Käpy selän alla

heinäkuu 21, 2009 at 3:40 pm (Elokuvat, näytelmät, televisio)

Alkoi sopivasti sataa, ja kuopus oli leikkimässä naapurissa. Oikaisin sohvalle ja päätin katsoa poutapilviä edes elokuvasta, joka oli jemmassa arkistossa. Käpy selän alla onkin suomalaisista elokuvista ensimmäisten joukossa, jossa kamera suunnataan rohkeasti poutapilvien ja koivunlatvojen lisäksi muuallekin.  Ihania lempimiskohtauksia, lähikuvia ja kirkasta auringonpaistetta. Niin kesäinen fiilis! Ja täytyy tunnustaa, että tässä iässä nostalgiakin nostaa päätään. Oli mukava katsella vaatteita ja kampauksia, jotka ovat tuttuja omasta albumista. Isästä ja äidistäkin on mustavalkoisia valokuvia telttaretkeltä.

Mikko Niskanen oli kyllä aika fakiiri ohjatessaan nuoria näyttelijöitä ja vangitessaan juuri sen aikakauden tuntoja ja tuskia. ”Nuoruus on kuulemma elämän parasta aikaa, miten helvetin vaikeaa se on sitten vanhana”, toteaakin Timppa elokuvan lopussa. Ajolähdössäkin Niskanen onnistui mielestäni hienosti kuvaamaan oman ikäluokkani eli kahdeksankymmentä-luvun nuorten kasvukipuja. Molemmissa elokuvissa on myös maaseudun ja kaupungin vastakohtaisuus selkeä. Se näkyy ”Kävyssä” jo vaatetuksessa tanssilavalla. Enpä olisi osannut kuvitella maanviljelijä-isäni päälle farkkutakkia, joka kyllä sopi namupoika-jurrikka Melasniemelle tosi hyvin!! Tai ne pikkuiset shortsit! Olikohan tämä sittenkään sopivaa katseltavaa tyttöpiä-iltaa viettävälle (vastine poikamiesillalle)!? (Ja kylläpä muuten nuorempi Melasniemi voikin olla niin isänsä näköinen; tämän on takuulla todennut joku muukin aikaisemmin.) Entäs sitten äitinsä! Kristiina Halkola on erinomainen kuvatessaan  mustasukkaista raivoa ja laulaessaan vedessä ”Mitä sai tällainen tyttö?”-laulua. Pekka Aitiovuori on elokuvassa ihanan hassu ja kiltti lääkäriopiskelija. Parasta dialogia ovatkin mielestäni elokuvan hassuttelut: ”Leikitään, että meillä on kakat housuissa….Pussaanko suo pyllyyn? ” (Eivät kylläkään peräkkäiset kohtaukset.) Monet kohtauksista vaikuttavatkin improvisoiduilta, ja siitähän Niskanen olikin tunnettu, että hän tarttui hetkeen ja tunteeseen. Pikkuisen paperinmakuiselta sen sijaan kuulostivat jotkut  Leenan (Kirsti Wallasvaaran)pohdiskelut, mutta ehkäpä  itseään etsivät psykologian opiskelijat puhuivat niin 60-luvulla.

Elokuva on mielestäni kaikki jussinsa ansainnut, ja saatanpa vielä illalla katsoa pari kohtausta uudelleen viinilasillisen kanssa, ja tiedä vaikka nään unta kesäisestä telttaretkestä.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: