Hieman sielusta

tammikuu 29, 2009 at 12:49 pm (Runot, Sielu) (, )

Naapurin naisten vuotuiset runolliset kahvittelut lähestyvät,  ja etsin sinne evästä tällä kertaa puolalaisen runoilijan Wislawa Szymborskan runokirjasta. Runot ovat suomentaneet Martti Puukko ja Jarkko Laine. Sadasta szymborskasta valitsin viisi ja seuraavassa viidessä blogikirjoituksessani saakin olla äänessä toinen rapu (s. 2.7. 1923) runojensa välityksellä:

”Sielu on olemassa silloin tällöin. Kenelläkään ei ole sitä aina ja ikuisesti.

Päivä toisensa vuosi toisensa jälkeen saattaa kulua ilman sitä.

Joskus vain ihastuksen ja lapsuuden pelkojen aikana se pesiytyy pidemmäksi aikaa. Joskus vain silloin kun hämmästyen huomaamme tulleemme vanhoiksi….(katkelma)

…Se on valikoiva: se ei mielellään näe meitä suuressa joukossa, valtataistelumme ja pyyteemme ovat sille vastenmielisiä.

Ilo ja suru eivät ole sille kaksi erillistä tunnetta. Vain silloin kun ne ovat yhdessä se on läsnä.

Voimme luottaa siihen silloin, kun emme ole mistään varmoja mutta kaikesta kiinnostuneita.

Materiaalisista asioista heilurikellot ja peilit ovat sille mieleen; ne kun tekevät työtä silloinkin, kun kukaan ei katso.

Se ei kerro mistä se tulee ja milloin se katoaa jälleen, mutta se selvästi odottaa sellaisia kysymyksiä.

Näyttää siltä, että aivan kuten me tarvitsemme sitä, sekin tarvitsee meitä johonkin.”

PS. Olisipa kiva yllätys, jos joku sanoisi jotain…(vaikka vain ”ihan kiva”/”kamalaa bullshittiä, lisää samanlaista”)Vielä hienompaa olisi, jos joku kommentoisi, missä on sielun tavoittanut tai mikä säkeistä kosketti.Kun on tottunut luokassa pariinkymmeneen ilman pyyntöäkin kommentoivaan, tuntuu tämä yksinpuhelu joskus oudolta…

Mainokset

6 kommenttia

  1. Matti Taneli said,

    Hei hyvä Krapu,

    Kiitos paljon ajatuksístasi.
    Sitä aloin ajatella, että voiko ihminen olla aidosti iloinen, kun on
    niin paljon surua monella ihmisellä. Olen surullinen siitä, että
    en ole surullinen siitä, että monella on niin paljon surua, eivätkä
    he saa keneltäkään apua.
    Voihan kai sitä olla onnellinen tai oikeastaan tyytyväinen,
    jos joskus onnistuu puristamaan itsestään jotain sellaista,
    josta oikeasti joku ihminen voi saada edes hetken iloa
    tai ainakin lohtua, jos ei muuta niin filosofista lohtua;)
    Joskus tuntuu ainakin siltä, että onnistuu saamaan
    toisen ihmisen ymmärtämään itseään ja myös ohjata
    hänet tuntemaan, että on ilo olla ihminen, surra
    surevien kanssa ja iloita iloitsevien kanssa.
    Yhtenä pävä soitin koulussa uskonnon tunnillani ja myös
    filosofian ja taisin myös soittaa psykologian tunnilla
    Leonard Cohenin kappaleen Hallelujah, myös
    Jeff Buckleyn ja Alexandra Burken úpeat versiot.
    Itse vähän samalla tapailin gittalla sointuja, chordeja,
    en ehkä niin kovin hyvällä menestyksellä, mutta
    kuitenkin yritin todella laittaa itseni peliin, selkeästi epä-
    täydellisenä, mutta kuitenkin arvokkaana ihmisenä.
    Googlaa, ole ystävällinen, näitä saman biisin variaatioita netistä ja
    kerro, mitä pidit, kuuntelen mielelläni, mitä ajattelet niistä, ok?

    Ystävällisesti Matti

  2. Päivi Kujamäki said,

    Hienoa Matti, että katkaisit yksinpuheluni, kiitos. Ilmeisesti Szymborskastakin oli apua. Mietit sitä, voiko olla iloinen, kun on niin paljon surua. Hassua, osuit sillä tavallaan siihen, mikä sivuaa lempikohtaani tässä runossa: ”Ilo ja suru eivät ole sille kaksi erillistä tunnetta. Vain silloin kun ne ovat yhdessä se on läsnä”

    Ja silloinhan se sielu läsnä on , kun laittaa itsensä peliin epätäydellisenä ihmisenä, eikö. Kiitos musiikkivihjeistä, vain Cohen oli niistä ennestään minulle tuttu. Tutustun.

  3. Taru said,

    Lisää samanlaista! 🙂

    Yksi ystävä kertoi joskus kuulumisiaan. Sanoi että on ollut niin kiire, ettei sielu ole ehtinyt mukaan tekemisiin ja menemisiin. Szymborskan runon mukaan sielu ei taida meidän kiireidemme kyytiin edes haluta.

    ”Voimme luottaa siihen silloin, kun emme ole mistään varmoja mutta kaikesta kiinnostuneita.” – En ole itse aiemmin ajatellut sielulla olevan erityistä roolia tuollaisessa tilanteessa. Ennemminkin ajattelisin, että silloin voi/kannattaa luottaa intuitioon. Tai ehkäpä intuitio/vaisto ja sielu eivät olekaan ihan kokonaan eri asioita. Jospa ovat vaikka serkuksia.

    • Päivi Kujamäki said,

      Täällähän alkoi ihan puolalaiset pulinat! Kivaa! Huomenna kirjoitan seuraavan Szymborskan:)

  4. Iida Silvennoinen said,

    Voi kun kaunista! Ihania runoja ja kertakaikkisen koskettavia. Meinaa ihan tulla tippa linssiin säkeiden melankolisesta kauneudesta. Runoilija on minulle aivan uusi, mutta nämä maistipalat kyllä vaativat etsimään lisää. Ajatuksi herättävää tekstiä, sen verran moniulotteisia ajatuksia tosin, ettei niitä osaa oikein sanoiksi pukea.

    • Päivi Kujamäki said,

      Kiva Iida, että löysit blogiini. Voin lainata kirjaa sulle. ..(tai tarkemmin Pekan kirjaa :), kysyn ensin.) Se on sitä slaavilaista melankoliaa ja viisautta, mikä taitaa vedota meihin molempiin. Oisko se juurissa?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: