Kutsumus?
Huomaan olevani väsynyt ja kärttyinen ja pelkään, että olen kadottamassa jotakin, mikä on pitänyt minut kiinni siinä, mitä teen.Vaikka minulla onkin melko selvä visio siitä, mitä haluaisin tulevaisuudessa tehdä, olen kärsimättömätön, koska tavoite on vielä niin kaukana. Hoidan kyllä konkreettisia asioita päivä kerrallaan ja hetki kerrallaan. Se on oikeastaan ainoa järkevä tapa toimia tässä tilanteessa, jossa monet eri asiat repivät moneen eri suuntaan. On sentään lohdullista, kun saa raaputettua edes rasvaroiskeet pois uuninluukusta. Onneksi sentään edelleen osaan iloita myös lasten oppimisesta.
Tutkimus vetää vahvasti puoleensa, mutta se ei ole enää vain harrastus, kuten aluksi sanoin, vaan sen merkitys on kasvanut, ja sitä kautta myös suorituspaineita alkaa kasaantua. Tutkimuksen valmistuminen saattaisi auttaa toteuttamaan niitä tulevaisuuden haaveita. Olen alkanut haaveilla rauhallisemmasta työstä, jossa olisi hieman vähemmän väliin tulevia muuttujia, jossa voisi keskittyä kasvattamisen sijasta enemmän opettamiseen, tai vielä paremmin; oppimisen käynnistämiseen ja ohjailuun, jonka lisäksi olisi ihanaa välillä hautautua hiljaiseen tutkijan kammioon kirjoittamaan. Nyt tunnen lähes päivittäin riittämättömyyden tunnetta yrittäessäni ratkaista pienten ihmisten suuria ongelmia, tai edes hieman auttaa siinä.
Viimeksi innostuin ja koin yhteisöllisyyden tunnetta Kasvatustieteen päivillä Joensuussa reilu viikko sitten. Erityisesti havahdutti Tuure Tammen esitys, jonka aiheena oli keskusteleva opetus. Innostumaan sai myös Jyväskylän opettajankoulutuksen PedArt-toiminta. Molemmat lähtevät etenemään oppijalähtöisesti periaatteella: Purjehtiminen on tärkeämpää kuin määränpää. Ristiriita tämän ihanteen ja nykyisen toimenkuvani kanssa on kuitenkin turhauttava. Jotta keskusteleva opetus tai tutkiva oppiminen ylipäätänsä voisivat onnistua, pitäisi osata myös kuunnella muita ja toimia yhdessä. Perustaitojen: lukemisen ja kirjoittamisen harjoittelu vaatii myös paljon (tylsää) toistoa ja työtä, eikä aina ole kivaa, ei oppilaista eikä opettajastakaan. Mutta jatketaan harjoitusta, mitäpä muutakaan tässä voi. “Sen minkä teet, se kunnolla tee, työ sinut palkitsee.”
Kuherruskuukausi
Tammikuun työrupeamasta ei ole enää kuin reilu viikko jäljellä. Aika on hurahtanut avaruusteemaa käsitellessä, ja täytyy tunnustaa, että olen tehnyt työtäni intohimoisemmin kuin silloin, kun tiedän olevani töissä pitempään. Olen teettänyt kaikenlaisia työläitä ja sotkuisia askartelujakin, joita saatan joskus mukavuudenhaluisena vältellä. Tänään esimerkiksi aloitimme planeettojen teon parityönä ilmapallon ympärille paperisuikaleita liisterillä kiinnittäen. Mutta on vaivannäkö tullut palkittuakin. Lapset ovat olleet hienosti mukana toiminnassa. Eilen tuntui mukavalta, kun muuten niin hiljainen poika kävi hiihtolenkillä kertomaan minulle kääpiöplaneetoista, joiden nimet ja ominaisuudet hän tuntui muistavan todella hyvin. Pyysinkin, että hän seuraavana päivänä esittelisi ne muullekin luokalle. Tänään poika toi kouluun erittäin hienon itse piirtämän kuvan aurinkokuntamme planeetoista ja niistä kääpiöplaneetoista, joita ovat mm. Makemake ja Eris sekä ennen planeetaksi laskettu Pluto, ja tuli eteen kertomaan niistä. Nämä on niitä opettajan tähtihetkiä.
