Nancy-mummo jo perillä, minulla siihen menee varmaan vielä noin 30-vuotta”
Illanvietossa oli mukavan pörräävä ja surraava olo; siis siivet oli selässä. Ja sieltäkin jää muistoihin muutama yllätys. Hauskalta tuntui esimerkiksi se, kun eräs tuntematon nuori mies pestasi minut väitöskirjansa ohjaajaksi, teemana lukutaitoa Laosiin tai jotain sellaista (siis vitsi, vitsi, mutta kyllä voisin vaikka ryhtyäkin, kunhan saan omani ensin valmiiksi). Sekin lupaus sinetöitiin halauksella.
Olemisen sietämätön keveys, vai sittenkin raskaus
“Einmal ist keinmal” Eikö kerran tehdyllä asialla todellakaan ole mitään merkitystä? Eikö ihmisen teoilla ole mitään painoarvoa sen vuoksi, että hänellä on elettävänään vain yksi elämä? Jos lause tarkoittaa tuota, olen ihan eri mieltä Nietzschen kanssa. Mielestäni ihmisen teoilla on merkitystä nimenomaan juuri sen vuoksi, että elämä on rajallinen. Juuri rajallisuuteen sisältyy elämän merkitys. Tämä on Heideggerin käsitys, ja se on jokseenkin sama asia kuin, minkä opin koulussa viidennen luokan opettajaltani: Mitään muuta ei ole pakko tehdä kuin kuolla. Tere Vadenin mukaan Heidegger ajatteli, että rajallisuus, kuolema ja merkitys ovat samassa paketissa. Samaan pakettiin kuuluvat mielestäni myös vapaus ja vastuu. Jos sen sijaan ajattelemme, ettei teoillamme ole mitään väliä, voimme olla aivan vastuuttomia, ja onko ns. vapaudellammekaan silloin mitään väliä. Mistä edes olisimme silloin vapaita? Who cares?
Jos ajattelemme, että teoillamme, itsellämme ja elämällämme on merkitystä, saavat ne kaikki myös painoarvon, joka saattaa tuntua raskaalta, erityisesti valintatilanteissa. Omat valinnat vaikuttavat myös muiden ihmisten elämään. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Tästä varmaan syntyy se ihmiselle ominainen ahdistus. No, ehkä tällainen ajattelu taas korostaa liikaakin yksittäisen ihmisen merkitystä. Hyvä on muistaa sekin, kuinka pieniä rikkahippusia olemme maailmankaikkeudessa. Mutta toisaalta, mitäs siihen liittyen sanottiinkaan Veljeni Leijonanmielessä? Sisältö taisi olla jotenkin niin, että emme ole rikkahippusia, jos olemme rohkeita. Ja jokaisen rohkeudelle on oma mittansa.
Vaikka ajattelenkin yksilön vastuusta em. tavalla, on minua siunattu myös karjalaisilla juurilla; Ilo irti elämästä, vaikka sydän märkänisi. Ja jälleen nimenomaan siksi, että meillä on vain tämä hetki tässä. Ilo antaa siivet kohota raskauden yläpuolelle. Ja kyllähän minulla on erittäin paljon keinoja paeta “todellisuutta”: kirjat, elokuvat, musiikki, unet, mielikuvitus, toisten ihmisten seura, rakkaus, viini, työ… Mutta hei! Eikös nämä kaikki ole yhtä lailla totta ja elävää elämää, ja erityisesti viimeksi mainittua. Onko siis edes kyse mistään eskapismista? Sillä se raskas tunne, joka joskus valtaa mielen, ei liiku eikä elä. Sen nimi on varmaan Se Kuolema.
Mun pitää lukea Kunderan Olemisen sietämätön keveys uudelleen. Se oli parikymppisenä yksi lempikirjoistani, mutta mahdoinkohan ymmärtää silloinkaan ajatusta: Einmal ist keinmal. Sen sijaan sanoisin: Yhteen kertaan sisältyy kaikki, ja Ismo Alanko sanoi: Joka hetkessä elää ikuisuus.
Raskautta ja keveyttä pohtii Marja-Liisa Mikkolakin runossaan Tyttö ja tanssiva karhu. Se on minusta surullinen ja saa tuntemaan epämääräistä syyllisyyttä jostakin.
