Lisäys tilastoihin

tammikuu 30, 2009 at 11:19 am (Ihminen, Runot) (, )

Tämän päiväinen szymborska kertoo jotain meistä ihmisistä? Osuisiko suurin piirtein kohdalleen?

”Sataa ihmistä kohti kaiken paremmin tietäviä – viisikymmentäkaksi,

jokaista askelta epäröiviä -lähes kaikki loput,

valmiita avunantoon, mikäli se ei vie kauan – jopa neljäkymmentäyhdeksän….(katkelma)

(jatkuu)….onneen kykeneviä – korkeintaan vähän yli kaksikymmentä,

vaarattomia yksinään joukossa villiintyviä -varmasti yli puolet,

julmia, kun olosuhteet siihen pakottavat – parempi ettei sitä tiedä edes likimääräisesti,

vahingosta viisastuneita -ei juuri enempää kuin vahinkoa ennen,

vain materiaa varten eläviä – neljäkymmentä, vaikka tässä haluaisin olla väärässä,

kokoon kutistuneita, kivuista kärsiviä taskulamputta pimeään joutuneita- kahdeksankymmentäkolme ennemmin tai myöhemmin,

myötätunnon arvoisia – yhdeksänkymmentäyhdeksän

kuolevaisia – sata sataa kohti. Määrä joka ainakaan vielä ei ole muuttunut.

 (Szymborska, Kokoelmasta Hetki 2002)

Aika veikeitä ja osuvia, vai mitä?

kestolinkki 2 kommenttia

Hieman sielusta

tammikuu 29, 2009 at 12:49 pm (Runot, Sielu) (, )

Naapurin naisten vuotuiset runolliset kahvittelut lähestyvät,  ja etsin sinne evästä tällä kertaa puolalaisen runoilijan Wislawa Szymborskan runokirjasta. Runot ovat suomentaneet Martti Puukko ja Jarkko Laine. Sadasta szymborskasta valitsin viisi ja seuraavassa viidessä blogikirjoituksessani saakin olla äänessä toinen rapu (s. 2.7. 1923) runojensa välityksellä:

”Sielu on olemassa silloin tällöin. Kenelläkään ei ole sitä aina ja ikuisesti.

Päivä toisensa vuosi toisensa jälkeen saattaa kulua ilman sitä.

Joskus vain ihastuksen ja lapsuuden pelkojen aikana se pesiytyy pidemmäksi aikaa. Joskus vain silloin kun hämmästyen huomaamme tulleemme vanhoiksi….(katkelma)

…Se on valikoiva: se ei mielellään näe meitä suuressa joukossa, valtataistelumme ja pyyteemme ovat sille vastenmielisiä.

Ilo ja suru eivät ole sille kaksi erillistä tunnetta. Vain silloin kun ne ovat yhdessä se on läsnä.

Voimme luottaa siihen silloin, kun emme ole mistään varmoja mutta kaikesta kiinnostuneita.

Materiaalisista asioista heilurikellot ja peilit ovat sille mieleen; ne kun tekevät työtä silloinkin, kun kukaan ei katso.

Se ei kerro mistä se tulee ja milloin se katoaa jälleen, mutta se selvästi odottaa sellaisia kysymyksiä.

Näyttää siltä, että aivan kuten me tarvitsemme sitä, sekin tarvitsee meitä johonkin.”

PS. Olisipa kiva yllätys, jos joku sanoisi jotain…(vaikka vain ”ihan kiva”/”kamalaa bullshittiä, lisää samanlaista”)Vielä hienompaa olisi, jos joku kommentoisi, missä on sielun tavoittanut tai mikä säkeistä kosketti.Kun on tottunut luokassa pariinkymmeneen ilman pyyntöäkin kommentoivaan, tuntuu tämä yksinpuhelu joskus oudolta…

kestolinkki 6 kommenttia

”Flow”

tammikuu 28, 2009 at 7:54 pm (Sielu, Toiminta) ()

Virta tempaa mukaansa… Peli vie mennessään… (Gadamer). Itsekin olen nyt saanut tuta, mitä se ”flow” parhaimmillaan/pahimmillaan tarkoittaa. Kun kuopus lähtee kouluun asetun koneen ääreen kirjoittamaan, lukemaan ja tutkimaan, ja monesti havahdun vasta siihen, että ovi käy ja kuopus tulee koulusta ja nälkä kurnii omassa mahassa. On toisaalta ihana uppoutua niin, ettei huomaa ajan kulumista, mutta palautuminen maan pinnalle takaisin kestää jonkin aikaa (mikä maa, mikä valuutta?) ja läheisten saattaa olla vaikeuksia saada heti yhteyttä, eikä soppakattilaa sovi unohtaa hellalle kiehumaan..

kestolinkki Jätä kommentti

Syntyisiköhän pienistä puroista jo iso virta?

tammikuu 26, 2009 at 1:23 pm (Opetuksen eheyttäminen) ()

Tuntuu mukavalta kuulla ja lukea eri tahoilta kannanottoja, jotka tukevat  omaa tutkimustehtävääni nostaa aihekokonaisuudet ja opetuksen eheyttäminen esiin opetussuunnitelmasta. Erityisen hienoa oli osallistua joulukuussa Otavan opiston ilmiöpohjaisen oppimisen pajaan. Siellä oli tekemisen meininki! Ilmiöpohjaisessa oppimisessa reaalimaailman ilmiöitä käsitellään kokonaisvaltaisesti ilman keinotekoisia oppiainerajoja. Nykyisen koulujärjestelmän ainejakoinen rakenne vain on valitettavasti monesti este, tai ainakin hidaste, toteuttaa ilmiöpohjaista opetusta ainakin yläkoulun ja lukion puolella. Aineenopettajakoulutus ja lukujärjestykset takaavat valitettavasti vanhan järjestelmän pysyvyyden. Tällä ylemmällä tasolla eheytetty opetus vaatii nykymuotoisessa koulussa yhteistyötä ja yhteissuunnittelua, mikä saattaa tuntua opettajista ylivoimaiselta lisätyöltä ja kuormitukselta.  Mutta meillä luokanopettajillahan sen sijaan on erittäin hyvät mahdollisuudet eheyttää opetusta ja luopua oppikirjajohtoisesta koulunkäynnistä! Harmi vain, että opettajankoulutus myös luokanopettajille noudattaa pitkälti oppiainejakoista opiskelua…

Oulun yliopiston professorit Pentti Hakkarainen ja Timo Järvilehto kirjoittivat Helsingin sanomien ”Vieraskynässä” 24.1., että yhteisöllisyys vaatii koulun koko toimintamallin uudistamista. He kritisoivat sitä, että oppiminen ymmärretään käytännössä yhä tiedon siirtämiseksi, vaikka OPS:n perustana onkin virallisesti konstruktivistinen oppimiskäsitys, jonka mukaan oppilas rakentaa tiedon omassa toiminnassaan. Oppimiseen ei riitä oikeiden vastausten antaminen kirjan tehtäviin, kokeisiin ja opettajan  kysymyksiin. Hakkarainen ja Järvilehto esittelevätkin Japanin koulumallia, jossa on luovuttu suorittamisesta. Oppiaineiden ja opetussuunnitelman sijasta oppimista jäsentävät koko yhteisölle yhteiset teemat. Jospa niin on vielä joskus täällä Suomessakin!

kestolinkki Jätä kommentti

Once

tammikuu 24, 2009 at 1:20 pm (Elokuvat, näytelmät, televisio, Rakkaus, Välittäminen)

Voi, miten hyvä mieli tuli eilen katsomastamme elokuvasta Once. Siinä on pieniä kappaleita (kirjaimellisesti) irlantilaisen katusoittajan ja  Tsekeistä maahan muuttaneen nuoren äidin elämästä. Elokuva onnistuu aidosti kuvaamaan hetkiä, jolloin syntyy musiikkia ja rakkauttakin. Sympaattisen elokuvan henkilöt välittävät toisistaan. Once again, please!

Ja voi hurja, mitä dramatiikkaa tänään jäällä !! (Korpi, Lepistö, Pöykiö) Ilon ja pettymyksen kyyneleitä.  Taitoluistelu on  herkkä laji, se on kanssa kerrasta  ja hetkestä kiinni. (Olinkohan liian jyrkkä  jäähallien tuomitsemisessa ylipäätään…)

kestolinkki Jätä kommentti

Mitä onkaan sananvapaus?

tammikuu 22, 2009 at 12:53 pm (Politiikka, Yhteiskunta, Sananvapaus)

Kotikunnassani on ollut kuumana perunana jo muutaman vuoden jäähallihanke. Ehdin jo huokaista helpotuksesta ennen kuntavaaleja, kun paikallinen yritys vetäytyi hankkeesta ja esillä oli oman kansanedustajamme tarkat laskelmat mahdollisen hallin kannattamattomuudesta. Olin siis aivan varma, ettei sellaista suurta rahanreikää rakennettaisi kuntaamme tällaisena aikana, kun peruspalveluistakin joudutaan tinkimään ja kun keskuskoulumme oli juuri paljastunut homekouluksi, jonka korjaukset vievät paljon rahaa. Lisäksi uusien jäähallien rakentaminen kaiken kaikkiaan on mielestäni ekologisesti väärin. Globaalisti ajatellenhan on ihan järjetöntä, että maassa, jossa on neljä vuodenaikaa (ainakin vielä Itä-Suomessa) rakennetaan jäähalleja ja hiihtoputkia, samaan aikaan kuin jossain päin maailmaa, ja omassakin  maassa, kärsitään köyhyydestä, puutteesta ja hädästä. Mutta hallia päätettiin  kaikesta huolimatta käydä rakentamaan.

Kuntamme rehtorit lähettivätkin  omissa nimissään opetusministeriölle kirjeen, jossa he selvittivät, ettei kouluilla ole nykyisessä taloudellisessa tilanteessa mahdollisuutta käyttää hallia liikuntatunneilla (välimatkatkin kouluilta vaatisivat joko kyydityksen hallille tai muita erityisjärjestelyjä) Kirjeessä tuotiin myös esiin koulujen remonttitarpeet ensisijaisina ”sijoituskohteina”.

Tämä kirje kärjisti tilanteen kunnassamme niin, että rehtorit joutuvat tiukkaan puhutteluun, jonka pitävät kunnanjohtaja ja koulutoimenjohtaja. Keskuskoulun, oman kouluni, rehtori leimattiin varsinaiseksi syntipukiksi, olihan kirjeen lähettäminen hänen ideansa. Hänen menettelynsä oli kunnanhallituksen mielestä erityisen moitittavaa. Hänen todettiin ylittäneensä toimivaltansa, ja jopa kirjallisella varoituksella uhkailtiin. Lehtitekstissä käytettiin sanaa kurinpitotoimet.

Mitä siis on sananvapaus, jos kunnan viranhaltija ei saa tuoda esiin oman yksikkönsä etua perustellusti? Luulisi, että hänellä on siihen jopa velvollisuus. Rehtorimme oli ollut  yhteydessä lakimiehiinkin, joiden mukaan kirjeen lähettäminen oli aivan laillista toimintaa. Eletäänkö me vielä demokraattisessa vapaassa maassa? (Kummastuttaa sekin, että kuntavaalin tuloksesta huolimatta sama vanha systeemi näyttää pyörivän, vaikka vaalituloksen perusteella olisi voinut odottaa toisenlaisiakin kokoonpanoja) Ja entäs nyt, kun oppilaat lukevat lehdestä kirjaimellisesti, miten rehtoreita moititaan ja rangaistaan kurinpidollisilla menetelmillä. Jonkun olisi hyvä kertoa, että se johtuu vain siitä, että he sanoivat oman mielipiteensä, jonka arvelivat olevan myös oppilaan edun mukainen.

kestolinkki Jätä kommentti

Vastatuuleen

tammikuu 20, 2009 at 9:54 am (Luonto, ympäristö, maisema, Työ)

Olen käynyt retkiluistelemassa muutaman kerran lajiin hurahtaneen mieheni kanssa. Keskellä järven selkää tuntee itsensä sekä pieneksi että vapaaksi. Erityisesti siellä jäällä huomaa, mikä merkitys on tuulensuunnalla. Mutta niin mukavaa kuin myötätuuleen lasettelu onkin, toisaalta vastatuulessa on oma viehätyksensä. Joutuu oikeasti ponnistelemaan ja tekemään töitä päästäkseen määränpäähän. Maalissa ponnistelun jälkeen maistuukin lämmin mehu ihan toiselta kuin vapaakyydin saattelemana. Pari vuotta sitten ostin itselleni pienen naivistisen  taulun, jossa tyttö seisoo tukka hulmuten katse vastatuuleen, vierellä on vielä pari kanaa, joista olen haaveillut…Ei siis ihme, että tämä taulu pysäytti minut näyttelyssä ja ”vaati” päästä mukaan. Se on mun voimakuva.

Ponnistelusta ja vastatuulesta tuli mieleen parin viisaan kollegan kommentit siitä, kuinka tärkeää olisi opettaa lapset tekemään töitä. ”Työ tekijäänsä kiittää” sanoo vanha kansakin.  ”Ahkeruus on ilomme ja laiskuus intohimomme” sanoo äitini  kihlattukin viisaasti.

kestolinkki Jätä kommentti

Mitä on äidin kieli?

tammikuu 16, 2009 at 10:46 am (Dialogi, Rakkaus, Välittäminen) ()

Sanotaan, että lapselle ei  saa ”lässyttää” tai leperrellä. Itse olen käytännössä toiminut täysin vastoin tätä ohjetta. Olen puhunut jokaiselle lapsellemme kieltä, jota ymmärtävät vain asianomaiset. Se koostuu äänneyhdistelmistä, joista ei muodostu minkään maan kieltä. Se syntyy juuri siinä tietyssä  tilanteessa, eikä sitä voi toistaa samalla tavalla uudestaan. Mielestäni se on tärkeä kieli, enkä usko, että siitä olisi mitään haittaa. (Täytyy tosin kyllä tunnustaa, että kaikki lapset ovat käyneet puheopetuksessa…, mutta näyttäisi kuitenkin siltä, että oppiaine äidinkieli sujuu jokaiselta erinomaisesti.)

Pahnan pohjimmainen kuopus saa nauttia tästä kielestä pisimpään ja luultavasti vielä pitkään, sillä se kohdistuu enimmäkseen aina perheen nuorimpaan ja ”helluimpaan”. (Meille kun ei voi karvaisia lemmikkejäkään hankkia allergian takia) Tämän ekaluokkalaisen päivä alkaa sillä, että jo häntä herättämään mennessäni, rappusissa, aloitan näiden äänneyhdistelmien ”kujertamisen”. Jatkan sitä, kun vedän ”Mothukalleni”sukkahousuja jalkaan. (Juu, tiedän, että ekaluokkalaisen ”pitäisi” tehdä se itse, mutta se on mielestäni mukava tilaisuus vielä silitellä ”isoa” tyttöä, sitä paitsi keskimmäinen sai kärsiä aikaisemmasta ”tiukemmasta” kasvatusasenteestani ja oppi nelivuotiaana kiroamaan sukkahousuja jalkaan vetäessä, joten…) Huvittavaa muuten on, että kuopus saattaa myös vastata nonsens-kieleeni suomeksi ihan tilanteeseen sopivasti. Äänittämällä näitä kujerruksia saisi ehkä mielenkiintoisen antropologisen tutkimusaineiston, mutta epäilen, että äänittäminen toisaalta jäykistäisi ilmaisua…

Jos tätä kieltä yrittää äänneasultaan verrata johonkin, tulee mieleen Julma huvin eskimokieli. Tämä oma lepertely ei onnistu, jos on ahdistunut, vihainen tai kiireinen olo. Mutta uskon, että vastaavanlaista tunnekieltä voisi päästää suustaan myös muunlaisissa tunnetilossa. Kokeilkaa! Tämä ”kieli”muuten edustaa, edelliseen kirjoitukseeni viitaten, nimenomaan vapaata ”päästöä”ilman hallintaa.

kestolinkki 1 kommentti

Vuoto, päästö ja hallinta

tammikuu 15, 2009 at 9:29 am (Dialogi, Luonto, ympäristö, maisema, Politiikka, Yhteiskunta) ()

Eilen kirjoitin facebookiin, että yritän irtaantua  tietokoneen näppäimistä, joihin on jo kehittynyt addiktio. Mutta taas tuli jotakin mieleen, tai oikeastaan montakin asiaa… Kaikki , ketkä tuntevat minut tietävät, että ajatukseni pongahtelevat  ja teen kaikenlaisia, yllättäviäkin, liitoksia päässäni. Olen käyttänyt esimerkkinä tästä sitä, kun tuleva mieheni aikoinaan lukiossa valitti, että on tyhmää olla koulussa tällä tuulella, minä vain katselin puita ja totesin, etteihän täällä tuule. (Tilanteen tulkinta ja sanattomien viestien lukeminen ei oikein vielä silloin onnistunut, myöhemmin olen harrastanut sitä joskus liikaakin…)

Ihminenhän tuntee tarvetta sosiaaliseen viestintään ja keskusteluun. Se on Deweyn mukaan yksi lapsen perusviehtymyksistäkin. Blogin kirjoittamisen viehätys, verrattuna esim. vuodatukseen päiväkirjalle, piilee juuri siinä, että joku saattaa jopa lukea ajatuksiani. Päiväkirjathan tietty tietyssä iässä olivat erittäin salaisia ja jopa lukittuja. Salaista tietoahan on edelleenkin virallisemmalla taholla, esim. politiikassa  ja joskus sitä saattaa vuotaa tavallisen kansan tietoon. Tällaisen tiedon paljastuminen on iso juttu. Kannatan toisaalta päätöstenteon läpinäkyvyyttä, mutta toisaalta kaipaan sitäkin aikaa, jolloin yksilöllä, jopa poliitikolla, oli myös yksityinen elämä. Minua ei ihan oikeasti kiinnosta (no, joo ehkä vähän) uuniperunat, tekstiviestit, kihlaukset, nuorikot…Enemmän kiinnostaisi, mitä mieltä poliitikot ovat oikeista vakavista kysymyksistä. Enkä tarkoita tällä sitä liirumlaarum ”on erittäin ikävää, huolestuttavaa…”löpinää. Selkeiden lausumien lisäksi ihan oikea toiminta tavoitteiden suuntaan olisi tosi upeeta! Mainio Pirkko Saisio muuten sivusi eilisessä Punaisen langan keskustelussa politiikan uskottavuutta. Onhan se muuten kummallista, että koko ajan mietitään, onko joku puolue uskottava, eikös lähtöajatus ole jo silloin, että se ei ole,vaan sen pitää tehdä jotakin temppuja näyttääkseen uskottavalta.

Nämä mun kirjoitukset ovat itselle selkeästi ”päästöjä”, siinä sivussa voi tietty vuotaakin jotain. Se asia, joka alunperin tuli mieleen päästöistä oli kyllä märehtijöiden metaanipäästöt, jotka ovat kuulema suuremmat kuin esim. siipikarjalla . Olisi siis ekologisempaa syödä kananlihaa kuin naudanlihaa. Mittasin oman ekologisen jalanjälkeni ja se on hirvittävän suuri. Ihmekös tuo: kotina vanha enimmäkseen öljylämmitteinen puukoulu, kaksi autoa käytössä (joista toisen päästöt varmasti rajatapauksia). Puolustuksen sanana kuitenkin oma kasvimaa, jota osittain lannotetaan omalla kompostilla ja jolla viljeltyjä perunoita suositaan ruokapöydässä. Mutta kyllähän tämä ekologisen, väistämättömän, katastrofin hillitseminen on kaaoksen hallintaa. En tiedä, saisiko ajatella niin, että ne lehmäparkojen päästöt ovat pienemmästä päästä kaikkiin muihin päästöihin verrattuna. Ja miten vähän aikaa sitten kaikki oli toisin. Tämänkin koulun opettajattarella oli oma lehmä ja koululla oma puutarha. Lapset kulkivat kouluun jalan. Nyt lapset kyyditään taxilla (pitkämatkalaiset) tai vanhempien autolla lyhyemmän matkan takaa, Puruveden muikku kuljetetaan Helsinkiin vakumiin pakattavaksi ja seuraavana päivänä takaisin koulukeittiöön… Onko järkeä?!

Ja kuinka hienoja asioita ovatkaan yhteyttäminen, kasvien soluhengitys ja  ravintoketju,  johon elollisen maatuminenkin  lopuksi kuuluu. Kuka käski mennä käpälöimään niin hienoa systeemiä?!

kestolinkki Jätä kommentti

Onnen ja totuudenkin etsinnästä

tammikuu 14, 2009 at 4:04 pm (Kirjat, Onni/onnettomuus) ()

Luin viimeksi Petri Tammisen kirjan Mitä onni on. Tammisen huumori vetoaa minuun. Hän antaa lukijan nauraakin kirjan päähenkilölle, nelikymppiselle miehelle. Kuitenkaan ei tee mieli nauraa ilkeästi tai vahingoniloisesti. Herää lähinnä myötätunto ja tunne siitä, että lukija tuntee päähenkilön paremmin kuin tämä itse itsensä. Kirjassa kirjailija (joka ei siis ole Petri Tamminen, tämä sanotaan takakannessakin…) haluaa kirjoittaa kirjan onnesta ja lähtee etsimään sitä mm. ruotsinlaivalta, luhankalaisen ekoyhteisön johtajan luota…Kenttätyö etenee  Kööpenhaminaan asti nuoruuden rakastetun luokse. Lopuksi selviää, että onni ehkä jo olikin siellä, mistä sitä lähdettiin etsimään. (Eli hei! Onni on tässä! ) Tämän yksinkertaisen jutun oli ehkä kirjailijan vaimo tajunnut jo aiemmin. Ainakaan onnea ei kannata etsiä, sillä se pakenee etsijäänsä. Heräsikin kysymys, onko erityisesti keski-ikäisen miehen onni aina jossakin muualla? (Eihän tää tietysti välttämättä mikään sukupuolikysymys ole, kirja vain toi sellaisen ajatuksen mieleen.)

Onnen etsinnästä murheen alhoon. Jukka Tontti on kirjoittanut kirjan Monimielinen masennus, jossa hän kuvaa masennusta yhteiskunnalliseksi elämäntaudiksi, joka kumpuaa jatkuvasti ruokitusta riittämättömyyden tunteesta. Se ei siis ole vain yksilön ongelma,  jossa joudutaan jonkin rajan toiselle puolelle.(Itä-Savo 4.1.) Tiedoksi muuten meille 1964 tai 1965 syntyneille: erään tutkimuksen mukaan ihminen on masentuneimmillaan 44-vuotiaana. Hän kokee silloin ehkä sekä riittämätttömyyttä että jo kuolemanpelkoa.

Jotarkka Pennanen esitteli radiossa ohjaamaansa näytelmää Tyranni Oidipus. Hän kertoi, kuinka totuutta tavoitteleva Oidipus tietämättään surmaa isänsä ja nai äitinsä ja tämän totuuden valkeneminen on hänelle henkilökohtainen tragedia. Elämän järkkyessä, ikävien totuuksien paljastuessa, ihminen joutuu Pennasen mukaan kysymään, kuka minä todella olen. Olenko minä todella tällainen? Minulla oli pitkään kännykässä logo: ”Etsin itseäni. Oletko nähnyt muo?” (Pidin sitä huvittavana viittauksena hajamielisyyteeni, ja toisaalta en ollut oikein koskaan tajunnut ”itsensä etsimistä”.) En enää pidä lausetta huvittavana, vaan ymmärrän, että itseltään voi olla hukassa (vai onko ”itse” silloin ihmiseltä hukassa.) Joka tapauksessa se ei ole mukava tunne. Meille ravuille se tarkoittaa varmaan uuden kuoren vaihtoa…

Johtopäätös näistä kaikista ajatuksista on jokseenkin niin , että eletään me vaan eteenpäin ja ollaan ihan tässä.

kestolinkki Jätä kommentti

Next page »