Putro ja Helismaa

helmikuu 27, 2009 at 1:21 pm (Elämä, Ihminen, Musiikki) ()

Omalla listallani rocklyyrikkojen kärkikaksikon, Alangon ja Röyhkän, rinnalle nousee viimeistään nyt soololevyllään Samuli Putro. (Putro on todennäköisesti myös tutustunut Röyhkän ja Alangon tuotantoon, sillä jotenkin hän liittyy siihen ketjuun niin saumattomasti.) Olen kuunnellut levyä pari viikkoa ahkerasti, ja vaikka länsinaapuri saattaisikin tuhahtaa ”lokinpaskat ja suomalaista melankoliaa”, minuun se uppoaa täysillä. Levyn nimibiisi Elämä on juhla onnistuu painamaan juuri sitä hermoa, joka saa silmät vettymään ja nostaa palan kurkkuun. Elämästä ja sen karusta ihanuudesta kertovat useimmat kappaleet. Jo Sarkia sanoi: Älä elämää pelkää,  ja niin sanoo Putrokin: ”Mitäpä jos sä pelkäät turhaan ja elämä tapahtuu sinä aikana”.

”Seisoin siinä hetken katveessa miettien ihmiselon haurautta, enkä voinut kyseenalaistaa jonkin sorttista jumalaa. Elämällämme on tarkoitus ja joka hetkessä kauneutta, emme ole automaateja, virhelyöntejä ruudulla. Elämällämme on tarkoitus, jokaisen tarina on arvokas…” Kuinkas se Lavi sanoikaan ja Ismo Alanko lauloi rakkaasta rämästä, mutta omasta, elämästä.

Kaikki biisit eivät ole kuitenkaan tätä elämän ”ylevää” ylistystä, vaan löytyy sieltä aika purevaa naiskuvaakin: ”Olet jatkojen viimeinen rasti, kuset housuun todistettavasti, nyt on maskaraa hiuksissa asti… Älä huuda mulle!” Tai itseironiaa löytyy Hoidetaan kämppä Berliinistä -biisistä, jonka kautta Putro jättää jonkinlaiset jäähyväiset kostealle festarielämälle kauhukuvana rokkari, joka tärisee enemmän kuin lava. Ooh, no huh, huh!

Kieltämättä tämä levy osui itselle sopivaan itsetutkiskelun saumaan ja johonkin risteysasemaan, jolla katselee elettyä elämää taaksepäin ja pohtii tulevaa. Niin tekee Putrokin, vaikka vähän ”jäljessä” musta onkin, kun vasta perustaa perhettä.

”Lapsuus, nyt se ainoa, kuin naarmu polvitaipeessa, vain puhallus ja pois se on, saapuu nuoruus levoton; Kuinka joka solulla voi kannatella kipua?… Sitten seuraa otos julma; keski-ikään tulokulma näyttää liian jyrkältä ja sut voi ylipyyhkäistä, on tulokkaiden karsina ja sopimukset katkolla…” Ei ole elämä koskaan helppoa, mutta se ei kai ole tarkoituskaan!

kestolinkki Jätä kommentti

Toimi on alullepantu

helmikuu 24, 2009 at 7:36 am (Toiminta, Tutkimus) ()

Olen ottanut jo ensimmäisen askeleen toimintatutkimuksessani kentälle. Lähetin viime perjantaina rehtoreille ennakkotietoa tulevasta kyselystä ja tarjouduin tulemaan kouluille kertomaan tutkimuksestani. Tutkimukseni tavoitteena on nostaa kansalaiskasvatusta sisältävät aihekokonaisuudet ja opetuksen eheyttäminen esiin opetussuunnitelmasta. Maaliskuussa lähetän luokanopettajille kartoittavan kyselyn siitä, kuinka he ovat käsitelleet opetuksessa aihekokonaisuuksia ja eheyttämistä. Ensi lukuvuonna on tarkoitus pienemmän porukan kanssa suunnitella ja toteuttaa eheytettyä opetusta, jonka lähtökohtana ovat aihekokonaisuudet. Uskon, että moniin yhteiskunnallisiin ongelmiin, esim. syrjäytymiseen, voidaan puuttua kokonaisvaltaisella opetuksella, joka lähtee liikkeelle todellisen elämän ilmiöistä. Toimintatutkimus on käytännönläheinen ja osallistava tapa kehittää ja muuttaa käytäntöjä. Lähtökohtana on käsitys opettajasta oman työnsä kehittäjänä ja tutkijana.

Nyt olo on mukavan jännittynyt. Tuntuu ihan siltä, kuin ”poika” olisi pantu alulle. Vielä se ei paljon päällepäin näy, mutta toivottavasti se lähtee kasvamaan ja kehittymään reippaasti. Työnimi sillä kuitenkin on, ja se on Toimi.

kestolinkki Jätä kommentti

Valitusta

helmikuu 22, 2009 at 8:37 pm (Uncategorized)

Jotenkin tuntuu vaihteeksi siltä, että se, mitä luulimme paratiisiksi, kuhisee kaikenlaisia, ainakin pieniä ja  kiusallisia, lieroja. Niin ihanalta ja idylliseltä kuin maalaiskoulu asuinpaikkana päällepäin näyttääkin, voi todellisuus olla muutakin. Syksyn sateilla vuotaa alkanut pikakorjattu katto odottaa kunnollista remonttia, likakaivo on alkanut toimia väärinpäin ja pulputtaa kellarin viemäristä ylös sitä itseänsä, minkä pitäisi imeytyä kauas asunnosta ja tämä taas tarkoittaa lika-auton kallista vierailua kolmen viikon välein, uusi astianpesukone on taas remontin tarpeessa eikä siis toimi (saattaa liittyä em. likakaivo-ongelmaan) ja hiiriä on tänä vuonna erittäin paljon ja sodankäynti on jatkuvaa niiden alueenvalloitusyrityksiä  vastaan (yrittävät tehdä pesää jopa sänkyyn) ja oma vaivansa on 300 neliön siivoamisessakin…(Taustalla on myös esimerkiksi vuotavien likaputkien monta kuukautta kestänyt äänekäs kuivatusremontti muutama vuosi sitten sekä epäonnistunut ulkomaalaus maalikaupan virheellisen maalin vuoksi, joka  harmaantui auringonvalossa ja vaati siten koko rakennuksen uudelleenmaalauksen…) Tällaisen kaaoksen hallinta kuluttaa kahden, enemmän tai vähemmän, epäkäytännöllisen humanistin hermoja ja rahoja. Hymyni saattaa siis olla kireä, kun joku taas joskus ihastelee asumismuotoamme, ja vakuutan, että kolikossa on todellakin kaksi puolta. Tunnustan joskus haaveilevani asuvani yksin siistissä kaksiossa, jossa ei olisi yhtään ylimääräistä tavaraa ja jossa talonmies hoitaisi käytännön huoltotyöt ja jossa koneet toimisivat.

Toinen asia, johon olin ladannut suuremmat odotukset, on blogikommentointi, ns. sosiaalinen media. Ilmeisesti seuranpuute alkaa vaivata täällä tutkijakammiossa…Yksi työkaveri viitisentoista vuotta sitten arvelikin, että olisin liian sosiaalinen ryhtyäkseni näin yksinäiseen työhön. Toisaalta eihän tämä yksinäistä ole; seminaariväki on mukavaa ja keskustelevaa (tosin seminaareja on vain keskimäärin kerran kuussa). Ja ovathan jotkut ilahduttaneetkin kommenteillaan. Ja ihan oikeasti ymmärrän, että ihmisillä on muutakin elämää kuin blogeihin kommentointi, onneksi.  (Ja on minullakin, ihan oikeasti.) Itseasiassa minua on aikaisemmin jopa suuresti ärsyttänyt esimerkiksi tämä nykyinen radiokanavien interaktiivisuusvaade ja -oletus.

Siis tämä ruikutus on SÄÄLITTÄVÄÄ, mutta sen piti päästä ulos. Helpotti. Sorry.

kestolinkki 1 kommentti

Höyrypäitäkö vain?

helmikuu 17, 2009 at 9:46 am (Politiikka, Yhteiskunta)

Olen ”tuore” vihreä  ja voin nyt osallistua s-postikeskusteluun,  jota käydään aatesiskojen ja  -veljien kanssa. Viimeksi keskustelua on herättänyt pieksämäkeläisten vaikuttajien suhtautuminen Ideaparkkiin ja varsinkin sitä vastustaviin. Paikallisen lehden mielipidesivulla oli kuulema laaja kannanotto, jossa kysyttiin: Onko yhteiskunnalla varaa ”luontouskovaisiin” virkamiehiin, jotka käyttävät sumeilematta kaavoituksessa valtaansa välittämättä maaseutupaikkojen ihmisten mielipiteistä. (Näillä ”luontouskovaisilla” on käsittääkseeni kuitenkin laki takanaan…)

Maalla kasvaneena, ja edelleenkin asuvana, minua on ärsyttänyt usein tämä ”valtaväestön” tapa olla aina ”oikeassa” ja kuitata toisinajattelijat epärealistisiksi höyrypäiksi ja vouhottajiksi, jotka hidastavat ”kehitystä”. Onneksi tuulet ovat hieman kääntyneet,  ja meitä on jo enemmän,  jotka pidämme epärealistisina höyrypäinä juuri näitä ideaparkkien ja jäähallien kannattajia.

Samanlaista höyrypäiksi kuittaamista oli nähtävissä Joensuun yliopiston rehtorin kannanotossa, joka koski yliopistouudistusta vastustavia mielenosoittajia. Hän nimitti näitä uudistukseen kriittisesti suhtautuvia ”muutaman kymmenen ihmisen leniniläisittäin tiedostavaksi etujoukoksi”. Juupa juu. Olenkin ihmetetellyt, miten pitkään yliopistolaiset nielevät kakistelematta kaikki ”uudistukset”, jotka tarkoittavat työajan valvontaa ja raportointia, jatkuvaa arviointia ja tulosvastuuta, virkojen muuttumista työsuhteiksi jne. Kuulostaako ”vapaalta” yliopistoelämältä?  Ja missä välissä tuon edellä mainitun lisäksi on mahdollisuus toteuttaa yliopiston ”perustehtävää”? ”Money makes the world go round ja isoveli valvoo”. Ketkä ovat höyrypäitä? Olisi kiva kuulla teidän ”lukijoidenkin” mielipide.

kestolinkki Jätä kommentti

Suistola

helmikuu 15, 2009 at 8:25 pm (Kirjat)

Luin junassa matkalla Tennilään Pirjo Hassisen kirjaa Suistola. Olen lukenut aikaisemminkin Hassisen romaaneja, joille on yhteistä tietynlainen  aistivoimainen teksti. Jos maalaisin niistä taulun käyttäisin paljon purppuraa, vahvaa vihreää  ja toisaalta usvanharmaata. Tässä kirjassa tarinan kertoja on ministeriössä työskentelevä keski-ikäinen Martti. Romaani laittaa lukijan pohtimaan anteeksiantoa ja sen vaikeutta, ehdottomien periaatteiden oikeutta ja sitä, kuinka yksi tapahtuma voi muuttaa elämän suunnan. Mukana on myös yhteiskunnallinen ja historiallinen näkökulma. Elämä ei myöskään ole aina sitä, miltä se päällepäin näyttää. Kirja pitää hyvin otteessaan loppuun asti ja paljastaa säästeliäästi salaisuuksia, jotka auttavat ymmärtämään romaanin henkilöiden valintoja. Lopussa viriää toivo. Suosittelen.

kestolinkki Jätä kommentti

Tytöt

helmikuu 13, 2009 at 7:31 pm (Aika, Ihminen, Kasvu, Kasvatus, Ruumis, Sielu, Ystävät) ()

”Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetkisen…” lauloi Maarit, ja siltä tuntui minustakin eilen ja tänään. Eilen vilkutin Cruella de Villeksi pukeutuneelle esikoiselle, joka heitteli karkkeja auton lavalta  ja tänään ihailin keskimmäisen, ”vanhan”, sulokkaita tanssiaskeleita. Niin äkkiä ovat äidin näkökulmasta vauvan töppöset vaihtuneet tanssikenkiin. Reviiri on laajentunut jo paljon kodin ulkopuolelle ja entistä enemmän se laajenee, jos toivotuttujen  opiskelupaikkojen ovet aukeavat. ”En tahdo tietäs kaventaa, kun nään sun kasvavan”. Tuntuu kyllä hellyyttävältä, kun äidin reseptejä kopioidaan omiin vihkoihin; onhan edes jotain antaa kotoa maailmalle lähteville…Eikä siitä ole edes kauan (jälleen omasta mielestä), kun itse kasasin pieneen muuttokuormaan astioita ja muuta tarpeellista opiskelupaikkakunnalle lähtiessäni.

Huomenna tapaan Tennilän ”tyttöjä”, omia lapsuusajan kavereita, joiden kanssa jaettiin salaisuudet ja joiden kanssa vielä tunnin lenkin jälkeen riitti puhumista melkein toinen tunti puhelimessa. (Tämä aiheutti kyllä närää kotona ja puhelinlaskujen ”kääntämistä” minulle.) Huomenna jutut jatkuvat todennäköisesti mutkattomasti siitä, mihin viimeksi jäivät. Olemme miettineet, onko tytöttely tässä iässä sopivaa, mutta sain tyttö-sanan käytölle mukavasti vahvistusta Riku Korhosen määritelmästä. Hän on kirjoittanut kirjan tytöistä ja sanoo, että tyttöyteen liittyy optimismi, halu uusiutua ja iloita itsestään. (MN) Jotenkin määritelmä tuntuu ihan sopivalta Tennilän tytöillekin. Siihen liittyy myös usko, että jotain hyvää tapahtuu juuri minulle. Sellaisia taitavat olla omatkin tyttöni ja oikeastaan vielä minäkin, vaikka tiedänkin, ettei kaikki aina menekään niin kuin on suunnitellut. ”Toiveet kannat maailmaan, ne muuttuu, kun törmäät ihmisiin…” Vaikka henkisesti vielä tyttö olisinkin, niin kyllä fysiikka jo rajoittaa. Järkytyksekseni huomasin, jo noin kymmenen vuotta sitten, että  lukiossa mitattu erinomainen cooperin testin tulos ei olekaan enää voimassa, vaan se oli jotenkin kummasti puolittunut …Silmien väliin on ilmestynyt pysyvät merkit tuumimisesta ja torumisesta ja silmänurkkiin harakanvarpaat nauramisesta. Ja oishan niitä muitakin vaivoja, joita en viitsi tässä edes mainita.

Riku Korhonen rohkeni Me Naisissa määritellä myös, millainen nainen on. Hänen mukaansa nainen luo ympärilleen tunnelman, jossa muiden on hyvä olla. Hmm. Toivottavasti olen edes joskus yltänyt naisenkin mittoihin. Tällä hetkellä on kuitenkin ”ihan tyttömäinen olo”. Toisaalta kyllä yhdyn Paula Koivuniemeen siinä, että ”aikuinen nainen tuntee arvon rakkauden.”

kestolinkki Jätä kommentti

Eilispäivän uutisia

helmikuu 10, 2009 at 8:03 am (Politiikka, Yhteiskunta)

Olen koukussa Kotikatsomon Uutishuoneeseen. On tosi mielenkiintoista seurata lapsuusajan uutisia nyt aikuisen silmin. Kuukävely ja Viren ovat tuttuja, samoin esineet ja vaatteet, mutta entäs ne aatteet!  Minulla ei ollut silloin mitään käsitystä siitä, kuinka poliittinen 1970-luku oli. Pienen maalaiskylän ekaluokkalaisella oli olkalaukussa Aikamme aapinen ja kiiltokuvavihko ja mahalaukussa joka aamu puurot ja vellit sekaisin kuoppaisen linja-autokyydin jälkeen. Kyläkoulu sulki ovensa juuri edestäni  ja oma ikäluokkani oli seutumme ensimmäisiä peruskoululaisia ekaluokasta alkaen vuonna 1971.