PS. Saatoinhan tulkita tuon Nietzchen lauseen aivan väärinkin. Voisiko tuo lause “Einmal ist keinmal” jopa tarkoittaa, että ei ole olemassa vain yhtä kertaa, siis koskaan ei ole vain yksi kerta. Se sopisi paremmin yhteen sen ainaisen paluun ajatuksen kanssa, joka Nietzchellä kuulema oli. Sama mies on sanonut näinkin:
Etsin taas runoa
Sunnuntaina tulevat taas naiset naapurustosta, ja vähän kauempaakin, meille kahville runojen kanssa. Saattaa olla viimeiset runokahvit Yläkuonassa. Tosin runolle aion kutsua jatkossakin, sillä onhan katto pään päällä seuraavassakin paikassa ja pöytä, jonka ympärille voi kokoontua. Ja mistä sitä tietää, vaikka olisin tämän vanhan koulun emäntänänä vielä vuoden päästäkin. Kaikki on niin auki.
Oikeastaan enemmän kuin etsin runoa, mietin, mitä runo on. Mikä on sen tehtävä? Miten se syntyy? Olen siinä samaa mieltä Heli Laaksosen ja Mikko Rimmisen kanssa, ettei runoja päätetä kirjoittaa, vaan ne tulevat kun ovat tullakseen. Jotain on tapahtunut itselle, kun runo tulee. Jotenkin samoin taisi ajatella myös Saarikoski, kun kirjoitti: “Saattaa olla että ikkuna taas joskus unohtuu auki, ja lintu eksyy sisään: että auttaa sen ulos, on runo.” Runo haluaa ulos, mutta runoa ei edes synny, jos ikkuna ei ole auki.
Minua on kovasti viehättänyt myös Calvinon lause: “Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man Dichtung schreiben.” Siitä mistä ei osata tai voida puhua, pitää kirjoittaa runo. Sama toisinpäin; ymmärrän itse joissain tapauksissa paljon paremmin ja syvällisemmin asian, kun se on ilmaistu runolla eikä proosalla. Eikö siksi, tutkittaessa kokemuksia, niitä voisikin raportissa kuvata vaikka runomuodossa? Silloin kokemus ja sen “kuva” vastaisivat paljon paremmin toisiaan, koska molemmat ovat ainutlaatuisia ja molemmat tapahtuvat. Ja lisäksi ilmaistessaan runomuodossa asian tutkija on itse ymmärtänyt sen hyvin kokonaisvaltaisesti. Ehkä lukijankin saattaa olla siten helpompi tavoittaa kokemuksen laatu. (Oma tutkimukseni tulee kyllä olemaan proosallisempi.) Muun muassa tällaisista asioista kenties keskustelemme reilun kuukauden päästä Sosiologipäivillä poikkitieteellisessä ja -taiteellisessa teemaryhmässä. Maltan tuskin odottaa. Runokahveilla taidan lukea ainakin kahden Pentin runot kuusta:
“Täysikuu helmikuun lopulla ja lunta on valoisampi kuin keskikesän yöt” (Saarikoski)
“Ylistys tälle yölle
joka on ovi auki
pelottomien ajatusten metsään
ja autiolle rannalle.
Kuu auki kuin suu,
iso keltainen sana, huhuilu
joka ei kuulu
mutta koskee kaikkea” ( Saaritsa)
Ja koska tuossa edellä puhuttiin rannasta, voisin lukea myös Edit Södergranin hienon runon:
Sällsamma fiskar glida i djupen,
okända blommor lysa på stranden;
jag har sett rött och gult och alla andra färger, —
men det granna, granna havet är farligast att se,
det gör en törstig och vaken för väntande äventyr:
vad som har hänt i sagan, skall hända även mig!
Lapin lumoissa
“Jo vain tuntee, ken Lappiin on kulkeutunut, mitä aiemmin ollut on vailla.” Ihanat Kasvatustieteen päivät takana. Kohtaamisia ja kertomuksia. Narratiivisen lähestymistavanko satoa, runotyttöjen seuranko vaikutusta, Lapin taikaako, vai kaiken kokemani summa, kenties. Perjantaina kuitenkin tapahtui sellaista, mitä ei teini-iän jälkeen olekaan tapahtunut. Minulla oli herätessäni runo, joka piti heti ensimmäiseksi kirjoittaa muistiin. Olkoon se tiivis raportti siitä, mitä ehkä ymmärsin ja koin napapiirillä Kasvatustieteen päivillä 2010. Ehkä se on myös tutkimusotteeni, ainakin elämään. (kenties fenomenologista, ainakin holistista, varmasti narratiivista)
Aika on tässä. Hiljaisuus, jonka kuulen. Pimeys, jonka haluan nähdä.