Toisenkin tähtihetken koin tänään ja se tapahtui 5. luokan käsityötunnilla, kun ne samat tytöt, joiden kanssa mulla meni joskus sukset ristiin liikuntatunnilla, toimivatkin kuin enkelit tilkkutöitä suunnitellessaan ja ommellessan. Kaikki keskittyivät työhön, auttoivat toisiaan tarvittaessa ja tunnilla oli sellainen ilmapiiri kun parhaimmillaan voi olla. Yksi tyttö sanoi jopa ääneen, että ompas tämä kivaa, tämä tekeminen. Lisäksi tytöillä oli selvästi värisilmää. Ihastelin aikaansaannoksia moneen kertaan ääneen. Hirsimökki-tilkkutekniikka on itsestänikin kiehtova. Sehän on vanha perinnekäsityö Amerikasta, jossa sillä tekniikalla tehtiin erityisesti päiväpeittoja. Keskustilkun ympärille ommellaan paloja niin, että työ etenee ikään kuin spiraalimaisesti. Työhön valitaan tilkkuja, jotka symbolisoivat valoa ja varjoa. Kts. esim. http://koti.welho.com/msamila/tilkkutyot.htm
Töissä on ollut siis todella kivaa! Olen elänyt päivä ja hetki kerrallaan “täysillä”, mutta tutkimustyöhön en olekaan sen vuoksi pystynyt keskittymään ollenkaan. Ajatukset ovat olleet ihan muissa ulottuvuuksissa ja taajuuksissa. En ole myöskään saanut sanotuksi oppilaille, että olen vain tämän kuukauden. En ole halunnut, että asiasta aletaan “vaahdota”, sillä olen halunnut vain nauttia tästä mukavasta kuherruskuukaudesta koulussa. Toisaalta on helppo jäädä taas virkavapaallekin, kun tiedän, että tilalleni tulee kokenut ja motivoitunut opettaja. Kukaan ei siis vaihdossa häviä.
Siskonpetileiri
Vuoden päästä on tilanne sellainen, että tässä suuressa talossa asustaa suurimman osan viikosta vain kuopus ja minä, jos ei lasketa kutsumattomia vieraita kuten lepakoita ja hiiriä. Hiirethän muuttavat kohta joukoittain kesäasunnoistaan lämpimämpiin tiloihin, ja näin syksyisin lentelevät lepakotkin hormeissa ja kellarissa. Löytyi yksi lepakko eräänä aamuna esikoisen kengästäkin ja eilen sinkoili toinen vessassa päin seiniä, ennen kuin löysi tien sinne, mistä oli ilmeisesti tullutkin, eli tuuletuskanavaan. Hiiret ovat muuten kiitettävän ahkeria pesänrakentajia; kerran oli yön aikana koottu sievoinen kasa hellan taa pudonneita kaurahiutaleita keoksi aamuksi varaamieni vaatteiden päälle, ja vielä röyhkeämpi aluevaltaus oli se, kun yhden yön tyhjänä olleesta vieruskaverini sängystä löytyi peiton alta tähteeksi jääneitä ranskanperunoita, YÄK! Aion miinoittaa sängyn ympäristön, sillä ihan oikeasti pelkään hiiriä! Toivottavasti en vain itse astu loukkuun!
Tämä johdannoksi sille, että tälle rakennukselle voisi keksiä jotain muutakin käyttöä kuin antaa sen olla kyseenalaisten kotieläinten temmellyskenttänä. Kun muutimme tähän vanhaan kouluun yksitoista vuotta sitten, intoilin, että kesäisin voisi pyörittää kesäkahvilaa, jonka nimi olisi Aapiskana. No, totta puhuen en olekaan kaivannut minkäänlaista lisätyötä lomalla, ja sitä paitsi Kerimäellä toimii jo kahden reippaan opettajattaren pyörittämä kesäkahvila apteekin vanhassa talossa.
Mielessäni on kuitenkin itänyt vielä parempi liikeidea, joka sopisi ihanteellisesti juuri meidän tarjoamaamme ympäristöön ja josta hyötyisi sekä asiakas että yrittäjä. Nythän on tilanne sellainen, että puutarha ja sitä ympäröivä luonto tarjoaa enemmän kuin tarpeeksi antimiaan. Siskonpetileirin toiminta voisi perustua juuri siihen. Se tarjoaisi lisäkäsiä omiin käytännön puuhiimme, ja toisaalta se tarjoaisi tilaisuuden terveelliseen ruumiilliseen työhön kohderyhmälleen eli niille, jotka työskentelevät enimmäkseen näyttöpäätteen ääressä ja ovat henkisen työn uuvuttamia. Leiriläiset saisivat mahdollisuuden hoitaa kasvimaata sekä kerätä ja säilöä puutarhan marjoja omaan käyttöönsä tietyn määrän. Kasvimaan antimista valmistettaisiin talkoilla terveellistä kasvisruokaa. Omia “harrastuksiani” voisin myös hyödyntää, esim. pitämällä luentoja mm. vyöhyketerapiasta ja astrologiasta. Tarok-korteillakin voisin katsoa tulevaisuuteen, joka lupaisi pelkästään hyvää. Aamu aloitettaisiin joogalla ja ilta päätettäisiin samoin. Ulkosaunassa voisi harrastaa aromiterapiaa ja jalkakylpyjä, joihin ainekset löytyvät myös puutarhasta, esim. rikkakasvi vuohenputki on oivallinen jalkakylpyaines. Syksyisin terveellistä liikuntaa tarjoaisi haravointi kirpeässä syysilmassa…Yöpyminen järjestettäisiin ullakolla eksoottisesti siskonpedeissä, patjat vieri vieressä. Tiedä vaikka siitä kehkeytyisi jonkinlaista sosiodraamaakin. Viikon leirin jälkeen leiriläiset lähtisivät levänneinä ja ruskettuneina hillopurkki ja mehupullo kainalossa kotiin, ja meidän puutarhakin olisi hoidetumpi ja marjat kerätty…
Homing
Marttaliitto kertoo Nyt-liitteessä, että homing-ilmiöstä on tullut uusi trendi. Homing tarkoittaa vanhojen tapojen ja kotitekoisuuden arvostamista; esim. säilöminen on noussut uudelleen arvoonsa. Lieneekö varttuminen maaseudulla syy siihen, että me Tennilän tytöt olemme harrastaneet tätä trendiä koko ikämme. Säilömisen lisäksi siihen sisältyy puutarhanhoitoa ja kotiruuan suosimista, esim. keitämme edelleen perunoita, mikä ilmeisesti on aika harvinaista (ellei sitten kohta trendikästäkin). Osallistuimme varhaisteineinä jopa marttojen järjestämälle kesäleirille, josta parhaiten on jäänyt mieleen lattioiden kuuraaminen rangaistuksena yöjuoksuista, tai paremminkin -souteluista, poikien (Marttien?) kanssa. Ihan aiheellinen rangaistus kylläkin! Meitä Tennilän tyttöjä muuten yhdistää sekin, että olemme olleet yhdessä samojen poikien (nyt jo miehien, eikä sentään niiden kesäleirin Marttien) kanssa lukioikäisestä lähtien. Mitähän tuokin sitten kertoo maalaistytöistä, sitä sopii pohtia!
Kotitöiden arvostaminen on sellaista maaseudun perintöä, josta olen iloinen ja ylpeäkin, mutta maaseutuun yhdistyy mielessäni myös joitain negatiivisiäkin piirteitä ainakin paikoitellen, esim. omahyväisyys sekä jähmeys ja suvaitsemattomuus uusia ajatuksia ja erilaisia ihmisiä kohtaan. Monia asioita pidetään kaupunkilaisten vouhotuksina. Arvelen, että juuri siksi muutamat ystäväni viihtyvätkin pääkaupunkiseudulla paremmin maalaistaustastaan huolimatta. Itsekin voisin hyvin kuvitella viihtyväni myös kaupungissa, ja ehkä vielä joskus asunkin siellä ja juoksen sitten kaikissa kulttuuririennoissa ja nautiskelen kahvilassa tuoreista, jonkun toisen tekemistä, leivonnaisista. Tänään kotona syntyi kuitenkin vielä kausiluontoisia herkkuja: vadelmahilloa ja pullapohjaista mustikkapiirakkaa.
“Siivota, siivota, siivota täytyy…”
(Otsikon sitaatti on Titi-nallen levyltä. ) Opetustyön ja tämän opiskelunkin vastapainoksi kaipaa konkreettista toimintaa, sellaista, jossa saa heti näkyvää aikaiseksi. Siivoaminen on juuri sellaista työtä. Tosin harmitelen usein, miten katoavaista sen jälki on. Vaikka toissapäivänä olisi juuri imuroinut, pyörivät vilkkaat pölykoiranpennut jo jaloissa.
Opettajan työssä tarvitaan herpaantumatonta tilannetajua ja vuorovaikutustaitoa, joten onkin todella vapauttavaa työpäivän jälkeen tarttua Henryä tiukasti “letkusta” kiinni ja viedä häntä parketilla nurkasta toiseen. Periaattenani tanssissa Henryn kanssa on: “Mie vien, sie vikiset!” Aika kovaääninen Henry kyllä onkin, ja kun siihen päälle lisätään vielä oma hoilotukseni, syntyy äänistämme jotakin sellaista, mitä voi kutsua disharmoniaksi. Notkeampiakin partnereita olen kyllä parketilla tavannut, sillä Henry sotkeutuu usein askeleissa ja makaa yht`äkkiä keskellä lattiaa selällään. Hymy punaisella naamalla ei kuitenkaan hyydy koskaaan… Väärinkäsitysten välttämiseksi on syytä paljastaa, että Henry on punainen laitosimuri, jolle on maalattu hymynaama. Hieman kömpelö liikuteltava, mutta kestää kovempiakin otteita sen vastapainoksi.
Erityisesti kevätaurinko houkuttelee, ellei peräti käske, tarttumaan myös ikkunanpesulastaan. Ja sainkin suuren tyydytyksen pestyäni, näin esileikisi, makuuhuoneemme ikkunat ja verhot sekä vaihdettuani ruukkukasveihin mullat. Lopputulos häikäisee!
Siivoaminen on toisaalta näkymätöntä työtä, jonka muut usein huomaavat vasta, kun sen jättää tekemättä. Ilmankos varsinkin meistä naisista on mukavaa raportoida toisillemme, mitä on tullut tehdyksi. Kai se on sitä kissan hännän nostoa. Oma äitini oli varsin boheemi huusholliasioissa ja piti enemmän maatilan ulkotöistä tai vaikutti kodin ulkopuolella. Sisähommat lankesivat kuin luonnostaan mummolle ja minulle. Omat tyttäreni ovatkin taitaneet periä äidiltäni hänen taitonsa sietää sekasotkua…Mutta yritän pitää näppini erossa heidän sotkuistaan jo kasvatuksellisistakin syystä.
Vastatuuleen
Olen käynyt retkiluistelemassa muutaman kerran lajiin hurahtaneen mieheni kanssa. Keskellä järven selkää tuntee itsensä sekä pieneksi että vapaaksi. Erityisesti siellä jäällä huomaa, mikä merkitys on tuulensuunnalla. Mutta niin mukavaa kuin myötätuuleen lasettelu onkin, toisaalta vastatuulessa on oma viehätyksensä. Joutuu oikeasti ponnistelemaan ja tekemään töitä päästäkseen määränpäähän. Maalissa ponnistelun jälkeen maistuukin lämmin mehu ihan toiselta kuin vapaakyydin saattelemana. Pari vuotta sitten ostin itselleni pienen naivistisen taulun, jossa tyttö seisoo tukka hulmuten katse vastatuuleen, vierellä on vielä pari kanaa, joista olen haaveillut…Ei siis ihme, että tämä taulu pysäytti minut näyttelyssä ja “vaati” päästä mukaan. Se on mun voimakuva.
Ponnistelusta ja vastatuulesta tuli mieleen parin viisaan kollegan kommentit siitä, kuinka tärkeää olisi opettaa lapset tekemään töitä. “Työ tekijäänsä kiittää” sanoo vanha kansakin. “Ahkeruus on ilomme ja laiskuus intohimomme” sanoo äitini kihlattukin viisaasti.
