Kutsumus?
Huomaan olevani väsynyt ja kärttyinen ja pelkään, että olen kadottamassa jotakin, mikä on pitänyt minut kiinni siinä, mitä teen.Vaikka minulla onkin melko selvä visio siitä, mitä haluaisin tulevaisuudessa tehdä, olen kärsimättömätön, koska tavoite on vielä niin kaukana. Hoidan kyllä konkreettisia asioita päivä kerrallaan ja hetki kerrallaan. Se on oikeastaan ainoa järkevä tapa toimia tässä tilanteessa, jossa monet eri asiat repivät moneen eri suuntaan. On sentään lohdullista, kun saa raaputettua edes rasvaroiskeet pois uuninluukusta. Onneksi sentään edelleen osaan iloita myös lasten oppimisesta.
Tutkimus vetää vahvasti puoleensa, mutta se ei ole enää vain harrastus, kuten aluksi sanoin, vaan sen merkitys on kasvanut, ja sitä kautta myös suorituspaineita alkaa kasaantua. Tutkimuksen valmistuminen saattaisi auttaa toteuttamaan niitä tulevaisuuden haaveita. Olen alkanut haaveilla rauhallisemmasta työstä, jossa olisi hieman vähemmän väliin tulevia muuttujia, jossa voisi keskittyä kasvattamisen sijasta enemmän opettamiseen, tai vielä paremmin; oppimisen käynnistämiseen ja ohjailuun, jonka lisäksi olisi ihanaa välillä hautautua hiljaiseen tutkijan kammioon kirjoittamaan. Nyt tunnen lähes päivittäin riittämättömyyden tunnetta yrittäessäni ratkaista pienten ihmisten suuria ongelmia, tai edes hieman auttaa siinä.
Viimeksi innostuin ja koin yhteisöllisyyden tunnetta Kasvatustieteen päivillä Joensuussa reilu viikko sitten. Erityisesti havahdutti Tuure Tammen esitys, jonka aiheena oli keskusteleva opetus. Innostumaan sai myös Jyväskylän opettajankoulutuksen PedArt-toiminta. Molemmat lähtevät etenemään oppijalähtöisesti periaatteella: Purjehtiminen on tärkeämpää kuin määränpää. Ristiriita tämän ihanteen ja nykyisen toimenkuvani kanssa on kuitenkin turhauttava. Jotta keskusteleva opetus tai tutkiva oppiminen ylipäätänsä voisivat onnistua, pitäisi osata myös kuunnella muita ja toimia yhdessä. Perustaitojen: lukemisen ja kirjoittamisen harjoittelu vaatii myös paljon (tylsää) toistoa ja työtä, eikä aina ole kivaa, ei oppilaista eikä opettajastakaan. Mutta jatketaan harjoitusta, mitäpä muutakaan tässä voi. “Sen minkä teet, se kunnolla tee, työ sinut palkitsee.”
Syysleimua
Enää ei palavarakkaus roihua kukkapenkissä, vaan sen sijaan syysleimu. Lintujen liverrys on vaihtunut sirkkojen soittoon. Ilmassa on jo selvästi syksyn sävel. Oma elämäntilanteeni on edelleen välitilassa. Maanantaina palaan kuitenkin taas vaihteeksi hoitamaan virkaani ja vastaanotan kaksikymmentä ekaluokkalaista. Uskon, että luokanopettajan työ tulee rytmittämään elämää sopivasti niin, ettei aikaa jää turhaan haikailuun taakse- tai eteenpäin. On pakko elää tässä ja nyt, ja se on hyvä!
Osallistuin eilen kouluun lähtevien kirkkoon, josta jäi hyvä mieli. Oli jotenkin hienoa, kun entinen oppilaani, nykyinen pappimme, siunasi tulevat oppilaani. Eilen oli myös suunnittelupäivä, ja laitoin luokan kuntooon koulutulokkaille. Tänään olen tutkinut suomi-turkki-sanakirjaa, sillä minulle tulee luokkaani itselleni ensimmäinen mamuoppilas. Arvelen, että hänestä olisi mukavaa, jos pystyisin edes tervehtimään häntä turkiksi. Suomen kielen opettelu on mielestäni hyvä alkaa juuri ensimmäisellä luokalla, jossa opetellaan muutenkin lukemaan ja kirjoittamaan. Sana-kuva-kortit ovat varmasti kätevät sekä lukemaan opetteleville että kieltä harjoittelevalle oppilaalleni, joka onneksi on jo lukutaitoinen. Se helpottaa varmasti paljon asiaa. Ajattelin ottaa synteettisen lukemaanopettamisen menetelmän rinnalle myös analyyttisen menetelmän. Synteettinen menetelmä etenee osista kokonaisuuteen, eli äänteistä sanoihin, kun taas analyyttinen menetelmä lähtee liikkeelle sanoista tai lauseista, joita pilkotaan tavuiksi ja äänteiksi. Tuleva tehtävä jännittää ja innostaa sopivasti. Töiden aloittamista helpottaa sekin, kun viime keväänä virkavapaalla oli tilaisuus tutustua paremmin koulutulokkaisiin, esimerkiksi päiväkodissa vierailemalla.
