Viulun viemänä

helmikuu 26, 2010 at 7:38 pm (Musiikki)

Eräs minulle rakas ihminen osaa soittaa viulua niin, että musiikki hengittää  ja tuntuu iholla.  Hänellä oli tänään musiikkiopiston päättötutkintokonsertti. Alkujännityksen ja muutaman tutun otsarypistyksen jälkeen (silloin kun jousi osuu vähän ”viereen”) alkoi musiikki kantaa itseään,  ja uskalsin sulkea silmäni ja nauttia konsertista. Charles de Beriotin Air soi kauniisti, Sibeliuksen Romanssi oli ihanan ilmava ja Rautavaaran jo tutuksi tullut, mutta yhä vain koskettavampi ja rakkaampi, Notturno e Danza sai puhdistavan itkun tulemaan. Kymmenen vuotta soittotunteja eivät ole olleet turhia: ne ovat kasvattaneet herkän tulkitsijan.

kestolinkki Jätä kommentti

Kalevala kiehtoo

helmikuu 24, 2010 at 2:29 pm (Ihminen, Kirjat, Opetuksen eheyttäminen, Uncategorized) (, )

Koulussamme on tänään keskiviikkona ja huomenna torstaina pajapäivät Kalevalan ympärillä. Opettajat valitsivat eniten itseään kiehtovan oppiaineen, jonka sisällä halusivat Kalevalaa käsitellä ja suunnittelivat pajakokonaisuuden. Muodostui käsityön, kuvataiteen, äidinkielen ja liikunnan pajoja. Musiikkiakin oli mukana parissa pajassa, vaikkei varsinaista musiikin pajaa nyt syntynytkään. Lapset jaettiin sekaryhmiin niin, että eri luokkalaiset tutustuvat toisiinsa ja saavat mahdollisuuden toimia yhdessä. Isommilla oppilailla (4-6 luokat) on neljä kolmen tunnin pajaa ja pienemmillä  (1-3 luokat) neljä  kahden tunnin pajaa. Itse valitsin oppiaineeksi äidinkielen, sillä Kalevalan kertomukset ja niiden henkilöt kiehtovat itseäni paljon. Miksasin tosin sekaan musiikkia ja kuvistakin ainakin taidekuvien muodossa. Ensin kuuntelimme kannelmusiikkia ja kuvittelimme ja keskustelimme siitä,  millaista elämä savupirtissä oli verrattuna nykyaikaan. Eläytymistä auttoi vanha kuvataulu pirtistä, jossa oli kaksi runonlaulajaakin. (Olin muuten itse pukeutunut kansallispukuun, joka keräsi lapsilta huomiota ja kiinnostusta.) Kerroin, että Kalevala-eepoksen voi laulaa samalla nuotilla koko kirjan (trokee-mitta) ja kuinka tarinat kulkeutuivat näin sukupolvelta toiselle. Kokeilimme vuorolaulua sattumanvaraisesti jostain kohtaa Kalevalaa sekä lauloimme myös ”Joko ruvennen runolle…” Sitten arvoimme työskentelyparit. Luin ja kerroin suorasanaisesti kolme   kertomusta: Joukahaisen ja Väinämöisen kilpalaulannan ja Joukahaisen koston sekä Lemminkäisen ja Kullervon kertomukset. Kertomuksen lomassa lurautimme laulun pätkiä trokee-mitalla ja katsoimme aiheeseen liittyviä taidekuvia. Jokaisen kertomuksen välissä lapset miettivät pareittain, millaisia henkilöitä Väinämöinen, Joukahainen, Lemminkäinen, Lemminkäisen  äiti sekä Kullervo ovat sekä sitä, mikä kohtaus jäi parhaiten mieleen. Yhdessä vielä pohdittiin eri henkilöiden motiiveja toimia niin kuin he toimivat, kuka henkilöistä kiinnosti eniten, kuka oli pelottavin jne. Lapset myös esittivät halutessaan ex tempore jotain henkilöä tai kohtausta. Kaksituntiset hujahtivat vauhdilla ja Kalevala tuntui kiehtovan oppilaita.

Itseäni liikuttaa  äitinä aina erityisesti Lemminkäisen äidin toiminta. Millaista rohkeutta, rakkautta, uskoa ja sitkeyttä vaatiikaan oman lapsen kappaleiden haravointi Tuonelan joesta ja palasien liittäminen kokoon! Samoin pohdin Kullervon kertomusta lukiessani, millainen lapsesta kasvaa ilman rakkautta ja kotia. Kullervon julma kostonhimo maksaa oman kotinsa ja sukunsa hävittäjille paha pahalla on aivan tuttua todellisestakin elämästä, esimerkiksi Ruandasta tai Kosovosta. Eilen satuin näkemään, lääkäriaikaani odotellessa, pätkän  Tv-ohjelmasta, joka käsitteli väkivaltaa ja aggressiota (Prisma). Täytyy katsoa, jos se löytyy vielä netistä.