T A R – K A S – T I.
Kaikki on tässä. Rannalla, jolta meri pakeni, merellä, jonne tähdet putosivat.
R A – K A S – T I T.
Ps. Viimeisen sanan lisäsin vasta nyt, kun huomasin, mitä sanan “tarkasti” kirjaimista voi muodostaa. Ja nyt siinä sitten onkin A ja O. Hetki ja se suurin niistä kolmesta.
Kaksi naista ja kosketusta vailla vapiseva mies
“Ihon alla, tiedän sen, mulla kaksi naista on…Kaksi naista, luulen niin, lyötiin yhteen vartaloon. Toinen päätyy naimisiin ja toinen turmioon. Olen kaunosilmä, villiviini kumpaa vaan, lailla lemmikin ja ohdakkeen on kaksin kauniimpaa. Toinen kylvää purnukoihin rosmariinin siemenet…Toinen tanssii perennoilla ja kiljuu kuutamoon…Kumman tahdot kumman meistä…Miten kestät kahta naista, joista toinen istuttaa, toinen taas aina kaiken repii juuriltaan?…” (Sanat Tuure Kilpeläinen, Vuokko Hovatta laulaa levyllä Liaani)
Jotenkin tästä tunnistaa itseään…
Ja tämä Kosketusta vailla vapiseva mies on kuin tehty Iloisimman surun Sauli Rekelästä (kts. edellinen postaus), ja onhan näitä ihan elävässä elämässäkin nähty. Myös tähän Vuokon esittämään lauluun on sanat tehnyt Tuure Kilpeläinen, ja tosi hyvät sanat onkin tehnyt, molempiin!
Feelings
Fiiliksiä runojen sanoilla:
“Oli avain ja yhtäkkiä sitä ei ole. Miten pääsemme kotiin? Ehkä joku löytää kadonneen avaimen ja katsoo sitä ja mihinkäs hän sitä tarvitsisi? Menee ja heittää sen pois kuin kappaleen metalliromua… Tähdillä, korteilla tai riikinkukon laululla ei laatia voi tätä horoskooppia.” (Szymborska)
” Rakkauden ovia on vaikea avata ja vaikea sulkea” (Kiin. sananlasku)
“…Havaitset vain jonakin päivänä, että metsässä on tullut hiljaista ja hiljaisuutta on kestänyt kauan” (Axel Sandemose)
“…Joskus on lähdettävä ja jätettävä askeleet käytäviin, ja kuljettava läpi huoneitten muistamatta…” (Paavo Haavikko)
“Katso, minä opin irrottamaan. Näetkö kuinka käteni ei hae mitään?
Sen, mikä on pahaa, minä unohdan…minulle jää kertomus joka muistuttaa elämääni…Lopulta olemme kuitenkin yksin.” (SMG)
“Kuin vierivä kivi: niin minun itkuni alkaa – vaan kesken sitä syvintä valituksen kohtaa, minussa nousee vihreän sukuni veri. Jalkateräni repeävät, käsivarteni ojentuvat jäykkinä ylöspäin: kuusi tunkee kasvaa nousee minun lävitseni, latva laulaa ja humisee: pesäpuu pesäpuu -lintujen pysähdyspaikka…” (Marja-Liisa Vartio)
“Olen matkalla taas. Olen matkalla sinne. Olen matkalla takaisin sinne, minne kerran toivotit minut. Kun minulta viedään kaikki autan kantamaan… Näin minä vihellän matkallani. Jos sen on oltava niin, olkoon sitten niin… (SMG)
“Jokainen alkuhan on vain jatko jollekin ja sattumien kirja on aina puolivälistä auki” (Szymborska)
Feelinigs (aika retroa tai “menyttä ja olutta”, niin kuin moni asia mun elämässä alkaa olla)