Väitöskirjaakin pyrin tekemään työn ohella, sillä se on edelleen mieleinen harrastus. Palat alkavat olla koossa, mutta niiden paikalleen asettelussa on vielä hommaa! Kasvatustieteen päiville olen suunnitellut valmistavani esitelmän aiheesta: Osallistava toimintatutkimus julkisena sfäärinä. Työn edetessä on selvästi noussut tärkeimmäksi se, että toimintatutkimus tarjoaa meille opettajille tilan ja tilaisuuden keskustella, jakaa kokemuksia ja kehittää omaa työtä yhdessä kollegojen kanssa.
Kantapään kautta koettua
Tuntuupa mukavalta, kun kantapää kestää taas astumista, ja tulipa todella konkreettisesti koettua jotakin ”kantapään kautta”. Kun on tottunut siihen, että mikään paikka ei yleensä ole kipeä, oli viikon kestänyt kipu kantapäässä oikeastaan “terveellinen” kokemus siitä, kuinka kipu voi hallita ja vaikeuttaa normaalia elämää.
Kantapään kautta, tai oikeastaa sisäkaluja myöten, tuntuu sekin, kun muutto alkaa muuttua hieman konkreettisemmaksi. Oma koti on jo Huoneistokeskuksen koemyyntipalvelussa, jossa voi maksutta selvittää asunnon markkinahintaa http://www.ilmo.fi/kohde.php?kohde=760. Mielestäni pätee sekä ihmisiin että taloihin se, että rakkaus tuntee syvyytensä vasta eron hetkellä. Sydämestä ottaa. Huomaan myös tietynlaisia hylkimisreaktiota ja vatsankouristuksia ruumiissani käydessäni katsomassa myynnissä olevia asuntoja. Ne eivät tunnu omalta, ja tekee mieli lähteä juoksemaan pois kesken esittelyn. Onneksi on sentään mielessä yksi, jonne voisin kuvitella itseni asumaan (ja jonka pystyisin maksamaankin).
Kivusta huolimatta kantapään kautta kokeminen on tarpeellista. Voi olla jopa niin, että ihminen ei ilman kipua edes opi, tajua, muutu tai kasva. Kantapään kautta saisivat kernaasti kokea opettajan työn muun muassa ne päättäjätkin, jotka lapsen parhaaseen vedoten sijoittavat erityistä tukea vaativia lapsia yli kahdenkymmenen oppilaan luokkiin. Se mikä näyttää paperilla “tasa-arvon ” toteutumiselta ei välttämättä toimi käytännössä. Ei ole kiva olla aina se, joka ei ymmärrä, ei ehdi, ei saa selvää, varsinkin jos vielä vieressä häiritsee joku, joka kyllä osaisi, mutta ei viitsi. Eikä ole mukavaa opettajastakaan tuntea jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Se, mikä oikeasti olisi tasa-arvoa, tarkoittaisi käytännössä pienryhmäopetusta, joustavampia ryhmäjakoja ja useampia aikuisia samassa luokassa. Mutta se maksaa. Oppilaan integrointi tasa-arvon nimissä “normaaliin” luokkaan ei maksa. Muun muassa tällaisista puhuimme viimeisessä Toimen kokouksessa, joka oli itseäni koskettava kokemus sekin, positiivisesti sydäntä sykähdyttävä. Ryhmäni opettajat ilmaisivat muun muassa avoimesti väsymystään kaikkeen siihen paperinpyöritykseen, mikä on lisääntynyt ja mikä vie aikaa perustehtävältä ja lapselta. Toisaalta opettajat ideoivat vapaasti vastalääkkeeksi kiireelle ja suorittamiselle koulua, jonka slogan olisi Slow flow tai heittivät ilmaan kysymyksen: Millainen olisi lukuvuosi ilman oppikirjoja? Ihmeekseni huomasin, että lukuvuoden viimeinen kokoontumisemme tiivistyi juuri niiden kysymysten äärelle, joita olin lähtenyt tutkimuksessani selvittämään.
Kertomuksen taikaa ja ihania soitinmenoja
Tällä ja seuraavalla viikolla osallistun yhteensä neljänä päivänä kurssille Näkökulmia narratiiviseen tutkimukseen. Vaikka minulla onkin jo jonkinlaista esiymmärrystä asiasta, koen kurssin erittäin tarpeelliseksi ja ajankohtaiseksi juuri nyt tutkimukseni kannalta. Eilen Matti Hyvärinen puhui kertomuksen teoriasta, ja sai minut miettimään omaa aineistoani; erityisesti sitä, miltä osin se täyttää kertomuksen kriteerit. Huomasin, että osa aineistostani on ennemminkin “kronikoita” kuin kertomuksia, mutta käyttökelpoisia toki nekin. Tänään Hannu Heikkinen piti osallistavan luennon narratiivisesta tutkimuksesta ja sai minut vakuuttumaan siitä, että tutkimukseni viitekehykseksi ja arviointiperusteiksi todellakin sopivat hyvin kaavailemani Heikkisen, Huttusen ja Syrjälän toimintatutkimuksen kriteerit, jotka ovat myös narratiivisen tutkimuksen viisi periaatetta. Nämä periaatteet ovat historiallinen jatkuvuus, reflektiivisyys, dialektisuus, toimivuus ja havahduttavuus.
Aineistostani nousee jo ensi silmäyksellä joitain aineksia aikalaisanalyysin tekemiseen. Opetussuunnitelma on myös aina aikansa lapsi ja tutkimuksenihan käsittelee opetussuunnitelman aihekokonaisuuksia. Ainakin nämä kaksi asiaa liittävät tutkimukseni historiallisen jatkuvuuden periaatteeseen. Reflektiivisyyttä on ollut koko matkan ajan. Siltä ei oikein edes pääse pakoon. Itselläni on melkein synnynnäinen taipumus käydä keskustelua pääni sisällä. Toivottavasti olen pystynyt ohjaamaan ryhmäni opettajiakin siihen. Dialektisuus on niin ikään itselle ominainen tapa ajatella, jopa siinä määrin ominainen, että joskus toivoisin, etten aina kävisi joka asian suhteen sitä sisäistä vuoropuhelua eri näkökulmien välillä. Kieltämättä joskus olisi helpompaa olla olla jostakin asiasta ehdottomasti jotakin mieltä, mutta toisaalta, olisiko sittenkään. Dialektisuuteen liittyvä moniäänisyys on erityisesti sitä mitä kannatan: Jokaisen pitää saada laulaa omalla äänellään ja jokainen ihminen on myös laulun arvoinen. Toimivuus lienee toimintatutkimuksen keskeisin periaate. Itse olen jopa sitä mieltä, että tutkimuksen tulokseksi pitäisi lukea myös itse toiminta, eikä vain se, mitä saan analysoimalla irti aineistosta. Ja sitten se henkilökohtaisesti tärkein kriteeri; havahduttavuus. Elämässä pitää olla asioita, jotka koskettavat, pysähdyttävät ja pistävät ajattelemaan, tuntemaan ja toimimaan. Toivottavasti tutkimukseni täyttäisi tämän itselleni merkityksellisimmänkin kriteerin. Jonkinlainen rimakauhukin iskee nyt ja mietin, osaanko ilmaista raportissani kaiken sen, mitä jo nyt jollain tasolla ymmärrän. Miten saan lukijankin ymmärtämään?
Tänään luennon jälkeen oli ihana tilaisuus päästä seuraamaan Ope-Artin kevätjuhlaa. Se oli havahduttava kokemus! Opiskelijat saivat todella äänensä kuuluviin ja silmin nähden nauttivat esiintymisestä ja ilmaisusta. Musiikkiesityksiä oli laidasta laitaan. Soitinyhtye saksofoneineen svengasi. Acapellalaulu soi kauniisti ja moniäänisesti. Sooloesitykset vedettiin tunteella, ja se korvasikin paikoitellen “puhtauden”. Hienoa oli sekin, että eräs nuori laulaja oli valinnut jopa kantaaottavan ja surullisenkin Toni Edelmanin laulun kaupan kassasta, jolta menee hermot ja joka toisaalta haluaisi vain grahamleipää, kunnon kodin lapsilleen ja jonkun rakkaan. Perustarpeita siis, mutta ei itsestään selviä. Tällä kertaa itselleni kolisi kuitenkin erityisesti ysiluokkalasten poikien bändi. En ikinä olisi uskonut, että sen ikäiset pojat vyöryttävät sellaista progea ihan tarkasti “timessä” ja fiiliksellä. Laulaja oli synnynnäinen stara! Ja sitten vielä sokeri pohjalla: Tänään julkaistiin Ope-Art -ykkösen tekemä metsäräppivideo. Savonlinnan OKL:han on profiloitunut metsäasioiden ympärille. Räppi oli ihana, ja sen esiintyjät melkein yhtä ihania videolla kuin livenä. Minullahan oli ilo opettaa heitä tänä keväänä.
Nämä soitinmenot kruunasivatkin lukuvuoteni. Huomenna liikuttaa varmasti se, kun oma kuopuksemme soittaa musiikkiopiston kevätjuhlassa toisena kappaleena oman sävellyksensä Surumieli. Ihanaa, että ihmisillä on mahdollisuus ja taito ilmaista itseään. Se on jotain sellaista, mitä pitää tukea. Se on sen grahamleivän rinnalla lähes yhtä tärkeää!
