Homing

heinäkuu 31, 2009 at 5:35 pm (Perhe, suku, koti, Työ) (, , )

Marttaliitto kertoo Nyt-liitteessä, että homing-ilmiöstä on tullut uusi trendi. Homing tarkoittaa vanhojen tapojen ja kotitekoisuuden arvostamista; esim. säilöminen on noussut uudelleen arvoonsa. Lieneekö varttuminen maaseudulla syy siihen, että me Tennilän tytöt olemme harrastaneet tätä trendiä koko ikämme. Säilömisen lisäksi siihen sisältyy puutarhanhoitoa ja kotiruuan suosimista, esim. keitämme edelleen perunoita, mikä ilmeisesti on aika harvinaista (ellei sitten kohta trendikästäkin). Osallistuimme varhaisteineinä jopa marttojen järjestämälle kesäleirille, josta parhaiten on jäänyt mieleen lattioiden kuuraaminen rangaistuksena yöjuoksuista, tai paremminkin -souteluista, poikien (Marttien?) kanssa. Ihan aiheellinen rangaistus kylläkin! Meitä Tennilän tyttöjä muuten yhdistää sekin, että olemme olleet yhdessä  samojen poikien (nyt jo miehien, eikä sentään niiden kesäleirin Marttien) kanssa lukioikäisestä lähtien. Mitähän tuokin sitten kertoo maalaistytöistä, sitä sopii pohtia!

Kotitöiden arvostaminen on sellaista maaseudun perintöä, josta olen iloinen ja ylpeäkin, mutta maaseutuun yhdistyy mielessäni myös joitain negatiivisiäkin piirteitä ainakin paikoitellen, esim. omahyväisyys sekä jähmeys ja suvaitsemattomuus uusia ajatuksia ja erilaisia ihmisiä kohtaan. Monia asioita pidetään kaupunkilaisten vouhotuksina. Arvelen, että juuri siksi muutamat ystäväni viihtyvätkin pääkaupunkiseudulla paremmin maalaistaustastaan huolimatta.  Itsekin voisin hyvin kuvitella viihtyväni myös kaupungissa, ja ehkä vielä joskus asunkin siellä  ja juoksen sitten kaikissa kulttuuririennoissa ja nautiskelen kahvilassa tuoreista, jonkun toisen tekemistä, leivonnaisista.  Tänään kotona syntyi kuitenkin vielä kausiluontoisia herkkuja: vadelmahilloa ja pullapohjaista mustikkapiirakkaa.

kestolinkki Jätä kommentti

Ikänäkö

heinäkuu 29, 2009 at 7:49 pm (Aika, Ihminen) (, )

Kettu kertoi pikku prinssille  salaisuuden: ”Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.” Tämän tietävät kaikki Pikku prinssinsä lukeneet, ja jotkut ymmärtävät sen, vaikkeivat olisi kirjaa aukaisseetkaan. Itsellenikin tämä ohjenuora on ollut tärkeä, ja olen kutsunut sitä yleensä intuitioksi. Mitenkään väheksymättä em. viisautta, täytyy sanoa proosallisesti, että myös lukulaseilla näkee yllättävän hyvin. Tämän ikäisenä kuin minä tulee kutsu näöntarkastukseen, jossa varmistetaan, että näkö on riittävä autolla ajamiseen. Se testi meni läpi, mutta koska optikolla olin, pyysin myös tarkempaa näöntarkastusta, kun siihen mahdollisuus oli. Specsaversin Tommi oli muuten erittäin ystävällinen ja mukava; täydellinen mies asiakaspalveluun. Sai jopa selville sen, etten pidä pimeässä ajamisesta ja sen, että näkisin paremmin lukulasien kanssa. Lisäksi hän auttoi valitsemaan kahdet kehykset, jotka sai yksien hinnalla. Valitsin toiset vähän romanttisemmat ja toiset vähän coolimmat. Jälkimmäisillä voin ”esittää” vähemmän hömppää kuin olenkaan ja edelliset laitan silmille, kun luen jotain mukavaa. Kuopus totesi silmälaseistani, että näytänpähän niissä  edes vähän ”opettajammalta”. Ei paha, kun ne työtkin kohta alkavat. Nyt tiedän myös, miksi opettajat laskevat laseja hieman alemmas ja katsovat niiden ylitse luokkaan. Näillä ei todellakaan näe kauas.

