Sulavan lumen aika
Märän maan ja sulavan lumen tuoksu saa muistamaan sen,
kun olin silmu; tietämätön kaikesta ja siksi valmis kaikkeen,
suojassa kuoren alla.
Kaikille tasa-arvoisesti tukea, myös niille tavallisille !
Käsittääkseni ei enää puhuta virallisesti erityisoppilaista, vaan erityistä tukea vaativista oppilaista. Erityiskouluistakaan ei varsinaisesti ainakaan meillä päin puhuta, vaan sen sijaan pienryhmäopetuksesta. Ärsyynnyin kovasti professori Timo Saloviidan kommenteista (Suomen kuvalehti 41), joissa hän piti siirtoa erityisopetukseen lapsen eristämisenä ja syrjimisenä ja arvosteli opettajakuntaa siitä, että me “mystifioimme toimenkuvamme, heittäydymme avuttomiksi ja haluamme keventää töitämme.” Jutussa esiteltiin diagrammilla, kuinka erityisopetukseen siirrettyjen lasten määrä on kasvanut tasaisesti vuodesta 1995. Eikö tämä toisaalta tarkoita myös sitä, että erityistä tukea vaativien lasten määrä on samaan aikaan kasvanut. Sellainen käsitys on ainakin itselleni muodostunut niiden parinkymmenen vuoden aikana, jona olen toiminut opettajana. Samaan aikaan on käsittääkseni lisääntynyt myös opettajien työtaakka ja työssä uupuminen.
“Erityisoppilaiden” inkluusio ja integraatio tavalliseen luokkaan ovat tavoiteltavia asioita, mutta toisaalta monesti ajattelen myös sitä, onko sekään reilua, että enemmistö oppilaista joutuu joustamaan, sopeutumaan ja tulemaan vähemmällä opettajan huomiolla toimeen, jos, ja kun, erityistä tukea vaativat oppilaat vievät lähes kaiken huomion. Pahimmassa tapauksessa muut oppilaat ja opettaja joutuvat olemaan varuillaan näiden oppilaiden arvaamattoman ja jopa väkivaltaisen käytöksen vuoksi.
Eräässä artikkelissaan Saloviita esittelee kolme työrauhaa edistävää tekijää, jotka ovat toimivat säännöt ja rutiinit, hyvä suhde oppilaisiin ja hyvä opetus. Olen Saloviidan kanssa tismalleen samaan mieltä siitä, että em. asia edistävät työrauhaa, mutta siitä en ole samaa mieltä, että nämä kolme konstia vaatisivat vain hieman lisätyötä, kuten Saloviita mainitsee. Ne vaativat paljon lisätyötä ja jatkuvaa tarkaavaisuutta ja johdonmukaisuutta. Silloin kun luokassa on erityisesti ns. häirikköoppilas, joka kärsii tarkaavaisuushäiriöistä, joutuu opetuksen suunnittelemaan monesti hänen ehdoillaan. Tällaiselle oppilaalle rutiinit ja ärsykkeistä karsittu ympäristö on hyväksi. Joskus opettajan kaulassa olevat helmet ovat jo liikaa. Monesti hän ei myöskään kykene yhteistoiminnallisiin työtapoihin, tai ainakin tämä vaatii kovaa valmennusta ja harjoittelua. Pidän itse yhteistoiminnallisista työtavoista ja huomasin, että Saloviita on kirjoittanut niistä kirjankin. Olen kuitenkin törmännyt suuriin vaikeuksiin saada muutamat erityistä tukea vaativat oppilaat toimimaan ryhmän jäsenenä toisten kanssa ja tunnustan, olen myös luovuttanut ja antanut heille yksilöllisiä harjoituksia sen sijasta. Itse uskon, että pienryhmässä näitä asioita olisi paljon helpompi järjestää ja harjoitella, koska tn. siellä useimmat oppilaat olisivat niitä, jotka tarvitsevat ärsykkeistä karsitun ympäristön ja erityistä harjoitusta yhteisöllisempiin työtapoihin.
Pienryhmäopetus on ainakin meidän koulussamme ollut erityisen hyvää. Pieneryhmässä opettajalla on aikaa enemmän erityistä tukea vaativille oppilaille ja pienempi ryhmä on myös kodinomaisempi. Olemme tehneet yhteistyötä pienryhmän kanssa esimerkiksi järjestämällä yhteisiä leirikouluja ja yökouluja. Oppilaat on integroitu taideaineissa ns. tavallisten luokkien kanssa. Erityisluokka -termin käytöstä olisi syytä luopua, jos se on leimaava ja erotteleva joidenkin tahojen mielestä. Minusta se on kuitenkin jokseenkin sama asia kuin tämä pienryhmä, joka meillä toimii. En näe “erityisluokkaan” siirtämistä oppilaan ihmisoikeuksia loukkaavana (Saloviita), vaan päin vastoin oppilaan etuna. Ainakin se on paljon parempi ratkaisu kuin mielialalääkkeiden syöttäminen jopa alkuopetusikäisille lapsille.
Saloviidan asenne on omiaan tekemään erityisluokista mörköjä ja lisäämään meidän tavallisten opettajien riittämättömyyden tunnetta, jos emme saakaan niitä kolmea konstia toimimaan käytännössä kaikkien lasten kanssa. Siis: kyllä se koira älähti, johon kalikka kalahti. Myönnetään. Tunnen välillä olevani väsynyt, neuvoton ja erityisen tuen tarpeessa. Töitä en kuitenkaan vieroksu ja lapsistakin tykkään kovasti, myös niistä erityisistä, joskus jopa erityisesti. Toivoisin vain voivani huomioida paremmin myös ne ns.tavalliset oppilaat, sillä jokainen meistä on erityinen ja tuen tarpeessa.
Tahtoisin
Tahtoisin esteettömän näköalan ja raitista ilmaa.
Tahtoisin poskilleni punan, joka ei ole purkista.
Tahtoisin vierelleni jonkun, jonka askel on yhtä pitkä ja katse samaan suuntaan
ja jonka repussa on evästä molemmille.
Tahdotko?
Tahdotko olla onnellinen? on kysymys, johon varmaan jokainen vastaa kyllä. Tahto suuntaa toimintaamme tavoittelemaamme suuntaan. Tahtominen liittyy vahvasti myös kirkollisiin toimituksiimme: Pappi kysyy, tahdotko, sekä rippikoululaisilta, että avioliittoon vihittäviltä. Kuulostaa todella yksinkertaiselta, mutta omasta kokemuksesta voin sanoa, että sitä se ei aina ole. Joskus tahdomme asioita, jotka eivät loppujen lopuksi teekään meitä onnelliseksi. Joskus kyllä tiedämme, mitä tahtoisimme tehdä, mutta teemme kuitenkin aivan jotain muuta miellyttääksemme toisia tai saadaksemme yleistä hyväksyntää. Helpointa on tehdä sitä, mitä käsketään. Sanomme lapselle usein: Aina ei saa, mitä tahtoo. Ja monesti onkin parempi, ettei sitä saa.
Onneksi sentään joskus on helppoa tahtoa jotain sellaista, mikä tekee onnelliseksi. Yleensä siinä auttaa intuitio tai kutsumus. On hienoa, kun saa yhteyden omaan sisimpäänsä ja tietää, että se, mitä tahtoo, on myös hyväksi itselle ja muille. Monesti asiat ja tilanteet ovat kuitenkin niin ristiriitaisia, epämääräisiä ja muuttuvia, että on vaikea tietää, mitä tahtoo. Onko silloin heikkoutta, jos ei jatkakaan laput silmillä kerran valitsemaansa suuntaan,vaan pysähtyy ja valitsee toisen tien? Ja olisiko joskus viisasta kääntyä takaisinpäin, jos huomaa lähteneensä väärään suuntaan? Suomessa vain taidetaan ihailla niitä vahvatahtoisia jääräpäitä, jotka eivät epäröi,vaan mennä porskuttavat eteenpäin tiellä, jonka ovat kerran valinneet, siitäkin huolimatta, että saattavat tallata samalla jotakin arvokasta jalkoihinsa tai menettää jotakin sellaista, mitä voisi löytää valtaväylän viereiseltä polulta. Niitä, jotka epäröivät, pidetään helposti epäluotettavina takinkääntäjinä tai heikkotahtoisina tuuliviireinä.
Joskus vaan tulee eteen tilanteita, joissa ei todellakaan tiedä, mihin suuntaan pitäisi mennä. Silloin kai on viisasta pysähtyä risteykseen, antaa sumun hälvetä ja lähteä sitten kulkemaan siihen suuntaan, jossa pilkottaa valoa. Se on korkeimman käres, sanottiin ennen.
Ruudun takaa
Katselen ruudun takaa, kuinka palavarakkaus valtaa kukkapenkissä tilaa;
varret kurkoittavat muita korkeammalle ja kukat loistavat punaisena.
Kaunis katsella kaukaakin,
osaton olo,
mutta en poimi maljakkoon,
kuihtuisi ennen aikojaan.
Der Teufel
Eilen pomppasi lähetin maljasta kala, ja tänään naapurilla oli tarjota meille jälleen pari kiloa kirkassilmäisiä muikkuja Puhkoin niitä päivän avaukseksi ja ihailin niiden kaunista muotoa ja hopeista kiiltoa. Todella kaunis kala. Todella hyvää lähiruokaa! Kiitos naapurille! Muut lähtivät saareen täksi päiväksi, mutta itse jäin vapaaehtoisesti kotiin, sillä minusta on mukava puuhailla itsekseni. Vaikka saksalaiset ystävämme ovatkin aivan ihania, niin jatkuva yritys ymmärtää kieltä, ja varsinkin yritys sanoa jotain, vie voimia. Sitä paitsi joulun ja juhannuksen kanssa on vähän niin, etteivät ne saavu luokseni ilman mäntysuovan tuoksua. Tänään on vuorossa pihasaunan pesu. Ennen sitä kurkistan kuitenkin viidennen kortin.
Edelliset kortit ovat avautuneet lisää minulle ja olen pohtinut sitäkin, että kahden maljan kortti, jossa mies ja nainen solmivat liiton, voisi tarkoittaa myös oman feminiinisen ja maskuliinisen puolen liittoa. Voi olla, että feminiininen puoli on ollut alkuelämäni hallitseva puoli, vaikka tunnistankin itsessäni myös maskuliinisia, ainakin poikamaisia, piirteitä. Eilisen lähetin kerrottiin viittaavan myös mahdollisesti murrosikäiseen poikaan. Murrosikäisissä pojissa nimenomaan on mielestäni jotakin erittäin herkkää ja samalla hellyyttävän kömpelöä. Heidän kuorensa on vielä niin ohut. Eilen neuvottiin myös olemaan impulsiivinen ja avoin kaikelle kuin myös tarkastelemaan asioita objektiivisesti hieman kauempaa Jotain tuon suuntaista olen kyllä yrittänytkin, mutta se ei ole välttämättä helppoa. Kysynkin tänään, mitä sellaisen tasapainon saavuttaminen edellyttää, jonkinlaista dialektiikkaa varmasti, arvelisin.
Zum Teufel! Nyt ei tullut mikään kaunis kortti! Vaan itse paholainen. Melkein teki mieli pistää se kokonaan pois. Mutta katsotaan nyt tätäkin korttia tarkemmin. Tällä hallitsijalla on oinaan sarvet, lepakon siivet, jonkin eläimen pää, ehkä kissan, korvat ovat suuret ja karvaiset, karvaiset ovat jalatkin, varpaiden sijasta on kotkan terävät kynnet ja raatelujalat. Pahoilainen on vanginnut alastoman miehen ja naisen kettingillä jalkojensa juurelle. Kettingit on kiinnitetty oveen, jonka päällä paholainen kyyköttää. Naisella ja miehelläkin on sarvet sekä häntä. Miehellä on tulinen häntä ja naisen hännässä on rypäleterttu. Paholaisella on tulinen sauva kädessään ja pään päällä viisisakarainen tähti.
Tämäkö nyt toisi tasapainoa! Ensinnäkään en voi ymmärtää naisen ja miehen tyytyväisiä ilmeitä, vaikka heidät on vangittu! Toisaalta kahleet ovat niin löyhästi, että olisi helppo pujottautua niistä ulos. Tarkoittaako tämä nyt jotakin pimeän kohtaamista? Pakko katsoa kortin selitys, vaikka se alkuperäinen idea olikin yrittää ymmärtää näitä kortteja ilman selityksiä! Murroikäisiähän tosin monesti kiehtoo paholainen. Koulussakin aihe on vapaa-aiheisena piirrustuksena pojilla erittäin suosittu. Miksi?
Selityksen kanssa kortti taitaa olla sittenkin oikea ja vaatii sulattelemista:
Paholainen
Avainsanat: Kauris; uutta synnyttävä energia, uusi elinvoima; huumori; aistillisuus; seksuaalisuus; luova energia; yksilöllisyys.
Paholainen ei olekaan pahantahtoinen, uhkaava olento, vaan sisällämme oleva tunnesolmu, josta olemme täysin tietämättömiä ja joka aiheuttaa syvällä sisimmässämme olevan kaipauksen johonkin, jota emme edes tiedä. Niin kauan kuin olemme tuosta solmusta tietämättömiä, olemme kykenemättömiä tuntemaan tyytyväisyyttä ja onnellisuutta, vaan kaipaamme aina jotain lisää.
Paholainen edustaa kaikkia niitä vietteleviä materiaalisen maailman houkutuksia tai riippuvuutemme kohteita, jotka tekevät meistä tavoittelemamme onnellisuuden sijaan halujemme orjia. Luulemme löytävämme onnemme jostain ulkopuoleltamme, mutta olemme täysin tietämättömiä siitä sisäisestä maailmasta, johon me olemme tarkoitettuja. Onnen voimme löytää ainoastaan omasta sisimmästämme.
Kortin kuvassa oleva pari on kahlehdittuna omasta tahdostaan, he olisivat vapaita lähtemään milloin tahansa, mutta he näyttävät olevan tuskin tietoisia omista kahleistaan. He muistuttvat paria rakastavaisten kortissa, mutta eivät huomaa että heidän rakkautensa on rajoitettu kahleiden vuoksi, eivätkä edes heidän katseensa kohtaa. Kahlehdittuaan itsensä itsekkyyteen ja materialistisiin haluihin he ovat tuomittuja tuntemaan sisimmässään kaipuuta muualle.
Ja lisää: Kortti kehottaa itsenäisyyteen ja oman voiman tunnistamiseen, mutta samaan aikaan se on leikkisä ja humoristinen kortti. Hyväksy itsesi juuri sellaisena kuin olet. Jos sisälläsi kuohuu, ole tietoinen siitä, että se on vain patoutunutta energiaa, joka etsii tietä ilmaista itseään. Yhteiskunta jakaa ihmiset helposti hyviin ja pahoihin ja ihmisten teot oikeisiin ja vääriin. Tämä asenne on iskostunut syvälle alitajuntaamme: emme enää osaa tai uskalla katsoa asioita uudesta, tuoreesta näkökulmasta.
Se voi tarkoittaa myös: Kahleiden irti pudistamista, oman itsen pelon kaikkoamista, avioeroa.
Kymmenen maljaa
Nämä kortithan ovat mainio tapa kertoa tarinaa. Oikeastaan olen erittäin utelias tietämään, miten tarina jatkuu. Lähtötilannehan on se, että omahyväisen näköinen sulkahattuinen mies vartioi näyttämöä, jonka esirippu on kiinni ja jonka päällä on yhdeksän kultamaljaa. Eilen selvisi, että esiripun takana on koko maailma. Ensin voisi kysyä, miksi joku yrittää estää pääsyn maailmaan, mutta tarkemmin ajatellen, se onkin ehkä tarpeeton kysymys, sillä onhan melkein itsestään selvää, että yhteiskuntamme monet instituutiot toimivat juuri niin, etteivät ne vahingossakaan pääse kosketuksiin oikean maailman kanssa. Sellaisen maailman, jossa on leipäjonoja, kodittomia, ahdistuneita, uupuneita…mutta jossa on myös kulkureita, narreja, ritareita, marttyyreitä, seikkailuja ja intohimoa. Byrokratia ei voi sellaista maailmaa hallita, ja maailman näkeminen voisi olla liikaa byrokraatillekin. On turvallista ja selkeää käsitellä asioita vain paperilla joustamattomien sääntöjen mukaan. Siihenhän objektiivinen positivistinen tiedekin on pyrkinyt.
Mitä siis kysyisin? Jotenkinhan tästä olisi päästävä eteenpäin. Mitä minun pitää tehdä päästäkseni sen kotkan selkään? Katsotaan siis.
Nyt nostamani kortti on todella kaunis, mutta ei mielestäni välttämättä vastaa kysymykseeni. Kortissa on sateenkaari, jonka keskellä on kymmenen kultamaljaa, siis jopa yksi enenmmän kuin vartioidun näyttämön päällä oli. Sateenkaaren alla on perhe. Mies on kietonut kätensä naisen uumalle ja he katsovat sateenkaarta ja ikään kuin tervehtivät sitä vapaana olevilla käsillään. Heidän vieressään pyörii iloisesti käsi kädessä kaksi lasta. Taustalla virtaa joki ja näkyy talon punaista kattoa. Hmm, erinomainen kuva esimerkiksi elokuvan loppuun, mutta ei tosiaankaan auta nyt minua, sillä tuntuu siltä, että kuva on ennemminkin omasta menneisyydestäni, ehkä kymmenen vuoden takaa. Paluu menneisyyteen? Ei. Pitäisikö minun oppia jotain siitä, mitä tapahtui ennen kuvaa. Ehkä. Voi olla, että seuraavaksi pitää selvittää jotakin noihin maljoihin liittyvää. Vaikkapa se, mitä on sen kymmenennen maljan sisällä. Saattoihan olla niin, että minun täytyi antaa se kymmenes malja vartijalle lahjaksi, jotta hän päästäisi minut esiripun taakse.
Hetkinen! Olin jo päivittänyt tämän postauksen, kun huomasin yhden ehkä erittäin tärkeän yksityiskohdan. Naisen muuten sininen pitkä mekko on helmasta verenpunainen. Onko hän synnyttänyt vai ollut taistelussa?
PS. Kliseistä ehkä, mutta kuuntelin noin kaksitoista vuotta sitten Eaglesin Desperadoa , se oli ennen sitä sateenkaarta, ja ehkä Desperadon pitää soida taas.
Maailma
Niin, se esirippu…”Eivät riitä enää maalaukset, tahdon nähdä mitä on niiden takana” (Jäähyväiset aseille) Ajattelin edetä näiden tarot-korttien kanssa ihan fiiliksellä. Eilinen kortti suljetusta esiripusta osui yllättävän hyvin tähän elämäntilanteeseeni. Koska haluaisin tosiaankin nähdä, mitä sen esiripun takana on, yritän tänään keskittyä nostamaan kortin, joka antaisi jonkin vihjeen. Katsotaan…
Oho! Kortissa, joka veti puoleensa, lukee Die Welt, Maailma. Kortin keskellä on kapeaan viittaan kietoutunut, muuten alaston nainen, jonka kädessä on ehkä jonkinlaiset soihdut, joiden molemmissa päissä on liekit. Naista ympäröi vihreä köynnös ikään kuin kehyksenä. Köynnös on ehkä tehty lehdistä, jotka toisaalta muistuttavat myös liskon tai käärmeen päitä. Se on sidottu punaisella nauhalla. Kortin nurkissa on neljä hahmoa: Oikeassa ylänurkassa on kotkan pää, oikeassa alanurkassa on leijonan pää, vasemmassa alanurkassa on härän pää ja vasemmassa ylänurkassa on kultainen profiili nuorukaisesta. Nuo eläimet ymmärrän, koska ne kaikki ovat varmasti jotain voimaeläimiä, mutta kummallista, että joukossa on myös ihmisen profiili. Kotka vetää tällä hetkellä itseäni eniten puoleensa, vaika se onkin petolintu. Jotenkin se vaikuttaa minusta näistä neljästä kaikkein viisaimmalta ja kokeneimmalta. Vaikka pelkäänkin korkeita paikkoja, olisi hienoa päästä lentämään juuri tuon kotkan selässä. No, tämä ei vielä selvittänyt, miten esirippu aukeaa, mutta kenties sen, mitä sen takana on. Ja sitähän vasta halusinkin nähdä. Maalausten takana on siis maailma. Aika ihmeellistä!
Kysymyksiä
Miksi eksynyt kiertää ympyrää?
Miksi auringon vetovoima saa planeetan pysymään vain radallaan?
Missä itä koskettaa länttä?
Miksi joku uskoo sinun olevan hänelle se oikea, vaikka sinä tiedät ja kerrot, ettei se ole mahdollista?
Ja miksi sinä toistat samaa kuviota toisaalla, vaikka itsekin tiedät, ettei se ole mahdollista?
Missä mahdoton on mahdollista?
Missä toinen koskettaa toista?
Miksi se, mikä tuntui aikaisemmin oikealta ratkaisulta, muuttuu ajan kuluessa virheeksi?
Mikä erottaa ihmisen ja eläimen?
Ihminen kyselee, eläin elää.
Miksi synnyin ihmiseksi?
Miksi en syntynyt eläimeksi?
Seitsemän vuoden periodit
Nyt kun olen jo näin “vanha”, voin katsoa jo taaksepäinkin ja huomata, että ehkäpä on jotain perää siinä, että elämää voidaan ymmärtää seitsemän vuoden jaksoissa. Kasvatuksen ja kasvamisen kausi kestää 0-21 vuoteen. Silloin kehittyvät identiteetti ja itsetunto. Varhaislapsuudessa, syntymästä seitsen-vuotiaaksi, on tyypillistä äiti-suuntautuneisuus, ja monet äidin pelot ja arvostukset siirtyvätkin lapseen. Vuosina 7-14 kehittyy käsitys itsestä oppijana, ja siihen on koululla ja opettajalla suuri vaikutus. Vuodet 14-21 ovat itseenpäin suuntautunutta aikaa, vaikka samalla kasvaakin myös kaveripiirin merkitys. Taistelun ja oman olemassaolon löytämisen kausi ajoittuu ikävuosiin 21-42. (Oma avioliittonikin on muuten ajoittunut enimmäkseen juuri näihin “taistelun” vuosiin) Idealistinen vaihe on 21- 28 -vuotiaana. Ikävuosia 28-35 voidaan kutsua järkevän ajattelun vuosiksi, ja viimeinen taistelun kausi, eksistentialismin vaihe, ajoittuu vuosiin 35-42. Vaikka kausien ikärajat ovat varmasti liukuvia, huomaan omastakin elämästäni, että jotain perää niissä on. Lohdulliselta tuntuu se, että viisastumisen kausi alkaa ikävuodesta 42. Jungilaisen ajattelun mukaan ihmisen keski-ikä alkaa 42-vuotiaana, ja silloin ihminen katselee elämäänsä sekä syntymään että kuolemaan. Omassa elämässäni pahin kriisi osui juuri siihen vuoteen, kun täytin 42, mutta toisaalta samana vuonna syttyi myös kipinä tähän jatko-opiskelun, joka on ollut kuin lääkettä, eliksiiriä. Lohdulliselta kuulostaa sekin, että vuodet 49-56 ovat luovuuden aikaa ja viisastumisen viimeinen jakso on 56-63 -vuotiaana, jonka jälkeen alkaa eheytymisen aika. Toivossa on siis hyvä elää.
Omassa elämässäni ovat vuorotelleet myös sisäänpäin tai ulospäin suuntautumisen ajat seitsemän vuoden periodeissa. Ensimmäiset seitsemän vuotta uinuin omissa ajatuksissani, olin arka ja kyhnäsin äidin tai mummon kyljessä silloinkin, kun olisi ollut tilaisuus leikkiä muiden ikäisteni kanssa. Ensimmäisenä kouluvuotenakaan en tohtinut paljon mitään sanoa. Mutta vaikka olin ujo, olin myös erittäin itsepäinen; suljin suuni hammaslääkärissä, kun huomasin, että poraaminen sattuu, ja niin jäi hammas paikkaamatta. Koulu, ja erityisesti ensimmäinen opettajani, teki minuun sellaisen vaikutuksen, että päätin alkaa isona itsekin opettajaksi.
Kun koulunkäynti oli päässyt vauhtiin, löysin itsestäni myös sosiaalisen puolen ja saatoin olla 7-14 -vuotiaana jopa luokkani puheliaimpia ja vilkkaimpiakin oppilaita. Kavereiden merkitys tosiaan kasvoi 14-vuotiaasta alkaen kovasti. Koulun jälkeen käveltiin ainakin tunnin lenkki ja avauduttiin toisillemme, ja kotiin päästyä jatkettiin juttua puhelimessa. Vaikka kaverit olivat tärkeitä, taisivat he tarjota juuri sen peilin, jota silloin tarvitsi. Päiväkirjakin täyttyi omista pohdiskeluista. Vakava seurustelu alkoi myös tässä idealistisessa vaiheessa ja 22- vuotiaana olinkin sitten jo naimisissa. Kolmas seitsemän vuoden jakso, ikävuodet 21-27, oli vuorostaan vetäytymisen aikaa. Koin jonkinlaista vierauden tunnetta opiskeluaikanani ja käännyin ennemminkin sisäänpäin, ja vastanaineena rakensin omaa pikku pesää, jonne syntyi kaksi “poikastakin”. Ennen kahden vanhimman tyttäremme syntymää ehdin harjoitella opettajan työtä samassa koulussa, jota olin itsekin käynyt. Pehmeä lasku työelämään siis. Aktiivisimmat työvuoteni sijoittuivat kuitenkin “järkevän ajattelun” vuosiin 28-35 Kerimäen Kirkonkylän koulussa, josta olin saanut paikan 28 -vuotiaana. Silloin suuntauduin selvästi ulospäin, ja koulu oli minulle kuin toinen kotini. Kunnes eräästä silloisesta kasvukriisistä toivuttuani käänsin katseeni taas omaan kotiin päin, omistauduin puutarhanhoidolle ja silloin syntyi yllättäin myös iltatähtemme. Koti vaatikin paljon huomiota, koska olimme juuri ostaneet tämän vanhan koulun, josta nyt olemme pian muuttamassa. Tasaista elämää, jopa ristipistotöitä puutarhanhoidon lisäksi, jatkui 42-vuotiaaksi asti, jonka jälkeen onkin ollut muuta. Selvästi olen taas kuitenkin suunnannut mielenkiintoni kodin ulkopuolelle. Kunhan tästä murroskaudesta selviän, ja saan ehkä jopa nämä jatko-opintoni valmiiksi 48-ikävuoteen mennessä, käännyn todennäköisesti taas sisäänpäin ja aloitan sen “luovan kauden”, jollaiseksi ikävuosia 49-56 kutsutaan. Tällainen ikävuosien jaksottelu on mieleinen itselleni, sillä se saa vanhenemisen kuulostamaan jopa houkuttelevalta. Ja ehkäpä tämä vaihtelu hiljaisen pohdiskelun ja määrätietoisemman toiminnan välillä on ihmiselle tarpeen; välillä pitää pysähtyä miettimään, mihin suuntaan seuraavaksi rynnistää. Toisaalta jotain tekemistä tämän kanssa saattaa olla horoskoopeillakin; aurinkomerkkini on rapu, johon liitetään koti ja paikallaanolo, mutta nouseva merkkini sen vastapainoksi on oinas, jota sotainen mars-planeetta puskee kohti uusia taistoja.