PS. Tulipa vaan mieleen, että olisipa muuten kiva vielä joskus kirjoittaa otsikosta: Rakkauden taikaa ja ihania soidinmenoja
Nähdä Rooma ja kuolla
Ymmärsin tänään täydellisesti tuon otsikon lauseen ajatuksen. Tuntui siltä, että olen opettajana kulkenut koko ajan kohti juuri tätä kokemusta ja nyt voisin vaikka kuolla. En ole koskaan aikaisemmin kohdanut yhtä paljon luovuutta, lahjakkuutta ja sitä “jaettua asiantuntijuutta”, kuin tällä viikolla kohtasin opiskelijoiden esitellessä ryhmissä tekemiään jaksosuunnitelmia. Palautteeni olikin järjestäin ylistävää, eikä suotta. Haukoin henkeä, miten hienosti he olivat yhdistäneet töihinsä lapsilähtöisyyden, tutkivan oppimisen, eheyttämisen ja yhteistoiminnallisuuden periaatteet. Ja miten kiehtovia aiheita he olivakaan valinneet: Intia, Keskiaikaset linnat, Välimeren alue, Eläinten talvi, Kierrätyskarkelot, Norpan vuosi, Afrikka…Ja aiheet olivat selvästi tempaisseet tekijänsä mukaan. Työskentelymuotoina oli työpajaa, pistetyöskentelyä, draamaa, retkiä, sanomalehden ja animaation tekoa…Oppimisympäristöt laajenivat nettiin, ulos metsään, maatilalle…. Opiskelijat olivat suunnitellleet aiheisiin liittyen ihania kuvataide- ja käsitöitä. Sain muistoksikin yhden huovutetun pupujussin. Monet jaksosuunnitelmat tähtäsivät johonkin mielekkääseen koontaan tai loppuhuipennokseen: retkeen, yhdessä tehtyyn esitykseen, näyttelyyn, Olympialaisiin…Kognitiivisten, affektiivisten ja motoristen tavoitteiden lisäksi monet ryhmät nostivat esiin myös eettisiä tavoitteita, kuten yhteisvastuun, suvaitsevaisuuden ja luonnonsuojelun. Nyt heidän vain pitäisi päästä toteuttamaan nämä hienot opetuspakettinsa käytännössä, etteivät ne jää vain paperille. Ja voi, kuinka ihanaa olisi olla oppilaana siinä luokassa, jossa niitä toteutetaan.
Se, että olen tästä kaikesta niin vaikuttunut, johtunee siitä, että opiskelijat suunnittelivat juuri sellaista opetusta, johon toimintatutkimuksenikin tähtää. Lisäksi oma kokemus tapaamisistamme oli se, että ne olivat kommunikatiivista toimintaa parhaimmillaan. Nyt minulla on väsynyt, mutta onnellinen olo. Tosin myös haikea. Haluaisin todella vielä toimia näiden nuorten kanssa jatkossakin. Ilmaisin haluni ääneenkin, ja minulle jäi sellainen käsitys, ettei heilläkään olisi mitään sitä vastaan. Opiskelijat kiittivat kurssia siitä, että he saivat tehdä jotain käytännön työhön liittyvää. (Ilmeisesti esittelemämme teoreettiset lähtökohdat eivät haitanneet tätä tunnetta, ja niinhän se onkin, ettei mikään ole niin käytännöllistä kuin hyvä teoria) Ja muuten; olen sitä mieltä, että Savonlinnan OKL:ää ei missään nimessä saa lopettaa! Siellä on hyvä henki ja oikeasti luovaa toimintaa! Taidepainotteisuus, integroiva opetus ja ilmiökeskeisyys ei jää siellä vain tavoitteeksi paperilla, vaan näkyy ja kuuluu käytävilläkin.
Yllätyksiä, kokemuksia, hetkiä
Kotiuduin eilen illalla Tampereen reissulta, johon kuului Leea Klemolan ohjaama näytelmä New Karleby sekä osallistuminen Yllätysten sosiologia -päiville. Teemat, joita mielessäni käsittelin tällä retkelläni olivat elämän ja kuoleman kysymyksiä, akselilla kaikki tai/vai ei-mitään. Ja mikä oikeastaan on ei-mikään? Onko se luopumista, jotta jotain uutta syntyisi? Onko se kaikki; valkoinenhan ei ole väri, vaan siinä on kaikki värit? Ei siis sen enempää eikä vähempää…
Osallistuin itse kokemukselliseen poikkitieteelliseen ja -taiteelliseen teemaryhmään, jossa vetäjinä oli kaksi uutta ystävääni. Tuskin muuten olisin rohjennutkaan osallistua. Onneksi nyt siis uskalsin, ja osallistuminen oli puhdasta terapiaa ja oman tietämisen laajentumista. Kysymykset, joita ryhmään tuoduissa papereissa nousi esiin, käsittelivät kokemuksia, tietämistä, kehollisuutta ja tuntoisuutta. Miten kokemusta voi kuvata sanoin, ja olisiko jotain muita keinoja kuvata sitä? Miten kuvata ilmapiiriä? Voiko, tai suorastaan pitäisikö, raportissa näkyä epäröinti, keskeneräisyys ja rosoisuus. Think to feel vai Feel to think?
Lähestyimme kysymyksiä viiden minuutin sytykkeiden avulla ja loppuajan käsittelimme aiheita ilmaisun ja intuitiivisten harjoitusten avulla. Oma sytykkeeni pyöri runon Siivet ympärillä. Siivet ovat kuin “flow” tai Gadamerin metafora dialogista leikkinä, joka tempaa mukaansa niin, että unohtaa itsensä. Heitin runon lisäksi ilmaan lauseet: “Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man Dichtung schreiben.” (Calvino) ” We especially need imagination in science. It is not all mathematics, nor all logic, but it is somewhat beauty and poetry.” (Maria Montessori). Kerrotaan, että kun runoratsun kavio osuu maahan, syntyy siihen paikkaan lähde. Voisiko juuri runolla tai muilla taiteen keinoilla kuvata kokemusta jopa tutkimuksen raportissa. Sekä kokemus että runo ovat jotakin mikä tapahtuu. Myös Derridan kuvaama dekonstruktivismi on jotakin, mikä tapahtuu.
Itselleni puhdistavin kokemus teemaryhmässämme oli nähdä Päivi Takala Gouldin lyhytelokuva Syvä hengitys, joka kertoi vanhasta tanssijasta, jolla todettaan syöpä. Jo sen ensimmäiset äänet saivat vedet virtaamaan. Päivi Takala Gouldin kysymys esitelmässään oli: Mitä elokuvan tekemiselle seuraa siitä, että ajattelemme ihmisen perusymmärryksen olevan pohjimmiltaan rytmistä ja tuntoista?
Minä, joka lapsena rakastin lukujärjestyksiä, jopa niin, että kesälomallakin tein itselleni päiväohjelmia, minä joka nuorena aikuisena laadin vähintään viisi-vuotis-suunnitelmia elämälleni, minä, jolla oli erittäin määrätietoiset tavoitteet, jotka myös saavutin, olenkin nyt minä, joka pyydystää kokemuksia ja hetkiä, ilman historiaa ja tulevaisuutta. Ja nyt kun sanoin pyydystää, sanoin jotain sellaista, mikä saa ajattelemaan perhosten keräämistä haavilla. Mikä taas on väkivaltainen kuva, sillä mikä onkaan surullisempaa kuin perhonen räpistelemässä vangittuna. Ei hetkeä voi vangita, vaan se vangitsee meidät. Mutta toisaalta hetkestä ja kokemuksesta syntyy muisto. Ja se muisto parhaimmillaan on elävämpi kuin se eetterillä tainnutettu perhonen. Mutta miten sitä voi kuvata toiselle niin, että toinen ymmärtää?
Hetkessä kohtaaminen on tällä hetkellä parasta mitä tiedän. Siihen sisältyy se, ettei odota mitään, mutta on aistit auki ja on ikään kuin ripustanut kaulaansa kyltin, jossa lukee “open”. Ihmeellistä silloin onkin, että jopa “small talk” lähes vieraiden ihmisten kanssa saattaa yht´äkkiä sukeltaa syvälle ja nostaa sieltä pohjalta sinne haudattuja raskaita kiviä pintaan. Ja ne kivet saattavatkin olla hetken niin kevyitä, että ne kelluvat. Se, että jakaa jotain sellaista, mitä on hävennyt tai mikä on ollut itselle tabu, tai se, että näyttää arpensa, ruhjeensa ja rupensa, tekee ihmisestä enemmän ihmisen ja lisää yhteistä ymmärrystä tätä raadollista elämää kohtaan ja erityisesti se lohduttaa. Paras kokemus tällä retkelläni oli se, kuinka eräs teemaryhmäämme osallistunut nainen tuli yllättäin narikassa halaamaan minua ja toivotti kaikkea hyvää. Se tuntui ihanalta ja siltä, kuin olisin ollut hetken mummon sylissä, vaikka minua halannut ihminen ei ollutkaan itseäni paljonkaan vanhempi, ehkä vain jotain samaa kokenut aiemmin. (Hassua, tai oikeastaan ei ollenkaan hassua se, että New Karlebyn Martti Piano Larsson haluaa ryhtyä juuri mummoksi). New Karleby ansaitsisi oman teatteriarvionsa täällä kasvupiirissäkin, mutta jos sitä en saa aikaiseksi, sanon jo tässä, että Mari Turunen huoraavana Nancy-mummona ja täplähyeena-naaraana tekee rankat ja rohkeat roolit. Koskettava on loppukohtaus tärisevässä asuntoautossa, johon kaikki ovat ahtautuneet. Muistinvaraisesti siteeraten:
Piano: ”Minusta on alkanut tuntua siltä, että me kaikki ennen pitkää kuolemme.”
Täplähyeenat: “Niin meidän pitääkin kuolla”
Nancy-mummo: “Milloin me olemme perillä?“.
Piano: “Sinä olet Nancy-mummo jo perillä, minulla siihen menee varmaan vielä noin 30-vuotta”
Illanvietossa oli mukavan pörräävä ja surraava olo; siis siivet oli selässä. Ja sieltäkin jää muistoihin muutama yllätys. Hauskalta tuntui esimerkiksi se, kun eräs tuntematon nuori mies pestasi minut väitöskirjansa ohjaajaksi, teemana lukutaitoa Laosiin tai jotain sellaista (siis vitsi, vitsi, mutta kyllä voisin vaikka ryhtyäkin, kunhan saan omani ensin valmiiksi). Sekin lupaus sinetöitiin halauksella.
Kuherruskuukausi
Tammikuun työrupeamasta ei ole enää kuin reilu viikko jäljellä. Aika on hurahtanut avaruusteemaa käsitellessä, ja täytyy tunnustaa, että olen tehnyt työtäni intohimoisemmin kuin silloin, kun tiedän olevani töissä pitempään. Olen teettänyt kaikenlaisia työläitä ja sotkuisia askartelujakin, joita saatan joskus mukavuudenhaluisena vältellä. Tänään esimerkiksi aloitimme planeettojen teon parityönä ilmapallon ympärille paperisuikaleita liisterillä kiinnittäen. Mutta on vaivannäkö tullut palkittuakin. Lapset ovat olleet hienosti mukana toiminnassa. Eilen tuntui mukavalta, kun muuten niin hiljainen poika kävi hiihtolenkillä kertomaan minulle kääpiöplaneetoista, joiden nimet ja ominaisuudet hän tuntui muistavan todella hyvin. Pyysinkin, että hän seuraavana päivänä esittelisi ne muullekin luokalle. Tänään poika toi kouluun erittäin hienon itse piirtämän kuvan aurinkokuntamme planeetoista ja niistä kääpiöplaneetoista, joita ovat mm. Makemake ja Eris sekä ennen planeetaksi laskettu Pluto, ja tuli eteen kertomaan niistä. Nämä on niitä opettajan tähtihetkiä.
Toisenkin tähtihetken koin tänään ja se tapahtui 5. luokan käsityötunnilla, kun ne samat tytöt, joiden kanssa mulla meni joskus sukset ristiin liikuntatunnilla, toimivatkin kuin enkelit tilkkutöitä suunnitellessaan ja ommellessan. Kaikki keskittyivät työhön, auttoivat toisiaan tarvittaessa ja tunnilla oli sellainen ilmapiiri kun parhaimmillaan voi olla. Yksi tyttö sanoi jopa ääneen, että ompas tämä kivaa, tämä tekeminen. Lisäksi tytöillä oli selvästi värisilmää. Ihastelin aikaansaannoksia moneen kertaan ääneen. Hirsimökki-tilkkutekniikka on itsestänikin kiehtova. Sehän on vanha perinnekäsityö Amerikasta, jossa sillä tekniikalla tehtiin erityisesti päiväpeittoja. Keskustilkun ympärille ommellaan paloja niin, että työ etenee ikään kuin spiraalimaisesti. Työhön valitaan tilkkuja, jotka symbolisoivat valoa ja varjoa. Kts. esim. http://koti.welho.com/msamila/tilkkutyot.htm
Töissä on ollut siis todella kivaa! Olen elänyt päivä ja hetki kerrallaan “täysillä”, mutta tutkimustyöhön en olekaan sen vuoksi pystynyt keskittymään ollenkaan. Ajatukset ovat olleet ihan muissa ulottuvuuksissa ja taajuuksissa. En ole myöskään saanut sanotuksi oppilaille, että olen vain tämän kuukauden. En ole halunnut, että asiasta aletaan “vaahdota”, sillä olen halunnut vain nauttia tästä mukavasta kuherruskuukaudesta koulussa. Toisaalta on helppo jäädä taas virkavapaallekin, kun tiedän, että tilalleni tulee kokenut ja motivoitunut opettaja. Kukaan ei siis vaihdossa häviä.
Kell onni on jne.
…mutkun ei pysty kätkemään, varsinkaan näin facebookin aikakaudella, kun tekee mieli jakaa ne hyvätkin asiat. Olin jo asennoitunut kestämään pettymyksen, jos jatkoaikaa eli apurahaa ei tulisikaan tälle hyvin vauhtiin päässeelle opiskelulle. Suoraan sanoen jo vähän perjantaina pillitinkin, kun oletin, että päätökset oli jo silloin lähetetty onnellisille valituille, eikä meidän postilaatikosta sellaista postia löytynyt. Mutta tänään ne vasta sitten tulivatkin, ja ilmeisesti tämä hanke on syntynyt onnellisten tähtien alle. Tiedekunta myönsi kolmen kuukauden apurahan, ja koska mulla on jemmassa yksi kuukausi maakuntarahaston rahaa, käyn vain kääntymässä koululla tammikuussa ja loppukevääksi haen taas virkavapaata. Toisaalta on erittäin hyvä, että on edes kuukausi “oikeita” töitä, etten ihan vieraannu niistä. Huolestuttavankin hyvin olen alkanut viihtyä kotona, ja kaikki toiminnatkin ovat hidastuneet niin, että voi olla ihan tekemistä pysyä koululaisten vauhdissa taas mukana…
Olen pitänyt itseäni jonkin sortin kutsumusopettajana, mutta nyt sen rinnalle on tullut tämä toinenkin kutsumus. On ihan ihmeellistä, että saan palkkaa siitä, että luen ja kirjoitan kiinnostavista asioista, ja erityisen kivaa on kokoontua toimiryhmän kanssa. (Suoraan sanoen haluaisin “isona” toimintatutkijaksi jonnekin “kentille” ja siksi joskus suren, että ehtiikö sitä, kun olen jo näinkin vanha…)Keväällä voisin sitten vierailla kouluillakin. Lisäksi nyt on ihan toisenlainen into pitää luokanopettajaksi opiskeleville kurssin Opetuksen suunnittelu ja johtaminen harjoitukset, kun ei tarvitsekaan tehdä sitä luokanopettajan työn ohessa. No, nyt hehkutan jo niin, että joku tossa olkapäälläni kuiskaa:” Varo vaan, itku pitkästä ilosta!” Kyllä se on suomalaisen vaikea olla avoimesti onnellinen.
Parasta tässä kaikessa on kuitenkin se, että olen tutustunut niin moneen ihanaa ihmiseen tämän opiskelun myötä. Oli ihan hämmentävää ottaa tänään vastaan onnitteluja, joita sateli heiltä ja monelta muultakin. Kyllä ihmiset osaavat iloita toisenkin onnistumisesta, ja onneksi montaa ystäväänikin on onni potkinut samalla tavalla. Apurahahakemusten tekeminen on aina jotenkin työlästä, turhauttavaa ja julmaa peliä, kun monesti joutuu vielä kilpailemaan ystävien kanssa niistä vähistä jaettavista. (Ja eihän se aina osu, mullakin oli tässä välissä kaksi hylsyä, joilla jo aiemmin yritin kevättä rahoittaa.) Aikoinaan, joskus 1990-luvun alkupuolella, kun ensimmäisiä kertoja yrittelin näitä jatko-opintoja viritellä, yksi silloinen työkaverini arveli, ettei tutkijan yksinäinen työ olisi minulle sopiva, kun olen niin seurallinen. Ja kyllä hän oikeassa siinä silloin taisi ollakin. Mutta nythän on kaikki ihan toisin, kun on sähköpostit, meset, blokit ja facebookit. Ei tämä ole lainkaan yksinäistä. Tänäänkin perustettiin parin kaverin kanssa facebookiin “Viipyilevän tutkimuksen” ryhmä, jossa voi sitten harrastaa vaikka samanlaisia keskusteluja kuin nämä filosofit kahvilassa.
Hyvä henki
Osallistuin eilen filosofi Eero Ojasen luennolle, joka oli meille jatko-opiskelijoille suunnattu. Luento käsitteli laajasti suuria ontologisia ja tietoteroreettisia kysymyksiä. Onko olemassa jokin yhteinen todellisuus, ja mitä siitä voidaan tietää? Onko maailma valmis, vai luommeko jokainen itse aktiivisesti todellisuutta? Ojanen itse vältti dualistista joko tai -ajattelua. Hänen mielestään voi olla olemassa objektiivinen todellisuus ja objektiivisia arvoja, vaikka uskottaisiinkin tiedon rakentumiseen konstruktivistisesti. Hieman minua kyllä hämäsi tuo sana objektiivinen. Käsitin kuitenkin niin, että Ojanen viittasi objektiivisilla arvoilla Platonin ideoiden maailmaan, jonka mukaan hyvä sinänsä ja kauneus sinänsä ovat tosiolevaa, todellisesti olemassa. Olen itsekin kyllä taipuvainen uskomaan, että on olemassa jotain ihmistä suurempaa, jotain universaalisesti hyvää ja kaunista, vaikka toisaalta olen myös vahvasti sitä mieltä, että jokainen katselee maailmaa omasta näkökulmastaan, eikä täysin samanlaista käsitystä maailmasta voi olla kenelläkään toisella, ja esimerkiksi “kauneus on katsojan silmässä”. Taidan olla jo niin savolaistunut, että todella monesta asiasta ajattelen: Voihan se olla niinkii, vuoan voi se olla toisinnii. Olen tässä opiskelun kuluessa löytänyt erityisesti dialektisen ajattelun, joka tarkoittaa näkökulmien vuoropuhelua, sitä, että tarkasteltavaksi nostetaan yhtä aikaa vastakkaisina pidettyjen käsitteitä kuten käytäntö ja teoria, tieto ja arvot, yksilö ja yhteiskunta. Mielestäni vasta eri näkökulmien tarkastelun kautta voidaan saavuttaa jonkinlainen eheys.
Hienoa minusta oli se, että Ojanen nosti esille käsitteen henki, joka hänen mielestään on yhtä todellinen asia kuin luonnonlait tai materiaaliset asiat. Henkeen liittyy dynaamisuus ja liike. Henki kannattelee meitä ja Ojasen mielestä juuri hengen avulla voitaisiin ylittää monia dualistisia vastakkainasetteluja. Itselle tuli noista jutuista mieleen hermeneuttinen kehä ja kokemus sekä Gadamerin vertaus dialogista leikkinä. “Leikki tempaa mukaansa….Yhteisymmärrys syntyy halusta ymmärtää toista”. Toimintatutkimuksessa henki on erittäin tärkeä, sillä juuri se puhaltaa tuulta purjeisiin ja saa toimimaan yhdessä. Hauska oli muuten huomata, että sanaan inspiraatio sisältyy sana spirit, henki. Toimintatutkimusta kanattelee nimenomaan yhteishenki. Eräs ystäväni kiteytti muuten hyvin tämän hengen -käsitteen Juicea siteeraten: ”Jos henki on vahva niin vähäkin työ riittää maailman luomiseen”
Hyvä henki oli myös läsnä samana iltana työporukan pikkujouluissa, jotka olivat myös rakkaan työkaverin eläkkeelle läksijäiset. Tämä eläkkeelle jäävä työkaveri on viimeinen lenkki siihen porukkaan, joka toivotti minut nuorena opettajana tervetulleeksi kouluumme ja johon “leimaannuin”. Tuntui hyvältä tulla hyväksytyksi joukkoon omana itsenä. Olin suunnitellut pienen puheen ystävälleni, mutta liikutuksen vuoksi se meni hieman toisin kuin olin suunnitellut, mutta päättyi aivan varmasti aitoon parkaisuun: Mulla tulee ikävä!
Tutkimusmatkalla ehkä eniten itseen
Dewey (1902) vertaa opiskelua ja tutkimusta kartantekoon. Tutkimusmatkailija piirtää kokemustensa perusteella karttaa tutkimastaan alueesta. Tutkimusmatkailijan pitää kulkea myös syrjäisiä ja mutkittelevia polkuja, jopa harhailla, voidakseen piirtää mahdollisimman hyvin maastoa kuvaavan kartan. Metafora tutkimusmatkailijasta ja kartasta ei taida olla kovin omaperäinen, mutta siitä huolimatta se kuvaa mielestäni erittäin hyvin tutkimuksen tekoa.
Tämä opiskeluaikani, tai pitäisikö sanoa tutkimusaikani, on ollut monella tapaa itselleni merkityksellistä. Itse asiassa oppiminen on jopa mukavampaa kuin opettaminen, vaikka lukeudunkin mielestäni kutsumusopettajiin. Tutkiminen on niin kiehtovaa, että toivoisin voivani tehdä sitä vielä joskus myöhemmin lisää.
Tutkimusmatkailijana minusta on ollut parasta se, että vieraan maan poluilla tulee vastaan ihmisiä, joiden kanssa osaakin yllättäin puhua samaa kieltä. Jonkun kanssa kumartuu juomaan samasta lähteestä, jonkun toisen kanssa pysähtyy tarkastelemaan suurennuslasin kanssa mielenkiintoista kasvia ja jää odottamaan, että se aukaisisi terälehtensä. Jonkun kanssa kiipeää korkealle mäelle ihailemaan maisemaa ja jonkun toisen kanssa istuu putouksen äärellä ja kuuntelee sen kohinaa.
Itse en ole riittävän taitava ja tarkka piirtämään täysin maisemaa vastaavaa karttaa, eikä se toisaalta ole edes mahdollista. Karttaan ei koskaan merkitä mitään elollista ja liikkuvaa, ja juuri ne kiinnostavat itseäni eniten. Mielummin otan tutkimusmatkallani valokuvia. Joskus nappaan maisemasta panoraamakuvan, jota katsellessa voi löytää maisemasta sellaisia yksityiskohtia, joita ei ensisilmäyksellä ole huomannut lainkaan. Vielä tärkeämpää on zoomata kamera joskus sellaiseen kohteeseen, jota ei itse asiassa haluaisikaan nähdä ja jota on vaikea katsella.
Maastossa vaeltamisen jälkeen saattaa tehdä mieli hypätä jonkun kanssa seuraavaan junaan, antaa maisemien vilistää silmissä ja matkustaa perille asti jonnekin, minne vain, uuteen paikkaan.
