Tätini on toista maata, ja mummoni oli myös

joulukuu 12, 2009 at 10:16 pm (Elokuvat, näytelmät, televisio, Perhe, suku, koti) (, , , )

Terveisiä teatterista, ja kiitos ystävälleni, joka houkutteli lähtemään katsomaan Savonlinnan teatterin Tätini on toista maata-näytöstä. http://www.savonlinnanteatteri.fi/?sivu=naytelma&nid=32 Puoliksi hämäläisenä, ja jossain mielessä hitaanakin, olisi esitys todennäköisesti jäänyt näkemättä ilman henkilökohtaista kutsua, vaikka jo syksyllä katsoin ohjelmasta, että juuri tämän näytelmän haluaisin nähdä. Näytelmä oli hauska, vauhdikas ja koskettava. Lavastus ja musiikki valoineen ja kuvineen myötäilivät hyvin tunnelmia. Tämä tragikomedia Hämeeseen muuttaneesta evakkoperheestä tarjosi myös kuin takaumia oman perheeni,  Kiljusen ”herrasväen”, elämästä. Mieleeni palasivat erityisesti ne kerrat, kun karjalaismummoni siskot kokoontuivat meille haastamaan kovaa, railakkaasti ja joskus ronskistikin. Naurusta oli lyhyt matka kyyneliin.  Ja kuten näytelmän käsiohjelmassakin todetaan: Viimeisen sanan sai se, jolla oli kovin ääni.

Mummon roolin erinomaisesti näytelleestä Ritva Söderströmistä tulikin elävästi mieleen oma rakas, mutta myös rasittava, mummoni, matriarkka, joka halusi pitää tiukasti kiinni läheisistään. Niin tiukasti, että pelko läheisten ja hallinnan menettämistä, toteutui elävässä elämässä molemmilla suurina menetyksinä. Oman mummoni tärkeimmät  miehet halusivat itse päättää päivänsä;  toinen yllättäin ja toinen määrätietoisen hitaasti tissutellen. Ehkä se, että oli joutunut lähtemään kotoa Karjalasta, sai tarrautumaan omaan väkeen ja sukuun niin voimakkaasti. Mutta elämä jatkuu kaikesta huolimatta laulettiin näytelmässä, ja se oli mummonikin motto. ”Jos mie viel sen näkisin ku”…ja monta asiaa mummo ehtikin nähdä. Elämästä kiinni pitäminen näkyi ehkä parhaiten silloin, kun mummo halvaantui, ja minä jo menin istumaan sairasvuoteen äärelle kuin kuolinvuoteelle, ja kun meinasin virsiä käydä laulamaan, alkoi mummo tyrkkiä minua terveellä kädellään pois. Mummo eli vielä sen jälkeen kymmenen vuotta, vaikka ei pitsiä enää virkannutkaan.

Näytelmä viehätti siksikin, että kuulin molempia rakkaita murteita. Hämäläinen häntäheikki Forsten puhui hämäläisittäin juuri niin kuin äitini serkut. Näytelmän alkuasetelmakin oli yllättäin sama kuin Kiljusen perheessä vähän ennen syntymääni. Siirtolaistilan poika oli onnistunut saattamaan hämäläisen tytön raskaaksi, ja naimisiinhan sitä oli sitten mentävä. Jotenkin ymmärsin myös äitiäni taas paremmin, kun seurasin näytelmän karjalaisdynastian hallitsemista. Vaikka Hämeessä oltiinkin, oli miniä se vieras ja ulkopuolinen tässä evakkoperheessä, jota mummo johti. (Hetkinen, pitäisikö otsikossa sittenkin lukea: äitini on toista maata?)

Kun viime keväänä meillä vieraili iso porukka italialaisia nuoria, katselin nauraen näkemääni. Vieraat halusivat kokata meillä pastaa ja kaikki parikymmentä italialaisnuorta kokoontui keittiöömme pauhaamaan yhteen ääneen, kun pari  heistä hämmensi kattilaa.Viimeisen sanan sai  tosiaan se, jolla oli kovin ääni, vaikka toisaalta tuntui siltä, että kaikilla oli yhtä kova ääni eikä kukaan kuunnellut toista. Siitä tuli mieleen karjalaiset sukulaiseni. Samoin myös siitä, kuinka ylpeänä he esittelivät aikaansaannoksiaan ja kuinka iloisen kursailematta he söivät. Italialaisissa ja karjalaisissa on paljon yhteistä. Eikös se mamma Italiassakin kokoa sukunsa ruokapöytänsä ääreen. Se on tapa osoittaa rakkautta, ja ehkä myös hallita.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: