”Olin puu ennen kuin minusta tuli metsä.”(PH)

joulukuu 31, 2009 at 3:30 pm (Kirjat, Politiikka, Yhteiskunta, Uncategorized) (, , )

Sain juuri luettua loppuun Mauno Saaren kirjan Haavikosta. Kirja on mielestäni erittäin hyvä. Tietenkin olen subjektiivinen lukija, joka sattuu myös pitämään Saaren kolumneista paikallisessa sanomalehdessämme. Nekin tosin kirvoittavat kansalaisia monesti ristiriitaisiin, jopa vihamielisiin, kommentteihin. En kuitenkaan ymmärrä, miksi tämä kirja Haavikko-niminen mies sai niin suuren kohun aikaiseksi jo ennen ilmestymistään, ja miksi Heikki Haavikko ja Jukka Kemppinen pitivät sitä niin vaarallisena. Mielestäni se on yllättävänkin hienotunteinen. Eivätkä naissuhteet ole mitenkään pääosassa tässä kirjassa. Saari on löytänyt Paavon Haavikon takaa,  nähnyt puun  metsän keskellä. Saari myös on viihtynyt tämän puun siimeksessä ja ystävystynyt Haavikko-nimisen miehen kanssa. Ystävyys on aistittavissa dialogeissa ja yhteisessä huumorissa ja ironiassa sekä huolenpidossa, jopa hellyydessä (kai miestenkin välillä voi sellaista sanaa käyttää.) Ystävähän on sanonnankin mukaan se, joka tuntee sinut ja on siitä huolimatta ystäväsi. Saari ymmärsi ja sai ihailtavasti selvää miehestä, joka oli kuin ”haitaria soittava helluntalaisevankelista, joka saarnoissaan kertoo viittä tarinaa yhtä aikaa.”

En tunne Haavikon tuotantoa, satunnaisia runoja lukuunottamatta, ja kirja saikin kiinnostumaan lukemaan myöhemmin lisää. Ja olisin saattanut muuten äänestää Haavikkoa jopa presidentiksi, jos hän olisi ehdolle asettunut, sillä huomasin jakavani useitakin  käsityksiä hänen kanssaan. Niitä ovat mm. natovastaisuus, puolueettoman Suomen ihanne, tehometsänhoidon vastustaminen ja se, että ”Haavikko ajattelee hyvää pienistä kansoista, pienistä ihmisistä, kaikesta ja kaikista, joilla on vähän toivoa jäljellä, kuten luonnosta.” Hän ei pitänyt suurista organisaatioista ja jättiyrityksistä, koska kaikilla suurilla on tahto tulla vielä suuremmaksi hinnalla millä hyvänsä. Lisäksi tunnen antipatiaa samaa poliitikkoa kohtaan. (Minua tämä mies ärsyttää  itseriittoisen ”oikeassa olemisensa” vuoksi, ja lisäksi  nyt kun näin Jäätteenmäestä tehdyn draaman Pääministeri, ymmärsin, kehen olisi myös erityisesti pitänyt kritiikin silloin kohdistua… Tähän vakumiin tulee ilmaa vasta vähän jälkikäteen…)

Lisäksi ihailen (ainakin taiteen saralla)  ihmisiä, joita ohjaa ”intohimo, vimma ja hillittömyys”. Samoin minua viehättää ajatus kirjoittaa niin, ettei kynä nouse paperista. En pidä ynseydestä enkä hiiristä, enkä alistumisesta tahdottomiksi ylhäältäpäin ohjailtaviksi sätkynukeiksi, minusta sellainen on vastuutonta ajattelevalta ihmiseltä!

Kun olin lukenut kirjaa puoleen väliin, sanoin myötätuntoni kohdistuvan erityisesti rouva Haavikkoon, mutta toinen puoli kirjasta sai tuntemaan ainakin yhtä paljon myötätuntoa, ei kuitenkaan sääliä, Paavo Haavikkoa kohtaan. ”Mihin minä kätkisin tai antaisin yksinäisyyteni, hellyyteni, aggressiivisuuteni ja surullisuuteni?” Haavikko sai neron leiman. Kirjoja pidettiin käsittämättöminä ja vaikeaselkoisina, ja ihmisenä häntä pidettiin hankalana ja arvaamattomana, joten hänet määriteltiin neroksi. Mahdollinen autismi lisäsi varmasti yksinäisyyden ja erillisyyden tunnetta. Paavo Haavikko oli ilmeisesti sekä ujo että arka, mutta hänellä oli sanomisen ja erityisesti kirjoittamisen pakko. Tiedän, miltä tuntuu olla ujo ja arka, mutta haluta ilmaista itseään, jopa röyhkeästi.  Varsinkin ensimmäiset kymmenen vuotta olin erittäin ujo ja arka. Muistan, kuinka ompeluseuroissa kiehnäsin koko illan äidin helmoissa muiden lasten leikkiessä keskenään, ja kuinka sitten kotona harmittelin, kun en mennyt mukaan, vaikka kerrankin olisi ollut tilaisuus. Tai kuinka haaveilin peltojen keskellä kasvaneena uimaan pääsemisestä, ja kun sitten pääsin järven rannalle, tuskin uskalsin varpaita kastella. Tai kuinka varjelin koskemattomuuttani kuusivuotiaana neuvolassa, kun aikoivat rokottaa minut. Poljin jalkaa ja uhosin kaatavani koko talon, jos pistävät minua. Muistan myös, kuinka ärsyttävän rauhallisesti lääkäri totesi: ”Me rakennamme sen sitten uudelleen…” ja pisti piikin. (Vähän hymyilytti, kun näin vanhempana Siunatun hulluuden…)

Kirjan loppu kuvaa suomalaista sairaanhoitoa vähemmän mairittelevasti, ja saa melkein pelkäämään vanhuutta ja sitä, että on toisten armoilla. ”Miten helvetin nopeasti ihmisestä tulee tottelevainen, kuuliainen, tahdoton olento! Opin täällä fasismista joka hetki lisää…”

Lopuksi vielä tällainen hieno runo:

”Olen käynyt täältä poissa, se oli hullu retki

minä tahdon takaisin! sinne mistä olen syntyisin.

tämä hengitys kasvoi puita jotka oli metsä jonka halki minä tulin,

minä tahdon kertoa, mutta aseta ensin tämä myrsky, joka nousi.

Minä vanhenin ja tulin pieneksi ja hengitys asettui.” (PH)

Ja vielä: ”Juuri ennen hajoamistaan aluspaperi on kauneimmillaan, ehkä samaan tapaan kuin ihminen, jossa ovat jo kaikki kertomukset.” (MS, otaksun)

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: