”Olin puu ennen kuin minusta tuli metsä.”(PH)

joulukuu 31, 2009 at 3:30 pm (Kirjat, Politiikka, Yhteiskunta, Uncategorized) (, , )

Sain juuri luettua loppuun Mauno Saaren kirjan Haavikosta. Kirja on mielestäni erittäin hyvä. Tietenkin olen subjektiivinen lukija, joka sattuu myös pitämään Saaren kolumneista paikallisessa sanomalehdessämme. Nekin tosin kirvoittavat kansalaisia monesti ristiriitaisiin, jopa vihamielisiin, kommentteihin. En kuitenkaan ymmärrä, miksi tämä kirja Haavikko-niminen mies sai niin suuren kohun aikaiseksi jo ennen ilmestymistään, ja miksi Heikki Haavikko ja Jukka Kemppinen pitivät sitä niin vaarallisena. Mielestäni se on yllättävänkin hienotunteinen. Eivätkä naissuhteet ole mitenkään pääosassa tässä kirjassa. Saari on löytänyt Paavon Haavikon takaa,  nähnyt puun  metsän keskellä. Saari myös on viihtynyt tämän puun siimeksessä ja ystävystynyt Haavikko-nimisen miehen kanssa. Ystävyys on aistittavissa dialogeissa ja yhteisessä huumorissa ja ironiassa sekä huolenpidossa, jopa hellyydessä (kai miestenkin välillä voi sellaista sanaa käyttää.) Ystävähän on sanonnankin mukaan se, joka tuntee sinut ja on siitä huolimatta ystäväsi. Saari ymmärsi ja sai ihailtavasti selvää miehestä, joka oli kuin ”haitaria soittava helluntalaisevankelista, joka saarnoissaan kertoo viittä tarinaa yhtä aikaa.”

En tunne Haavikon tuotantoa, satunnaisia runoja lukuunottamatta, ja kirja saikin kiinnostumaan lukemaan myöhemmin lisää. Ja olisin saattanut muuten äänestää Haavikkoa jopa presidentiksi, jos hän olisi ehdolle asettunut, sillä huomasin jakavani useitakin  käsityksiä hänen kanssaan. Niitä ovat mm. natovastaisuus, puolueettoman Suomen ihanne, tehometsänhoidon vastustaminen ja se, että ”Haavikko ajattelee hyvää pienistä kansoista, pienistä ihmisistä, kaikesta ja kaikista, joilla on vähän toivoa jäljellä, kuten luonnosta.” Hän ei pitänyt suurista organisaatioista ja jättiyrityksistä, koska kaikilla suurilla on tahto tulla vielä suuremmaksi hinnalla millä hyvänsä. Lisäksi tunnen antipatiaa samaa poliitikkoa kohtaan. (Minua tämä mies ärsyttää  itseriittoisen ”oikeassa olemisensa” vuoksi, ja lisäksi  nyt kun näin Jäätteenmäestä tehdyn draaman Pääministeri, ymmärsin, kehen olisi myös erityisesti pitänyt kritiikin silloin kohdistua… Tähän vakumiin tulee ilmaa vasta vähän jälkikäteen…)

Lisäksi ihailen (ainakin taiteen saralla)  ihmisiä, joita ohjaa ”intohimo, vimma ja hillittömyys”. Samoin minua viehättää ajatus kirjoittaa niin, ettei kynä nouse paperista. En pidä ynseydestä enkä hiiristä, enkä alistumisesta tahdottomiksi ylhäältäpäin ohjailtaviksi sätkynukeiksi, minusta sellainen on vastuutonta ajattelevalta ihmiseltä!

Kun olin lukenut kirjaa puoleen väliin, sanoin myötätuntoni kohdistuvan erityisesti rouva Haavikkoon, mutta toinen puoli kirjasta sai tuntemaan ainakin yhtä paljon myötätuntoa, ei kuitenkaan sääliä, Paavo Haavikkoa kohtaan. ”Mihin minä kätkisin tai antaisin yksinäisyyteni, hellyyteni, aggressiivisuuteni ja surullisuuteni?” Haavikko sai neron leiman. Kirjoja pidettiin käsittämättöminä ja vaikeaselkoisina, ja ihmisenä häntä pidettiin hankalana ja arvaamattomana, joten hänet määriteltiin neroksi. Mahdollinen autismi lisäsi varmasti yksinäisyyden ja erillisyyden tunnetta. Paavo Haavikko oli ilmeisesti sekä ujo että arka, mutta hänellä oli sanomisen ja erityisesti kirjoittamisen pakko. Tiedän, miltä tuntuu olla ujo ja arka, mutta haluta ilmaista itseään, jopa röyhkeästi.  Varsinkin ensimmäiset kymmenen vuotta olin erittäin ujo ja arka. Muistan, kuinka ompeluseuroissa kiehnäsin koko illan äidin helmoissa muiden lasten leikkiessä keskenään, ja kuinka sitten kotona harmittelin, kun en mennyt mukaan, vaikka kerrankin olisi ollut tilaisuus. Tai kuinka haaveilin peltojen keskellä kasvaneena uimaan pääsemisestä, ja kun sitten pääsin järven rannalle, tuskin uskalsin varpaita kastella. Tai kuinka varjelin koskemattomuuttani kuusivuotiaana neuvolassa, kun aikoivat rokottaa minut. Poljin jalkaa ja uhosin kaatavani koko talon, jos pistävät minua. Muistan myös, kuinka ärsyttävän rauhallisesti lääkäri totesi: ”Me rakennamme sen sitten uudelleen…” ja pisti piikin. (Vähän hymyilytti, kun näin vanhempana Siunatun hulluuden…)

Kirjan loppu kuvaa suomalaista sairaanhoitoa vähemmän mairittelevasti, ja saa melkein pelkäämään vanhuutta ja sitä, että on toisten armoilla. ”Miten helvetin nopeasti ihmisestä tulee tottelevainen, kuuliainen, tahdoton olento! Opin täällä fasismista joka hetki lisää…”

Lopuksi vielä tällainen hieno runo:

”Olen käynyt täältä poissa, se oli hullu retki

minä tahdon takaisin! sinne mistä olen syntyisin.

tämä hengitys kasvoi puita jotka oli metsä jonka halki minä tulin,

minä tahdon kertoa, mutta aseta ensin tämä myrsky, joka nousi.

Minä vanhenin ja tulin pieneksi ja hengitys asettui.” (PH)

Ja vielä: ”Juuri ennen hajoamistaan aluspaperi on kauneimmillaan, ehkä samaan tapaan kuin ihminen, jossa ovat jo kaikki kertomukset.” (MS, otaksun)

kestolinkki Jätä kommentti

Vuoden vaihtuessa

joulukuu 29, 2009 at 3:42 pm (Aika) (, )

Vuoden vaihtuessahan on tapana arvioida mennyttä ja suunnitella tulevaa. Vuosi 2009 on ollut perheessämme muuttojen ja muutosten vuosi. Kaksi etäpesää on perustettu; toinen Kuopioon ja toinen Joensuuhun. Esikoinen lähti kotipesästä opiskelemaan,  ja mies siirtyi työn perässä Joensuuhun. Tietyt liitokset ovat vähän natisseet. Joskus tuntuu siltä, että ”koulukotimme” yrittää vihjailla helpompien asumismuotojen olemassaolosta…

Henkilökohtaisesti vuosi 2009 oli merkityksellinen monella tapaa; opiskelut etenivät vuorotteluvapaan aikana hyvin. Opiskelun kautta on myös syntynyt uusia yhteyksiä, ehkä jopa sellaisia, joita voi kutsua ystäviksi, tosin etä sellaisiksi. Kesällä kävin kesäkoulussa ja sen kautta tarjoutui tilaisuus käydä kirjoittamaan vierasblogia Kommenttiin. Kesällä tein myös kauan haaveilemani ”pyhiinvaelluksen” Äyräpäähän, isän ja mummon kotiseudulle. Syksyllä käynnistyi aktiivisen ja innostuneen opettajaryhmän kanssa varsinainen Toimi eli toimintatutkimus, jolla pyritään eheyttämään opetusta. Syksyllä ilmestyi myös oma ensimmäinen julkaisu. Eli olen ollut oikeastaan aktiivisempi kuin monena muuna vuonna. Opiskelu tuntuu omalta jutulta ja sopii juuri tähän elämäntilanteeseeni erittäin hyvin. Opiskelu on jopa niin mukavaa, että voisin alkaa ikuiseksi opiskelijaksi… Sehän on oikeastaan Kravun kasvupiirinkin ajatus. Kasvamistahan ja opiskeluahan tämä elämä kai on, eikä valmista tule, eikä tarvikaan tulla.

Kravun kasvupiirikin täyttää kohta vuoden. Sen kautta vanha harrastukseni eli päiväkirjan kirjoittaminen on herännyt uudelleen henkiin. Vaikka blogiin ei voikaan tai haluakaan, sen julkisuuden vuoksi, kirjoittaa kaikkia asioita, jotka askarruttavat mieltä, se tarjoaa hyvän kanavan ilmaista mielipiteitä tai arkistoida ja arvioida kirjoja, elokuvia, näytelmiä tai  konsertteja. Sillä vaikka yleensä eläydynkin täysillä näkemääni, lukemaani tai kokemaani, on minulla vähän liiankin tehokas tapa myös pyyhkäistä taulu puhtaaksi (ilmeisesti seuraavaa kokemusta varten) enkä välttämättä muistakaan, mitä olen lukenut, nähnyt tai kuullut. Nyt voi aina tarkistaa asian…Ne odotukset, jotka minulla intomielellä liittyivät sosiaaliseen mediaan, eivät kyllä totta puhuen ole ihan toteutuneet. Kiitos kuitenkin teille muutamille, jotka olette ilahduttaneet satunnaisilla kommenteilla. Jotkut ovat kommentoineet kasvotusten jotenkin, mutta tosi kiva yllätys olisi pieni ”äännähdys” tänne blogiinkin. Hauskaa kuitenkin, että lukijoita on keskimäärin päivässä yhtä monta kuin oppilaita suurehkossa luokassa. Se on sopiva määrä opettajalle, mutta olisi kyllä kiva tietää, keitä te olette. Jatkan silti yksinpuheluitani, sillä em. tarpeita tämä kirjoittaminen kuitenkin tyydyttää. Ehkä kommentteja tulisi helpommin, jos kirjoittaisin ranskaksi, mutta se ei taida tämän elämän aikana olla mahdollista. .. Ruotsin ja englannin kieltä sen sijaan pitää alkaa harrastaa aktiivisemmin opiskelunkin vuoksi. Olkoon se lupaus uudelle vuodelle. Samoin eteen tuleviin tilaisuuksiin tulee tarttua ja lähteä rohkeasti liikkeelle, mutta se taisi olla motto jo viime vuonna,  jatkukoon siis sama meno.

kestolinkki Jätä kommentti

Pukin kontista, kokin puntista

joulukuu 26, 2009 at 4:49 pm (Kirjat, Runot, Uncategorized) (, , )

(Otsikossa ei ole mitään sen syvällisempää merkitystä, satuin vain juuri nyt, vasta,  keksimään tuon sanamuunnoksen.) Ensiksi isohali ja suurkiitos kälylleni mukavasta joulusta ja runsaista pöydän antimista! Joulupukki osasi tuoda lahjamme Maaninkaankin, ja ilmeisesti olin ollut riittävän kiltti, sillä pukki oli täyttänyt sekä ääneen lausuttuja että myös ääneen lausumattomia toiveitani. Sain toivomani kirjan: Haavikko niminen mies sekä käsilaukun, jota olin vain ajatellut. Lisäksi sain mukavat kotikolleget, joiden saatteena oli kyllä tyttärien vaatimus hävittää edelliset vanhat,  ilmeisesti aikansa palvelleet…Ihania ja tarpeellisia lahjoja olivat myös punaruudullinen viltti, mukava pyjama, sekä äitimuorin neulomat iloisenkirjavat sormikkaat ja villasukat. Kiitos kaikille tontuille!

Olen nyt lukenut noin puoleenväliin Mauno Saaren kirjaa Haavikosta ja eihän keskeneräistä kirjaa saisi varmaan vielä arvioida, mutta kun olen niin malttamaton jakamaan kokemuksiani… Ensinnäkin vaikuttaa siltä, että Mauno Saari on todellakin tehnyt hermeneuttista tutkimusta ystävästään ja onnistunut pääsemään dialogiin Haavikon kanssa vähän niin kuin Gadamer kuvaa: ”Dialogissa rakentuu asiaan yhteinen näkökulma. Kummankaan käsitykset eivät mene toisen ylitse, vaan keskustelu muuttaa molempien mielipiteitä. Tavoitteena on yhteinen tulkinta maailmasta. Kannatteleva yhteisymmärrys syntyy halusta ymmärtää toista. Keskustelu on ääretön ja päättymätön.” (Gadamer 2004). 

Tunnustan, että en ole oikeastaan koskaan  lukenut elämänkertoja, (vähän vain silmäillyt Astrid Lindgrenistä kertovaa) sillä minulla on ennakkokäsitys, että elämänkerrat ovat tylsiä, vähän niin kuin hautajaispuheet, joissa edesmenneet ovat aina yhtä suurenmoisia kaikki. Mauno Saaren kirjoittama kirja ei ole tylsä, enkä oikein ymmärrä, miksi jotkut kirjallisuustoimittajatkin ovat takertuneet niin epäolennaisiin seikkoihin kuin se, ettei kertojia ole merkitty selkeästi näkyviin (Se nyt olisi ollut ihan hölmöä tässä tapauksessa sekä myös lukijaa aliarvioivaa). Lisäksi on ilmeisesti kaivattu jotain kronologiaa ja ”totuutta”, faktojen luettelointia tyyliin:  lapsuusvuodet, Paavon oppivuodet…Ja sillä laillahan ne tylsät elämänkerrat juuri syntyvät. Muistot eivät sen sijaan noudata tällaista aikajärjestystä. Joku nykyhetken tapahtuma nostaa jonkin muiston esiin ja varmasti vaikuttaa myös sen tulkintaan. Näin kirjoittaa ja etenee Saari Haavikon kanssa. Lisäksi Saari myös perustelee heti alkuun kirjoitustyylinsä ja antaa lukijalle myös ”lukuohjeita”.  Sitä paitsi Haavikon omat käsitykset muistelmakirjallisuudesta heti kirjan alussa antavat hyvät perustelut ja ”luvan” tällaiseen dialogiseen lähestymistapaan ja tulkintaan tähtäävään työhön:  ”Sillä kaksi väärää käsitystä ihmisestä, se joka on hänellä itsellään ja se joka hänestä on muilla.” ”Muistelmakirjallisuudelle on annettu kolme hyväksyttävää äänilajia: sievistely, sensurointi ja konstruonti, joka sisältää myös mahdollisuuden räväkkään kerrontaan. Aikuisen ihmisen ääntä ei oiken tahdota hyväksyä, koska se saattaa kuvata tapahtunutta suorasukaisesti.” Jatkan lukemista kiinnostuneena ja myötäelävänäkin…(myötätunto on ehkä vielä useammin rouva Haavikon puolella; ei ole helppoa olla runoilijan puoliso, tosin ilmiselvästi ei ole helppoa olla Haavikkokaan)

Tuli muuten mieleen Szymborskan runo: Curriculum vitaen kirjoittaminen…”Ole tarkka, valitse faktat, muuta maisemat osoitteiksi, hämärät muistikuvat päivämääriksi…Kirjoita kuin et koskaan olisi puhunut itsellesi, et koskaan katsonut itseäsi syrjästä…Jätä pos koirat, kissat ja linnut, muistoesineet, ystävät, unet…” Näin syntyy varmasti hajuton ja mauton elämänkerta, sellainen ”turvallinen” lukea…mutta Szymborskan mielestä se joutaa paperisilppuriin.

kestolinkki Jätä kommentti

Kaikki äidistäni

joulukuu 22, 2009 at 7:39 pm (Elokuvat, näytelmät, televisio) (, )

Kutsuin naapurin naisväen joulusiivousten lomasta katsomaan Pedro Almodovaren elokuvaa Kaikki äidistäni. Pongasin sen Anttilan alekopasta, ja olin iloinen, koska se on yksi lemppareistani. Se on oikeastaan puhdasta tunnetta, ja ihmeellistä, että joku osaakin tehdä sellaisen tunnelatauksen kuvilla, musiikilla, väreillä, leikkauksilla ja tietysti loistavien näyttelijöiden avulla. Juoneltaanhan (kts. http://fi.wikipedia.org/wiki/Kaikki_%C3%A4idist%C3%A4ni, jos haluat) se ei ole ihan tavallinen tarina, mutta toisaalta tunteet ovat meille kaikille ihmisille yhteisiä, oltiin sitten homoja, transuja, nunnia, huoria tai jotain muka ”normaaleja”. Ehkä Almodovare elokuvillaan haluaakin näyttää juuri  sen, että me kaikki ihmiset tunnemme vihaa, rakkautta, surua, iloa, intohimoa, mustasukkaisuutta, kostonhimoa, hellyyttä…ja parhaimmillamme haluamme välittää ja pitää huolta toisistamme. Ja ennen kaikkea me  olemme kaikki ihmisiä. Almodovaren elokuvissa monesti juuri vähemmistöjä ja ”poikkeavia” edustavat ovat enemmän ihmisiä kuin ne ns. normaalit. Noh, tästä tuli vähän lattea arviointi upeasta elokuvasta, mutta katsokaa itse ja nauttikaa!

Ensi viikolla voitaisiinkin sitten katsoa Volver-paluu, jonka sain viime jouluna lahjaksi. Naisia hermoromahduksen partaalla haluaisin nähdä! Se ei vain ole osunut kohdalle vielä. (Toivottavasti ei käytännössä osukaan…) Puhu hänelle on HIENO! Lihan värinä…Huono kasvatus…Ja entäs sitten se uusin, jota en ole nähnyt! Espanja kuulostaa niin hienolta korvaani ja ihmiset näyttävät niin kauniilta vanhoinakin ja kaikissa silikooneissaankin. ”Kaikki on aitoa, kun  toteuttaa unelmaansa” (muistinvarainen lainaus tämän illan elokuvasta) Pedro-teema-viikot Yläkuonassa siis.

kestolinkki Jätä kommentti

Valo voittaa

joulukuu 21, 2009 at 2:50 pm (Arki/juhla) ()

Talvipäivänseisaus tänään; huomenna ei yö enää pitene. Teki mieli vielä kirjoittaa ennen joulua, ettei viimeisimmäksi otsikoksi jäisi ”Paha mieli”, sillä enää ei ole paha mieli. Oikeastaan olen valmis laskeutumaan joulurauhaan. Siivouksen jäljiltä joulukoristeilla merkattuja paikkoja alkaa olla jo riittävästi. Piirakoita leivottiin tänään. Illalla tulee kameraseuralaiset ”feuersang-boulille”, joka on eräänlainen saksalainen glögi, jossa kattilassa on viiniä, appelsiinin lohkoja yms ja jonne vielä valutetaan palavaa rommia sokeritopan läpi.  Kuusikin on jo koristeltu, sillä poikkeuksellisesti emme olekaan kotona jouluna vaan ”tätskän” luonna Kuopiossa päin.  Poikkeuksellisesti myös meillä on tänä jouluna kuusessa sähkökynttilät aitojen asemasta, mikä onkin toisaalta erittäin viisasta ja paloturvallista, tuntien  mm. oman hajamielisyyteni.

Joulut on tosiaan vietetty jo parikymmentä vuotta paria poikkeusta lukuunottamatta ydinperheen kanssa kotona, joskus mummolla, vaarilla ja tädin porukoilla vahvistettuna. Olemme säästyneet ns. velvollisuusjouluilta vanhempien luona, sillä vapautimme itsemme niistä jo opiskeluaikana viettämällä omaa pientä joulua kahdestaan opiskelukämpillä.  Toisaalta vapauttaisin omatkin lapseni mielelläni siitä, että on ns. ”pakko” tulla lapsuuskotiin jouluna. Tämä ei tietty tarkoita tytöt, jos tätä luette, ettette olisi tervetulleita. Mutta tiedän pariskuntia, joiden joulu menee paikasta toiseen juoksemiseen, jotta kaikilla olisi hyvä mieli, eikä sellainenkaan kivaa ole.

Ydinperhejoulujen tilalle olen alkanut ajatella mahdollisuutta viettää joulua esim. ystävien kanssa kimpassa, sekin voisi olla mukavaa.

Ei sitten muuta kuin joulurauhaa, armoa, aikaa  ja iloa kaikille!

kestolinkki Jätä kommentti

Paha mieli

joulukuu 19, 2009 at 12:22 pm (Kasvu, Kasvatus) ()

Todistustenjakohan on pieni melko virallinen toimitus, joka kestää vain vähän aikaa ja jonka toivoisi sujuvan ilman, että tarvitsee huomauttaa järjestyksenpitoon liittyvistä asioista. Harjoittelimme myös kättelyä samalla, sillä toivotin hyvää joulua kädestä pitäen, kun ojensin todistuksen. Suurin osa oppilaistahan käyttäytyi erittäin hienosti, mutta ”vakiohäirikön” lisäksi paha mieli tuli siitä, että joidenkin oppilaiden mielestä oli epäreilua, etä ope sai pari suklaarasiaa lahjaksi ja he protestoivat sitä heti aluksi. (Itsestä kun sen sijaan tuntuivat nuo makeiset todella ansaituilta tämän loppurutistuksen jälkeen…) Onko meille kehittymässä sellainen sukupolvi, jonka on vaikea hyväksyä, että joku saa jotain, mitä itse ei saa? Onko se ahneutta vai  kyvyttömyyttä antaa lahjoja ilman vastalahjaa? Ei ihme, että melkein unohdin jakaa ne joulupukkitikkarit, jotka olin varannut pöydälle. Sen vakiohäirikön asiattomat kommentit ja lähes kykenemättömyys kätellä ”kruunasivat” harmitukseni. Tämä tyyppi yritti kovasti napata todistuksen kädestäni joutumatta kättelemään; ihme kyllä sai kaapattua hänen oikean kätensä ilmasta heilumasta. Saatan vaikuttaa ”vanhanaikaiselta” yrittäessäni vaalia tällaisia tapoja, mutta tiedän, että monessa muussa Euroopan maassa näitä tapoja pidetään vielä kunniassa ja sellaiset ihmiset, jotka eivät niitä hallitse vaikuttavat heidän silmissään kasvattamattomilta moukilta. (Niin kuin kieltämättä myös omissa silmissänikin.) Eikä kyse ole edes vain kasvatuksesta ja tietyistä käytöskuvioista, vaan erityisesti toisen ihmisen arvostamisesta ja halusta ilahduttaa ja huomioida hänet. Sellainen on meillä Suomessa vähenemään päin, eikä vain lasten vaan myös aikuisten piirissä. Kun saksalaisen ystäväperheemme nuoret vierailivat omien lastemme yläkoulussa, he  ihmettelivät sitä, kuinka moni opettajista ei noteerannut heitä mitenkään, esim. tervehtimällä tai kysymällä jotain ystävällisesti. Ilmeisesti me pakenemme ujouttamme, sosiaalista taitamattomuuttamme tai kielitaidottomuuttamme välinpitämättömän ja töykeältä vaikuttavan käytöksen taakse. Harmi!! Enkä todellakaan jaksa ymmärtää, mikä ihmeellinen viisaus sisältyy lauseeseen: ”Vaikeneminen on kultaa”. Parempi mielestäni on  esim. viisaus: ”Ei kysyvä tieltä eksy”.

No, onneksi on toimiva imuri ja paljon imuroitavaa! Se on kyllä selkeästi minun tapani päästä pahasta mielestä. Nyt, tunnin parin siivoamisen jälkeen, on jo paljon parempi mieli. Tosin vaikuttaa siltä, kuin tämä vanha kansakoulu kotina olisi alkanut vihjailla meille melko selkeästi, että joku muu asumistapa voisi olla helpompi ja mukavampi. Öljykattila on alkanut ryttyillä sen edelleen huonosti toimivan likakaivon lisäksi, eikä se ole kiva juttu näillä pakkasilla…

kestolinkki Jätä kommentti

Paimenet on paimennettu

joulukuu 16, 2009 at 8:01 pm (Arki/juhla, Kasvu, Kasvatus) (, , , , )

Yksi koulun ”joulurasti” takana ja hoidettu iloisesti himaan. Mukavan huojentunut olo; itse asiassa hekottelin ääneen heti joulukirkkomme loppusoiton aikana ja kotimatkalla nauroin lisää… Niin suloisen hupaisia ja  inhimillisiä olivat pikku-paimeneni. En oikeastaan ollenkaan ihmettele, että enkelit ilmestyivät juuri heille.

Tänä vuonna joulujuhlamme oli joulukirkko Kerimäen suuressa puukirkossa, jota ei talviaikaan lämmitetä lainkaan. Oli siis helppo eläytyä joulukuvaelman poikkeusoloihin, vaikka ne toisenlaiset olivatkin kuin poikkeusolot Betlehemissä aikoinaan. Siinä, että suuri joukko ihmisiä palelee samassa tilassa on jo jotakin yhteisöllistä. Meillä ekaluokkalaisilla oli kunniatehtävä esittää joulukuvaelma yhdessä kuudesluokkalaisten kummiemme kanssa. Oma tohinansa oli löytää kaikille kahdeksalle paimenelle sopivat kylpytakit ja huivit sekä sitten  pukea ne ennen kirkonmenoja toppapukujen päälle, samoin yhdeksälle enkelille omat vaaleat kaapunsa ja tähtipantansa. Onneksi oli apukäsiä,  ja kunkin kylpytakit omissa pusseissa. Ehtihän joku tietty kirkonpenkissä jo nykiä toiselta pääliinan ennen kuin astuttiin estradille. Paimensauvojen jako meni myös joltakulta ohi ja hän palasi ”keppiään” hakemaan. Vuorosanat sujuivat sekä enkeleiltä että paimenilta erittäin reippaasti ja iloisesti, eikä ”askelkuvioisakaan” ollut moittimista, mitä nyt joku vähän pyöri ympäriinsä etsiessään Betlehemin suuntaa. Eräs paimen koputti sauvallaan rytmiä kuin joulupukki konsanaan. Kaiken kaikkiaan herttaisen suloista, eikä hermot ehtineet mennä edes saarnankaan aikana, vaikka onhan ekaluokkalaisten poikien istuttaminen kirkossa melko haasteellinen tehtävä. Tunnustan: lahjontaa ja uhkailuakin oli käytetty ennen iltaa…(Pelissä oli peräti kolme hymynaamaa, joista tuli ansaittua kaksi kolmesta, sillä pientä hienosäätöä oli.) Tiedän; lahjonta ja kiristys ovat…monesti toimiva kasvatuskeino, vaikkakin niin kovin behavioristinen.

Enää todistusten puserrus ja sitten joulu joutuu jokaiselle.

kestolinkki Jätä kommentti

Tätini on toista maata, ja mummoni oli myös

joulukuu 12, 2009 at 10:16 pm (Elokuvat, näytelmät, televisio, Perhe, suku, koti) (, , , )

Terveisiä teatterista, ja kiitos ystävälleni, joka houkutteli lähtemään katsomaan Savonlinnan teatterin Tätini on toista maata-näytöstä. http://www.savonlinnanteatteri.fi/?sivu=naytelma&nid=32 Puoliksi hämäläisenä, ja jossain mielessä hitaanakin, olisi esitys todennäköisesti jäänyt näkemättä ilman henkilökohtaista kutsua, vaikka jo syksyllä katsoin ohjelmasta, että juuri tämän näytelmän haluaisin nähdä. Näytelmä oli hauska, vauhdikas ja koskettava. Lavastus ja musiikki valoineen ja kuvineen myötäilivät hyvin tunnelmia. Tämä tragikomedia Hämeeseen muuttaneesta evakkoperheestä tarjosi myös kuin takaumia oman perheeni,  Kiljusen ”herrasväen”, elämästä. Mieleeni palasivat erityisesti ne kerrat, kun karjalaismummoni siskot kokoontuivat meille haastamaan kovaa, railakkaasti ja joskus ronskistikin. Naurusta oli lyhyt matka kyyneliin.  Ja kuten näytelmän käsiohjelmassakin todetaan: Viimeisen sanan sai se, jolla oli kovin ääni.

Mummon roolin erinomaisesti näytelleestä Ritva Söderströmistä tulikin elävästi mieleen oma rakas, mutta myös rasittava, mummoni, matriarkka, joka halusi pitää tiukasti kiinni läheisistään. Niin tiukasti, että pelko läheisten ja hallinnan menettämistä, toteutui elävässä elämässä molemmilla suurina menetyksinä. Oman mummoni tärkeimmät  miehet halusivat itse päättää päivänsä;  toinen yllättäin ja toinen määrätietoisen hitaasti tissutellen. Ehkä se, että oli joutunut lähtemään kotoa Karjalasta, sai tarrautumaan omaan väkeen ja sukuun niin voimakkaasti. Mutta elämä jatkuu kaikesta huolimatta laulettiin näytelmässä, ja se oli mummonikin motto. ”Jos mie viel sen näkisin ku”…ja monta asiaa mummo ehtikin nähdä. Elämästä kiinni pitäminen näkyi ehkä parhaiten silloin, kun mummo halvaantui, ja minä jo menin istumaan sairasvuoteen äärelle kuin kuolinvuoteelle, ja kun meinasin virsiä käydä laulamaan, alkoi mummo tyrkkiä minua terveellä kädellään pois. Mummo eli vielä sen jälkeen kymmenen vuotta, vaikka ei pitsiä enää virkannutkaan.

Näytelmä viehätti siksikin, että kuulin molempia rakkaita murteita. Hämäläinen häntäheikki Forsten puhui hämäläisittäin juuri niin kuin äitini serkut. Näytelmän alkuasetelmakin oli yllättäin sama kuin Kiljusen perheessä vähän ennen syntymääni. Siirtolaistilan poika oli onnistunut saattamaan hämäläisen tytön raskaaksi, ja naimisiinhan sitä oli sitten mentävä. Jotenkin ymmärsin myös äitiäni taas paremmin, kun seurasin näytelmän karjalaisdynastian hallitsemista. Vaikka Hämeessä oltiinkin, oli miniä se vieras ja ulkopuolinen tässä evakkoperheessä, jota mummo johti. (Hetkinen, pitäisikö otsikossa sittenkin lukea: äitini on toista maata?)

Kun viime keväänä meillä vieraili iso porukka italialaisia nuoria, katselin nauraen näkemääni. Vieraat halusivat kokata meillä pastaa ja kaikki parikymmentä italialaisnuorta kokoontui keittiöömme pauhaamaan yhteen ääneen, kun pari  heistä hämmensi kattilaa.Viimeisen sanan sai  tosiaan se, jolla oli kovin ääni, vaikka toisaalta tuntui siltä, että kaikilla oli yhtä kova ääni eikä kukaan kuunnellut toista. Siitä tuli mieleen karjalaiset sukulaiseni. Samoin myös siitä, kuinka ylpeänä he esittelivät aikaansaannoksiaan ja kuinka iloisen kursailematta he söivät. Italialaisissa ja karjalaisissa on paljon yhteistä. Eikös se mamma Italiassakin kokoa sukunsa ruokapöytänsä ääreen. Se on tapa osoittaa rakkautta, ja ehkä myös hallita.

kestolinkki Jätä kommentti

Häpeän olla ihminen!

joulukuu 11, 2009 at 3:49 pm (Kasvu, Kasvatus, Perhe, suku, koti, Uncategorized) (, )

http://www.hs.fi/kaupunki/artikkeli/Koulutytt%C3%B6+hakattiin+rajusti+kaksi+kertaa+Viikiss%C3%A4/1135251361202

Erityisesti häpeän edustaa omaa sukupolveani. Meidän lapsemme ovat juuri niitä teini-ikäisiä, jotka kerääntyivät joukolla seuraamaan yhden ikäisensä tytön pahoinpitelyä Viikissä. Uutinen sai vatsan kouristelemaan pahoinvoinnista ( ja mielikuvissani ratsastin paikalle piiskan kanssa hajoittamaan väkijoukon, vaikka en osaakaan ratsastaa enkä lyödä, vihainen osaan olla!)

”Helsingin poliisi tutkii Viikin alueella tapahtunutta rajua koulukiusaamistapausta.Latokartanon koulun kahdeksannen luokan oppilasta uhkailtiin koulussa runsaat kaksi viikkoa sitten. Kun tyttö lähti koulusta kotiin, kiusaajat seurasivat perässä, pahoinpitelivät hänet ja sotkivat tytön asunnon.Viime perjantai-iltana sama tyttö hakattiin uudelleen Viikin kirkon edessä. Nyt tekijänä oli uhrille tuntematon tyttö.Latokartanon koulun rehtorin Satu Honkalan vanhemmille laatiman tiedotteen mukaan paikalla oli aluksi kymmenkunta nuorta, jotka soittivat lisää kavereita seuraamaan pahoinpitelyä. Paikalle kerääntyi kaikkiaan nelisenkymmentä nuorta. Yksi sivustaseuraajista soitti lopulta uhrin äidille, joka juoksi paikalle ja hälytti poliisin.”(HS)
Olemme tn. syöttäneet neuvolan määräämät D-vitamiinitipat ja soseet lapsillemme, erityisesti olemme tarjonneet heille virikkeitä ja vaatineet samaa myös päiväkodilta ja koululta, olemme kuskanneet lapsiamme harrastuksesta toiseen. Mutta olemme ilmeisesti myös laiminlyönneet vanhemman perustehtävän kertoa selkeästi, mitä saa tehdä ja mitä ei saa tehdä, mikä on oikein ja mikä on väärin. Olemme ilmeisesti luottaneet siihen, että lapsi ymmärtää sen itse. Olemme asettaneet oman Minna-Matildamme Suomen lainkin yläpuolelle, kertomatta hänelle, että pahoinpitely on rikos ja että mitään elävää ei saa vahingoittaa. Olemme ilmeisesti  kokeneet moraalisen ja eettisen kasvatuksen vanhanaikaisena, ahdistavana ja liian rajoittavana. Vai olemmeko vain yksinkertaisesti olleet poissa: töissä tai toteuttamassa itseämme. Olemmeko hoitaneet kasvatuksen etätyönä? Olemmeko jättäneet lapsemme selviytymään, miten parhaakseen näkevät?  Olemmeko luovuttaneet? Olemmeko syyllistyneet heitteillejättöön?
Apuun huudetaan Kiva-kouluhanketta, mutta se tulee näille nuorille liian myöhään. Olemmeko menettäneet heidät?
PS. Miksi muuten tapausta tutkitaan koulukiusaamistapauksena, vaikka se ei varsinaisesti edes tapahtunut koulussa? Onko tämäkin erityisesti koulun syytä? Jaan opettajana vastuun lasten kasvatuksesta tai syyllisyyden sen laiminlyönneistä, mutta en suostu siihen, että koulu yksin on aina se taho, jonka pitäisi kaikki ongelmat ratkaista! Siihen se ei pysty! Ei edes Kiva-koulu!
http://www.kivakoulu.fi/

kestolinkki Jätä kommentti

Helpottaa (ainakin kohta)

joulukuu 10, 2009 at 6:57 pm (Koulu, Politiikka, Yhteiskunta)

Löysin taas kenkäni, myssyni ja sormikkaani ja pari muutakin vaatekappaletta, joita en muistanut hukanneenikaan. Parempi tasapaino siis, kiitos elävälle musiikille.

Tänään koulullamme vieraili naapurikoulun 1-2-luokka ohjelmallisten pikkujoulujen merkeissä. Se oli kädenojennus kyläkoulun suuntaan, sillä ensi lukuvuonna olemme saman katon alla, kun  toimiva ja hyväkuntoinen kyläkoulu lakkautetaan säästösyistä. Lähes 800 kuntalaista allekirjoitti vetoomuksen kyläkoulun säilyttämisen puolesta, ja kunnanvaltuuston keskustan ryhmästä erkani jopa Kerimäki-ryhmä, joka otti päätehtäväkseen juuri kyläkoulujen puolustamisen. http://www.ita-savo.fi/Uutiset/kepun_ryhm%C3%A4_hajosi_kerim%C3%A4ell%C3%A4_9462935.html Ihailtavaa toimintaa mielestäni, mutta se ei riittänyt kääntämään suurten puolueiden päitä. Ensi lukuvuonna meillä on suuret ryhmät luokissa, liian pienet tilat ja yksi opettaja liian vähän, säästösyistä…Lisäksi käyttöön joudutaan ottamaan jälleen ne asuinhuoneiksi tarkoitetut luokat, joissa olimme homeremontin ajan evakossa. Siksi sopu olisi hyvä, sillä sehän ”antaa tilaa” sanonnan mukaan.

Sopuisasti pikkujoulumme sujuikin. Ohjelmat olivat mukavia, ja lapset leikkivät iloisesti välitunnilla keskenään. Tuli joulumieli itselle. Luokassakin on joulutunnelma, kun olemme kohta toteuttaneet kaikki ne vaalipaneelissa nousseet jouluaskartelutoiveet. Aamut aloitetaan adventtikynttilöitä sytytellen hämärässä. Kuusi seisoo kauniina nurkassa, ja joululoma lähestyy. (Enää vain ne pahuksen todistukset ja joulukuvaelman paimenten paimennus ja enkelten pukeminen…)Mutta  päivä vain ja hetki kerrallansa.

kestolinkki Jätä kommentti

Next page »