Lempieläimiä (Aulikki Oksanen)

kesäkuu 30, 2009 at 7:31 am (Musiikki, Runot) (, , )

Lempieläimiä-laulu löytyy Vuokko Hovatan samannimiseltä levyltä. Runo on mielestäni jännittävä, mystinen ja villikin. Siihen on onnistuttu vangitsemaan eläimen vapaa luonne. Hauska on viittaus Chagalin tauluun. (Tämä on ihan hassua; mutta rapu hänkin s. 7.7.1889, taitaa nyt mennä jo lajitovereiden suosimisen puolelle, mutta sallittakoon näin keskikesällä). Viittauksia saattaa olla muitakin, mutta tuon tunnistin, sillä hankin jo aikanaan ensimmäisellä tililläni kirjasarjan Suomen ja maailman taide…

”Mun lempieläin on se lumikko, joka asui halkopinossa, ja pääkalloperhosen kotelo, ja toukka niska vinossa.

ja susi,  joka juoksee Laatokan lumessa öisellä aukiolla, ja vuohi, joka soittelee viulua unessa Eiffelin tornin alla.

ja Saksalanharjulla hiirihaukka, joka syöksyy alas pilvestä, ja sinä, silloin, kun sun silmissä on ilvestä.

Kun mun lempieläin on vauhdissa, sen karva tuoksuu hiekalta, eikä viidakon villissä tahdissa voi välttyä pedon miekalta,

olen susi, joka juoksee Laatokan lumessa öisellä aukiolla…” (Aulikki Oksanen)

 

Jotenkin mieleen pomppasi myös Ultra bran kappale Heppa. Säveltäjä tosin onkin molemmissa Kerkko Koskinen. Olisi muuten hienoa, jos joku paljastaisi oman lempieläimensä. Itseäni viehättävät kissaeläimet, vaikka ne petoja ovatkin. Ja ajattelen, että eläimet kuuluvat mieluummin luontoon kuin lemmikeiksi.

Ps. Runosta on siteerattu vain alku, ettei tekijänoikeuksia rikottaisi.

kestolinkki Jätä kommentti

Kaksi mannerta (Aulikki Oksanen)

kesäkuu 28, 2009 at 2:32 pm (Musiikki, Runot) (, , )

Viikon päästä vietetään Eino Leinon ja runon päivää.  Siksi onkin hyvä syy antaa jonkun runoilijan vuorostaan puhua muutaman runonsa kautta. Valitsin tällä kertaa Aulikki Oksasen. Ja yllätys, yllätys hän onkin rapu (s. 19.7.1944), tosin se ei ollut valintakriteeri, vaikkakin näin ollen Aulikki Oksanen sopii siis vieläkin paremmin Kravun kasvupiirin vierailevaksi tähdeksi. Olen tutustunut Oksasen tuotantoon lähinnä laulujen kautta, viimeksi Vuokko Hovattaa kuunnellessa. Ensimmäiseksi runoksi valitsin kuitenkin Emma Salokosken esittämän Kaksi mannerta. Siinä soi kaipaus kauneimmillaan.

”Niinkuin kaksi mannerta, joita meri erottaa, katselemme toisiamme horisontin taa. Ehkä maailman nuoruudessa yhteen kuuluimme, koska toista rantaa ikuisesti kaipaamme.

Niinkuin…

Kaukaa näen piirteesi  ja saatan aavistaa, kuinka sarastuksen aikaan hehkuu graniitti ja kuinka sama tuli sisällämme leimuaa ja auringossa hohtaa taivaan safiiri. Niinkuin..

En voi suo syleillä, en edes puhua, kosketella kasvojasi sormin sähköisin, mutta aina kun näet meren yllä sumua, muista, että se on silmistäni lähtöisin. Niinkuin…” (Aulikki Oksanen)

Kirjoittaessani huomasin, kuinka nämä sanat oikeastaan kaipaavat sitä säveltä kaverikseen. Suosittelenkin siis Emma Salokosken ja Ensemblen levyä Kaksi mannerta. Siellä on monta muutakin hyvää kipaletta. Ja Tuomo Prättälähän on mainio muusikko.

kestolinkki 4 kommenttia

Käki kukkui siellä

kesäkuu 24, 2009 at 10:11 pm (Luonto, ympäristö, maisema, Matkakertomuksia, Perhe, suku, koti) (, , )

Erityisesti evakkomummoni kuoleman jälkeen olen haaveillut tekeväni joskus ”pyhiinvaelluksen” Karjalan laulumaille. Palasin juuri kotiin tältä Äyräpään reissulta, joka oli ehkä enemmin sisäinen matka kuin ulkoinen. Sillä eihän välttämättä kukaan kai varsinaisesti hinkua katsomaan pusikoita ja hökkeleitä ja köröttelemään teitä,  jotka ovat kuin pommituksen jäljiltä ja joilla turvavyö on linja-autossa todella tarpeen, jotta pysyisi töyssyissä penkillä.

Alun perin ajattelin, että matka olisi omistettu mummolleni, mutta siitä muotoutuikin tutkimusmatka pappani suvun käänteisiin ja Kiljusien sielunmaisemiin. Oikeastaan näin olikin hyvä, sillä mummo sai huomioni jo eläissään, olinhan mummon tyttö. Papan suku sen sijaan jäi lähes tuntemattomaksi. Kiljusista tiesin vain sen, että monet heistä olivat hevosmiehiä, iskivät mielellään korttia eivätkä välttämättä sylkeneet lasiinkaan. Hatara sukutuntemus johtui varmasti siitä, että pappa itse meni kaivoon, kun olin pari vuotias ja isäni, ehkä siksi, hukutti itsensä hitaasti, mutta määrätietoisesti, alkoholiin. Niissä ympyröissä sukulaisvierailut vain jäivät.

Tämän Äyräpään reissun alkuperäinen tarkoitus oli mennä juhlimaan papan veljen 80-vuotis syntymäpäiviä, mutta koska hän kuoli männä vuonna, muuttuikin matkan luonne muistelumatkaksi. Suuri osa matkalle osallistuvista pikkuserkuistani tms olivat minulle tuntemattomia, mutta osoittautuivat niin välittömiksi ja vilkkaiksi, että tutustuminen oli helppoa. Yllätin itseni majapaikassamme laulamasta jopa karaokea heidän kanssaan! Ja tanssimasta humppaa! Koskaan ei siis pidä sanoa ei koskaan!

Monrepos´n puisto oli kasveiltaan upea, mutta rakennuksiltaan surullisen ränsistynyt. Siellä kuitenkin poksautimme ensimmäiset kuohuviinipullot. Äyräpään kirkon raunioiden näkeminen konkretisoi itselleni sodan tuhot. Mäellä oli jäljellä vain hieman perustuksia ja seulaksi pommitettuja kattopeltejä. Seuraavana päivänä opin ihan itse erottamaan entisten talojen paikat perinneperennoiden avulla. Oli jotenkin sykähdyttävää löytää ruusupensas tai  akilleijoja ja kohta sen läheltä kivijalka. Tahvo-äijän eli pappani isän kodin pihalta piti tietty ottaa matkamuistoksi pala kattotiiltä ja muutama perenna istutettavaksi kotiinkin. Ja pyhiinvaeltajathan yleensä kastautuvat jossain virrassa; itse heitin talviturkkini Vuokseen. Koko matkan taivas oli kirkkaan sininen ja käki todellakin kukkui kovasti.

Horoskoopit on helpompi kirjoittaa jälkikäteen. Kesäkuun horoskooppi olisi voinnut kuulua näin: Kesäkuussa krapu vaihtaa maisemaa ja tekee tutkimusmatkoja sekä tutustuu ihmisiin, jotka tuntuvat heti siltä kuin heidät olisi tuntenut aina.

kestolinkki Jätä kommentti

Kokemuksia, kohtaamisia ja kolahtamisia (sisäisiä kolahduksia)

kesäkuu 18, 2009 at 12:10 pm (Elämä, Kasvu, Kasvatus, Matkakertomuksia, Ruumis, Sielu) ()

Tämä on ikään kuin jatko edelliselle matkakertomus-artikkelille. Siitä olisi tullut liian pitkä, jos olisin jatkanut samaan pötköön. Sulateltavaa on kahdenkin merkinnän edestä.

Kesäkoulun toisena päivänä oli vähän hutera olo, veto hiipumassa, reissaaminenkin painoi jäsenissä eikä järjenjuoksu ollut ihan terävimmillään ja muistiinpanoistakin tuli vähän hajanaisia merkintöjä. Mieltä jäi  vaivaamaan kommentti: ”Opettajan pitäisi lempeästi rikkoa oppilaan identiteetti” Se kuulosti ensin julmalta, mutta olen sitä pohdiskellut ja siteeraankin yllättäin Kravun eli itseni käsitystä kasvusta: ”Määrittelee kasvun kivuksi, joka rikkoo kuorta, mutta on tarpeellista.” Kun jokin asia, kokemus tai ihminen ”kolahtaa”, se samalla rikkoo sitä asetelmaa, joka on jo rakennettu valmiiksi. Ikään kuin joku tönäisisi pöytää, jolle olet rakentamassa palikoista tornia. Monesti sanotaan, että ollaan ”ihan hajalla”. Se on enemmän kuin ikävä ja hämmentävä tunne, mutta ehkä kuitenkin kasvulle tai muutokselle välttämätön. Dewey sanoo, että kasvuprosessille on ominaista elävyys: se muuttuu, järjestyy ja rakentuu uudelleen koko ajan. Se, miksi jokin juttu kolahtaa, johtuu varmasti siitä, että se jollain tavalla koskettaa, järkyttää, tuntuu tutulta tai sopivalta ja hyvältä omaan pirtaan. Toisin sanoin se saa aikaisemmin kootut palat liikkumaan niin, että uusi pala sopisi samaan asetelmaan. Ahdistavalta tuntuu silloin, kun itsestä hyvältä tuntuvaa palasta ei saa sovitettua kuvioon, koska ei haluaisi rikkoa vanhaa asetelmaa.

Seinäjoella muuten oli yllättävää se, että Vesa-Matti Loiri oli tällä kertaa se, joka kolahti eniten, eikä Nick Cave, jonka odotin niin tekevän. Tuntui, että koko mies on pelkkää tunnetta ja läsnäoloa. Kolme ekaa biisiä meni siis poratessa, kunnes sain itseni taas koottua. Kun joku muu tulkitsee  tuttujen artistien ( tällä kertaa esim. Heikki Salon, Juicen, Pauli Hanhiniemen) biisejä, sanat tulevatkin esiin ja koskettavat ihan toisella tavalla kuin alkuperäisessä,  joskus kuluneessakin versiossa.

Hotelli- Kaupissa, jossa yövyin, oli mahdollisuus käyttää saunaosastoa altaineen. Ekana iltana uiskentelin ylhäisessä yksinäisyydessäni. Toisena iltana saunassa oli kaverina eräs äiti tyttärensä kanssa. Harrastin  kevyttä small talkia ja utelin, menevätkö he huomenna Särkänniemeen kuten oma tyttäreni. He eivät olleet menossa sinne vaan syöpälääkärille…Taas kolahti ja pysähdytti. Elämä heittää välillä eteen kaikenlaista; joskus se on epäreilua, joskus ihanaa, usein ristiriitaista, mutta Life is growing and this growing is life, sanoo jälleen Dewey.

”…uusiin maisemiin taas joudutaan ikuisiin muutoksiin opitaan vaan ei totuta.” (Emma Salokoski)

kestolinkki Jätä kommentti

Kokemuksia, kohtaamisia ja kolahtamisia (ulkoiset matkakokemukset)

kesäkuu 18, 2009 at 11:10 am (Matkakertomuksia, Toiminta, Tutkimus) ()

Doris oli reissunainen, ja sitä olin itsekin poikkeuksellisesti viiden päivän ajan: ensin kaverin häät Helsingissä Uunisaaressa, sieltä muutaman tunnin yöunien jälkeen Seinäjoelle Provinssiin ja sen jälkeen Tampereelle Kriittisen pedan kesäkouluun. Nyt sitten sulattelen kokemaani. ”Retkiltä hyvää karmaa muistiin kasaantuu” (Elastinen).

Häistä jäi päällimmäisenä mieleen hyvä fiilis ja yhdessäolo ystävien kanssa. Tosin tunsin olevani (helpotuksekseni kyllä) ikään kuin toista sukupolvea, sillä niin monen jaloissa pyöri polvenkorkuisia tenavia, ja itsellä ne ajat ovat jo takana. Seinäjoellakin luonnollisesti edustimme vähemmistöä ja vanhempaa sukupolvea, mutta se ei haitannut menoa kuin vasta seuraavana päivänä, jolloin hotellin sänky veti puoleensa magneetin tavoin ja peilistä katsoivat silmät, joiden turvotus laski vasta aamiaiselta ”pihistettyjen” kurkkusiivujen avulla (sama kai se on, nauttiiko ne sisäisesti vai ulkoisesti). Kesäkoulussakin olin oppilaista vanhin, mutta en todennäköisesti viisain. Osallistujat vaikuttivat nuorilta, fiksuilta ja erityisesti kielitaitoisilta. Päätin, ja lupaan sen nyt julkisesti, että aion opetella englantia niin, että pystyn sanomaan sen, mitä haluaisin tai edes saamaan selvää siitä, mitä muut sanovat. Se on Must! Paremmalla kielitaidolla olisin ymmärtänyt paremmin kriittisen pedagogiikan gurun Peter McLarenin luentoakin Tampereella. Vähäiselläkin kielitaidolla sain selvitettyä, että olemme tn. hengenheimolaisia kasvatuskysymyksissä.

Oman toimintatutkimukseni käsittely meni kyllä hyvin. Ihailen kommentoijien asiantuntemusta ja kykyä heittää keskusteluun eri  filosofien ja tutkijoiden ajatuksia ja pistää näin omatkin ajatukset liikkeelle. Apurahan ansiosta oli mahdollisuus ostaa kolme kirjaakin: Johdatus laadulliseen tutkimukseen (Eskola & Suoranta), John Deweyn Julkinen toiminta ja sen ongelmat sekä Paulo Freiren Sorrettujen pedagogiikka, peruskauraa siis. Kahden kirjan kannet olivat muuten yhtä punaiset kuin ihanat kengät, jotka löytyivät Päivin päivän kunniaksi.

Matkanteosta ja tutkimuksesta puheen ollen: Fintelligenssin Määränpää- biisi kiteyttää hienosti mielestäni toimintatutkimuksen idean:

Mentävä sinne missei pendolinot pysähtele,
maamme ytimeen pienemmille pysäkeille…

kertosäe:
Matka jonka kuljet, on tärkeämpi kuin päämäärä
Näillä teillä sydän tuntee, ota – anna jos tarjotaan
Matka jonka kuljet, onni kaihtaa oikovaa
Enhän tiedä teistä, mutta meille matka on määränpää.

kestolinkki Jätä kommentti

Kasvun ehtoja

kesäkuu 9, 2009 at 4:28 pm (Kasvu, Kasvatus, Luonto, ympäristö, maisema) ()

Kasvimaata perustaessa tulee joka vuosi ajateltua, kuinka paljon yhteistä on kasvimaan hoidolla ja kasvatuksella yleensäkin. Vertaus saattaa olla vähän kulunutkin, mutta käyttökelpoinen. On vaan jotenkin niin hienoa ja ihmeellistä, että pieni siemen, kuten ihmisalkiokin, sisältävät molemmat tarkan informaation siitä, millaisiksi niiden  on tarkoitus kasvaa. Kasvuympäristöllä on kuitenkin merkitystä siinä, kuinka tämä tavoite toteutuu. Kasveilla kuten ihmisilläkin on persoonallisia vaatimuksia sen suhteen, millainen kasvupaikka on niille ihanteellisin. Toiset kasvit vaativat paljon valoa, ihan niin kuin jotkut ihmisetkin paistattelevat mielellään huomion keskipisteessä ja kääntävät päätä valon suuntaan kuin auringonkukka.  (Tällainen ihmistyyppi on ehkä lisääntynytkin näinä ”julkisuudenkipeinä” aikoina.) Eri kasveilla on myös erilainen ravinnontarve ja erilaiset vaatimukset kasvupaikan maaperän suhteen. Toiset vaativat runsasravinteisen maan, kun taas toiset kukoistavat niukemmissakin olosuhteissa. Virikkeiden ja aktiviteettien tarve meillä ihmisilläkin vaihtelee.

Itse pidän erityisen tärkeänä sitä, että jokaisella kasvilla ja lapsella on tilaa kasvaa omaan mittaansa. Kylvän porkkanatkin mielummin harvaan niin, että säästyn harventamiselta. Jos kasvutila on liian ahdas, kasveista kehittyy helposti vähän vänkkyröitä. Eikä ole mukavaa lapsenakaan kilpailla tilasta ja huomiosta tai yrittää sopeutua liian ahtaaseen kasvupaikkaan, jossa ei voi kuin elää kituuttaa. Kaikki kasvit tarvitsevat lämpöä, eikä opetus tai kasvatuskaan tuota hedelmää ilman rakkautta ja lämpöä. Tärkeintä lienee säännöllinen huolenpito ja kasvavan tarpeiden huomioiminen niin puutarhassa kuin kotona tai koulussakin, esim. kasvua tukahduttavat ja häiritsevät rikkaruohot on kitkettävä. Ei siis riitä, että viskaa vain siemenet maahan ja toivoo parasta. Meillä on vastuu kaikesta elävästä, jota pitää vaalia ja hoitaa. 

Tänä vuonna kasvimaastamme 40 neliömetriä on kesannolla ja siinä kasvaa maata parantavaa hernettä. On tärkeää, että maa, niin kuin me ihmisetkin, saamme joskus levätä. Jatkuva tehoviljely ja kasvun vaatimus köyhdyttävät maan ja pahimmassa tapauksessa sairastuttavat sen. Lienee turha sanoa, näinä  uupumuksen aikoina, että niin käy helposti myös ihmiselle, jolta vaaditaan jatkuvia kasvuennätyksiä ja suorituksia.

kestolinkki Jätä kommentti