Kerjäläinen ja jänis

elokuu 10, 2015 at 9:11 pm (Kirjat, Politiikka, Yhteiskunta)

Ostin kesälukemiseksi ruokakaupasta pokkarin. Se oli Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis. Lukukokemus oli hyvä: kirja pisti ajattelemaan, katsomaan maailmaa toisen silmin ja myös monta kertaa nauramaan ääneen. Kyrön satiiri on osuvaa, mutta ei ilkeää. Jotenkin minulle tuli mieleen Juhani Peltosen romaanit; esimerkiksi kirjan päähenkilöiden nimistä. Varsinaisesti romaani viittaa  ”postmodernisti” Paasilinnan Jäniksen vuoteen. Tarina on kuitenkin vallan toisenlainen…

Kerjäläinen ja jänis on kirja siitä, miten vaikeaa on paperittoman maahanmuuttajan tienata Suomessa rahat jalkapallokenkiin pojalleen.

Se on myös kirja…

  • pakolaisuudesta, ihmiskaupasta, kerjäläisyydestä

”Mutta kaikista huonoista tarjouksista Jegor Kugarin tarjous oli paras. Se takasi vuoden työsopimuksen, kuljetuksen pelipaikoille ja siskollekin hommia sekä bonuksena uudet hampaat ja rintaimplantit.”

”Jos unohtaa polvisäryn, pissahädän, koti-ikävän ja häpeän, tämä on maailman tylsin ammatti…Keski-ikäinen mies sylki Vatanescun päälle. Vanha nainen siunasi ja ojensi uskonnollisen lehden. Keskimääräinen työpäivän netto oli puolitoista euroa, josta euro kuului Miklokselle.”

  • väkivallasta

”Harmi vaan, että yhtenä aamuna heräsin ihan väärän irman vieretä. Isotissisen, timanttikorvakoruisen irma mölsän vierestä, joka oli meikän pomon vjatseslav mölsän muija… Tilanne ratkottiin just niinku meille oli peruskoulutuskaudella opetettu. Päädyin sidotuksi Pietarin Tattarisuolle, autokorjaamon monttuun, jonka pohjalla kepeästi häiriintynyt kaveri antoi meikälle pienen korvatillikan ja vakavia kallonvaurioita. Sen jälkeen on susipimeetä, mutta heräsin perunakellarin hajusesta sairaalasta ilman korvaa ja toista silmää.” (Jegor, ihmiskauppias)

  • pimeästä työstä

”Kolmonen ja sikari eivät aikoneet alistua suomalaiseen lainsäädäntöön, puhumattakaan ammattiyhdistysliikkeiden vaatimuksista ja luottamusmiehistä…Kuusi euroa ei liikuta suomalaista työtöntä sohvalta kuin pitkävetokupongin ääreen. Virolaisen se saa lähtemään perheensä luota, asumaan asuntovaunussa ja tekemään neljätöista tuntia päivässä.”

  • hyvän ruuan ja oikean elämänasenteen merkityksestä, humaanisuudesta

”Ming Po peri äidiltään wok-pannun ja elämänasenteen. Kaikesta selviät, älä koskaan valita, näe ihmisissä hyvä, pääset helpommalla… Sinulta voidaan viedä kaikki, mutta pidä pata mukanasi. Hyvin hautunut lihapata vie kaikkien ihmisten sydämeen……Kuuntele Pave Maijasen Pidä huolta sitten kun se ilmestyy, niin ymmärrät lopullisesti mitä tarkoitan.  

  •  yrittäjyydestä ja sen vaativuudesta

”Oli kulunut yli 20-vuotta Suomeen saapumisesta ja Ming oli nukkunut sinä aikana yhteensä seitseman ja puoli tuntia. Hänen lepopulssinsa oli satakuusikymmentä.”

  • työttömyydestä: valujista, jorseista sekä pitkään ja korkeasti koulutetuista humanisteista

” Kolmas Uskon päivittäin kohtaama ryhmä koostui pitkään ja korkeasti koulutetuista humanisteista, jotka kelpuuttivat vain oman alansa töitä. Jos oma ala oli etnografia ja erikoistumisalue Judinsalon rukinlapojen kehitys ja vaikutus 1780-luvun metroseksuaaleihin keikareihin rälssitiloilla, Usko oli aseeton. Kun korkeasti koulutetulle porukalle tarjosi sitä vapaana olevaa kerrossiivoojan paikkaa, he kysyivät, oliko kyseessä klassinen paradoksi, metafora vai stigmatisointi.”

  • suomalaisuudesta, ja varsinkin siitä, kunka  Suomi putos puusta, unohti perinteensä; alkoi syödä hernekeiton sijasta ”kinkku-kebab-chiken wings-pepperoni -roiskeläppiä” sekä rakentaa ideaparkkeja ja golfratoja luonnonsuojelualueille.
  • hieman taikuudesta ja rakkaudestakin

”Vatanescu minä olen…Kyllä minäkin olen yksinäinen…Tietenkin me voimme …Tule vain. Olet…hyvin …lämmin…”

”…ja vaikkei heistä paria tulisikaan, heillä olisi aina Kolari-Helsinki yöjunan taikuus.”

  • mediamyllytyksestä, julkisuudesta ja siitä, kuinka Vatanescusta tulee Tavallisten ihmisten puolueen puoluejohtaja

”Pikkutytöt napsivat Vatanescun päästä hiuksia, pojat ihailivat työmiehen haalaria. Vatanescu näki t-paitoja, jotka olivat täynnä hänen ja kanin kuvia. Hän näkin odotuslaiturille kyhätyt kojut, joissa myytiin Vatanesku-tuoteperheen tuotteita. Oli kaniksi pukeutuneita ihmisiä ja kerjäläiseksi pukeutuneita ihmisiä.”

”Yksin olisit pelkkä pelottava rääsyläinen. Ja kani olisi epäilyttävä tautipesä… Mutta yhdessä te olette isä Mitroakin lutuisemmat! Jumalaare…”(Simo Pahvi)

  • Erityisesti ihmisen ja eläimen ystävyydestä; Ensin kerjäläisen ja kanin ja lopuksi Ullan ja Pentin sekä kanin

”Hyvä kani kiertää, voisimme ajatella…”

Ja kyllä poika viimein sai jalkapallokengät, jopa kahdet. Onnellinen loppu siis.

”Elämä on satu” (Vatanescu)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

kestolinkki Jätä kommentti

DEJA VU`

huhtikuu 26, 2015 at 5:33 pm (Rakkaus, Välittäminen, Uncategorized)

Kirjoittaisin runon, jos voisin asettua … mutta nyt on sellainen ”kumipallona luokses pompin”-olo, että  täytyy vain huudattaa tätä Kerkko Koskinen kollektiivin biisiä: DEJA VUuuuuu! https://www.youtube.com/watch?v=SbM3QorjGVg

”Deja vu on aavistus auringosta. Deja vu on tuttu tunne onnesta. Deja vu se on merkki jostakin… Vähän ennen sadetta tunnen pisaran ja silmissäsi näen sateenkaaren taipuvan…

Tiedemiehet väittää, että se on virhe aivoissa, mutta rakkaus ei tunne tieteen lakeja…Tää on enenmmän sielujen kuin aivojen kemiaa…

Olen nähnyt sut jossain ennenkin, kun tulet lähelle sanot samaa sinäkin. Nyt, kun seisot siinä kädet lanteilla, tiedän, että olet läsnä joka solulla… Tää on enenmmän sielujen kuin aivojen kemiaa…”

Ehkä se runokin vielä joskus tulee…

kestolinkki Jätä kommentti

Vuosikatsaus 2014

joulukuu 22, 2014 at 3:24 pm (Arki/juhla, Elämä, Perhe, suku, koti, Tutkimus, Työ, Ystävät)

Vuosi 2014 oli ammatillisesti yksi elämäni merkityksellisimmistä, mutta myös vaativimmista vuosista: Siihen sisältyi tohtorin tutkinto kesäkuussa ja yliopistolehtorin sijaisuus elokuusta alkaen. Minään vuonna aiemmin en ole tehnyt näin paljon akateemisia ja kirjallisia töitä: ensin puoli vuotta väitöskirjan taiton parissa ja toinen puoli vuotta opetuksen suunnittelun, valmistelun, toteutuksen ja erittäin korkean tenttipinon parissa. Lisähaasteen työhön toivat vielä yhteisopettajuus, OPS-muutos sekä edeltäjältäni perityt opiskelijoiden rästit. Tiedän nyt, mitä tarkoittaa kokonaistyöaika.

Mennyt vuosi oli vaativa myös lähipiirissäni yllättävien terveydellisten ja taloudellisten vastoinkäymisten vuoksi. (Lisäksi vuoden 2014 maailmantilanteen katsaus vaatisi aivan oman lukunsa; tyydyn tässä vain sanomaan, ettei näin levotonta ja sotaisaa vuotta ole ollut eläissäni. Pahinta on ollut mielivaltainen julmuus, joka kohdistuu myös siviileihin, jopa lapsiin.)

Oma kujanjuoksuni liittyi väitöskirjan viimeistelyyn. Alkuvuoden ”turasin” tyhmyyttäni taittoa mahdollisimman monimutkaisella ja aikaa vievällä tavalla siirtäen paloja käsikirjoituksesta taittopohjaan copy-paste -toiminnalla kappale kerrallaan. Se oli virhe! Ja joitain paloja putosikin taitossa kömpelyyteni vuoksi. Olisi ollut viisasta pyytää apua! Myös oikoluvussa olisi ollut apu tarpeen, sillä joitain kirjoitusvirheitä löytyy vielä painetusta versiosta. Harmillista on erityisesti se, että muistan tehneeni tiettyjä korjauksia, mutta ilmeisesti ne ovat jääneet tallentamatta. Muistankin eräänä yönä hämmentyneeni jostain tallennukseen liittyvästä kysymyksestä, johon ilmeisesti vastasin väärin. Yötyö vaatii siis veronsa. Vielä suurempi virhe on kuitenkin se, että olen nyt rapumaiseen tapaan vatvonut ja valittanut ääneen tekemiäni virheitä niin, että lähipiiri alkaa jo väsyä ja kyllästyä minuun… Ja syystäkin! Olenhan tehnyt kärpäsistä härkäsiä. Mahdollinen väitöskirjani lukija ei todennäköisesti kärsi  näistä ”kärpäsen kakoista”, ehkäpä ne antavat tekijästä jopa inhimillisemmän kuvan; niin ainakin itse ajattelen nyt, kun löydän jonkun toisen työstä kirjoitusvirheitä. Joka tapauksessa; mikään ei ole tyhmempää kuin märehtiä asioita, joille ei  voi enää tehdä mitään: Se aika on kaikki pois jostakin muusta, mistä voisi olla iloa ja hyötyä itselle ja/tai lähimmäisille.

Äskeisen valitusvirren sijasta onkin syytä virittää ylistysvirsi vuodelle 2014; vaihtaa molli duuriin, sillä oikeastaanhan kaikki sujui melkein kuin ”Srömsöössä”. Olin iloinen ja ylpeä saatuani kirjan kansien väliin ja selvittyäni kaikista viime tingan deadlineistä, joiden takia piti lähes juosta. Erityisen iloinen olen siitä, että väitöskirjassani nousee esiin aktiivisten ja viisaiden opettajien ääni sekä heidän toimintansa oppilaiden parhaaksi. Toivottavasti se myös innostaisi kentän opettajia eheyttämään opetusta.

Perjantai kesäkuun 13. päivä oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä: Oli ihanaa olla ystävien, perheeni, sukulaisten, kollegojen ja yliopistoväen ympäröimänä ja juhlia heidän kanssaan erästä tärkeimmistä saavutuksistani (ja samalla vähän myös niitä pyöreitä vuosianikin). Asettamani tavoitekin väitellä alle viisikymppisenä toteutui nippa nappa ja saamaani todistukseenkin olen oikein tyytyväinen. Kiitos vielä teille, ketkä muistitte merkkipäiviäni!

Veljeni kysyi juhlien jälkeen, mitä nyt haluaisin tehdä, ja hänelle ääneen lausumani toive toteutuikin ihmeekseni heti viikonlopun jälkeen, kun menin maksamaan väitöskahveja OKL:lle ja sain yllätyksekseni samalla reissulla syksyksi töitä, jotka jatkuvat nyt myös kevätlukukaudella. Vaikka tämä yliopistolehtorin työ vaatiikin paljon, se myös antaa paljon. On ollut erittäin palkitsevaa työskennellä tulevien opettajien kanssa. Kevätlukukaudella minulla on lisäksi tavoitteena kirjoittaa ainakin yksi artikkeli, parhaassa tapauksessa kaksi. Myös se tuntuu motivoivalta ja mielekkäältä tehtävältä, ja siihen lienee myös mahdollisuus työaikana, koska opetusta on vain murto-osa verrattuna syyslukukauteen.

Tästä vuosikatsauksestani saa varmaan sellaisen kuvan, että elämäni pyörii työn (ja oman navan) ympärillä, ja totta onkin, että tunnen vahvaa kutsumusta sekä opetus- että tutkimustyöhön. Työ on myös muokannut omaa identiteettiäni paljon ja määritän oman arvoni ehkä liikaakin tekemieni töiden kautta. Vuoden iloisimmat hetket olen kuitenkin viettänyt ystävieni seurassa, esimerkiksi Tennilän tyttöjen kanssa synttäriristeilyllä Vääksyyn ja entisten koulukavereiden kanssa Lahden Yössä. Kyyneleitä olen vuodattanut menneenä vuonna lasteni huolien vuoksi, en työhuolien vuoksi. Onneksi nyt näyttää siltä, että sekä terveyteen että talouteen liittyvät huolenaiheet lähipiirissä ovat selkiintymään päin. Onkin ihana kokoontua pian yhdessä jouluaterialle tutulla kokoonpanolla ja katsoa uuteen vuoteen luottavaisesti ja uteliaasti, mitä se mahtaakaan tuoda tullessaan. Uuden vuoden lupaukseni on se, että en enää märehdi menneitä, vaan sen sijaan katson eteen päin ja lähelleni.

kestolinkki 2 kommenttia

Opiskelijoista polvi vain paranee

syyskuu 15, 2014 at 9:54 pm (Oppiminen ja opetus, Työ)

Kaksi viikkoa yliopisto-opetusta on takana ja ensimmäiset kolme luentoa pidetty opintojaksolla Yhteisöllisen oppimisprosessin perusteet. Tänään kokoontui ensimmäinen harjoitusryhmä. Ensivaikutelma aktiivisista ja viisaista opiskelijoista on vain vahvistunut, ja huomaan suorastaan nauttivani opetuksesta ja erityisesti keskusteluista tulevien opettajien kanssa. Heillä on yllättävän kypsiä mielipiteitä ja jopa realistinen kuva tulevasta työstään. Erityisen iloiseksi tulin tänään siitä, kuinka tärkeänä opiskelijat pitivät kollegiaalista ja moniammatillista yhteistyötä sekä yhteistyötä kodin ja koulun kanssa. He tuntuivat ymmärtävän, että yhteistyö ja samanaikaisopetus esimerkiksi rinnakkaisluokan opettajan kanssa on aivan välttämätöntä suurten heterogeenisten ryhmien opetuksessa. On järkevää jakaa oppilaita välillä ryhmiin esim. osaamisen mukaan, ja  siihen  tarvitaan avuksi myös koulunkäynnin ohjaajia ja erityisopettajia. Toivottavasti päättäjätkin ymmärtävät sen.

Lisäksi ilahduin tänään siitä, että opiskelijat uskovat voivansa vaikuttaa asioihin ja olla oppilaille tärkeä ihminen. Siihenhän tämä työ paljolti perustuukin. Opiskelijoilla vaikutti  olevan siis aitoa kutsumusta alalle ja  toivon todella, ettei koulumaailma sammuta sitä liekkiä ja että heitä jopa kutsumuksesta palkittaisiin. Mutta todellisuus voi olla toista…

Viime viikolla luin sanomalehdestä siitä, kuinka viimeisimmän Pisa-tutkimuksen mukaan suomalaiset koulut ovat tuloksiltaan tehokkaimpien joukossa siitä huolimatta, että luokkakoot ovat suurimpien joukossa ja opettajien palkka taas matalampi kuin monessa muussa maassa. Lähes vihaiseksi tulin siitä, kun samaisessa uutisessa arveltiin, että tehokkuus saattaisi jopa laskea, jos opettajat saisivat enenmmän palkkaa. Jotenkin kummallinen yhtälö! Jos yrityksessä joku saa tulosta aikaiseksi mahdollisimman pienin kustannuksin, saatetaan tällaisen työntekijän palkkaa jopa nostaa ja näin palkita häntä onnistumisesta, mutta tämä ajattelu ei näemmä sovikaan koulumaailmaan.

Sijaisuuteni osui haasteelliseen aikaan: OKL:lla on juuri tänä syksynä otettu käyttöön uusi opetussuunnitelma, ja monet pitämistäni opintojaksoista ovat uusia ja sellaisia, joilla on useampi opettaja. Tarvitaan siis yhteissuunnittelua eikä siihen aina tunnu löytyvän aikaa eikä välttämättä haluakaan kaikilta. Lisäksi vanhoilta opintojaksoilta tipahtelee minulle viime keväältä rästiin jääneitä suorituksia. Eli kaikki työ ei ole helppoa eikä hauskaa. Kontaktiopetus on parasta, vaikka se vaatiikin myös aikamoista pohjustusta. Minulla on lainassa iso pino kirjoja, ja tuntuu siltä, kuin suorittaisin OKL:n opintoja kertausharjoituksissa. Toisaalta on myös mielekästä lukea uudellen kehitysteorioita ym. monen vuoden  kokemuksen tuomassa valossa niin äitinä kuin opettajana. Opiskelijat tuntuvatkin arvostavan eniten juuri sitä kokemuksellista ääntä. Onneksi minulla on myös koulutyöstä paljon valokuvia, joiden avulla on helpompi esittää eri asioita. Samoin on hienoa, kun pystyn monessa tilanteessa siteeraamaan toimintatutkimukseeni osallistuneita viisaita opettajia.

Edellisellä viikolla oli myös juhlallisia ja mukavia hetkiä: Liisa Karlssonin professuuriesitelmä ja Savonlinnan kampuksen avajaiset, joihin molempiin osallistuin. Oli hienoa olla mukana tohtorikulkueessa. Se oli minulle eräänlainen siirtymäriitti. Lisäksi yhtenä päivänä retkeilin ensimmäisen vuosikurssin kanssa Luston maastossa, kun heillä oli Open Metsä-hankkeeseen liittyvä retkipäivä. Toivoisin kovasti, että voisin jatkaa  työtä jossain muodossa OKL:lla vielä tämän syyslukukauden sijaisuuden jälkeenkin. Tulevaisuus näytää, onko se mahdollista. Nyt pitää vain ottaa hetkestä kiinni ja nauttia siitä.

kestolinkki Jätä kommentti

Väitöskirja puuttuvine paloineenkin

elokuu 5, 2014 at 2:55 pm (Tutkimus)

Taiton tekeminen itse ei ollutkaan viisas ratkaisu. Huomasin vasta liian myöhään, että muutama ”lapsi (eli kappale) oli mennyt pesuveden mukana”. En varmaan olisi tätä asiaa välttämättä koskaan huomannut ilman syksyn sijaisuutta OKL:lla… mutta kun aloin suunnitella Yhteisöllisen oppimisen -kurssia  ja olisin tarkastanut väitöskirjastani, minkä kolmen tekijän varaan Wengerin käytännön yhteisö rakentuu, huomasinkin harmikseni, ettei kyseisestä asiasta kertovaa kappaletta olekaan painetussa versiossa. Kappale oli vielä esitarkastusversiossa, ja se oli tarkoitus myös siirtää varsinaiseen väitöskirjaan, mutta syystä tai toisesta  jäi  siirtämättä. Kyseisen kappaleen piti päättää luku 2.4  ja se on nyt  tässä:

Käytännön oppimisyhteisöt muodostuvat kolmen osatekijän varaan: Lähtökohtana on yhteinen pyrkimys, projekti tai ”yritys” (joint enterprise), joka on syntynyt neuvottelun tuloksena ja josta kannetaan yhteisvastuuta. Käytännön yhteisön toimintaan liittyy vastavuoroinen sitoutuminen ja yhteistoiminta (mutual engagement) sekä jaettu ”ohjelmisto” (shared repertoire): työvälineet, toimintatavat, diskurssit, rutiinit, tuotokset ja historiallisuus. (Wenger 1998, 73.) Käsillä oleva tutkimus rakentuu näiden kolmen osatekijän varaan. Yhteisenä pyrkimyksenä on opetuksen eheyttäminen, johon tutkimukseen osallistuvat opettajat sitoutuvat vastavuoroisesti ja johon pyritään yhteistoiminnallisesti. Koska olemme kaikki luokanopettajia, meillä on jaettu kokemus koulumaailmasta, sen toimintavoista, työvälineistä ym. Tämä toimintatutkimus voi siten toimia käytännön yhteisönä, jossa neuvotellaan yhteisten kokemusten merkityksistä ja rakennetaan omaa opettajaidentiteettiä.

Vaikka ei olisi pitänyt, aloin tietty etsiä sen jälkeen muitakin puutteita ja luvusta 3.5 (jota muokkasin ihan viime metreillä) oli osia liikuteltaessa  pudonnut tämä pala:

Peruskoulun opetussuunnitelman mietinnössä (197o) opetussuunnitelma määritellään laajasti käsittämään kaikki toimenpiteet ja järjestelyt, joiden avulla koulu pyrkii koulukasvatukselle asetettuihin tavoitteisiin. Riippuu paljon opettajasta, miten opetussuunnitelman tavoitteita ja sisältöjä toteutetaan ja käsitellään opetuksessa. Kelchtermansin (2009, 258) mukaan on merkitystä sillä, kuka ja millainen opettaja on. Opettaja ei kuitenkaan ole ainoa merkityksellinen tekijä opetuksen onnistumiselle, sillä opettaminen on vuorovaikutusta. Kansasen (2004, 76) mukaan oppilaan ja opettajan välinen pedagoginen suhde tähtää oppilaan parhaaseen. Opetussuunnitelma edustaa institutionaalisessa kasvatuksessa niitä arvoja, joiden varaan yhteiskunnan sen hetkinen kasvatusjärjestelmä rakentuu ja joiden on katsottu tähtäävän juuri oppilaan parhaaseen (Kansanen 2004, 76). Opetussuunnitelman määrittämä oppiaines muodostaakin kolmannen opetukseen vaikuttavan tekijän. Kun halutaan ymmärtää opettajuutta (sense of self) ja opettajien käsityksiä itsestään opettajina, vaaditaan Kechtermansin mukaan juuri opettajan, oppilaan ja opetussuunnitelman keskinäisten suhteiden tarkastelua rinnakkain (triangular of relationship). (Kelctermans 2009, 258.) Kansanen (2004, 70) käyttää tästä opetuksen osatekijöiden suhteiden tarkastelusta nimitystä didaktinen kolmio.

Lukija ei näitä kappaleita tietysti osaa edes kaivata eivätkä nämä puutteet kovin paljon haittaa kokonaisuuden ymmärtämistäkään (molempiin asioihin viitataan myöhemmin lyhyesti), mutta itseäni  on kyllä harmittanut, ettei paras versio mennyt kansien väliin.  Ja vaikka yritän olla huolellinen, vahinkoja sattuu, monesti kömpelyyttäni tai hajamielisyyttäni.  En sen vuoksi voisi missään nimessä toimia esim. lääkärinä tai sairaanhoitajana, jolloin vahingot olisivat paljon kohtalokkaampia. Jospa nyt saan rauhan tässä asiassa ja voin keskittyä uusiin juttuihin, joita OKL:n sijaisuuden myötä onkin luvassa paljon. Ja toisaalta; opinhan jotain taas kantapään kautta sekä itsestäni (puutteistani ja rasittavista luonteenpiirteistäni) että edellä mainituista asioista (Wengerin sosiaalinen teoria ja didaktinen kolmio), jotka nousivat ikään kuin uudelleen tutkittavaksi.

 

 

 

kestolinkki 3 kommenttia

Hyvän hengen ympäröimänä

kesäkuu 15, 2014 at 9:53 am (Arki/juhla, Tutkimus, Uncategorized)

Kolmastoista ja perjantai (13.6.2014) oli yksi elämäni merkityksellisimmistä päivistä; tutkimusmatkani päätös: väitös. Kolmastoista ja perjantai ei tällä kertaa ollut epäonnen päivä, vaan päinvastoin: sain kokea sellaista hyvän tahdon, ystävyyden ja yhteisöllisyyden kantavaa voimaa, jota en ollut eläissäni aiemmin kokenut. Tutkimusmatkani maalissa oli joukko ihania ihmisiä vastaanottamassa ja onnittelemassa hieman hämmentynyttäkin reissaajaa. Olin joutunut juuri maalialueella ensin vastaamaan kysymyksiin, jotka koskivat matkaani, ja ainakin joihinkin kysymyksiin pystyisin näin jälkikäteen vastaamaan selkeämmin, ja toisaalta jotakin olisin voinut jättää sanomattakin, ääneen ajattelematta. Mutta niinhän sitä sanotaan, että jälkiviisaus paras viisaus. Onneksi tämä jälkiviisauden pirulainen ei vaivannut minua ollenkaan varsinaisena koitos- ja juhlapäivänä.

Edeltävän kuukauden oli vaivannut kyllä joka-aamuinen möhkäle mahassa, joka oli pitänyt syvähengitellä pois ennen päivän tehtäviin ryhtymistä. Opettajan työssä tehtäviä riittääkin toukokuussa kiitettävästi, ja kun sen lisäksi vielä piti viimeistellä väitöskirja taittokuntoon ja tehdä juhlajärjestelyjä, koin ajoittaista pelkoa siitä, että en selviydy kaikesta. ”Konosetkin” tein viimeisen kilometrin paikkeilla, kun vatsatauti iski reilu viikkoa ennen väitöstä Joensuussa, yliopiston Aura-ravintolassa, sen jälkeen, kun olin luovuttanut rehtorille väitöskirjani ja odottelin kuvausta väitöstiedotetta varten. Aura-ravintolan lattia sai hetkeksi kirjavamman laatoituksen. Onneksi tukenani oli ihana naapurini, tutkimusryhmäläiseni, joka oli tarjonnut kyydinkin Joensuun reissulle ja jota ilman en olisi siitä reissusta kotiin selvinnytkään. Ja täytyy kehua myös yliopiston valokuvaajaa, joka onnistui nappaamaan pahoinvoivasta ihmisestä niinkin hyvän kuvan.

Pahin jännitys kuitenkin haihtui juuri sopivasti väitöstä edeltävänä päivänä, kun yht´äkkiä tajusin, että minulla on seuraavana päivänä tilaisuus, kertoa kuulijoille, mitä me toimintaryhmäläiset teimme ja koimme. Olin ryhmämme edustaja. Lisäksi lektiossani pystyin nostamaan luokanopettajan äänen kuuluviin esittämällä suoria sitaatteja, joita olin litteroinut kokoustallenteista. Tämä tehtävä yhteisen asian edustajana antoi voimaa ja draivia tulevaan koitokseen. Vastaväittäjänä toimi Hannu L.T. Heikkinen Jyväskylästä ja hän kokeneena vastaväittäjänä rakensi väitöksestä yleisöystävällisen, jopa viihdyttävän.

Vaikka osallistunkin mielelläni  sosiaalisiin tapahtumimiin; muiden juhliin ja bileisiin, en ole aiemmin nauttinut ajatuksesta olla juhlien keskipiste. Mutta 13.6.2014 yllättäin nautin siitä täysin rinnoin. Tunsin, kuinka sain kantavaa voimaa  ympärilläni olevista ihmisistä, jotka kaikki tuntuivat toivovan ja toivottavan minulle kaikkea hyvää. Jokaisen ihmisen pitäisi saada edes kerran elämässään kokea sama. Monestihan kauniita sanoja sanotaan vasta haudalla. Kaikki puheet olivat koskettavia. Saimme sekä nauraa että itkeä. Kalapuikko -käsite sai karonkassa aivan uuden merkityksen. Selitys sille: Kun harjoittelin omaa karonkkapuhettani, jossa kerroin mm. antaneeni pääohjaajalleni (joka on myös kalamies) kalapuukon lahjaksi kiitoksena kaikesta, sanoin vahingossa kalapuukon asemasta kalapuikko. Nauroimme tyttäreni kanssa, ja hän keksi, että jos liikutun liikaa puheeni aikana (johon minulla on taipumusta) niin minun pitää vain muistaa mielessäni kalapuikko. Kerroin tämänkin, ja kalapuikkoa huudeltiinkin eri taholla useampaan otteeseen illan aikana.

Karonkka oli ravintolakoulu Paviljongissa, jota voin suositella kaikille Savonlinnassa reissaaville ruokapaikkana. Menu oli erinomainen. Ruokailun jälkeen nuorimmat tyttäreni soittivat; toinen pianoa, toinen viulua, ja sen jälkeen esiintyi opiskelijaduo Preerian lapsista, joka soitti toivemusiikkiani. Illan päätteeksi pistettiin vielä disco pystyyn. Oli hauskaa bailata kavereiden kanssa! Ja jatkoilla oli yllättäin tällainen olut tarjouksena:

Kuva: ♥ Kiitos Päivi  ♥

Kuva on näköjään poistettu, kun se oli olutmainos, jossa luki: Ootko koskaan mennyt sekaisen Päivistä….

 

 

SUURKIITOS KAIKILLE TEILLE IHANILLE IHMISILLE, JOTKA JAOITTE YHDEN ELÄMÄNI TÄRKEIMMISTÄ PÄIVISTÄ!

 

kestolinkki Jätä kommentti

Merkityksellinen aamu

Touko 4, 2014 at 10:23 am (Aika, Elämä)

Palasin juuri kotiin maailman suurimmasta puukirkosta, messusta, jossa monet elämäni langat yhdistyivät. Kokemus oli ihmeellinen. Kotiseurakuntani Kerimäen vieraana oli Hollolan kirkkokuoro. Hollola oli kotiseurakuntani elämäni ensimmäiset 27 vuotta. Tänään sain siis kuulla yhtä aikaa molempien kotiseurakuntieni kuorojen laulua.

Hollolan kirkkokuorossa lauloi edelleen entinen opettajani, jonka tilalle minut valittiin ensimmäiseen virkaani vuonna 1989. Muistan hyvin, kuinka sain Anjalta opastusta ja avaimet käteen vanhaan kotikouluuni. Anjaa, jos ketä voi kutsua Grand Old Ladyksi: askel oli edelleen reipas, mieli virkeä  ja ääni kirkas, vaikka ikää tulee tänä vuonna 85 vuotta täyteen. Kuorossa lauloi myös Pirjo, joka koulutti meitä tyttökerhon ohjaajia 1970-80-luvun vaihteessa. Muistan teehetket Pirjon kotona. Ex-appiukkonikin  tenori soi kirkossa tänään komeasti, ja lauloi kuorossa myös entinen käsityön opettajanikin. Kanttorina oli Sinikka, jonka elämän polut ovat risteilleet, kuten minunkin, sekä Kerimäellä että Hollolassa. Syntyperältään kerimäkeläinen Sinikka toimi kanttorina Hollolan seurakunnassa nuoruusvuosinani, mutta  muutti takaisin Kerimäelle juuri sinä vuonna, kun häitämme vietetiin Hollolan kirkossa elokuussa 1986. Pappina toimi tänään Kerimäen seurakunnan Pentti Liukkonen, jonka setä Liukkonen vaikutti aikoinaan Hollolan seurakunnassa ja on muun muassa kastanut ja päästänyt minut ripiltä.

Huomasin tässä tällä viikolla, että olin 25-vuotias, kun noin 25 vuotta sitten aloitin Hollolassa opettajana. Nyt 25 vuoden jälkeen valmistun pian tohtoriksi: väittelylupa on jo myönnetty. Tämä iso asia on alkanut kovasti jännittääkin ja herään aamulla epämääräiseen painon tunteeseen. Kun tänään mietin näitä kaikkia risteileviä polkuja,  kuuntelin kuorojen laulua, päivän tekstejä ja saarnaa, minulle tuli jotenkin luottavainen ja turvallinen olo.   Tunne vielä vahvistui, kun liityin lopuksi Kerimäen ja Hollolan kuorojen seuraan ja kuuntelin heidän kanssaan Sinikan opastuksen maailman suurimman puukirkon rakennusvaiheista. Eikä kirkkoreissuni olisi voinut paremmin päättyä, kun lauloimme päätteeksi vielä lempivirteni Soi kunniaksi luojan. Kaikella on aikansa ja tarkoituksensa.

kestolinkki Jätä kommentti

Luonnon laki

maaliskuu 1, 2014 at 5:11 pm (Kirjat, Politiikka, Yhteiskunta)

Luin pitkästä aikaa romaanin: Hotakaisen Luonnon lain. Hotakainen käsittelee kirjan henkilöiden kautta ajankohtaisia teemoja: hyvinvointivaltion kriisiä, hoitoalan kuormituksen lisääntymistä, omaishoitajuutta, pienyrittäjyyttä, veronkiertoa, homoutta, pakolaisuutta… ja onnistuu melko hyvin nivomaan nämä kaikki teemat samojen kansien väliin. Selvästikin ”pää on ruuma. Sinne on lastattu vaikka mitä.”

Minua miellytti erityisesti se, että Hotakainen ei ajattele mustavalkoisesti, vaan harrastaa dialektiikkaa ronskilla huumorillaan höystettynä. Kirjan päähenkilö, liikenneonnettomuudessa pahoin loukkaantunut maalämpöyrittäjä Rautala, asettaa vastakkain tarkasteltavaksi ja pohdittavaksi eräänlaisia ääripäitä, varsinkin keskusteluissaan vihreän tyttärensä kanssa: ”Kaikessa on ristiriita. Kaunis sana. Jeesus riippui ristillä ja sen jälkeen on riidelty, roikkuiko turhaan. Siitä se sana tuli. Ristiriita. Onko se niin vaikea käsittää, että koko elämä koostuu ristiriidoista, kompromisseista ja vääristä suksivalinnoista. Minä sanon suoraan, etten välitä luonnosta paskaakaan, kun ajan isää ja äitiä katsomaan. Julkisilla se matka kestäisi vuorokauden … Sinullahan ei ole riittänyt laatuaikaa mummolalle, kun on päällä se vaalikampanjan virittely, jonka pääteema on suvaitsevaisuus. Ei riittänyt silloinkaan, kun mummi sai aivohalvauksen. Silloin olit vapauttamassa niitä minkkejä…”

Mummo vai minkki? Onneksi loppuratkaisu tuo kaivatun sovinnon, kun tyttären vauvan ympärille kokoontuu sekalainen sakki: ” He katsoivat entistä ja uutta elämää vuorotellen ja yhtä aikaa ja mitä näkivät, yksityiskohdissa kaiken.

Erilaisia todellisuuksia herättää ajattelemaan myös Rautalan oven taakse ilmestynyt sisällissotaa paennut plan-kummipoika Badu:

–      Nyt se on Badu niin, että tulit huonoon aikaan. Nyt on lama. Hallitus leikkaa joka asiasta.

–      Että voi, voi. Hallitus leikkaa. Tulee pipi. Täällä paha hallitus ei tule ovesta sisään ja silvo…

Kirjan näyttämönä toimii eniten sairaalahuone, ja eräs päähenkilöistä onkin parikymmentä vuotta sairaanhoitajana työskennellyt Laura, jonka pakopaikka tauoilla on Megadeathin musiikki  kuulokkeissa. Työ on ”sietämistä ja hoitamista. Näitä kahta tulee mitta täyteen. Ei saisi, mutta tulee.” Kamelin selkä katkeaa yllättäin Lauran lyödessä potilastaan Rautalaa, kun tämä sanoo Lauran hengityksen haisevan. ”Se lyönti kyti minussa. Tarvittiin vain tulitikku. Pahanhajuinen hengitys.” Rautala ei nosta asiasta syytettä, mutta sen tekee hoitajia huoritteleva huonetoveri Niittymäki.

Laura tyhjentää päänsä paperille, kun virkamies pyytää selostamaan laveasti tapahtuneen rikkeen. Minua kirjassa koskettikin erityisesti juuri tämä hoitoalan ihmisen tilitys. Laura ei ole koskaan osannut sanojensa mukaan kirjoittaa aineita. Opettaja oli haukkunut kaikkien kuullen Lauran aineen, kun hän oli kirjoittanut aiheesta Liikenne ennen ja nyt: Liikenne ennen oli erilaista. Nyt tulee tilanteita enemmän eteen. Laura aloittaa tämänkin ”aineensa”, selvityksensä tapahtuneesta näin: Hoitotyö ennen oli erilaista. Nyt tulee tilanteita enemmän eteen… Eräänlaisena kannanottona voisin itsekin lopettaa tämän kirjaesittelyn siteeraamalla Lauraa: Opettajankin työ ennen oli erilaista. Nyt tulee tilanteita enemmän eteen.

kestolinkki 1 kommentti

Entä sitten?

joulukuu 6, 2013 at 7:04 pm (Tutkimus, Työ)

Rapu on ollut kuorensa sisällä hiljaa jo pitkään. Sakset ovat askaroineet väitöskirjaa viimeistellen. Ja sitten yht`äkkiä, yllättäin, käynnistyi varsinainen synnytys ponnistuksineen, hieman etuajassa niin kuin aikaisemmatkin synnytykseni. Nyt on tuoreet kolmoset kapaloitu paketteihin ja lähdössä esitarkastukseen. En ole kovin huolissani siitä, kuinka monta pistettä tälle tullaan antamaan, sillä uskon, että lapseni on joka tapauksessa elinvoimainen; saihan se napanuorallansa niin paljon elävää ravintoa ympäriltään ja sen kasvua oli edesauttamassa ryhmä ammattilaisia. Oikeasti tämä lapsi ei ole vain minun lapseni, vaan meidän koko ryhmän, siis toimintatutkimusryhmän yhteinen (jos nyt metaforien sijasta puhuttaisiin asioista välillä jo niiden oikeilla nimillä).

Minun pitäisi tietysti olla tästä kaikesta onnellinen, ja niin olenkin, mutta siitä huolimatta tunnen myös sellaista, mitä en aikasempien lasteni, kolmen tyttäreni, synnyttyä tuntenut; nimittäin synnytyksen jälkeistä alakuloa. Onko se kenties luopumisen tuskaa siitä, ettei sydämeni alla enää syki jotakin uutta ja kasvavaa, jota minun on herkeämättä ruokittava?

Vielä pari viikkoa sitten Kasvatustieteen päivillä en tajunnut, että lapsen päästö maailmalle olisi niin lähellä. Sen sijaan kuljin ”vatsa” pystyssä ylpeänä ja onnellisena, kun sain tilaisuuden kätellä tulevan lapseni ”esi-isää”,  osallistavan toimintatutkimuksen gurua Stephen Kemmisiä, joka oli keynote -puhuja kyseisillä päivillä. Tunsin, kuinka ympyrä oli sulkeutumassa, kunnes sitten jo seuraavalla viikolla alkoivatkin  poltot ja minulle tuli hätä siitä, onko lapseni ulkoasu kunnossa, kun ensilumikin satoi maahan.

Syynä siihen, että tunteeni ovat nyt näin ristiriitaiset, on varmasti se, että tähän lapseen latautuu niin paljon merkityksiä. Se sai alkunsa keskellä yksityiselämäni kriisiä. Oikeastaan se oli lääke kriisiin; jotakin yhtä aikaa rauhoittavaa ja piristävää, jotakin, johon saatoin uppoutua. Sen tiimoilta tutustuin itselleni merkityksellisiin ihmisiin, joista monesta tuli jopa ystäviäni. Pääsin myös kokeilemaan siipiäni yliopisto-opettajanakin. Opin paljon uutta. Mutta entä nyt? Mitä sitten, kun lopulliset tarkastukset on tehty? Sitten, kun lapsi ja minä olemme ”valmiita”? Valmiita mihin?

Suren jo sitä, että en välttämättä enää sen jälkeen saa olla osa yliopistoyhteisöä, jonka koin itselleni erittäin stimuloivana yhteisönä. Kasvatustieteen päiville aion kyllä jatkossakin osallistua, vaikka siihen ei mitenkään työnantajan puolelta kannusteta, saati tueta. Tänäkin vuonna jouduin ottamaan palkatonta virkavapautta opettajan virastani, vaikka esittelin Jyväskylässä opettajien ammatillista kehittymistä edistävän toimintatutkimuksen tuloksia. Luokanopettajakoulutus on ollut jo yli kolmekymmentä vuotta masteritutkintoon tähtäävää, mutta silti tutkimusta ei koulutuksen jälkeen nähdä kentällä mitenkään opettajan ammattiin kuuluvaksi eikä tutkimukseen toisaalta paljon tilaisuutta ja mahdollisuuksia olekaan nyt, kun byrokratia on vain lisääntynyt ja opettajan työ kuormittuu paljon sellaisella, mikä ei mitenkään edistä perustehtävän hoitamista, lasten oppimista tai hyvinvointia. Siteeraan lopuksi tutkimukseemme osallistunutta ”Miaa”:

Työnkuva ei ole koskaan ollut pelkkänä opettajana toimimista, mutta 15 vuotta sitten  sai suurimman osan ajasta olla opettaja ja tehdä vain ja ainoastaan kasvatus- ja opetustyötä. Sitten pikkuhiljaa opettajille lisättiin ”pikkujuttuja”, jotka varastavat aikaa oppilailta, opetukselta ja ennen kaikkea suunnittelulta. Pitää täyttää tilastoja, kierrättää laskuja, suunnitella opseja, tietoturvastrategioita, kriisisuunnitelmia, paloturvallisuutta ja yleensäkin kaikkea maan ja taivaan väliltä, mikä vain sivuaa        jollakin tavalla koulua toimipisteenä, kunnan yksikkönä, työpaikkana tai lasten päiväsäilönä. (Mian narratiivi)

kestolinkki Jätä kommentti

Terveisiä Puumalan lähistöltä

heinäkuu 2, 2013 at 6:34 pm (Aika, Elämä)

Vielä eilen pystyin elämään illuusiossa, että Niihin Pyöreisiin ikävuosiin on noin kaksi vuotta, mutta ylihuomenna on todettava, että niihin on enää vain alle vuosi. On ikävää, että oma ikä alkaa merkitä jotain ikävää. (Mikähän on muuten noiden sanojen etymologia?) Vaikka toisaalta: Vanheminen on ainoa tapa elää kauemmin. (Francois Auber, kirjassa:  ”Mikä vitsi! Minäkö 50-vuotias? ) Kirja osui silmään tänään kirpparilla ja ostin sen, sillä minulla on tapana ennakoida asioita. Johtuu varmaan siitä, että ennen sanottiin, kun  joku täytti esimerkiksi 20 vuotta, että nyt sitä ollaan sitten kolmannella kymmenellä.

Hassuinta on, että todellakin haluan olla elänyt ja kokenut kaiken sen, mitä olen tähän asti saanut elää ja kokea, mutta haluaisin silti olla juuri nyt kymmenen vuotta, ellen viisitoistakin, nuorempi… Siihen on monta syytä:

Ensinnäkin se niin sanottu henkinen ikäni ei todellakaan ole pysynyt ikävuosieni tahdissa, ja siitä taas seuraa esimerkiksi se, että kiinnitän valitettavasti huomioni itseäni selvästi nuorempiin miehiin. Asiahan ei olisi mikään ongelma, jos olisin noin 50-vuotias mies ja tuntisin vetoa nuorempiin naisiin, mutta toisin päin ikäero on edelleen kaikista puumanaisistakin huolimatta vieläkin hieman tabu tai ainakin asia, jolle saatetaan vähän naureskella. Oma teoriani siihen, että niinkin monet tuttavapiirini noin 50-vuotiaat miehet seurustelevat itseään selvästi nuorempien naisten kanssa on se, että mies haluaa edes elää  siinä toivossa, että hänen siemenensä voisi vielä itää. Tuure Kilpeläinen laulaa muuten aika osuvasti miehen vuosista:”Se näyttää jätkät kellistin: kyytiin kauniin nuoren sellistin”.
Ja kai se voi olla noin naisillakin.

Toinen syy on fyysinen: ”Olet 50-vuotias, kun varpaankyntesi ovat kauempana kuin ennen”. Totta: Ennen olisin voinut pureskella varpaittenikin kynsiä, mutta nyt en enää  taivu. Nyt en ole liian levoton, vaan sen sijaan liian kankea lootusasentoon, joka ennen oli mieliasentoni. Näyttää siltä, että ”lähestyn ikää, jolloin voi harrastaa vain yhtä urheilulajia. Sitä kutsutaan rillien metsästykseksi”. (Lordi Grey) Lisäksi olen alkanut suhtautua ulkonäkööni kriittisemmin kuin aikaisemmin, jolloin en paljon sitä edes ajatellut, joten senkin vuoksi olisi armollista seurustella toisen ikänäöstä kärsivän kanssa…

Kolmas syy siihen, että kertynyt ikä harmittaa on se, että haluaisin ehtiä vielä tehdä niin paljon! Paljon enemmän kuin ehkä on mahdollista. Huomaan, että elämä on yllättävän lyhyt. Juuri kun pääsee vauhtiin, alkaa eläkeikä, tai ainakin ikärasismi, häämöttää.

Neljäs syy, josta myös huomaan ikäni hieman harmittavallakin tavalla on se, että olen alkanut taivastella nuoria ihmisiä. Tekisi mieli esimerkiksi virittää piikkimatto kaahaaville mopoille ja tunnustan näyttäväni kaahareille myös keskisormea. (Ja tämähän taas on jo merkki siitä, että alan olla jo niitä mummoja, jotka kulkevat omia teitään..etuilevat jonossa eivätkä välttämättä noudata käyttäytymissääntöjä muutenkaan) Lisäksi kummastelen nuorten ihmisten musiikkimakua! Se on joidenkin kohdalla mennyt ihan omituiseen suuntaan! Muistan kuinka naapurin tytön kanssa joskus teineinä mietimme, alammeko vanhoina kuunnella iskelmää niin kuin vanhempamme. Emme alkaneet, mutta sen sijaan monet alle 30-vuotiaat laulavat nykyään sitä. Tänään kuulin radiosta, että 35-vuotias Heidi Kyrö on perustanut omasta iskelmäurastaan kertovan museon! Eli tässä käy nyt sitten niin, että omat vanhempamme ja lapsemme ovatkin yllättäin enemmän samalla aaltopituudella kuin me harmaat keski-ikäiset ”punkkarit” kumpienkaan kanssa.

Noo, kirjoitin nyt ikääni nähden hieman lapsellisesti, myönnetään.  Saatoin olla ärsyttäväkin ja kuulostaa jopa katkeralta, vaikka siihen ei oikeasti mitään syytä olekaan. Päinvastoin! Oikeasti olen kyllä kaikista vuosista kiitollinen ja erityisesti kaikista niihin vuosiin liittyvistä ihmistä. Toivonkin, että vanhemmiten käy niin, että yksi vuosi alkaa tuntua samalla tavalla pitkältä kuin se tuntui lapsena. Se on merkki siitä, että osaa tarttua siihen paljon puhuttuun hetkeen, joka on nyt eikä vasta huomenna.

kestolinkki 2 kommenttia

Next page »