Mitäs me mymmelit!

lokakuu 29, 2009 at 6:50 pm (Kirjat) (, )

Kuuntelen kuopuksen kanssa iltasatuna äänikirjaa Muumilaakson marraskuu. http://fi.wikipedia.org/wiki/Muumilaakson_marraskuu(Säästän ääntäni, jota on flunssa rasittanut jo yli kuukauden.) Ihana kirja! Se on myös sellainen kirja, joka nostaa esiin erinomaisen kääntäjänkin. Kaarina Helakisa on sitäkin. (Kääntäjäthän monesti otetaan vastaan itsestäänselvyytenä.) Muumilaakson marraskuun vaeltajista löysin myös sen muumihahmon, joka olisin. Ihailemani mamman mittoihin en yllä millään tasolla, mutta Mymmelin tytären Mymmelin  (äitinsä kaima) kanssa meillä on jotain yhteistä. Esim. pitkät sääret ja naksuvat polvet (ainakin nuorempana naksahtelivat) sekä punaiset saappaat. Mymmelin saappaat ovat juuri sellaiset kuin itsekin haluaisin. http://www.casador.net/catalog/images/pk-mymmeli.jpg Nyt mulla on vain nokialaiset, mutta punaiset kuitenkin. Vaikka naisihmiseksi minulla onkin yllättävän vähän kenkiä, niin punaiset kengät kaiken kaikkiaan ovat sellaisia, joita pystyn harvoin ohittamaan ostamatta.  Onneksi täällä päin on kaupoissa enemmän tylsän värisiä kenkiä…Ei tule niin kalliiksi. Nutturasta vasta haaveilen, mutta kasvatan hiuksiani ja toivottavasti opin niitä myös käsittelemään ja laittamaan, ainakin kampaamaan niin, että rätisee.

Erityisesti pidin Mymmelin filosofiasta: ”Maailmassa ei ole mitään mukavampaa kuin viihtyminen, eikä mikään ole helpompaa….Sillalla voi lojua ja katsella, miten vesi virtaa sivu taikka sitten hyppiä tai kahlata suon poikki punaisissa saappaissa tai käpertyä kuuntelemaan sateen ropinaa katolla. Viihtyminen on hyvin helppoa.”

Mainokset

kestolinkki 1 kommentti

”Mitä ne ”tenhut”on…?”

lokakuu 27, 2009 at 8:09 pm (Koulu) ()

Joskus opettajan työ on yllättävän helppoa ja palkitsevaa. Eilen harmittelin, kun en saanut varatuksi neljännen luokan tytöille salivuoroa liikuntatunnille. Illalla mietin vaihtoehtoa lentopallolle ja kaapasin kotoa mukaan tanhumonisteen ja vanhan tanhukasetin. Ajattelin, että tanhuumaan mahtuu pienellä porukalla omassa luokassakin, kun työntää pulpetit keskilattialta syrjään. Arvelin myös, ettei kansantanssi  kovasti innostaisi porukkaa, mutta tämäkin musiikkiliikunta on kirjattu OPS:iin, joten Let´s dance!  Olin kommentoinut jokin aika eräässä blogissakin, etteivät tanhut välttämättä iske tulta koulussa. Muttaa yllätys, yllätys…Ihan kipinöi iloisesti! Välkällä tytöt utelivat, mitä tehdään liikassa. Huikkasin vaan, että opetellaan tanhuja. Jonkin ajan päästä, joku kysäisi: ”Mitä ne tenhut on?” Ilmiselvästi uusi aluevaltaus heille…

Alkuverryttelyksi löytyi pölyinen kasetti jytäjumppaa, joka nauratti ainakin minua ”svengaavan” jazzin tapaisen taustamusiikin vuoksi, ja alkulämpimät saatiin sillä. Tytöt olivat yllättävän iloisella tuulella, vaikka ulkona oli harmaa matalapaine. Päivänpaiste ja korkeapaine vain lisääntyi luokassa, kun alettiin tanhuta. Rankkankalia raikui ja riehakkaat nuoret neidot pyörivät sen tahdissa. Kyllä tämä selkeästi kivuliaat hihalyönnit peittosi.Toisen tanhun jälkeen vaihdettiin vähän modernimpaan menoon…Hyllystä näet löytyi vielä kasetti, jolle oli nauhoitettu Abban biisejä,  ja toinen tunti menikin siinä, että tytöt suunnittelivat ryhmissä askeleita ja kuvioita Gimme Gimmen tahtiin, ja minä sain suunnitella seuraavaa koulupäivää. Loppuverryttelynä, tyttöjen omien tanssiesitysten jälkeen, oli vielä siltä jatsahtavalta kasetilta muutamia liikkeitä ja lopuksi yhden biisin tahdissa laitettiin tukka sekaisin ja niskat  pyörimään. Rentoo!! Kiitokseksi opelle taululla luki vielä tunnin lopuksi: Liikka on kivaa!

kestolinkki Jätä kommentti

Itsevaltiutta

lokakuu 25, 2009 at 10:28 am (Koulu)

Voi herran pieksut sentään!! Onneksi emme vielä ole savonlinnalaisia! Eilinen Itä-Savo otsikoi: Budjettiesitys syrjäyttää lautakunnan ja koululaiset. Kaupunginjohtaja sivuuttaa asiantuntijalausunnot ja kirjaa omia uusia tavoitteita koulutoimelle keskustelematta kenenkään kanssa. Esimerkiksi tavoitteisiin on kirjattu, että jokaisella koululla vietetään ensi vuonna itsenäisyysjuhlaa, jossa veteraani on puhumassa…Kaikki kunnia veteraaneille, mutta eivätköhän koulujen juhlat sentään voisi olla sellaisia asioita, joista koulun henkilökunta päättää itse. Ja itsenäisyyden juhlimistakin voisi jo vähitellen alkaa miettiä toisesta näkökulmasta. Veteraanitkin alkavat olla jo niin iäkkäitä, että mahtavatko kohta enää kouluille kyetä. Kaupunginjohtaja käskee myös alkaa venäjän kielen opetuksen A 2-kielenä jo neljänneltä luokalta. Ihan da da -juttu, jos siihen olisi resursseja ja opettajia. Nyt kun vasta Etelä-Savon maakuntaliiton kanssa pyritään siihen, että saataisiin venäjän kielenopetus alkamaan edes 8. luokalta B2-kielenä. Herää kysymys, kuinka hyvin kaupunginjohtaja tunteekaan koulujen arkea. Vieraiden kielten opetusta helpottaisi videoneuvottelulaitteiden käyttö; silloin voitaisiin pienemmilläkin paikkakunnilla vähemmälläkin porukalla järjestää opetusta esim. naapurikunnan kanssa yhteistyössä, mutta Savonlinna= kaupunginjohtaja  karsii laitehankinnoista, vaikka koneita on jo tätä nykyä puolet vähemmän kuin valtakunnassa keskimäärin, ja osa koneista on rikki ja iki-vanhoja. (koneita on 460 kun oppilaita on 3100) Lisäksi koululautakunnan karsimasta koulutarvikkeisiin varatusta summasta, piti vielä karsia 162 euroa, vaikka lautakunnan käsittelyn jälkeen summa oli jo supistettu viidenneksen pienemmäksi kuin tänä vuonna. Sellaista siis naapurikunnassa. Otan osaa! Hyvä, että opetuspäällikkö Tommi Tikka vei tämän asian lehteen! Kerimäelläkin säästetään, mutta tähän asti se on ainakin tehty vielä kohtuudella. (kop, kop, puuta!)

kestolinkki Jätä kommentti

Sielunmaisemia

lokakuu 21, 2009 at 8:28 pm (Luonto, ympäristö, maisema, Uncategorized) ()

Alkuviikon lomailin kuopuksen kanssa muorin luona Tennilässä. Nautin hämäläisestä peltomaisemasta kävelyretkilläni. Olenkin miettinyt, kumpi on enemmän sielunmaisemaani: lapsuuskotinani ympäröivä kumpuileva peltomaisema vai itä-suomalainen järvimaisema, jonka äärellä olen asunut  jo kauemmin kuin lapsuuskodissani. Molempia yhdistää ainakin avaruus ja tila; näkee kauas joka suuntaan. Samalla tuntee itsensä  pieneksi ja luonnon suureksi. Ajatukset liitävät vapaasti, ja voi tulla myös hetki, ettei päätä rasita yksikään ajatus.

Loppusyksyn luonto on minusta askeettisen kaunis. Vaaleat sänkipellot ja tummanruskeat kynnöspellot ovat kuin turvallisen värinen tilkkupeitto. Toissa aamuna oli vielä upea usva kaiken päällä. Lehdettömissä puissa roikkui suuria vesipisaroita, ja varikset lensivät taivaalla. Yksi puu oli täynnä harakoita. Melko mustavalkoista maisemaa, jota on paikoitellen väritetty murretulla oranssilla ja ruskealla, vähän niin kuin vanhoissa valokuvissa oli tapana.

Lainasin Muumilaakson marraskuun, tällä kertaa äänikirjana, jotta voin jatkaa syystunnelmointia esim. Joensuun reissuilla. Vaikka Nuuskamuikkusen tavoin vaeltaminen kiehtovaa onkin, huomenna tartun kuitenkin jo haravaan Vilijonkan tapaan. Haravointi on mukavaa ja palkitsevaa hyötyliikuntaa, ainakin tiettyyn rajaan asti.

kestolinkki Jätä kommentti

Mukavia elokuvia

lokakuu 18, 2009 at 7:46 pm (Elämä, Elokuvat, näytelmät, televisio) (, )

Syysloman alkajaisiksi vuokrasin elokuvan, joka on ollut katsottavien listalla odottamassa vuoroaan jo jonkin aikaa. Se oli elokuva Happy – go – lucky ja kertoo luokanopettaja Poppysta, joka rikkoo mukavasti perinteistä, melko ahdastakin, kuvaa meistä opettajista. Poppy on jopa minunkin mielestä melkein rasittavan hyväntuulinen, eläväinen ja puhelias; suoranainen ADHD-tyyppi! Ensivaikutelma Poppysta ei välttämättä  ole ”turvallinen aikuinen”, mutta lapsikeskeinen opettaja Poppy on, ja haluaa, että kaikki olisivat onnellisia.  Joitain yhteisiä piirteitä tunnistin tässä kollegassa: flamenco-tunnilla Poppy näytti varmasti suurin piirtein yhtä rytmihäiriöiseltä kuin minä itse parikymmentä vuotta sitten, kun kokeilin lajia, autolla-ajotyylissämmekin saattaa olla jotain yhteistä ja hauskin samankaltaisuus paljastui, kun Poppy askarteli luokkansa kanssa lintupäähineitä paperipusseista. Meilläkin oli yhden luokan kanssa eräänä keväänä lintuteema; tunnistimme muuttolintuja, kuuntelimme Taikahuilua ja kevätjuhlaan harjoittelimme linturunoja ja tätä esitystä varten askartelimme huovasta lintupäähineet. Tämä askartelu ja juhla ovat jääneet mieleen siksi, että eräs pieni koululainen kommentoi ennen esitystä asuamme: Kaikilla muilla on asialliset asut, pitääkö meidän laittaa nämä päähineet!? Ja silloinen enkunope virnisti esityksen jälkeen mulle: Hauska esitys; näytitte kyllä vähän pyöveleiltä… Poppyllä on vielä yksi, ja tärkein, yhteinen tekijä kanssani. Hänen eräs repliikkinsä elokuvassa on: ”Lapsia voi vain rakastaa.” Johon hänen kollegansa ja kämppiksensä hirtehisesti vastaa: ”Niin, muuten ne tappaisi.” Hienon roolin elokuvassa tekee myös autokoulunopettaja, jonka Poppy saa avautumaan ”ärsyttävällä” käytöksellään ja päästämään höyryjä ulos, ehkä liiankin pidäkkeettömästi…Kaiken kaikkiaan Poppy ei ole niin kevytkenkäinen kuin ensivaikutelma antaisi olettaa, ja elokuvassa käsitellään myös tärkeitä yhteiskunnallisia aiheita.

Viikonloppua vietimme leppoisasti esikoisen opiskelukaupungissa lautapelin, keilaamisen ja perhe-elokuvan merkeissä. Kävimme katsomassa Up, Kohti korkeuksia. Se oli monella tapaa kiva elokuva: ensinnäkin animaation sankarit ovat poikkeuksellisesti vanha leskimies Carl ja pieni ylipainoinen vähemmistökansalaisuutta edustava poika Rasmus. Ellin ja Carlin lovestory kerrotaan koskettavasti heti alussa. Ellin haave muuttaa Etelä-Amerikkaan korkealle vuorelle putouksen äärelle jää toteuttamatta hänen eläessään, mutta kekseliäs Carl lentää sinne taloinensa kuumailmapallojen kuljettamana. Mukaan joutuu myös Rasmus-poika, jonka erätaitomerkeistä puuttuu vain vanhuksen auttaminen. Aikamoisiin seikkailuihin kaverukset joutuvatkin, ja apu on puolin ja toisin tarpeen. Elokuvasta jäi hyvä mieli; se peräänkuuluttaa mm.sellaisia arvoja kuin pysyvien ihmissuhteiden merkitys ja vapaan luonnon kunnioittaminen. Elämä on aina seikkailu!

kestolinkki Jätä kommentti

Pakahduttavaa!

lokakuu 11, 2009 at 7:26 pm (Musiikki) ()

Tulin juuri Savonlinnan 370-vuotisjuhlakonsertista. Kyllä Savonlinna on musiikkikaupunki muulloinkin kuin ooppera-aikaan, ja uusi Savonlinnasali tarjoaa upeat puitteet konserttien järjestämiseen. Tänään esiintyivät kaikki Savonlinnan kuorot ja soitannalliset kokoonpanot. Tuli sellainen olo, että kuuluu joukkoon. Musiikki todella yhdistää. Lisäväriä paikalliseen musiikkimaailmaan tuo esim. taidelukion toiminta. Sekä yleisössä että esiintyjissä oli paljon tuttuja naamoja. Varmaankin osittain siitä syystä, että lauloin itsekin tällä seudulla kuorossa reilut kymmenen vuotta;  nyt se harrastus on luovalla tauolla toistaiseksi.

Erityisen iloinen olen siitä, että perheemme aktiivisen musiikin harrastajan mukana tulee lähdettyä näihin tapahtumiin. Olin tänään ihan pakahtua ylpeydestä (äidit saavat olla ylpeitä ja heidän kuuluukin olla ylpeitä lapsistaan), kun hän debytoi musiikkiopiston orkesterissa, jossa tänä syksynä aloitti viulistina kymmenen ”soolovuoden” jälkeen. Musiikkiopiston orkesteri on täynnä niin lahjakkaita nuoria, ja heidän johtajansa Matti Makkonen on ilmiselvästi mies oikealla paikalla.  Anssi Tikanmäen Jyllin mamman maailma ja Hangon regatta olivat mainiot kappalevalinnat ja orkesteri soitti todella yhtenäisesti; aivan upeat dynamiikan ja tempon vaihtelut ja vivahteet! Olisin taputtanut seisaaltaan, jos olisin kehdannut. Yritin juosta johtajan kiinni konsertin jälkeen kiittääkseni kädestä pitäen, mutta tuntuu olevan niin nopeatempoinen liikkeissään, että pääsi karkuun jopa minulta, joka en itsekään kovin hidas ole.

Muutkin esitykset olivat ihania, erityisesti mainitsisisin nuoren kanttorin Minna Raassinan uuden kuoron, jossa ikähaitari oli kiitettävän suuri ja  ohjelmavalinta raikas ja tuore; siinä yhdistyi puhetta ja laulua ja  äänet soivat hyvin. Koko ilta oli puhdistava, virkistävä ja uudistava elämys! Nyt pitää jatkossakin saada itsensä kammettua sohvalta nauttimaan paikallisesta musiikkitarjonnasta; se kannattaa!

kestolinkki 2 kommenttia

Areenalta poimittua

lokakuu 8, 2009 at 7:23 pm (Ihminen, Opetuksen eheyttäminen) (, )

Katsoin juuri Areenalta, kun meidän keskimmäisen tyttäremme kummi Taru Kekkonen esitteli Studio Kotrossa erittäin hyvin ilmiöpohjaista opettamista, jota toteutetaan Otavan opistolla. Hyvä Taru! Me ollaan täällä Kerimäellä ylpeitä susta! Taru on nettilukion vetäjä Otavan kansanopistolla. Ilmiöpohjaisuus tarkoittaa oppiaineiden rajat ylittävää lähestymistä käsiteltäviin aiheesiin, jotka ovat ympäröivän maailman ilmiöitä;  nyt heillä on syksyn teemana ja lähtökohtana käsitteet jano ja nälkä. Opiskelijat voivat itse valita lähestymistavan aiheeseen, eikä tuotosten välttämättä tarvitse olla pinkka a-nelosia. Lopuksi opettaja sitten arvioi, minkä lukion kurssin tai kursseja työllä voi suorittaa. Ei siis lähdetäkään opettamaan vain biologiaa jne. Ilmiöpohjainen opetus on siis  jotakuinkin samaa kuin Freiren problematisoiva kasvatus tai Hooksin osallistava pedagogiikka tai ongelmalähtöinen opetus, tai erityisesti eheyttävä opetus, jota itse toimintatutkimuksella pyrin edistämään. Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Kurkatkaa: http://areena.yle.fi/ohjelma/55a254eb0e16418719713ce2995f6b9b

Toinen poimintani  Areenalta on Ykkösdokumentti Pietarin teiniabortit. Mikään ohjelma ei ole pitkään aikaan hätkähdyttänyt ja itkettänyt niin paljon kuin tämä dokumentti nuorista tytöistä, joille tehdään abortti sairaalassa, joka on erikoistunut pitkälle edenneiden  raskauksien keskeyttämiseen. Tytöt ovat jopa viidennellä tai kuudennella kuulla raskaana. 80 % venäläisnaisista on kokenut abortin keskimäärin jopa 2-10 kertaa. Ehkäisyneuvontaa, tai halua ehkäisyyn, ei ole…Kirjoitin aiheesta ensimmäisen vierasblogini Kommenttiin. Dokumentti löytyy osoitteesta: http://areena.yle.fi/video/462197.

Sådant är livet, mutta voisiko se olla jotain muutakin?

kestolinkki Jätä kommentti

Luunappi paikalliselle medialle

lokakuu 3, 2009 at 8:55 am (Media, Politiikka, Yhteiskunta, Uncategorized) ()

Eilen oli juhlava päivänavaus, kun koulumme uudistetut tilat vihittiin käyttöön kahden vuoden homeremontin jälkeen. Kokoonnuimme koulun pihalle, jossa yksi ekaluokkalaisistani kahden muun avustamana sai kunniatehtävän leikata poikki nauha sisäänkäynnin läheisyydessä. Rehtori piti hyvän puheen, ja vannoimme yhdessä valan, jossa lupasimme kohdella hyvin uutuuttaan kiilteleviä tiloja. Paikallinen lehdistökin oli paikalla ja teki mukavan jutun tilaisuudesta tämän päiväiseen lehteen, mutta…kaksi oppilaan nimeä kolmesta oli kirjoitettu väärin ja tämä toistui jutussa kolme kertaa. Eikä valitettavasti ollut ensimmäinen kerta. Olen jo ihan tottunut siihen, että Kujamäki-nimi näyttää olevan mahdoton tehtävä kirjoittaa oikein.  Samoin titteleitä heitellään suurin piirtein sinne päin. Nyt vain harmitti todella paljon omien oppilaitteni puolesta, sillä heille lehteen pääseminen on iso juttu, ja oma nimi on jokaiselle tärkeä. Toivoisinkin, että toimittajat tarkastaisivat aina, kun ovat vähääkään epävarmoja oikeinkirjoituksesta tai vaikkapa pyytäisivät nimet kirjallisina. Näin vältyttäisiin harmittavilta vahingoilta.

Tämä episodi nosti esiin myös vanhoja kaunoja muutaman vuoden takaa. Myönnän, että olen tietyissä asioissa liian pitkämuistinen…Suhtaudun myös varauksellisesti niihin tahoihin, jotka ovat kerran aiheuttaneet pettymyksen, sillä valitettavan usein se ei jää siihen yhteen kertaan. Muutama vuosi sitten paikallisessa pienessä laitoksessa astui professorin virkaan kaksi henkilöä yliopiston avajaisten yhteydessä. Olisi olettanut, että pienellä paikkakunnalla tällainen asia olisi ylittänyt uutiskynnyksen, kun kaikki suuret kalasaaliitkin uutisoidaan kuvan kanssa. Lisäksi oli kyseessä tieteenala, jossa professorit ovat edelleen laskettavissa yhden käden sormilla. Olisihan se ollut hengennostatusta paikalliselle yksikölle…Mutta mitä uutisoikaan paikallinen sanomalehti! Se kirjoittaa sanasta sanaan rehtorin puheen, joka oli, anteeksi vain, sitä tavanomaista liirumlaarumia, kuvia oli myös hänestä ja viereisen laitoksen johtajasta, mutta ei edes pientä mainintaa niistä professoreista. Silloin uskoni median ns. puolueettomuuteen sai ison kolauksen. Alkoi tuntua siltä, että asian takana täytyi olla muutakin, kuin taitamattoman toimittajan arviointikykyä siitä, mikä on uutisoinnin arvoista. Oliko taustalla se, että ”kuivaksi oksaksi” nimitettyä laitosta ei voinut mitenkään nostaa esiin, koska se oli jo tuomittu katkaistavaksi, jotta naapurioksa säästyisi? (Korostan, että tämä on täysin omaa spekulaatiotani.) Nyt tämä oksa viheriöi jo muualla. Esimerkkejä löytyisi valitettavasti muitakin, mutta olkoon nyt tämä tässä.

Olen oppinut näistä kokemuksista sen, että medialla on suuri valta joko vaieta toiset asia kuoliaaksi tai toisaalta kääntää katse joskus ihan merkityksettömiin asioihin. Tämä on hyvä tiedostaa. Ja joskus tuntuu siltä, että pienet jutut voisi antaa vaikka asianomaisten kirjoitettavaksi, jos he siihen ovat suostuvaisia; näin säästyttäisiin pitkiltä ”oikaisuja” -listoilta. Tämä taisi olla aika julmaa kommentointia, mutta toisaalta, kun itseäni kasvatettiin aikoinaan asteikolla:  luunappi, tukkapölly, selkäsauna, niin luunappi oli se miedoin rangaistus…

kestolinkki Jätä kommentti

Omaperäistä assosiointia

lokakuu 2, 2009 at 1:09 pm (Perhe, suku, koti) (, )

Minulla on pienestä asti ollut outo taipumus yhdistää ajatuksiani muuhun kuin siihen, mikä on ilmeisintä tai oikeastaan itsestään selvää. Siis ajatukseni pomppaakin jostain kumman syystä jonnekin hyvin kauas. En tiedä, onko tästä taipumuksesta mitään käytännön hyötyä, mutta hyvät naurut sillä ainakin saa aikaiseksi.

Eilen oli tästä taas hyvä esimerkki: Ajelin toyotalla kotiin päin ja kylätiellä tuli vastaan auto. Katseeni kiinnittyi kuskiin, jonka olin tunnistavinani Esko-papiksi. Ehdin ajatella paljon tämän pienen hetken aikana: Mahtaakohan kylällä olla jokin seurakunnan tilaisuus; lähetyspiiri tai jotakin, vai järjestääköhän joku perhejuhlia esim. ristiäisiä viikolla…? Olikohan ”Eskon” vieressä hänen vaimonsa vai kuka kiharapää? ”Eskolla” on näköjään ihan samannäköinen farmari-Ford kuin meilläkin… No, se on perheelliselle kätevä….Kuinkas monta lasta ”Eskolla” olikaan?…

Vähän myöhemmin iltapäivällä mieheni tuli kaupasta ja ihmetteli vähän kärttyisestikin: On se kumma, kun et tunne ja moikkaa omaa autoa, vaikka ihan tarkotuksella hidastettiin sun kohdalla…! Naapurin Hanna sen sijaan moikkasi jo kaukaa…” Ja minä kun en ollut hetkeäkään ajatellut, että ”Esko” olisi voinut olla joku muu, kuten esim. oma mies,  ja että se kiharapää vieressä oli ollutkin keskimmäinen tytär, joka oli päässyt kyydissä soittotunnille…!(Puolustuksekseni en keksi muuta kuin, että olen ilmeisesti sisäistänyt jo mieheni poissaolon työviikolla niin hyvin, että oletan ennemmin näkeväni papin kuin hänet kylän raitilla.)

Hirnuimme vedet silmissä kippurassa tyttöjen kanssa tätä väärinkäsitystä, miestä ei naurattanut ihan niin paljon. Taitaa olla jo vähän väsynyt tähän omaperäiseen ajatteluuni…

kestolinkki Jätä kommentti