Viimeksi utelias katseeni osui vihreään haitarikansioon, joka lojui entisen huoneeni kirjoituspöydän alla. Kurkistin sen sisään, vaikka kurkistaessani en vielä tiennytkään, että se on oma kansioni. (Muorille varoitukseksi: Omat salaiset kansiot kannattaa piilottaa!).

Sisällön perusteella pystyin paikallistamaan, että kansio oli peräisin vuodelta 1993. Sieltä löytyi muun muassa mieheni lisenssiaattityötä käsittelevä lehtileike (Itäsavo 11.3.1993) Lisurin tutkimuskohteena olivat Hannu Salaman proosan saksannosten reaaliat, eli kulttuurisidonnaiset sanat. Lisäksi löytyivät potkupuvun kaavat, Kaks plussasta leikattuja perheenjäsenten luonnehoroskooppeja, erään pois muuttaneen oppilaani opelle kirjoittama osoite, osoitemuutoskortteja (joita taas tarvitaan), 40 palan palapeli ja täyttämättömät jatko-opiskelukaavakkeet omaan lisenssiaattityöhöni, jota ei koskaan tullut ja jonka aiheen olinkin jo unohtanut. Siksi olikin erittäin mielenkiintoista löytää myös sitä varten kirjoittamani tutkimussuunnitelman ensimmäinen sivu, jossa otsikkona luki: Vanhempien käsitykset oppimisesta ja sosialisaatiosta sekä niiden yhteys lapsen käsityksiin itsestään oppijana ja ryhmän jäsenenä luokkahuoneessa. Hupaisaa sekin, että parinkymmenen vuoden takaisessa tutkimussuunnitelmassani mainitaan jo lempikäsitteeni interaktio ja reflektio. Kiitos siitä kuuluu varmaan Sinikka Ojaselle, jolla oli aina ”muotikäsitteet” halussa. Itse asiassa vanha aiheeni alkoi nyt uudelleen kiinnostaa, ja vähän muokattuna se voisi kenties olla jopa seuraavan tutkimukseni aihe. Suuruudenhulluko? Kyllä. Kansion sisältö sai myös kysymään, muuttuuko ihminen.  29-vuotias Päivi vaikuttaa jotenkin hyvin samanlaiselta kuin 47-vuotias Päivi. Esimerkiksi se on edelleen tuttua, että samaan kansioon on tungettu kovin eri aihepiireihin liittyviä asioita. Mutta niiden pohjalta onkin tutkijan helppo muodostaa jonkinlainen kokonaiskuva tutkimuskohteesta…

Sokerina pohjalla oli kansiossa vielä taiteltu sadan markan seteli. Sen oli varmasti antanut mummoni, joka kaivoi aina kassistaan ja pussistaan rahaa lapsenlapsilleen. Se, että seteli unohtui kansioon lähes kahdeksikymmeneksi vuodeksi, kertonee huolettomasta ja huolimattomastakin luonteesta, ja on myös harmillista, sillä muistan, kuinka tiukka perheemme talous oli vuonna 1993. En voinut silloin esimerkiksi ostaa tytöille edes kaasulla täytettyjä vappupalloja eikä minulla siksi ollut pokkaa ostaa itsellenikään konserttilippua Neljän ruusun keikalle. Monesta asiasta piti kieltäytyä.

Nythän voisi vielä kuukauden ajan vaihtaa markat euroiksi, mutta päätin kehystää löytämäni satasen onnenrahaksi uuteen kotiini, josta tein eilen asuntokaupat. Kummallista, että kauppakirjan kirjoittaminen ei tuntunutkaan enää niin isolta asialta. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Onhan tätä jo mielessä pyritelty yli vuosi.

Joulupukki toi toivomani kirjan; Rosa Liksomin Hytti nro 6. Siinä nuori tyttö matkustaa keski-ikäisen miehen kanssa samassa vaunussa 80-luvun Neuvostoliitossa Moskovasta Siperiaan. Matkan aikana mies puhuu karkeuksia, joiden seassa on kuitenkin myös viisauksia ja juo paljon votkaa. Tyttö kuuntelee, vaikka pahimpien karkeuksien ja rivouksien jälkeen haluaisikin vaihtaa hyttiä. Se ei kuitenkaan onnistu, ei edes lahjomalla vaunuemäntää. (Hytti nro 6 viittaa Tsehovin kertomukseen Sairashuone nro 6.) Vaunun ikkunasta aukeaa Neuvostoliiton kamaluus ja ihanuus. Se tulee ilmi myös miehen puheen kautta: Väkivalta, jolta ummistetaan silmät, korruptio ja ränsistyneet kolhoosit, mutta toisaalta sen vastapainona ihmiset, joita on vaikea olla rakastamatta. Matkan aikana tytön ja miehenkin välille kehittyy ystävyys. Junamatkan aikana tyttö tekee matkan myös omaan sisimpäänsä;  ajatukset selkiintyvät. Liksomin teksti on hienoa ja runollista. Pidän siitä, että kaiken rumuuden ja slaavilaisen melankolian keskelläkin pulpahtelee ilo ja karu kauneus. Jos olisin enemmän lukenut venäläisiä klassikoita, voisin varmaankin sanoa, että kirjan tekstiä voisi verrata jopa niiden tekstiin. Nyt vain arvelen niin. Liksom on Finlandiansa ansainnut, ehdottomasti. Kirja  herätti halun matkustaa junalla Venäjän halki.

Kolmas kirja, jonka joululomalla luin, oli Pirjo Hassisen Rouva. Se on kiehtova kertomus nuoresta köyhästä Meeristä, josta kasvaa vaikutusvaltainen ja menestyvä kiinteistöbisneksen johtaja. Meerin kehitykselle luo pohjan nuorena vaimona koettu pettymys ja oman maailman romahtaminen sen myötä. Avioeron jälkeen Meerin kehitys toistaa kuin toista samankaltaista kertomusta, joka on myös romaanin sisällä. Keskeinen teema on nuoren miehen rakkaus vanhempaan naiseen. Onko palvonnan taustalla valta, joka kiihottaa? Vai kaipaus vahvan äidin syliin? (oma tulkinta) Vai niitä molempia? Hienoa, että Hassinen kääntää toisinpäin tutun kuvion. Asetelma: nuori nainen ja vanha menestynyt mieshän ei hetkauta ketään, saati aiheuta suurempaa paheksuntaa. Hassisen teksti on elinvoimaista ja aistittavaa. Lisäksi hän onnistuu pitämään lukijan mielenkiinnon hyvin otteessaan.  Suosittelen tätäkin kirjaa.

Kaikki kolme kirjaa olivat nautittavia lukukokemuksia. Ihanaa, että lomalla voi upota romaanien maailmaan!

Tänään kävimme koko perheen kanssa mittailemassa kaapin paikkoja. Mielessäni ripustin jo ryijyjä ja raanuja. Joskus aikaisemmassa postauksessani kirjoitinkin siitä, mitä haluaisin ottaa mukaan sitten, kun muutto tulee eteen. Toiset haluavat alkaa puhtaalta pöydältä, mutta itselleni tärkeitä ovat muistot ja niihin liittyvät esineet, eri aikakausilta ja eri ihmisistä. Siispä olin erittäin onnellinen, kun eteisestä löytyi sopiva kolo kotoa peritylle vanhalle keittiönlipastolle, jonka mummo aikoinaan hankki kihlattunsa kanssa ja jonka Pekka maalasi kukkineen kaikkineen, kun muutimme tänne koululle asumaan.

Kaupungilla tein ensimmäiset uudet hankinnat: television, soittimen sekä kuusi lautasta ja juomalasia. Kaupunkireissun jälkeen aloin muistella niitä koteja, joissa olen asunut. Yhteistä niille kaikille on ollut erinomaset naapurit. Lapsuuskodin rintamamiestalon naapurit olivat kuin kotijoukkojen jatke. Mummot köpöttelivät 400 metrin matkan toistensa luo päiväkahville usein ja me lapset siirryimme monta kertaa päivässä paikasta toiseen leikkimään, jollemme sitten leikkineet “rajalla”. Molempien kotien luurangotkin olivat tuttuja.

Oli helppo kotiutua opiskelukämppään, joka oli myös puolitoistakerroksinen sodan jälkeen rakennettu omakotitalo, jonka vinttihuoneen vuokrasin ensin yksin, ja sitten parin vuoden päästä naimisiin mentyämme vuokrasimme yhdessä toisenkin yläkerran huoneista. Vuokraisännästä ja hänen tyttärestään tuli meille kuin varaisä ja sisko. Ensimmäinen nuorenparin joulu pienen kinkun ympärillä on jäänyt parhaana muistona mieleen.

Vinttihuoneisto oli ensimmäinen asuntoni myös Hollolassa, kun aloittelin opettajan uraa. Se oli Tennilän entisen kansakoulun yläkerrassa, jonne tuli vain kylmää vettä ja jossa lämmitti porinmatti ja hellan uunissa paistettiin piirakoita ja kaalikääryleitä. Alakerrassa asusti talonmiehen töistä vastaava Hilkka, joka oli tarvittaessa kipakkakin. Kolmen lapsen yksinhuoltajuus oli sitä vaatinut, mutta itse pidin kovasti Hilkan huumorintajusta. Yhden kortti-illan jälkeen Hilkka kysyi, pelasimmeko sitä petankkia myös sisällä.

Koska koulun yläkerrassa ei ollut mukavuuksia, oli syytä muuttaa sellaisten äärelle, kun esikoinen ilmoitti tulostaan. Saimme vuokrattua kaksion samasta talosta, missä tulevat isovanhemmatkin asuivat ja saimme jakaa kovasti parkuvan vauvamme lastenhoitoa myös heidän kanssaan. Hiekkakasan jengi on jäänyt siltä ajalta mieleen: “Tule hyvä kakku, älä tule paha kakku”.

Esikoinen ehti täyttää yhden vuoden, ja toinen sisar kasvoi jo kovaa vauhtia kohdussa, kun syksyllä 1991 muutimme Savonlinnaan mukavaan ja tilavaan kaksikerroksiseen rivitaloon, jonka vuokrasimme ulkomailla asuvalta perheeltä. Sielläkin löytyi mukava hiekkakasan rinki, ja äiti-lapsikerhossa alettiin heti käydä yhdessä, kun isosisko sai pikkusiskon. Nautin kotiäitiydestäni.

Oma omistusasunto alkoi silti kiinnostaa, vaikka korot olivatkin huimat vuonna 1992. Mutta eiväthän nuoret ihmiset sellaista pelkää. Ostimme Kerimäen puolelta kodin, joka oli ns. remontoijan unelma. Kellarissa vettä, vaatekommeron takaseinässä hometta…Kävimme työhön uudisraivaajien vimmalla. Joskus mietin, miten aika riitti  siihen kaikkeen vaativan työn ja kahden alle kouluikäisen kanssa. Tukena ja apuna olivat silloinkin naapurit; Rajamäen “rykmentti”. Kunnon työmiehiä ja naisia, jotka ensin vähän taisivat vierastaa, kun saivat naapuriin oikein opettajan perheineen. Mutta onnistuin murtamaan jään olemalla oma hölmö itseni, eli nolojen tilanteiden nainen.

Vajaaksi vuodeksi vuokrasimme Rajamäen talomme yhdelle prätkämimmille tyttärineen, kun itse asuimme Göttingenissä Pekan valmistellessa väitöskirjaa. Hausfraun rooli ei ihan sellaisenaan istunut päälleni, sillä ikävöin opettajantyötäni, haikailin jatko-opiskelujen perään ja podin jonkinlaista alemmuudentunnettakin. Siitä huolimatta päivät kuluivat leppoisasti, sillä sielläkin oli seurana ihanat naapurit, erityisesti tsekkiläinen  Karolina lapsineen, jonka kanssa kävimme frauenklubissa ja opettelimme saksaa yhdessä. Tosin ymmärsimme toisiamme yllättävän hyvin ilman yhteistä kieltäkin.

Rajamäen talo koheni kovasti kuuden vuoden aikana,  ja suunnittelimme siihen jo isompaakin remonttia. Mutta kustannusarvio pistikin suunnitelmat uusiksi. Juuri kun olimme päättäneet luopua remonttisuunnitelmista, oli saman viikonlopun lehdessä ilmoitus myynnissä olevasta vanhasta kansakoulusta Kerimäellä. Sitä ilmoitusta lukiessamme tunsin selvästi, että tulevaisuus oli sinetöity. Ja niinhän siinä sitten kävi, että meistä tuli yläkuonalaisia. Siskokset nauttivat koulukotimme tarjoamista tiloista täysin rinnoin kiikkumalla köysissä ja puolapuissa sekä keksimällä aina uusia askartelu- ja teatteriprojekteja. Tien toisella puolella vanhassa kaupparakennuksessa asuivat parhaat mahdolliset naapurit, joista saivat sekä lapset että aikuiset elinikäiset ystävät. Vuotuiset naapuruston pikkujoulut vahvistivat yhteenkuuluvuuden tunnetta, samoin rouvien Runebergin runokahvit ja monet saunaillat. Iltatähden synnyttyä naapurit tulivat joukolla rotinoille.

Ja nyt sitten olen muuttamassa tästä toiveitteni talosta toiseen, mutta ajatus ei tunnukaan niin pahalta kuin vielä vuosi sitten. Talo jää miehelleni, mikä onkin isompienkin tyttöjen, saati sitten iltätähden kannalta ihanneratkaisu. Enkä minäkään kauas muuta; vain Kirkonkylälle seitsemän kilometrin päähän. Lisäksi tiedän jo, että tulevatkin naapurit ovat mukavia ihmisiä. Runebergin päivän kahveille lisätään vaan pari tuolia lisää, kun sekä vanhat että uudet naapurin rouvat kokoontuvat. 

Tutkimus vetää vahvasti puoleensa, mutta se ei ole enää vain harrastus, kuten aluksi sanoin, vaan sen merkitys on kasvanut, ja sitä kautta myös suorituspaineita alkaa kasaantua. Tutkimuksen valmistuminen saattaisi auttaa  toteuttamaan niitä tulevaisuuden haaveita. Olen alkanut haaveilla rauhallisemmasta työstä, jossa olisi hieman vähemmän väliin tulevia muuttujia, jossa voisi keskittyä kasvattamisen sijasta enemmän opettamiseen, tai vielä paremmin; oppimisen käynnistämiseen ja ohjailuun, jonka lisäksi olisi ihanaa välillä hautautua hiljaiseen tutkijan kammioon kirjoittamaan. Nyt tunnen lähes päivittäin riittämättömyyden tunnetta  yrittäessäni ratkaista pienten ihmisten suuria ongelmia, tai edes hieman auttaa siinä.

Viimeksi innostuin ja koin yhteisöllisyyden tunnetta Kasvatustieteen päivillä Joensuussa reilu viikko sitten. Erityisesti havahdutti Tuure Tammen esitys, jonka aiheena oli keskusteleva opetus. Innostumaan sai myös Jyväskylän opettajankoulutuksen PedArt-toiminta. Molemmat lähtevät etenemään oppijalähtöisesti periaatteella: Purjehtiminen on tärkeämpää kuin määränpää. Ristiriita tämän ihanteen ja nykyisen toimenkuvani kanssa on kuitenkin turhauttava. Jotta keskusteleva opetus tai tutkiva oppiminen ylipäätänsä voisivat onnistua, pitäisi osata myös kuunnella muita ja toimia yhdessä.  Perustaitojen: lukemisen ja kirjoittamisen harjoittelu vaatii myös paljon (tylsää) toistoa ja työtä, eikä aina ole kivaa, ei oppilaista eikä opettajastakaan. Mutta jatketaan harjoitusta, mitäpä muutakaan tässä voi. “Sen minkä teet, se kunnolla tee, työ sinut palkitsee.”

ja kuulen tuulen, joka lähestyy,

mutta en tiedä, mistä suunnasta.

Ja olen alkanut pelätä,

että sekoankin askeleissa

ja kaadun,

tai ettei tuuli tanssitakaan

eikä puhalla sumua pois,

vaan jään siihen.

Ja harakat tulevat,

laskeutuvat oksilleni

ja nauravat.

Tulee jänis,

alkaa kuoria kaarnaani,

 ja myyrä jyrsiä juuriani.

Eikä seuraavana keväänä enää olekaan puuta,

vaan jotain muuta.

On voima jäniksen tassuissa ja

kiilto myyrän turkissa ja

vihreämpi nurmi,

jolta harakka poimii nokkaansa

muumioituneen omenan

ja lentää pois.

(Ja on myös runo, joka nimi onkin

Rakkaudesta ravintoketjuun.)

Nyt seison paljaana rankana ja odotan,

että sumu sulkisi suojaansa,

tuuli tulisi ja tanssittaisi.

“Erityisoppilaiden” inkluusio ja integraatio tavalliseen luokkaan ovat  tavoiteltavia asioita, mutta toisaalta monesti ajattelen myös sitä, onko sekään reilua, että enemmistö oppilaista joutuu joustamaan, sopeutumaan ja tulemaan vähemmällä opettajan huomiolla toimeen, jos, ja kun, erityistä tukea vaativat oppilaat vievät lähes kaiken huomion. Pahimmassa tapauksessa muut oppilaat  ja opettaja joutuvat olemaan varuillaan näiden oppilaiden arvaamattoman ja jopa väkivaltaisen käytöksen vuoksi.

Eräässä artikkelissaan Saloviita esittelee kolme työrauhaa edistävää tekijää, jotka ovat toimivat säännöt ja rutiinit, hyvä suhde oppilaisiin ja hyvä opetus. Olen Saloviidan kanssa tismalleen samaan mieltä siitä, että em. asia edistävät työrauhaa, mutta siitä en ole samaa mieltä, että nämä kolme konstia vaatisivat vain hieman lisätyötä, kuten Saloviita mainitsee. Ne vaativat paljon lisätyötä ja jatkuvaa tarkaavaisuutta ja johdonmukaisuutta. Silloin kun luokassa on erityisesti ns. häirikköoppilas, joka kärsii tarkaavaisuushäiriöistä, joutuu opetuksen suunnittelemaan monesti hänen ehdoillaan. Tällaiselle oppilaalle rutiinit ja ärsykkeistä karsittu ympäristö on hyväksi. Joskus opettajan kaulassa olevat helmet ovat jo liikaa. Monesti hän ei myöskään kykene yhteistoiminnallisiin työtapoihin, tai ainakin tämä vaatii kovaa valmennusta ja harjoittelua. Pidän itse yhteistoiminnallisista työtavoista ja huomasin, että Saloviita on kirjoittanut niistä kirjankin. Olen kuitenkin törmännyt suuriin  vaikeuksiin saada muutamat erityistä tukea vaativat oppilaat toimimaan ryhmän jäsenenä toisten kanssa ja tunnustan, olen myös luovuttanut ja antanut heille yksilöllisiä harjoituksia sen sijasta. Itse uskon, että pienryhmässä näitä asioita olisi paljon helpompi järjestää ja harjoitella, koska tn. siellä useimmat oppilaat olisivat niitä, jotka tarvitsevat ärsykkeistä karsitun ympäristön ja erityistä harjoitusta yhteisöllisempiin työtapoihin.

Pienryhmäopetus on ainakin meidän koulussamme ollut erityisen hyvää. Pieneryhmässä opettajalla on aikaa enemmän erityistä tukea vaativille oppilaille ja pienempi ryhmä on myös kodinomaisempi. Olemme tehneet yhteistyötä pienryhmän kanssa esimerkiksi järjestämällä yhteisiä leirikouluja  ja yökouluja. Oppilaat on integroitu taideaineissa ns. tavallisten luokkien kanssa. Erityisluokka -termin käytöstä olisi syytä luopua, jos se on leimaava ja erotteleva joidenkin tahojen mielestä. Minusta se on kuitenkin jokseenkin sama asia kuin tämä pienryhmä, joka meillä toimii. En näe “erityisluokkaan” siirtämistä oppilaan ihmisoikeuksia loukkaavana (Saloviita), vaan päin vastoin oppilaan etuna. Ainakin se on paljon parempi ratkaisu kuin mielialalääkkeiden syöttäminen jopa alkuopetusikäisille lapsille.

Saloviidan asenne on omiaan tekemään erityisluokista mörköjä ja lisäämään meidän tavallisten opettajien riittämättömyyden tunnetta, jos emme saakaan niitä kolmea konstia toimimaan käytännössä kaikkien lasten kanssa. Siis: kyllä se koira älähti, johon kalikka kalahti. Myönnetään. Tunnen välillä olevani väsynyt, neuvoton ja erityisen tuen tarpeessa. Töitä en kuitenkaan vieroksu ja lapsistakin tykkään kovasti, myös niistä erityisistä, joskus jopa erityisesti.  Toivoisin vain voivani huomioida  paremmin myös ne ns.tavalliset oppilaat, sillä jokainen meistä on erityinen ja tuen tarpeessa.

Tahtoisin poskilleni punan, joka ei ole purkista.

Tahtoisin vierelleni jonkun, jonka askel on yhtä pitkä ja katse samaan suuntaan

ja jonka repussa on evästä molemmille.

Taustaksi

Kevätlukukauden 2011 alussa pyysin tutkimukseen osallistuvia opettajia kirjoittamaan kuvauksen itsestään opettajana.  Laadin kirjoitelmien perustaksi apukysymykset Kelctermansin jatkuvan ammatillisen kasvun (CPD) käsitteenmäärittelyn pohjalta. Jatkuva ammatillinen kasvu on hyvin samanlainen käsite kuin pedagogisen ajattelun kehittyminen.  Molemmat ovat oppimisprosesseja, joissa keskeistä on oman toiminnan reflektointi vuorovaikutuksessa toisten ja ympäristön kanssa.

Sen lisäksi, että olin toimintatutkimuksen käynnistäjä, organisaattori ja raportoija, osallistuin siihen myös omaa opetustaan kehittävänä opettajana. Siksi onkin syytä, että myös itse kuvaan omaa ammatillista kehittymistäni ja pedagogista ajatteluani samojen apukysymysten pohjalta.

Apukysymykset narratiivin laatimiseen

1.Miten ja miksi sinusta tuli opettaja

2. Miten viihdyt työssäsi ja mitkä asiat vaikuttavat työssä viihtymiseen?

3. Millainen opettaja olet?

Käsitys oppimisesta ja opettamisesta

4. Miten voit opettajana parhaiten edistää oppimista?

Opetus tapahtuu aina tietyssä paikassa tiettynä aikana…

5. Miten työnkuvasi on muuttunut opettajana olosi aikana ja miten itse olet kokenut muutokset?

6. Mitä odotat tulevaisuudelta, ja mihin suuntaan koulua ja opetusta mielestäsi pitäisi kehittää?

Opettajan ammatillinen kehitys ja toimintatutkimus

7. Mitä toimintatutkimukseen osallistuminen on antanut/vaatinut?

8. Miten ajattelusi/toimintasi opettajana ovat toimintatutkimuksen aikana muuttuneet/kehittyneet

Tutkiva opettaja Päivi 

Lienen itse kutsumusopettaja, koska kirjoitin jo ala-asteella ”Ystäväni”-kirjoihin toiveammatikseni opettajan. Ensimmäiset ”opetuskokemukseni” sainkin, kun pidin koulua pikkuveljelleni oman koulupäiväni jälkeen ensimmäisellä luokalla ollessani. Lisäksi ensimmäinen opettajani oli samalla myös  esikuvani. Harrastukseni ja kesätyönikin suuntautuivat kohti opettajan ammattia. Kävin pianotunneilla ja ohjasin tyttökerhoa. Kesätöissä hoidin lapsia ja toimin leikkikentällä ohjaajana. Kirjoitusten jälkeen tein sijaisuuksia. Välivuotena toimin kouluavustajana.

OKL:n ovet eivät kuitenkaan heti ensi yrittämällä avautuneet, koska epäonnistuin haastattelussa jännittämisen takia. Pettymys oli suuri, mutta sisuunnuin siitä ja pääsin seuraavana vuonna kirkkaasti sisään. Opiskelua OKL:ssa en kuitenkaan kokenut itselleni kovin mieleiseksi. Erityisesti vaikeaksi koin yksittäisten tuntien pikkutarkan suunnittelun. Tunsin esittäväni jotakin roolia. Parhaat kokemukset opiskeluajoilta liittyvät niihin harjoitteluihin, joissa sai opettaa kokonaisia päiviä. Lisäksi pidin kasvatustieteen opinnoista ja alkuopetuksesta, johon erikoistuin. Opiskeluaikanani korostettiin opetuksen eheyttämistä, jonka koin itsekin mielekkääksi toimintatavaksi. Päättöharjoittelun jälkeen odotin kovasti, että saan oman luokan ja pääsen pian opettamaan kentälle.

Sain ensimmäisen virkani 1989 samasta koulusta, jota olin itse käynyt. Se oli silloin kuusiopettajainen maalaiskoulu. Tuntui hyvältä aloittaa työt tutussa ympäristössä, jossa oli vielä muutama tuttu opettajakin omalta kouluajaltani. Jäin tämän reilun vuoden ”pehmeän laskun” jälkeen äitiyslomalle. Kaksi tytärtä tehtyäni sain töitä Kerimäeltä Kirkonkylän koulusta, jossa olen toiminut vuodesta 1992 alkaen opettajana. Koulussa on ollut oppilaita kahdensadan molemmin puolin. 90-luvun alkupuoliskolla virittelin myös jatko-opiskelua, mutta jätin sen silloin ajatuksistani, koska huomasin, että itselleni on mahdoton tehtävä yhdistää koti, luokanopettajan työ ja tutkimus.

Olen viihtynyt opettajan työssä. Jossain vaiheessa tuntui jopa siltä, että koulu on kuin toinen kotini. Pidän siitä, että työ on niin vaihtelevaa ja monipuolista. Jokainen päivä on erilainen. Enimmäkseen olen toiminut alkuopetuksessa ja pidän sen ikäisten lasten avoimuudesta ja innokkuudesta, vaikka kieltämättä joskus nämä samat piirteet rasittavatkin. Itselleni on tärkeää, että luokassa on hyvä ilmapiiri.  Toimiva työyhteisö on myös erittäin tärkeä työssä viihtymiselle. Koska olen ollut jo melkein kaksikymmentä vuotta samassa koulussa, on moni työkaveri ehtinyt jäädä eläkkeelle ja huomaan välillä kaipaavani heitä kovasti. Tosin olen saanut myös tilalle ihania uusia työkavereita, joiden kanssa olemme suunnitelleet yhdessä opetusta ja tehneet jopa joustavia ryhmäjakoja, jotka ylittävät luokkarajat. Kummitoiminta kuudesluokkalaisten kanssa on ollut myös palkitsevaa. On ollut kiva seurata, kuinka vastuullisesti kuudesluokkalaiset kummit hoitavat tehtävänsä ja kuinka tärkeää pienille koululaisille on ystävyys isomman koululaisen kanssa.

Kommunikatiivinen toiminta ja työn kehittäminen yhdessä kollegojen kanssa viehättää itseäni. Kommunikatiivinen toiminta on myös vahvuuteni. Olenkin toiminut pariin otteeseen koulumme kehittämistyön ohjaajana. Kun kuntamme meni mukaan 90-luvun loppupuolella Oppi ja laatu- hankkeeseen, minut nimettiin sen vetäjäksi koulussamme. Silloin huomasin, kuinka vaikeaa on ohjata sellaista hanketta, jota opettajat eivät koe omakseen ja johon heidät velvoitetaan osallistumaan työpäivän jälkeen korvauksetta. Itsekin koin vieraaksi hankkeen liike-elämästä lainatun kielenkäytön ja yritin muokata sitä koulumaailmaan sopivammaksi. Sen sijaan paljon paremmat kokemukset itselleni jäivät opetussuunnitelmatyön paikallisena ohjaajana toimimisesta. Huomasin, että opettajat kaipaavat tilaisuutta keskustella omaan työhönsä liittyvistä kysymyksistä. Opetussuunnitelmatyöstä saivat siihen osallistuneet opettajat myös pienen korvauksen sekä välipalan. Toimintatutkimukseni ikään kuin jatkaa silloin alkanutta opetussuunnitelmatyötä.

Minulle on tärkeää, että saan itse suunnitella työni. Pidän kokonaisuuksien suunnittelusta sekä materiaalien hankkimisesta ja valmistamisesta. Kun olen suunnitellut työni hyvin, minulla on turvallinen olo ja voin heittäytyä tilanteenkin viemäksi ja vaihtaa suunnitelmaa jopa lennossa. Olen siis sekä suunnitelmallinen että spontaani opettaja. Pidän myös kiireettömyydestä ja siitä, että koulupäivään kuuluvat tietyt rutiinit. Esimerkiksi aamulla hiljennymme kuuntelemaan aamulaulun, jonka jälkeen laitamme päivämäärän ja nimipäiväsankarin taululle. Kysyn myös joka päivä kuulumiset oppilailta. Ruuan jälkeen luen sadun. Uskon, että säännöllinen päivärytmi on tarpeellista vastapainoa pienille oppilaille tässä hektisessä maailmassa.

Lukuvuoteni jakautuu pari viikkoa kestäviin jaksoihin, joissa käsitellään samaa aihepiiriä eri oppiaineiden sisällä. Tämä on oma tapani eheyttää opetusta. Minusta oppimisen kannalta on tärkeää yhdistää opetuksessa pää, kädet ja sydän, eli käsitellä samaa aihetta niin, että tiedollisten tavoitteiden lisäksi otetaan huomioon affektiiviset ja psykomotoriset tavoitteet. Opetuksessa painotan kokemuksellisuutta, tekemistä ja tunnekasvatusta. Muutaman vuoden harjoitin kokonaisopetusta jopa ilman sitovaa lukujärjestystä, koska siten oli helpompi järjestää yhdysluokan hiljaisen ja äänekkäämmän työskentelyn vuorottelu.

Työssäni tärkeimmäksi koen sellaisen ilmapiirin luomisen luokkaan, että jokaisen on hyvä ja turvallinen olla. Se edellyttää meiltä kaikilta toistemme arvostamista ja huomioon ottamista sekä sopeutumista yhteisiin sääntöihin. Vasta sitten on oppiminen mahdollista. Tämä tärkein tehtävä on samalla myös suurin haaste työssäni. Lasten kirjo on entistä laajempi. Työssäoloni aikana erot oppimisessa ovat kasvaneet ja käytöshäiriöt sekä tunne-elämän ongelmat ovat lisääntyneet. Lapsilla on jo kouluun tullessaan kovin erilaiset lähtökohdat. Monesti suren sitä, mitä jotkut lapset ovat jo pieneen ikäänsä nähden joutuneet kokemaan.

Pyrin näkemään jokaisen lapsen vahvuudet ja annan myönteistä palautetta aina, kun on mahdollista, mutta toisaalta minun pitää myös vaatia lapselta vaivan näköä oppimisen eteen. Nykylasten opettaminen pitkäjänteiseen työhön onkin toinen suuri haaste. Sitä ei ole välttämättä vaadittu lapselta kotona. Pidän opettamisesta, mutta en pidä siitä, että joudun toimimaan monesti ikään kuin poliisina, järjestysmiehenä ja tuomarina. Huomaan myös, että olen vanhemmiten joko muuttunut hitaammaksi tai sitten ympäristö on muuttunut kiireellisemmäksi ja levottomammaksi. Viime aikoina olen alkanut miettiä, jaksanko samaan tahtiin eläkkeelle asti.

Mielestäni koulua pitäisi kehittää entistä enemmän siihen suuntaan, että se tarjoaisi vastapainon turvattomalle ja nopeasti muuttuvalle maailmalle. Koulu voisi olla paikka, jossa olisi mahdollisuus myös hiljaisuuteen, hitauteen ja asioihin syventymiseen ja keskittymiseen. Pidän käsillä tekemistä tulevaisuudessa entistä tärkeämpänä. Huomaan, kuinka iloiseksi lapset tulevat, kun saavat jotain konkreettista itse aikaiseksi. Ei ole mitään järkeä kahlata oppikirjoja kiireellä läpi. Paljon enemmän voi oppia syventymällä tutkimaan tai tekemään jotakin itselle merkityksellistä asiaa pitemmäksi aikaan. Oppimista tapahtuu mielestäni vasta sitten, kun opittava asia koskettaa tunnetasolla ja herättää sisäisen motivaation toimia.

Toimintatutkimus on antanut itselleni paljon. Nämä muutamat vuodet ovat olleet mielestäni parhaita omalle ammatilliselle kehittymiselleni. Kaikkein tärkeintä ja parasta antia on kuitenkin ollut se, että olen saanut tutustua niin moneen uuteen ihmiseen, joiden kanssa olen jakanut kokemuksia ja oppinutkin jotain uutta. Monet keskustelut sekä toimintatutkimukseen osallistuneiden opettajien että muiden jatko-opiskelijoiden ja tutkijoiden kanssa ovat olleet itselleni tärkeitä ja merkityksellisiä. Omaa työtänikin olen kehittänyt yhdessä muiden tutkimukseeni osallistuvien kanssa. Lisäksi olen tehnyt joitain sellaisia asioita, joita en olisi uskonut uskaltavani koskaan tehdä, kuten pitänyt esitelmän kansainvälisessä Ecer-konferenssissa omalla tankeroenglannillani. Reviirini on siis laajentunut, ja olen ylittänyt itseni monella tapaa, ja huomannut, että tutkimisesta on tullut itselleni toinen kutsumus opettamisen rinnalle. Tulevaisuudelta odotankin, että voisin yhdistää tutkimisen ja opettamisen. Vaihteeksi voisi olla kiva opettaa nuoria aikuisia esimerkiksi OKL:ssa, josta sainkin virkavapaavuotenani esimakua.

Tuskastumista: -Olen sanonut sen tällä tunnilla jo varmaan viisi kertaa! -Eikun vasta kolme…Mutta ei pelkkää tuskanhikeä, vaan joskus ihan aidosta liikunnan ilosta saatua, opellakin! Norsupalloa tai rähmyä pelatessa.  Liikuttumista, kun lapset piirtävät sateenkaaren päähän aarteeksi oman kodin, perheen tai kaverin (Eikä ope edes johdatellut) Tai kun kiukkupussi antaa silittää hiuksia, tai kun puolukkaretkellä löytyy luuranko ja peikon partaa, tai kun yksi hiljaisimmista tulee sanomaan tunnin jälkeen, että koulussa on kivaa. Niin onkin!