Hermeneuttisia hetkiä ja kommunikatiivista toimintaa

marraskuu 28, 2009 at 4:19 pm (Kasvu, Kasvatus, Politiikka, Yhteiskunta, Tutkimus, Ystävät) ()

Kasvatustieteen päivät 2009 Tampereella  on koettu, ja niitä kokemuksia nyt tässä sulattelen. Mukavimmalta tuntui se, että tapasi monia ihmisiä, jotka ovat vuoden, tai vuosienkin, aikana jollain tavalla tulleet tutuksi Savonlinnan ja Joensuun yliopistosta, kesäkoulusta, vuoden takaisilta KT-päiviltä tai Kasvatuksen historian päiviltä. Oli kiva, kun niin moni pysähtyi juttelemaan tai ainakin hymyili tunnistamisen merkiksi. Tapasin myös livenä henkilön, jonka kanssa olen osallistunut keskusteluun eräässä blogissa. Lisäksi hyvän tuurini ohjaamana ja puheliaisuuteni ansiosta törmäsin ruokajonossa uusiinkin ihmisiin, joilla on jopa samansuuntaisia tutkimusaikeita kuin itselläni. Tuli hyvä fiilis ja sellainen tunne, että kuuluu joukkoon.

Päivien teemana oli ”Kasvatus toisin silmin”. Sitä, miten eri esitelmät vastasivat tähän haasteeseen on vaikea kattavasti sanoa, koska itse pystyin kuulemaan vain pienen osan. Mutta saattaa olla niin, että kasvatustiede pysyttelee vieläkin liian etäällä todellisista ongelmista ja ihmisistä niiden keskellä. Se ei välttämättä ole Klafkin sanoin toiminnan teoriaa kasvatuskäytännöstä kasvatuskäytäntöa varten. On paljon helpompaa ja turvallisempaa kuvailla asioita, tai pohtia käsitteitä teoreettisesti, kuin yhdistää tähän myös käytännön toiminta ja sen reflektointi. Esimerkiksi toimintatutkimusryhmäähän ei näille päiville syntynyt. Kuitenkin juuri toimintatutkimus voisi olla  keino puuttua ongelmiin tai jäykkiin käytänteisiin ja pyrkiä muuttamaan niitä parempaan suuntaan. Arvelen kuitenkin, että toimijoita kentällä on, mutta heillä ei ole aikaa, mahdollisuutta tai edes halua ryhtyä myös tutkijoiksi. Joten kasvatustieteilijöiden olisi itse lähdettävä ulos maailmaan ihmisten pariin ”siisteistä” tutkijakammioistaan. Viimeinen esitys, jonka kuulin, käsitteli Illichin radikaaleja ajatuksia siitä, kuinka oppia voisi muualla jopa paremmin kuin kuluttajakansalaiseksi ohjaavassa koululaitoksessa. Illich ajattelijana vastasi ehkä parhaiten näiden päivin haasteeseen nähdä kasvatus toisin silmin. http://fi.wikipedia.org/wiki/Ivan_Illich Samoin virkistäviä kokemuksia olivat sekä Savonlinnan että Jyväskylän OKL:en esitykset toiminnastaan, joka tähtää molemmissa laitoksissa tiedon siirtämisen sijasta opiskelijoiden luovaan ajatteluun, ja rohkaisee heitä keskustelemaan ja etsimään myös itseään ja ominta tapaansa olla opettajia. Molemmissa opettajankoulutuslaitoksissa on myös rikottu perinteiset luokkahuoneopetuksen rajat ja lähdetty rohkeasti vaikka metsään.

Kasvatuksen historian ja filosofian teemaryhmässä kuuntelin mm. esityksen J.H. Hollon näkemyksistä eettisestä kasvatuksesta. http://fi.wikipedia.org/wiki/J._A._Hollo Näkemykset olivat hyvin kokonaisvaltaisia ja sisälsivät vastakkaisten käsitteiden synteesiin tähtäävää vuoropuhelua, siis sitä, että nähdään muutakin kuin mustaa tai valkoista. Hollon ajatukset olisivat hyvin ajankohtaisia ja tarpeellisia juuri tänä aikana. Keskustelua olisi syntynyt aiheesta enemmänkin kuin aika salli. Kriittinen taidekasvatus olisi tarjonnut myös enemmänkin kiinnostavia aiheita kuin pystyin kuuntelemaan. Kauko Komulaisen  äidinkielen ympärillä pyörivät kokonaisopetukseen tähtäävät kokeilut innostivat kovasti. Juuri kriittinen taidekasvatus voisi mielestäni olla parhaiten oppilasta eheyttävää.

Omassa aikuiskasvatusryhmässä oli vähän, mutta keskustelevaa, yleisöä. Virolaisten opettajien esitys heidän jo 70-luvulla alkaneesta tutkiva opettaja toiminnasta sai kysymään, mikä sytyttäisi myös meillä Suomessa sellaisen innon ja omaehtoisen halun kehittyä opettajana yhdessä muiden kanssa. Oma esitys poiki tarjouksen osallistua pohjoismaiseen toimintatutkimusryhmään, mutta esteenä vain taitaa olla taas kielimuuri, jollei jotain ihmeitä tapahdu.

Illalla olikin sitten mahdollisuus irrotella vapautuneesti Telakalla, jossa oli kasvatuspoliittiset iltamat. Viihtyminen on yksi vahvimmista puolistani (kts. Mitäs me mymmelit!), joten melkein saivat ystävällisesti lakaista minut ulos muutaman muun yhtä hyvin viihtyvän kanssa useimpien valomerkkien jälkeen. Kiva paikka, jossa on erityisesti kivoja ihmisiä, suosittelen! Illan kruunasi, kun sain oluen hinnalla ihailemani Lissu Lehtimajan sarjakuvakirjan ihan omistuskirjoitusten kera. http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kulttuuri/sarjakuvataiteilija-ja-muusikko-lissu-lehtimaja-on-rakkauden-maisteri

http://www.rauhanpuolustajat.fi/RaPu-lehti/lehdet/2006/306/rauhantekija_lissu_lehtimaja.html

Päivien loppuhuipennukseksi sain käteeni vielä ensimmäisen kirjan, jossa on oma artikkelini. (kts. Kriittisen pedagogiikan kysymyksiä 3)Tuntui hienolta! Kiitos Tampereen väelle!

kestolinkki Jätä kommentti

Rajatilatuulia ja melankoliaa

marraskuu 21, 2009 at 12:13 pm (Elämä, Musiikki, Sielu, Uncategorized) (, )

Ilmeisesti on mahdollista tuntea itsensä yhtä aikaa sekä nuoreksi, melkein murrosikäiseksi, että toisaalta liian vanhaksi. Ennen kuin jatkan, varoitan, että tätä blogikirjoitusta suositellaan vain 1960-luvulla syntyneille. Vanhemmista tämä varmasti vaikuttaa rääpäleen ruikutukselta ja nuoremmista taas mummon höpinöiltä. Aivan  niin kuin minusta nykyisin vaikuttavat kaikki kolmekymppisten ”kriisit” ja ”kipuilut”  niin itsekeskeiseltä valitukselta. (Ja sitä ne ainakin omalla kohdallani aikoinaan olivatkin.) Enkä suosittele tätä niillekään, ketkä tuntevat vain sen reippaan minäni, eivätkä halua muuhun tutustuakaan. Kaikkihan on tällä hetkellä elämässäni erittäin hyvin, ellei  vielä paremmin, mutta silti jonkinlainen melankolia saa joskus yliotteen, ja tulee niin riepu olo, että silloin ei tarvitse paljon tätä riepua vääntää, kun tirahtaa.

Toisaalta olen niin ylpeä, kun entisiä ekaluokkalaisiani valmistuu yliopistosta tai menee naimisiin tai tulee vastaan lastenvaunuja työnnellen…On hienoa, että on saanut olla yksi linkki ketjussa, mutta samaan aikaan muistaa yht`äkkiä oman ikänsä ja ymmärtää, että käytännössä omat lapset on jo alullepantu, eikä omaa vauvaa saa enää koskaan vaunuissa työnnellä. Teoriassakin se olisi todennäköistä enää vain muutaman vuoden. Se aika on siis ohi.  Ja vaikka en lapsia enempää edes toivo, tuntuu tietoisuus tästä silti surulliselta. Surullista on myös se, että niin monelle hyvälle työtoverille on jo täytynyt toivottaa hyviä eläkepäiviä. Heitä on ikävä!

Eilen oli juuri sellainen edellä kuvattu riepumainen ole, ja sen taustamusiikiksi sopi erinomaisesti Vesa-Matti Loirin Inari levy, joka oli eräänlainen heräteostos, mutta toisaalta muistissa oli ostohetkellä myös Loirin viime kesäinen keikka Provinssissa. Vaikka kriittisemmät ja kyynisemmät arvostelijat sanovatkin, ettei Loirista ole Suomen Johny Cashiksi, niin minulle kelpaa kyllä. Oli vapauttavaa lösähtää sohvalle kuuntelemaan Inaria ja antaa rätin oikein valuttaa ikäväänsä jonnekin. En pahastunut edes siitä, että Loiri oli levyttänyt erään lempikappaleistani: Röyhkän Talo meren rannalla, päinvastoin, hyvin sopi tunnelmaani: ”Talo meren rannalla, arvoitus monille, olen odottanut jo kauan, haluan sinne, talo meren rannalla arvoitus minulle, astun pois puiden varjosta aurinkoon…Joku haluaa niin käyvän, vetää muo sinne, joku toinen taistelee vastaan, repii muo vaatteista…” tai Epuilta lainattu: ”Me ovi haassa ollaan, vain pois valo on ja me talon kanssa kuunnellaan, kun sade lyö ikkunaan…” tai Koti-ikävä Sirkesalolta: ”Mihin ikinä meen, se tarttuu takinliepeeseen, et pysty pakenemaan melankoliaa. ” Mutta paras biisi levyllä oli mielestäni Hectorin kappale Yhtenä iltana: ”Yhtenä iltana lausuttais ei sanaakaan, yhtenä iltana ois lupa koskettaa vaan…Yhtenä iltana kuunnella tuulia vaan, yhtenä iltana ääniä lapsuudestaan…yhtenä iltana maailma ois kohdallaan, yhtenä iltana aikuiset lapsia ois….” Hectorin versio: http://www.youtube.com/watch?v=YqMWfX8Oxwc 

Yllättävän monissa levyn kappaleissa puhuttiin tuulista. Aika sopivaa, sillä ostin kolmisen vuotta sitten taulun, jossa tyttö seisoo voimakkaassa vastatuulessa tukka hulmuten kasvot tuulen suuntaan.

PS. Riepuilu yleensä helpottaa ja itku puhdistaa. Sitä paitsi rättinä on hyvä lähteä siivoamaan. Tänään oli tehokas kodinhoitopäivä. ”Oon tiskirätti mutta ylpeä sellainen…”(Ismo Alanko) Ja vielä: En tiedä, mistä tempasin otsikoksi ”Rajatilatuulia”, googlasin vasta myöhemmin, mitä rajatila merkitsee ja mistään niin vakavasta ei psyykkisessä mielessä ole kyse… mutta  löysin samalla Trio Niskalaukaukselta hienon kappaleen Rajatila: http://www.mp3lyrics.org/t/timo-rautiainen-amp-trio-niskalaukaus/rajatila-live/

kestolinkki Jätä kommentti

Tahtoo takaisin OKL:ään!

marraskuu 15, 2009 at 11:37 am (Luonto, ympäristö, maisema, Oppiminen ja opetus, Rakkaus, Välittäminen, Toiminta) ()

Eilen vietettiin Savonlinnan seudun opettajien VESO-päivää. Vaikka todellakin ”kehtuutti” lähteä lauantai-aamuna koulutukseen, (varsinkin kun koko perhe oli pitkästä aikaa yhtä aikaa kotona), niin lähteminen onneksi oli vaivan arvoista. Avauspuheenvuorot pitivät oopperanjohtaja Jan Hultin luovuudesta, rohkeudesta ja toimeen tarttumisesta, professori Simo Skinnari pedagogisesta rakkaudesta ja seutujohtaja Marjukka Aarnio työelämän haasteista koulutuksen näkökulmasta. Ytimekkäitä puheenvuoroja kaikki. Yhteisenä sanomana niissä oli, että opiskelemme elämää varten.

Yhteisen osuuden jälkeen jatkoin itse opiskelua/keskustelua Skinnarin Pedagogisen rakkauden ryhmässä. Ihanaa, että sana rakkaus on otettu jälleen käyttöön opetuksesta puhuttaessa. Skinnari siteerasi Martti Haavion Opettajapersoonallisuus-kirjaa (1948), jonka vanhahtava kieli on mielestäni juuri nyt tarpeellista ja omalla tavallaan tuoretta myös. Kirja löytyy myös omasta kirjahyllystä, sillä ilokseni  löysin sen tämän vanhan koulun ”jäämistöstä”, kun muutimme tänne asumaan. Minun oli helppo olla samaa mieltä Skinnarin kanssa siitä, että opettajan on rakastettava työtään. Mielestäni rakkaus on kaiken kasvatuksen perusta. On vaikea kuvitella, millaista olisi tehdä työtä ilman rakkautta. Joskus muistan pelänneeni sitä, että mitä sitten, jos menetän kyvyn välittää ja tykätä lapsista. Mielestäni se on tärkein vahvuuteni, sillä en ole oikein minkään oppiaineen varsinainen asiantuntija tai erityisosaaja. Mitä jos työ alkaakin tuntua raskaalta suorittamiselta, jopa vastenmieliseltä? Niin ehkä voi käydä, jos alunperinkin on ollut ennemmin virkamiesopettaja kuin kutsumusopettaja tai jos uupuu erilaisten kouluun kohdistettujen odotusten painosta. Siksi olisikin syytä pysähtyä miettimään, mikä on tärkeintä, mikä on koulun perustehtävä. Haaviota siteeraten: ”Rakkaus kuuluu niihin ilmiöihin, joita on niiden sisäisen luonteen vuoksi vaikea käsiitteellisesti määritellä, joissa elämä sykkii raikkaana ja lämpimänä, että ne on itse elettävä, jotta voisi oikein ymmärtää niitä” (Haavio 1948, 67.)

Ruokailun jälkeen jatkoin ryhmässä, jossa käsiteltiin metsää oppimisympäristönä. Tämänkin ryhmän anti oli erittäin inspiroivaa.  Savonlinnan OKL:llä on valittu keskeiseksi viitekehykseksi  ja tutkimuksen kohteeksi metsä oppimisympäristönä. Hienoa, sillä metsästä on moneen lähtöön! Opiskelu on tästä lähtökohdasta lähtien ongelmakeskeistä ja oppiaineita integroivaa. (Jee, lisää hengenheimolaisia mullekin!) ”Tämän päivän ihminen kaipaa metsään juurtumista yhtä hyvin taloudellisten, ekologisten, sosiaalisten kuin kulttuuristenkin arvojen näkökulmista.” (Vehkamäki 2006). Tutustuimme lopuksi vielä siihen, miten hienoja yhteistöitä OKL:n opiskelijat olivat tehneet metsäteemaan liittyen käsitöissä. He olivat askarrelleet oppimispelejä, joissa oli käytetty monia käsityötekniikoita ja jaettua asiantuntijuutta. Lisäksi työt olivat kuin pieniä taideteoksia. WAU!  Ja, miten erilaista opiskelua tämä on kuin silloin yli kaksikymmentä vuotta sitten, kun yksin tuhersimme käsityön näytekansioitamme, jotkut jopa itkun kanssa! Voi, miten ihanaa olisi saada opiskella käsitöitä nykyisten opiskelijoiden kanssa! Tahtoo takaisin OKL:ään!

Molempien ryhmien esitelmissä otettiin muuten esiin laki perusopetuksesta: ”Perusopetus tukee oppilaiden kasvua ihmisinä ja yhteiskunnan jäseninä ja antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja.” Siinä olisi lähtökohta kaikelle opetukselle ja se perustehtävä koululle… Tarvitaanko muuta tavoitetta?

kestolinkki Jätä kommentti

Yhtä soittoa

marraskuu 12, 2009 at 2:16 pm (Musiikki, Uncategorized) ()

Viimeiset pari viikkoa olen saanut olla aika paljon roudarina keskimmäiselle tytölle. Tavallisten soittotuntien ja orkesteriharjoitusten lisäksi keikkaa on pukannut  harjoituksineen sekä kunnalta isänpäiväjuhliin että seurakunnalta Tuomasmessuun. Kymmenen vuotta musiikkiopistossa  antaa valmiudet jo aika moneen tilaisuuteen. Lisäksi aikaa on löytynyt oman bändin harjoituksiin ja äänityksiin upouudessa musiikkiluokan studiossa, josta kiitos jälleen homeremontin…Tänään piti tyttö viedä aamulla seitsemäksi Savonlinnaan, josta soittajat lähtivät Kuopioon Nuori soittaa -tapahtumaan. Joskus ajattelen tätä kaikkea sivusta seuratessa, että ”Voi, kun ois viulu ja voi kun osais soittaa!” Mutta samalla heti perään myönnän, että sellaista pitkäjänteisyyttä, harjoituskestävyyttä ja omistautumista ei taitaisi itsestä löytyä, eikä löytynyt silloin nuorempanakaan, jolloin vitsa olisi väännettävä.  Kävin itsekin naapurikylän kanttorilla pianotunneilla silloin nuorena, mutta viimeisimpinä vuosina eniten soittotunnille lähtöä motivoi erään kivan pojan mahdollinen tapaaminen… Musiikki siis yhdistää. Ja sitä se selvästi tekee, varsinkin kimpassa soittaminen. Eilen radiossa eräs Kuopion tapahtuman järjestäjistä kommentoi, että tällainen musiikkitoiminta on hyvä vastaveto esim. Idols-kisoille, jossa noustaan monesti hetkessä tähdeksi. Nuori soittaa-tapahtumaan osallistuvat ovat harjoitelleet monta vuotta sinnikkäästi. Pelkkä harjoitus ei kuitenkaan mielestäni yksin tee mestariksi; tarvitaan se intohimo ja eläytyminen, joka saa musiikin vasta kuulostamaan elävältä musiikilta. Mutta kyllä tällainen keikkaputki imee mehutkin. Kysyin äsken kuulumisia kotiin päin palaavasta bussista: olo oli ”jostain kumman syystä” hurjan väsynyt.

kestolinkki Jätä kommentti

ÄÄ niin kuin äänestää

marraskuu 9, 2009 at 6:29 pm (Koulu, Oppiminen ja opetus, Politiikka, Yhteiskunta) ()

Meillä oli tänään ekaluokkalaisten kanssa vuorossa ä-kirjain (kirjainten opettelu ei etene aakkosjärjestyksessä). Ekalla tunnilla keksimme yhdessä hauskan ä-tarinan äkäisestä äidistä ja ärsyttävästä älykääpiöstä sekä harjoittelimme ä-kirjainta. Seuraavalla tunnilla jatkettiin aapisen kertomuksella. Välitunnin aikana oli vain tapahtunut jokin kumma muodonmuutos aamun reippaissa kullannupuissa. Lievää kapinahenkeä oli ilmassa jo, kun astuin luokkaan ja huomasin, että ”pyörätuolini” oli miehitetty ja miehittäjät ilmoittivat olevansa opettajia. Suhtauduin tähän vallankaappausyritykseen ehkä hieman tylysti ja häädin heidät heti tuoliltani, joka kieltämättä on houkutteleva,  ja houkuttelee itseänikin välillä käyttämään pyöriä jalkojen asemasta liikkuessani paikasta toiseen. Aapisen kertomuksessa oli ajan hengen mukaisesti laulukilpailu, jossa yleisö sai äänestää voittajan. Kysyin lapsilta, missä ja milloin voi muuten äänestää. Heti mainittiin tuorein ohjelma Talent, josta olisi varmasti juttua piisannut, ellen olisi sitäkin alkumetreillä  katkaissut, sillä yritin ajaa takaa vaaleja, ja tulihan ne presidentinvaalit sentään esiin. Kansanedustaja-sana sitten olikin tuntematon, vaikka meillä omassa kunnassa sellainen onkin. Haukotuksista, harhailevista katseista ja valuvista asennoista päättelin, että tämä aihe ei oikein uponnut yleisöön. Joku sanoikin ääneen: Tylsää ! ja joku toinen vähän kohteliaammin : Polttoaine vähissä… (viitaten tulevaan ruokailuun). Niin, tylsäähän tämä koulu välillä kieltämättä on, mutta ehkä sen pitääkin joskus olla tylsää. Tuli mieleen ajatus, jonka juuri luin kohta julkaistavasta Kriittisen pedagogiikan kysymyksiä 3-teoksesta, jossa on muuten ensimmäinen oma artikkelikin esillä.( Huimaa!)

”Keskeisin tragedia pedagogiikassa on kuilussa, joka sijaitsee
opettajan etäisten päämäärien ja oppilaan välittömien ja juuri
käsillä olevien ongelmien ratkaisemisen välillä.” – Dimitry
Nikoalevitsch Uznadze (1886–1950)

Arvelen, että kun pidämme oman luokan presidentinvaalit muutaman viikon päästä,  demokratia ja äänestäminen alkavat enemmän kiinnostaa. Yleensä ehdokkaita on vaalitentissä enemmän kuin äänestäjiä. Ja täytyy sanoa, että minulla opettajana on harvoin tylsää näiden kehittyvien  mukuloiden kanssa. Jokainen hetki on niin ainutlaatuinen, jopa arvaamaton. Ja lisäksi itse saan nauraa ainakin sisään päin joka päivä. Esim. tänään, kun pyysin ottamaan aapisen esiin, kysyi eräs kuukausi sitten lukemaan oppinut oppilas, tarvitseeko hänenkin ottaa, (kun lukeminen on jo näet jo opittu…) Lukemaan opettelu edistyykin tämän porukan kanssa paremmin kuin monen muun. Intoa ja halua riittää siihen, ja kotiväkikin on kiitettävästi mukana apuna lukuläksyissä.

 

kestolinkki Jätä kommentti

(Kieli)muurit murtuivat

marraskuu 7, 2009 at 6:14 pm (Oppiminen ja opetus, Tutkimus) (, )

Mies pääsi viimein kesälomalle (Joillakin näyttää olevan  kirjaimellisesti kokonaistyöaika. ..) ja lähti reissuun Saksaan muurin murtumisen juhlavuoden kunniaksi. Itse mursin omaan kielimuuriini tänään naisenmentävän aukon ja rohkenin osallistua Patric Dillonin Fenomenologia ja etnografia kurssille. Matkalla kuuntelin verryttelyksi ”Kuuntele ja opi englantia”-cd:tä (ala-astetasoa…) Onneksi rohkenin! Dillon osoittautui luennoitsijaksi, joka todella pyrki saamaan viestinsä perille kuulijoilleen. Hänen englantinsa oli ihanan selkeää. Hän muutti joustavasti suunnitelmiaan kohdeyleisönsä  esiymmärryksen mukaan sekä elävöitti ja havainnollisti esitystään monin tavoin. Ja yllätyksekseni ymmärsin! Asiaa kyllä helpotti, että olin oman työni vuoksi tutustunut moniin filosofeihin ja tutkijoihin, jotka nousivat luennolla esiin. Paradigman, metodologian ja metodin käsitteet selkenivät lisää oman työn osalta. Toimintatutkimuksen periaatteet ja lähtokohdat ovat mielestäni yllättävän samanlaisia kuin etnografian. Vai pitäisikö paremminkin sanoa, että toimintatutkimus on etnografiaa:  laadullista tutkimusta ihmisten kokemuksista maailmassa. Kokemus on aina ainutkertainen ja kontekstiinsa sidoksissa. Toinen ihminen on subjekti, ei objekti. (”lived experience”, ”immediancy” ”empathy”, ”being in the world”) Nyt tarvii ”vain” enää  oppia puhumaan englantia niin, että muut saavat siitä tolkkua! My pronouciation is so tankero!!

kestolinkki Jätä kommentti

Strategista toimintaa

marraskuu 5, 2009 at 1:26 pm (Politiikka, Yhteiskunta) ()

Habermas jakaa sosiaalisen toiminnan strategiseen ja kommunikatiiviseen toimintaan. Strateginen toiminta tähtää menestykseen ja on siksi helposti laskelmoivaa ja manipuloivaa. Se pyrkii hyötymään muista ja eristää näin toimijan toisista ihmisistä, joista tulee vain vastapelureita. (Habermas 1987). Tällaistahan julkinen toiminta on ollut jo ainakin kymmenen vuotta. Olen sen verran vanha, että muistan toisenlaisenkin ajan. Silloin ei kunnalla ollut vielä itsemääräämisoikeutta, vaan menot olivat ns. korvamerkittyjä; koulutukseen ja kasvatukseen, terveydenhuoltoon ym. oli varattu tietty summa. Silloin oli mukava tehdä töitä! Nyt kun kunta on pistetty itsemääräämisoikeuden nimissä mahdottoman tehtävän eteen jakaa laihasta pussista varoja, on työkavereista ja kunnan eri työntekijöistä tullut toisilleen juuri niitä vastapelureita, vihollisia tai sitten ”hyvä veli” saunakavereita. Kytätään, kuka saa henkilökohtaisen lisän palkkaansa, kenellä on enemmän työtunteja (opettajien palkkajärjestelmä on todella ikävä!), miten pakkolomat järjestetään yms. (Oma kantani pakkolomiin on OAJ:n ajamaa vastaan; olisin mieluiten pakkolomalla kesällä kuin hankaloittaisin työtäni ja lasten oppimista usean kuukauden ajan.) Pakkolomat tosin pitäisi lailla kieltää kokonaan aloilla, joissa on kyse ihmisten turvallisuudesta ja terveydestä! Kuntia pakotetaan kohta hallituksen toimesta liitoksiin, kun samaan aikaan budjetissaan plussan puolella ovatkin yllättäin  ne ne kunnat, joissa on pysytty itsenäisenä, esim. Virrat. (TV-uutiset 4.11.) Voisiko pienempikin yksikkö sittenkin olla toimiva?

Näissä olosuhteissa tuntuu lähes mahdottomalta kommunikatiivinen toiminta, joka tähtää vuorovaikutukseen perustuvaan yhteisymmärrykseen. Sellainen toiminta, jossa pistettäisiin toisen saappaat hetkeksi jalkaan ja eläydyttäisiin toistemme ongelmiin ja asemaan, eikä vain pidettäisi kynsin ja hampain kiinni saavutetuista eduista. Oltaisiin solidaarisia toisillemme. Mutta pelkkä joustaminen, ja varsinkaan suostuminen jatkuviin höyläyksiin, ei ole oikea suunta. Rahaahan on joillakin sellaisia määriä, joita ei voi ymmärtää! Olen tosi huono numeroiden kanssa, en paljon miljoonista ylöspäin osaa laskeakaan. Minulle pitää antaa konkreettisia esimerkkejä, kuten tämä jonka luin lehdestä: Tietty henkilö Suomessa tienaa vuodessa yhtä paljon, kuin keskivertotuloinen, esim opettaja, 222 vuodessa (siis kahdessasadassakahdessakymmenessäkahdessa vuodessa!) Pitäisikö minun kunnon kansalainen ollakseni vielä ylistää häntä juhlapuheissa suurena suomalaisena ja sankarina!!?? Vaikka hänenlaisensa ovat juuri niitä suuria pyöriä strategisen toiminnan vaunussa.

Tarttis tehdä jotakin! Esim. vaihtaa päättäjät ihan oikeasti seuraavissa vaaleissa. (Mutta en usko, että niin tullaan tekemään) Haaveilen ja toivon vielä eläväni niin kauan, että näen toisenlaisenkin  yhteiskunnan, jossa lähiyhteisöt nousevat keskeiseen asemaan, pienet yritykset kannattavat, syödään lähiruokaa, tyydytään vähempään ja ollaan ”kanssalaisia”, joka on kansalaisen vanhempi ilmaus.( Suoranta, Salo 2002). Saahan sitä olla idealisti. (Tosin em. kuviteltu tilanne saattaa vaatia luonnonkatastrofin kaltaisen mullistuksen ja se ei tietty ole toivottavaa…mutta todennäköistä tällä menolla.)

kestolinkki Jätä kommentti