Näin jälkeenpäin on ihmeellistä nähdä, miten paljon ulkoisestikin maailma muuttui kuuskyt- ja seitkyt-luvun vaihteessa. Jakkupuvusta hypättiin minihameeseen ja kiikkutuoli vaihtui pallotuoliin. Ja muuttuihan maaseutukin, vaikka se ei tässä sarjassa näy. Lantakasat korvasi pino apulantasäkkejä ja Hilpan Ford-traktori. Mutta poliittista maailmaa hallitsi turvallisesti ja pysyvästi Kekkonen, joka ekaluokkalaisen mielestä oli synonyymi sanalle presidentti. Onkin nyt hauska kurkistaa fiktion avulla, mitä oli kaiken tämän takana. Puoluekirja piti olla. Väristäkin piti ehkä tinkiä sen mukaan, että saatiin työpaikalle sopiva poliittinen kokoonpano. (Ei toisaalta ihme, että oma sukupolveni on niin sitoutumatonta joukkoa.) Itään ja länteen piti kumarrella niin, ettei samalla pyllistänyt toiseen suuntaan. Politiikan päätöksenteon läpinäkyvyys ei todellakaan ollut muodissa. Televisio toi myös muun maailman lähemmäs.

Vaikka en vielä tiedostava kansalainen silloin ollutkaan, niin jotain tarttui kuitenkin takkiin. On vaikea eritellä, oliko se yleisen ilmapiirin, peruskoulun vai kotikasvatuksen ansiota. Kuitenkin kaksi pyrkimystä on ollut jo pienestä pitäen. Pyrkimys tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen. Sillä saralla on vieläkin paljon tekemistä. Ajat muuttuvat, mutta ihminen ei välttämättä muutu.

kestolinkki Jätä kommentti

Runoja ja torttua

helmikuu 8, 2009 at 7:54 pm (Runot, Uncategorized, Ystävät) ()

Kymmenen vuotta sitten kutsuin ensimmäistä kertaa naapurin naiset runebergintorttukahveille ja pyysin tuomaan runoja ”tuliaiseksi”. Olemme sen jälkeen kokoontuneet joka vuosi Runebergin päivän tienoilla kahvittelemaan runollisissa tunnelmissa. Viimeksi tänään.

Jokainen vuosi tuo tullessaan uudet runot, jotka juuri silloin siinä elämäntilanteessa koskettavat. Joskus on päällimmäisenä mielessä läheisen kuolema, lasten kasvatus, naisen elämä, rakkaus, eläkkeelle jääminen, keski-iän kriisi tai vaikka koiranpennun hankkiminen. Runon sanoin voi ilmaista omia tunteitaan ja keskustella niistä. Joukkomme ikähaitarikin on sopivan laaja, joten koko elämisen kirjo tulee hyvin edustettua. Parasta on kuitenkin se yhteisöllisyyden tunne. Leivon tortut mielelläni ensi vuonnakin.

kestolinkki Jätä kommentti

Kertomuksia elämästä

helmikuu 4, 2009 at 10:05 am (Elämä, Kirjat) ()

Tampereella on loppuviikosta Kertomuksen tutkimuksen päivät, joihin eräs uusi tuttavanikin osallistuu. Ohjelma vaikuttaa mielenkiintoiselta ja iltatilaisuuden ruokalistakin erittäin houkuttelevalta…Mutta en oikein millään keksinyt, edes itselleni, vedenpitäviä perusteluja sille, miksi minunkin pitäisi ”päästä” Tampereelle. (Se lasten käyttämä: ”Mut kun mä haluuun” ei liene riittävä.) Ehkä ensi vuonna sitten.

Kertomukset ovat kyllä kiehtoneet aina. Joka päivä etenee yhden luvun myös jokaisen henkilökohtainen kertomus. ”Jokainen ihminen on laulun arvoinen, jokainen elämä on tärkeä”, lauloi Veikko Lavi. Olen miettinyt usein, miten erilaisia kertomuksia samasta ihmisestä voidaan kertoa  eri näkökulmasta katsoen. Virallinen ”curriculum vitae” voi antaa muille aivan toisenlaisen vaikutelman henkilöstä kuin se tarina, jonka asianomainen itse tuntee. Julkisivu on usein kiillotettu versio siitä, mitä sen takana on.

Käytin lapsena melko paljon energiaa salatakseni isäni alkoholismin koulukavereilta. Onnistuin ilmeisen hyvin luomaan vaikutelman hyvin pärjäävästä ”hyvän” perheen tytöstä. (Mikä nyt sitten onkaan ”hyvä” perhe?) Tämä harhaanjohtava ”julkinen” minäkuva alkoi kuitenkin tuntua liian pinnalliselta ja liian raskaalta ylläpitää. Olikin helpottavaa ja vapauttavaa, kun sitten rohkeninkin kertoa joillekin vähän enemmän. Toista pääsee lähellekin vasta, kun raottaa hieman omaa kuortaan. Myöhemmin olen huomannut, että meitä ”virtahepojen” lapsia on yllättävän paljon. (Kertovathan sen kyllä tilastotkin.) Tilastot eivät kuitenkaan välttämättä kerro, mitä se kellekin merkitsee. Siihen jokaisella on oma tarinansa.

Åsa Linderborg on kirjoittanut isänsä tarinan elämänkerralliseksi romaaniksi ”Minua ei omista kukaan”. (Olen varannut sen kirjastosta) Åsa eli vanhempien eron jälkeen kahdestaan alkoholisoituneen isänsä kanssa. Vaikka kotiolot olivatkin usein rempallaan, isän rakkaus ja ihailu vahvistivat tyttöä. Kirja-arvostelun (MN) mukaan romaani ei kaunistele eikä kauhistele vaikeaa elämää. Eikä elämä mustavalkoista olekaan. Ristiriitaisista tunteista huolimatta lapsi-vanhempi-suhde voi alkoholistiperheessäkin olla hyvä, niin se oli itsellänikin. Ja taustasta on ollut ehkä jopa apua työssäni. En ole kuitenkaan vielä lisännyt sitä ansioluettelooni…Szymborska saa vielä sittenkin sanoa jotakin, sillä hänellä on ohjeita myös curriculum vitaen kirjoittamiseen…

…”Kirjoita kuin et koskaan olisi puhunut itsellesi, et koskaan katsonut itseäsi syrjästä.

Jätä pois koirat, kissat ja linnut, muistoesineet, ystävät, unet.

Ilmoita mieluummin hinta kuin arvo, etiketti mieluummin kuin sisältö. Kengän numero mutta ei askelten suuntaa, se, joka sinun on määrä olla.”… (Szymborska)

Runon lopusta saa sen käsityksen, että sellainen curriculum vitae joutaa paperisilppuriin.

kestolinkki Jätä kommentti

Kotiinpaluu

helmikuu 3, 2009 at 8:28 am (Aika, Ihminen, Runot) (, )

”Hän palasi takaisin. Ei sanonut mitään. Oli kuitenkin selvää, että jotain ikävää oli tapahtunut.

Hän pani maata vaatteet päällä. Hän veti viltin päänsä yli. Koukisti polvensa.

Hän on nelissäkymmenissä, mutta ei tällä hetkellä.

Hän on – vain sen ikäinen kuin äitinsä kohdussa, seitsemän nahan takana, suojelevassa pimeydessä.”…runo jatkuu.

(Szymborska)

Niin se on. Kukaan ei varmaankaan koskaan tule niin isoksi, ettei kaipaisi joskus sinne lämpöön, mistä on tänne kylmään maailmaan tullut.

kestolinkki 2 kommenttia

Next page »