Hassua, miten muuten tottuu siihen, ettei näe lähelle hyvin. Eikös sitä sanotakin, että jokin asia on liian lähellä, jotta sen voisi nähdä. Ehkä näin on tosiaan ihan laajemmassakin mielessä. Ja ehkä juuri keski-iässä tämä lähinäkö heikkenee.

kestolinkki Jätä kommentti

Hyvä meininki!

heinäkuu 26, 2009 at 9:57 am (Musiikki, Ystävät) ()

Kerimäen kesän kohokohta on ehdottomasti Old Spicen keikka paikallisessa ravintola-Mariinossa. Tupa oli eilen tupaten täysi ja ovella jonoakin, ja  sellaista tapahtuu todellakin vain kerran kesässä. Bändin ”pojat” ovat vanhoja kavereita, joista vain kaksi on enää kerimäkeläisiä. Mariinon keikka on tapa kokoontua yhteen pitämään hauskaa. Fiilis on jo alusta asti korkealla. Keikka vetää yhteen vanhoja ja uusia kerimäkeläisiä, opettajia ja oppilaita, isiä ja äitejä ja heidän lapsiaan, ja  taitaa joukossa olla pari mummoa ja pappaakin. Soittolistalla on erityisesti 70-luvun perusrockia, klassikoita, jotka pakottavat liikkeelle ja tanssimaan, silloin, kun niitä osataan soittaa niin hyvin kuin Old Spice soittaa. (http://www.nic.fi/~maveric/oldspice/index.htm) Mielestäni biisit kuulostivat tässä paikallisessa ”hurmoksessa” jopa paremmilta kuin alkuperäiset. Iloa piisasi kymmenestä puoli kolmeen; kolme settiä joiden välissä ehti juuri jonottaa juoman nestehukan ehkäisyyn. Rumpuja paukutti timmisti oman koulumme rehtori. Ja koko porukka toimi hyvin yhteen ja näytti selvästi nauttivan soittamisesta. Ohjelmistossa on mm. CCR:ää, Santanaa, Hendrixiä, Deep Purplea, Procol Harumia, Black Sabbathia ja muutamia suomi-rokin helmiä Juicelta, Hurriganesilta ja Kolmannelta naiselta. Keikan ajoitus osui itselleni nappiin eilisen nokkospuskissa riehumisen jälkeen. Oli ihanaa vapauttaa mieli ja keho! Musiikki onkin toiminut kohdallani mielen vapauttajana aina parhaiten, ja  kuten George Clinton sanoo: Free your mind and your ass follow. Vapautunut ja kuuma oli meininki tanssilattialla muillakin kuin itselläni. Oman lanteenseudun pisti liikkeelle eilen erityisesti Santanan biisit. Terveiset siis varsinkin kitaravirtuoosi Juha Silvennoiselle! Mariinoon on mentävä varmasti jälleen ensi kesänä.

kestolinkki Jätä kommentti

Raivaamista ja ”hillittyä” raivoomistakin

heinäkuu 25, 2009 at 5:10 pm (Kasvu, Kasvatus, Luonto, ympäristö, maisema) ()

Raivasin saunaa lämmittäessäni tonttimme reunalta 200-300 pujoa (jaksoin laskea 220:neen asti) helpottaakseni allergisen perheenjäsenen oloa, ja samalla ”löysin” villiintyneen vadelmapensaan, joka oli punaisenaan marjoja. Mutta ennen kuin niihin pääsi käsiksi, piti laittaa hanskat käteen (olisi pitänyt laittaa jo aiemmin kihelmöinnistä päätellen) ja raivata kaksinkertainen määra ekaluokkalaisen mittaisia nokkosia tieltä pois! Huh, huh! No, laiska töitään luettelee. Asialle olisi pitänyt tehdä jotain jo keväällä, mutta silloin oli muuta puuhaa. Jälleen kerran yllätän itseni kadehtimasta pienempiä pihoja ja asumuksia. Rivitalon pihalta ehtisi ja jaksaisi nyppiä vaikka jokaisen ylimääräisen korren pois ja asetella jokaisen kivenkin oikeaan paikkaan. Erityisen kateellinen olenkin niistä askeettisen kauniista japanilaispuutarhoista, joissa kasvaa enimmäkseen havupuita. Ei siis edes haravointia syksyllä!!  Meillä koivut ympäröivät urheilukenttää. ..(Ja olen muuten varma, ettei japanilaispuutarhojen haltijoilla ole huolta edes omasta karvanpoistosta, sillä heille ei takuulla edes kasva karvoja, no, nyt meni erityisen kitkeräksi; ärsyttää vain tämä jatkuva joka paikan siistiminen ja kitkeminen!) Tässä tapauksessa ruoho ei ehkä olekaan kirjaimellisesti vihreämpää, ei ainakaan rehevämpää, aidan toisella puolella. Eikä kai puolen hehtaarin japanilaispiha savolaisessa maalaismaisemassa edes oikein tyylikäs ja maisemaan sopiva olisikaan.

Viisainta olisikin siis hyväksyä oma piha sellaisena kuin se luontaisesti on ja nauttia sen tarjoamista ihanuuksista, kuten nyt niistä ”yllätys”marjoista. (Huvittavaa muuten on, että silloin kun huolehdin kyseisestä vadelmamaasta, se tuotti vain muutamia marjoja naposteltavaksi, kun sen sijaan nyt pujojen ja nokkosten ympäröimänä määrä on moninkertainen.) Lisäksi tässä pihassa pitää hyväksyä jatkuva keskeneräisyys ja epätäydellisyys. Niin kai se on elämässäkin.

kestolinkki Jätä kommentti

Palavaarakkautta ja mustaa surmaa

heinäkuu 23, 2009 at 7:23 am (Kasvu, Kasvatus, Luonto, ympäristö, maisema) (, )

Molemmat otsikossa mainitut leviävät erityisesti puutarhassamme juuri nyt. Perustin viime syksynä uuden kukkapenkin, joka näyttää jo  siltä, kuin se olisi jälleen jakamista vailla. Palavarakkaus on oikein roihahtanut etualalla penkissä; sen puskat ovat pienen naisen korkuisia ja näyttää siltä kuin niiden punaiset kukinnot kurkottelisivat taivaita.  Vieressä seisoo ukonhattuja miehekkään kaksimetrisinä. Toivon vain, että nämä hallitsijat antaisivat syysleimuillekin mahdollisuuden  kukkia ja näkyä. ”Istumajärjestys” ei sittenkään onnistunut täysin ensi yrittämällä. Ilmeisesti syysleimuille on tehtävä tilaa uudelleenjärjestelyillä vielä tänä vuonna. Uskon, että palavarakkaus huomataan kyllä takapenkistäkin. Niinhän se on, ”että punaista nenää ja rakkautta ei pysty kätkemään.” Särkynyttäsydäntä en ole halunnut edes istuttaa kukkapenkkiini.

Ikävämpi juttu on rutto, joka näyttäisi kaatavan perunan varret. Tuttua valitettavasti jo aiemmilta vuosilta. Ensin varret lähtevät todella hyvään kasvuun, ehkä liiankin rehevään. Sitten sataa ja paistaa liikaa  ja perunamaassa vallitsevat sademetsäolot, ja eräänä päivänä löydän muutamia mustia laikkuja lehdistä, eikä mene montaa päivää, kun laikkuja leviää muuallekin ja pian varretkin ovat  mustat ja kuolleet. Pitäisikö jo luovuttaa ja hankkia  kesäperunat niiltä, keltä viljely onnistuu. Kuten miehen sedältä Lopelta. Viikko sitten haimmekin sieltä perunoita, jotka ovat kauniita kuin kananmunat ja todella herkullisia. Kiitos ja terveiset! Mukava oli myös muistella ensimmäistä yhteistä sukulaisvierailua ja saunareissua yli neljännesvuosisata sitten.

kestolinkki Jätä kommentti

Käpy selän alla

heinäkuu 21, 2009 at 3:40 pm (Elokuvat, näytelmät, televisio)

Alkoi sopivasti sataa, ja kuopus oli leikkimässä naapurissa. Oikaisin sohvalle ja päätin katsoa poutapilviä edes elokuvasta, joka oli jemmassa arkistossa. Käpy selän alla onkin suomalaisista elokuvista ensimmäisten joukossa, jossa kamera suunnataan rohkeasti poutapilvien ja koivunlatvojen lisäksi muuallekin.  Ihania lempimiskohtauksia, lähikuvia ja kirkasta auringonpaistetta. Niin kesäinen fiilis! Ja täytyy tunnustaa, että tässä iässä nostalgiakin nostaa päätään. Oli mukava katsella vaatteita ja kampauksia, jotka ovat tuttuja omasta albumista. Isästä ja äidistäkin on mustavalkoisia valokuvia telttaretkeltä.

Mikko Niskanen oli kyllä aika fakiiri ohjatessaan nuoria näyttelijöitä ja vangitessaan juuri sen aikakauden tuntoja ja tuskia. ”Nuoruus on kuulemma elämän parasta aikaa, miten helvetin vaikeaa se on sitten vanhana”, toteaakin Timppa elokuvan lopussa. Ajolähdössäkin Niskanen onnistui mielestäni hienosti kuvaamaan oman ikäluokkani eli kahdeksankymmentä-luvun nuorten kasvukipuja. Molemmissa elokuvissa on myös maaseudun ja kaupungin vastakohtaisuus selkeä. Se näkyy ”Kävyssä” jo vaatetuksessa tanssilavalla. Enpä olisi osannut kuvitella maanviljelijä-isäni päälle farkkutakkia, joka kyllä sopi namupoika-jurrikka Melasniemelle tosi hyvin!! Tai ne pikkuiset shortsit! Olikohan tämä sittenkään sopivaa katseltavaa tyttöpiä-iltaa viettävälle (vastine poikamiesillalle)!? (Ja kylläpä muuten nuorempi Melasniemi voikin olla niin isänsä näköinen; tämän on takuulla todennut joku muukin aikaisemmin.) Entäs sitten äitinsä! Kristiina Halkola on erinomainen kuvatessaan  mustasukkaista raivoa ja laulaessaan vedessä ”Mitä sai tällainen tyttö?”-laulua. Pekka Aitiovuori on elokuvassa ihanan hassu ja kiltti lääkäriopiskelija. Parasta dialogia ovatkin mielestäni elokuvan hassuttelut: ”Leikitään, että meillä on kakat housuissa….Pussaanko suo pyllyyn? ” (Eivät kylläkään peräkkäiset kohtaukset.) Monet kohtauksista vaikuttavatkin improvisoiduilta, ja siitähän Niskanen olikin tunnettu, että hän tarttui hetkeen ja tunteeseen. Pikkuisen paperinmakuiselta sen sijaan kuulostivat jotkut  Leenan (Kirsti Wallasvaaran)pohdiskelut, mutta ehkäpä  itseään etsivät psykologian opiskelijat puhuivat niin 60-luvulla.

Elokuva on mielestäni kaikki jussinsa ansainnut, ja saatanpa vielä illalla katsoa pari kohtausta uudelleen viinilasillisen kanssa, ja tiedä vaikka nään unta kesäisestä telttaretkestä.

kestolinkki Jätä kommentti

Kerran kesällä

heinäkuu 12, 2009 at 1:19 pm (Arki/juhla, Ystävät) ()

Sosiaalisesta elämästä puheen ollen… Palattiin äsken kotiin ihanalta brunchilta, jonka järjesti eräs ystävä pyöreiden vuosiensa ja pitkäaikaisen graduprojektinsa valmistumisen kunniaksi. Kutsussa toivotettiin meitä tervetulleeksi juhlimaan ”kerran kesällä”, koska gradu käsittelee Joel Lehtosen käännöstoimintaa. (Pekka Tarkkakin mainitsee muuten päivänsankarimme kirjoittamassaan Joel Lehtosen elämänkerrassa.)

Tilaisuus oli ihanassa puutalomiljöössä metsähallituksen tiloissa vastapäätä Olavinlinnaa. Juhlimassa oli sukua ja ystäviä. Veljenpojan kokkaamat tarjoilut maistuivat. Päivänsankari on yksitoistalapsisen perheen pahnanpohjimmainen Kerimäeltä. Koko sisarusparvella on sana hallussa, mutta tomeenkin he osaavat selvästikin tarttua ja ”lystintyötkin” luonnistuvat, niin kuin juhlakalu asian ilmaisi, ilmeisesti Lehtosta lainaten. Muuallekin Eurooppaan erittäin tervetullut ja odotettu tuliainen on kotileipomoa vanhassa koulussa pyörittävän veljenpojan luomuruisleipä, jonka pussin kylkeen isä-Muhonen on runoillut saatesanat (kts www.luomuhonen.fi) Iikka on tunnettu myös tuoreista vihreistä ajatuksista esim. bioenergiaa koskien. Tosi kiva oli tutustua tähän sisarusparveen, jotka ovat vanhaa sukujuurta Kerimäeltä, itse kun olen vain tällainen ”sudeetti”-kerimäkeläinen. Ja kiva oli tavata ystävämme ystäviä eri yhteyksistä; osa ennestään tuttuja, osa uusia tuttavuuksia.  Huomenna menen viettämään ”Jojelin”-päivää, joka alkaa Lehtosen patsaan luota, ja taidan poiketa samalla reissulla myös  Tuomo Kukkosen (em. uusia tuttavuuksia) taidenäyttelyssäkin. Siis mahotonta kulttuuritulitusta, mutta kerrankos sitä kesällä…

kestolinkki Jätä kommentti

Summertime

heinäkuu 11, 2009 at 9:18 am (Aika, Luonto, ympäristö, maisema) ()

Viipyilevä Summertime-jazz ei oikein tunnu sopivavalta kappaleelta kuvaamaan itä-suomalaista heinäkuuta. Paremminkin taustalla soi: ”OO, kesän lapsi mä oon, on villi luonteeni mun…”  Tuntuu, että kaikkea on yltäkylläisen paljon talveen verrattuna. Sosiaalinen elämä ja kulttuuritarjonta kolminkertaistuu; kesätorille pitäisi päästä ”koukkuilemaan”, kuten edesmennyt vuokraisäntämme asian ilmaisi, ja  bongaamaan etelästä lentäneitä harvinaisempia vierailijoita. Samaan aikaan myös fyysiset työt lisääntyvät; kasvimaalla viihtyy parhaiten vesiheinä, jota pois riuhtoessani tunnen itseni aikamoiseksi natsiksi, sillä juuri tämä kasvi tuntuu juurtuneen kotipaikkaansa erinomaisesti ja olisi joidenkin tietojen mukaan ihan hyötykasvi. (Pitäisikö luovuttaa, ja antaa ensi kesänä kaikkien kukkien kukkia!?) Pakkanen on sulatettu ja samalla on tehty mielenkiintoisia löytöjä vuodelta X. Se odottaa nyt säilöntävalmiina, kun marjan- ym. hyötykasvien pyöritys alkaa mansikasta ja päättyy suppilovahveroon. Miesväki kerää jälleen hakkuutähteitä polttopuiksi ystävällisen metsänomistajan mailta. Mattopyykki ja mäntysuovan tuoksu kuuluvat myös ehdottomasti kesään…Joskus mietin, että onko tämä kaikki välttämätöntä; esim. suurimmalle osalle kaveripiiristämme tällaiset puuhat ovat eksoottisen vieraita. Mutta kun mietin, en oikein keksi, mistä voisin luopuakaan. Onneksi olen sopivan levoton luonne ja työni puolesta tottunut keskittymään intensiivisesti neljäkymmentäviisi minuuttia yhteen asiaan, joten siirtyminen  kasvimaalta oopperaan onnistuu melkein ”välitunnin” aikana. Ja onneksi on mökki saaressa, jossa ei voi edes tehdä mitään muuta kuin lojua säästä riippuen joko laiturilla tai sohvalla naama kirjassa. Siellä saatan huomata hyräileväni sitä Summetimeäkin. Ja hektisen kesän vastapainoksi kuulun niihin outoihin ihmisiin, jotka rakastavat myös pimeää marraskuuta, jolloin luonto ei vaadi mitään ja maisema on kuin hautausmaa.

kestolinkki Jätä kommentti

Kesäteatteria ja vesisadetta

heinäkuu 6, 2009 at 11:02 am (Elokuvat, näytelmät, televisio, Kasvu, Kasvatus, Kirjat) ()

Kesäisin tuntuu aivan kummalliselta se väite, että suomalaiset olisivat sulkeutunutta kansaa. Päinvastoin valtavasta ilmaisun halustahan kertoo se, että joka niemeen notkohon puhkeaa kesäteatteria, taidenäyttelyitä ja vaikka mitä kesätapahtumia.

Eilen vesisateesta huolimatta päätin lähteä seuraamaan Kerimäen pitäjänteatterin näytelmää Suvi Kinos ja seitsemän enoa. Toisaalta vesisadehan taitaa olla yksi ulkoilmateatteriin ”kuuluva” elementti. Onneksi muistin, että ullakolta löytyy marimekon täyspitkä raidallinen retrosadetakki. Sen sisällä sai  nauttia teatterista aivan kastumatta.

Naapurimme Seija Silvennoinen oli ottanut onnistuneen ”sivuaskeleen” lavastuksen ja puvustuksen puolelta ohjaajaksi. Jukka Parkkisen kirjan teksti oli hersyvää, hauskaa ja syvällistäkin. Alkuasetelma on, että Suvi Kinos jää orvoksi vauvana, kun hänen vanhempansa kuolevat kolarissa, josta Suvi pelastuu kuin ihmeen kaupalla eli ilmeisesti enkeli-enojensa avulla. Viidestä tohtori-enosta (ja yhdestä kissasta) tuleekin yllättäin pienen Suvi-tytön holhoojia, vaikka sosiaalitoimistossa hieman epäilevästi asiaan ensin suhtaudutaankin. Kasvatuksen onnistumista käy määräajoin kuitenkin valvomassa Kaisa Kotivalo eli tuttujen kesken Himatuikku.

Veljekset ovat kaikki eri tieteenalojen tohtoreita ja  poikamiehiä, ainakin vielä näytelmän alussa. Jaakob-isä oli antanut heille nimet Raamatun Jaakobin poikien mukaan, mistä seuraakin hauska väärinkäsitys pyhäkoulussa. Villa Landessa yhdessä elävät veljekset tykkäävät ottaa välillä petrolia, tenua, rojua  tai souria vähän tilanteen mukaan ja varmaan senkin mukaan, miten keitokset ja sekoitukset onnistuivat. Juhlaan löytyy Villa Landen residenssissä usein syy. Opettajana minusta oli hienoa, kuinka enot juhlistivat Suvin lukemaan oppimista. Samoin tunsin hienoista ylpeyttä siitä, että lapsinäyttelijöiden joukossa oli enemmistönä omat entiset oppilaat. (Me opet nyt ollaan tällaisia, vastapainoksi tunnemme kyllä osasyyllisyyttä lasten huonoista harrastuksista.) Lapset onnistuivatkin aivan loistavasti rooleissaan ja muistivat vuorosanansa. Enot olivat hauskoja ja rooleihinsa sopivia, mutta vanhemmille veljille jouduttiin aika usein kuiskaamaan vuorosanoja. Pikkuveli sen sijaan hurmasi minut esimerkiksi kohtauksella, jossa hän naamioitui ranskalaiseksi lastenhoitajaksi. (Pitihän taloudessa edes yksi naisihminen olla, kun Himatuikku tuli ensimmäiselle kotikäynnille.) Kerimäki-emäntä ”Mani” oli jälleen rooleissaan elementissään, samoin pidin Himatuikun vähän yliampuvasta tyylistä.

Näytelmä piti otteessaan ja nauratti sekä liikutti. Rupun, Ruben-enon,  kuolema oli toteutettu kauniisti. Samoin Suvin kertojaääni toimi hyvin. Puvustus oli onnistunut. Kiitos pitäjänteatterin väelle! Ja kotona tartuinkin heti vielä hyllystä löytyneeseen lukemattomaan kirjaan Suvi Kinoksen seitsemän enoa, jonka takana on muuten Suvi-tytön laatima sanasto. Paras ja nykymenoa kuvaava on mielestäni sanaselitys: ”universta=tehdas, jossa tehdään tieteitä”.

PS. Suvista kasvaa muuten enojensa hoidossa fiksu, puolensapitävä ja toisista välittävä ”kunnon ihminen”.

kestolinkki 3 kommenttia

Tekijänoikeuksista

heinäkuu 5, 2009 at 1:53 pm (Runot, Uncategorized) ()

Mikael Jungerin rakausvideo nosti tekijänoikeudet keskustelun aiheeksi ja sai itsenikin selvittämään, miten on runojen siteeraamisen laita verkossa. Olen blogissani siteeranut useampaakin runoa ja luullut, että se on sallittua, kun selkeästi ilmoittaa varsinaisen tekijän, mutta näin ei olekaan. ”Teoksen laittaminen verkkoon muiden saataville on tekijän yksinoikeuden piiriin kuuluvaa toimintaa ja edellyttää luvan hankkimista.” (Juha Kallanranta, Tekijänoikeusjärjestö, Kopiosto ry). Joten olen tietämättäni rikkonut lakia. Ajattelin vähän naiivisti, että jos olisin itse runoilija, minusta olisi vain hienoa, että runoni leviäisivät maailmalle ja saisivat lisää lukijoita. Mutta onhan selvä, jos meitä runojen ”jakajia” on kovasti verkossa, vähenee tn. runokirjojen  ostaminen ja sehän on taas pois kirjailijan kukkarosta. (Itse kyllä suhtaudun kirjoihin niin, että haluan niitä omistaa ja pitää kädessäni joka tapauksessa, vaikka niitä olisi kuinka saatavilla sähköisessä muodossa, mutta kaikkihan eivät niin tietysti ajattele…)

Runosta saa kyllä siteerata kohtia, mutta se ei taas mielestäni tee oikeutta itse runolle, joka on kokonainen pieni teos ja  josta mielestäni pitää lukea jokainen sana kokonaisuuden kannalta. Samoin runoja saa siteerata vapaasti, jos tekijän kuolemasta on kulunut yli 70 vuotta. Lienee siis paras, että poistan blogistani runosivut tai sitten tyydyn vain tiettyjen kohtien siteeraamiseen. Pahoittelen, etten ole aikaisemmin ottanut asioista selvää, sillä missään nimessä en halunnut tehdä pahaa varsinkaan ihailemilleni runoilijoille.  Runojen kautta vain on niin helppo ilmaista omiakin tunteita. Lisäksi näyttää siltä, että moni myös etsii netistä runoja. Blogin kävijämäärään tulee kyllä selkeitä piikkejä runojen kohdalle.

kestolinkki Jätä kommentti

Next page »