Saan näinä kahtena päivänä myös tilaisuuden kokeilla, miltä tuntuisi olla aineenopettaja. Äidinkieli kyllä todennäköisesti olisi se aine, jota mieluiten opettaisin. Ihan mielenkiintoinen kokemus, mutta vaikka äidinkielen oppiaines kovin laaja onkin, arvelen, että alkaisin äikän maikkana pian kaivata käsillä  tekemistä ja liikuntaa väliin.

Kaiken kaikkeaan onnea ei Kalevalasta löydy paljoakaan, jos yhtään. Se on sirpaleina niin kuin sampo taistelun jäljiltä.  Hippusista se on koottava  itse kunkin.

kestolinkki Jätä kommentti

Onnellisuutta teholla

helmikuu 21, 2010 at 9:08 pm (Musiikki) (, , )

Olen kuunnellut muutaman kerran iki-idolini Ismo Alangon uusimman levyn.  Se on mielestäni hyvä  ja musa toimii varmasti keikallakin. Tosin kaikki toimii aina silloin, kun näen Ismon keikalla. Kokonaisuutena levy on mukavan positiivinen, melodiat tarttuvia ja ”meneviä”, esim. Loputon kasvu (ehkä vähän harvinaisia adjektiiveja kuvaamaan Alangon tuotantoa).  Jotenkin levyn biiseissä kuuluu myös Alangon musiikillinen historia: paikoitellen ryöpsähtää melkein Siekkarimaista energiaa (Hullun paperit, Mannerlaatat) ja  jotkut kappaleet ovat samalla tavalla kuulaan herkkiä kuin mitä löytyy  Hallanvaara-levyltä, esim Hengitä. Yleisesti ottaen levyn  sanoitukset sisältävät sellaista perusviisautta, mikä alkaa näillä kymmenillä pikku hiljaa valjeta. Ironiaa löytyy kappaleesta Laulajan paras ystävä on pukeutunut mustaan.

Teho Majamäki taikoo mukavia ääniä ja rytmejä erilaisilla soittimilla. Joskus se kuulostaa ihan itämaiselta sitran näppäilyltä, joskus tulee mieleen posetiivari. http://www.youtube.com/watch?v=0TGDdhHC-oo

Yksi lempikappaleitani on kaunis ”Hengitä”, jossa on itämaista viisauttakin. Ahdistuneena hengitys monesti salpautuu ja käy pinnalliseksi, syvään hengittämällä voi saada elämän ja rauhan taas virtaamaan koko kehoon. ”Kun aamuhämärään sä avaat ovesi niin hengitä, hengitä kun astut tyhjyyteen sen hurjaan kaaokseen…” Toinen mistä tykkäsin erityisesti oli ”Sun pitää olla viileä”: ”Sitä pitää olla viileä, vaikka sisällä kiehuu…polttelen jäitä ja kuumana suo odotan…Kuljemme kevättalven yössä vaitonaisena ja huudamme ilmaan kaikki ilot, murheet vainoharhat, muttemme pelkää…” Tuo polttelen jäitä ja kuumana suo odotan tarttuu ja  alkaa heti soida mukavasti päässä.

Tässä vielä nimibiisi maistiaiseksi: http://www.youtube.com/watch?v=Tks7DklHRjU&NR=1

kestolinkki Jätä kommentti

Wikinää vai säpinää vai molempia mielellään

helmikuu 21, 2010 at 7:25 am (Oppiminen ja opetus, Uncategorized) (, , , )

Olin viikonloppuna jälleen Otavan Opistolla verkkopedan pajassa. Tällä kertaa aiheena oli tutustua suomalaiseen wikiopistoon ja sen mahdollisuuksiin opetuksessa. Perjantain sessio alkoi  mielenkiintoisilla second life-esityksillä simuloiduista maailmoista, jotka saattavat imaista mukaansa lähes täydellisesti niin, että tämä real-life voi jäädä toiseksi kiehtovuudessaan. Ja oppiminen on tietysti mahdollista myös niissä maailmoissa, sillä eikös ihminen opi erityisesti silloin, kun hänellä on oma halu tehdä jotain tai saada aikaiseksi jotain, ja parhaimmillaan se tapahtuu vielä vuorovaikutuksessa, mikä myös on mahdollista siellä second-lifessäkin. Itseäni tällä hetkellä kiehtoo ja sitoo kuitenkin tämä ”maan tasalla” oleva elämä niin kovasti, että en usko, että ehdin sinne toiseen maailmaan. Sillä juuri ajasta on oikeastaan kaikki kiinni; meillä on aikaa sille, mitä pidämme milloinkin tärkeänä. (Voin kyllä kuvitella, että second-life imaisisi kaltaiseni tyypin helpostikin sisäänsä ja siksi en tällä hetkellä voi antaa sille tilaisuutta tehdä sitä; on niin monta muuta kattilaa tulella höyryämässä…) Aamupäivällä Otavassa oli vielä mielenkiintoinen kalamaljakeskustelu, johon itsekin rohkenin mukaan hetkeksi.

Wikiopistoa lähestyimme miettimällä ideaalin oppimistilanteen piirteitä wikiympäristössä. Ryhmämme sai kokoon mm. halun oppia ja tehdä yhdessä, halun antaa jotain toisille ja  jakaa osaamistaan. Wiki tarjoaa tasa-arvoisen mahdollisuuden siihen; siellä ei ole erikseen opettajia tai oppilaita, vaan jokainen saa valita roolinsa tilanteen mukaan, haluaako ”opettaa” vai oppia. Lisäksi saa kajota toisenkin tuotokseen, jos haluaa sitä parannella tai  tyydyttää vaikka omaa  tarvettaan korjata toisten virheitä ;). Tämä kaikki kuitenkin tehdään omaa henkilöllisyyttä korostamatta. Melko uusi näkökulma tiedontuottamiseen, eikö!

Ensimmäisenä päivänä emme vielä päässeet konkretiaan käsiksi, mutta mielestäni rönsyileväkin keskustelu oli tarpeen. Tulemme niin erilaisista ympyröistä: joku toimii lähes koko päivän tietokoneen ääressä, joku toinen taas saman päivän aikana hiihtää, huovuttaa ja  huolehtii, että pipo on päässä pakkasella ja että kynäote on oikea. Palaan siis jälleen ajankäyttöön ja lisään sen kaveriksi erilaiset toimintaympäristöt. Ihminen ei voi muuttua/oppia, ellei toimintaympäristöäkin muuteta tai toisin sanoen ihminen oppii/muuttuu toimintaympäristön muuttuessa. Ympäristö siis pitkälti muovaa ihmistä. (Tämä oli iltakeskustelun timanttiajatus Venäläisen Villeltä) Opettajia ei välttämättä saa kaiken muun pyörityksen (tarpeellisen sellaisen) keskeltä wikiin, jos heille ei tarjota, ellei peräti osoiteta, tilaisuutta ja aikaa sille. Veso-päivä voisi olla sellainen tilaisuus ja sitä voisi vielä seurata jonkinlainen harjoitusjaksokin. Mutta edelleen kysyn, löytyykö meiltä opettajilta halua, ja sitä kautta aikaa siihen? Itse olen poikkeus tätä nykyä siksi, että koen wikiympäristön jatkotutkimukseni kannalta erittäin tarpeelliseksi.

Olikin erittäin hienoa, että Tarmolta, Ninalta ja Villeltä ym. löytyi kärsivällisyyttä neuvoa ihan perusjuttuja tällaiselle ”kokeile, erehdy ja turhaudu”-periaatteella toimivalle. Eli sain tilaisuuden perehtyä, mitä kaikkea kivaa voi tehdä mm. ctrl + joku kirjain -komennoilla sekä siihen, miten linkkejä tehdään  ym. ja sain näin tilaisuuden kokea oppimisen iloa ja kirjoitin wikiopistoon ensimmäisen sivuni opetuksen eheyttämisestä  http://fi.wikipedia.org/wiki/Opetuksen_eheytt%C3%A4minen.  Lähteiden merkitseminen on vielä kesken. Joku saa kyllä auttaa, jos haluaa ;)….

Niin paljon kuin ihailenkin Juha Suorannan aikaansaannoksia, ajatuksia  ja tekstejä, hiukan ihmettelen, kuinka erilainen kokemus meille syntyi samasta tilaisuudesta,  ja siihen vähän älähdinkin.  Mutta se on se erilainen toimintaympäristö, josta kukin tulemme…ja lisäksi ne erilaiset odotukset ja lähtöedellytykset…Yhteistä todellisuutta ei välttämättä ole, vaikka horisontit onneksi välillä kohtaavatkin.

kestolinkki Jätä kommentti

Laskainen lasketaan, paastonaika alkaa…

helmikuu 16, 2010 at 3:19 pm (Aika, Arki/juhla, Musiikki, Ruumis, Sielu, Uncategorized) (, , , )

Jonkinlainen raittiinilmanmyrkytys saattaa iskeä, koska vietin tänään kolme tuntia työnikin puolesta laskiaismäessä, ja huomenna on samanlainen satsi luvassa. (Liikuntaa on  lukujärjestyksessäni sekä tiistaina että keskiviikkona, molempina päivinä kolme tuntia, ja se  on erittäin hyvä järjestys tällaiselle laiskiaiselle!) Patja-jätesäkissä-viritykseni laskuvälineenä osoittautui muuten lastenkin mielestä niin mainioksi, että  sitä ihan jonotettiin, enkä aina olisi edes raaskinut antaa sitä lainaan.

Nyt on sitten meluttu mäessä ja mässätty kermapullia niin, että hiljentyminen ja pidättäytyminen ei ole ollenkaan pahitteeksi.Tällaiselle heikolle ihmiselle, joka ei vieläkään ole mieltänyt sairastavansa diabetestä, on erittäin tervetullut tämä vuotuinen mahdollisuus paastoon. (Ihan kuin se ei nyt olisi muulloinkin mahdollista…) Kieltäydyn siis huomisesta alkaen ainakin pääsiäiseen asti karkeista. Vuosi takaperin otsikoin blogini: Mediapaasto tarpeen? Siihen en nytkään yllä, vaikka myöntää täytyy, että olen liiankin  tiukasti kiinni verkossa,  ja se aika on pois mm. tutkimuskirjallisuuden lukemiselta tai kuopuksen kanssa leikkimiseltä. Selittelen melko uskottavasti itselleni, että olen tätä kautta löytänyt paljon kontakteja ja lähteitä. .. joka on kyllä ihan totta myös.

Laskeutumista henkevämpään aikaan edesauttoi viime sunnuntaina  Jorma Hynnisen ja Kiril Kozlovskyn hieno konsertti: ”Elämän kaari – Oskar Merikannon lauluja”. Jorma Hynninen on mummimme ”idoli” ja olimme ostaneet hänelle  joululahjaksi lipun tähän konserttiin. Ystävänpäivän kunniaksi lähdin kaveriksi, ja oli hyvä, että lähdin. Hynninen on tietty karismaattinen tulkitsija (katkelma Juha-oopperasta:http://www.youtube.com/watch?v=wqIo3a9bS4g), mutta erityisesti ihastuin tällä kertaa intohimoiseen ja vimmaiseen pianistiin. http://www.fazerartists.fi/kirilkozlovsky.html 

Merikannon tuotannosta itselle tuttuja olivat kepeät laulut kuten Pai, pai paitaressu (Mustakallio) ja  Kullan murunen (J.H. Erkko), mutta suurimman vaikutuksen tekivät dramaattisemmat Ma elän (Larin Kyösti), Myrskylintu (Kasimir Leino), Balladi (Ilmari Kianto) sekä Merellä (J.H. Erkko) Molemmat artistitkin olivat mielestäni näissä lauluissa parhaimmillaan, kun saivat päästellä täysillä, ja ehkä ilmaista samalla omankin elämänsä  kokemuksia, erityisesti Hynninen, arvelisin.  Merikanto on säveltänyt niin, että musiikissa voi kuulla kyyhkyjen kujerruksen, tuulen tuiverruksen ja meren kuohunnan.

Lopuksi vielä vähän perinnetietoa. Tänä aamuna oli yhteenotto kuopuksen kanssa, kun yritin selvitellä takkuja hänen hiuksistaan. Harmi, kun en silloin ollut vielä lukenut tätä kansanviisautta: ”Kun laskiaisena kampaa tukkaa yhdeksän kertaa, niin kasvaa pitkä tukka.” Tuo tieto olisi voinut tehdä toimituksesta helpomman. Tänään pitää myös lakaista tupa oven suusta perälle päin sitä varten, että talo rikastuisi. (Vanhat merkkipäivät SKS) Ei olisi pahitteeksi sekään tässä ”konkurssissa”.

kestolinkki Jätä kommentti

Alussa oli sana…

helmikuu 8, 2010 at 8:58 pm (Oppiminen ja opetus) ()

Vaikka olenkin viime aikoina ylistänyt toimijoita, niin kyllä sanojen kanssa pelaaminenkin kivaa on. Vaikka välillä rasittaakin, olen itse asiassa etuoikeutettu, kun saan seurata ja ohjata lasten lukemaan ja kirjoittamaan opettelua. Runebergin päivien runollisista kahvitteluista inspiroituneena päätin, että tämä viikko olkoon omistettu luokassamme kaikenlaiselle sanataiteelle.  Teema voisi oikeastaan jatkua koko helmikuun, sillä Kalevalan päivää kohti ollaan menossa.

Tänään kirjoitimme ekaluokkalaisten kanssa satuja. Se oli ensimmäinen kerta, kun kirjoitimme koulussa omia tarinoita ja ilahduin, miten innokkaasti kaikki tarttuivat toimeen. Hieman vaikeaa oli kyllä saada teksteistä paikoitellen selvää… Ajatuksen lentäessä oli vauhdissa pudonnut kirjaimia, ja sanavälit unohtuivat monelta. Mutta pääasia olikin oman tarinan luominen. Huomenna luemme runoja ystävyydestä ja rakkaudestakin, kun se ystävänpäiväkin lähestyy… Lukutoukkaa on tarkoitus myös alkaa kasvattaa luokan seinälle; toukkaan lisätään yksi pätkä aina, kun on yksi uusi kirja luettu. Ja luokkaan voisi viedä myös säkkituolin, johon voisi päästä vuorotellen kirjan kanssa rötköttämään…Sanomalehtiviikkokin on menossa koulussa.

”Teon ydin on sana ja sen ydin ajatus….” Itse taidan olla sellainen kirjoittaja, että ajattelen kirjoittamalla tai kirjoittaessa. En ole niitä, jotka tekevät miellekartan ja valmiin suunnitelman ennen kuin alkavat kirjoittaa, vaan minusta on mukavaa vain valita kiehtova otsikko, alkaa kirjoittaa ja katsoa sitten, minne ajatus johtaa. Sillä tavalla kirjoitin koulussa aineitakin. En välttämättä osaisi tehdä sellaisia tekstitaidon tehtäviä, joita perheemme seuraava abi joutuu ensi perjantaina kirjoittamaan. Abeilta odotetaan nykyisin aikamoista kypsyyttä ja taitoa analysoida erilaisia tekstejä.

Nuorena kirjoitin säännöllisesti päiväkirjaa, ja teinariin merkkasin tapahtumia ja tekemisiä sekä leikkelin kuvia. Teinareita sitten luettiin ristiin rastiin kavereiden kanssa. Nyt facebook on kuin teinari ja blogit toimivat päiväkirjana. Erittäin kivaa on myös kirjoittaa Kommenttiin Nuorisotutkimuksen verkkosivuille. (Ja siitä jopa maksetaan palkkaa!) Sinne yritän löytää luonnollisesti aiheita, jotka käsittelevät nuorenaolemista ja sinne pyrin linkittämään myös muiden ajattelijoiden ja asiantuntijoiden ajatuksia enkä kirjoita vaan ihan pelkästään omasta päästäni. Viimeksi kirjoitin aiheesta: Kuinka kasvaa oman elämänsä sankariksi. http://www.kommentti.fi/sivu.php?artikkeli_id=672

kestolinkki Jätä kommentti

Kenelle olen korvaamaton?

helmikuu 3, 2010 at 12:40 pm (Perhe, suku, koti, Rakkaus, Välittäminen) ()

Me opettajat pidämme itseämme ehkä liiankin usein korvaamattomina. Tunnustan, että monesti oma perhe on joutunut joustamaan työni takia. Varsinkin silloin, kun koulussamme ei ollut avustajia, tuntui lähes mahdottomalta delegoida ekaluokkalaisten opettamista työkaverille hänen oman työnsä ohella. Onneksi omat lapset ovat olleet yllättävän terveitä ja mummikin on ollut kymmenisen vuotta lähellä hätäapuna.

Tänä aamuna en kuitenkaan hälyttänytkään mummia apuun, vaan ajattelin, että minullakin on oikeus jäädä kotiin hoitamaan 8-vuotiasta sairasta lasta. Edellisen päivän tyttö oli jo ollutkin mummin hoidossa ja sinä samana iltana itselläni oli ollut vielä koulupäivän jälkeen opiskelumenoja, joista en raaskinut millään jäädä pois. Ajattelin silloin, että kyllä siellä kotona pärjätään ilman minuakin…Mutta ehkä niin ei olekaan. Vaikka en opettajana olekaan korvaamaton, taidan äitinä olla sitä. Pärjättiinhän kotona tietysti, mutta minua kaivattiin. Kun iltauutisten aikaan ajelin kotiin päin, kilahti kännykkään viesti: ”Muista äiti tulla huoneeseen, kiltti…” En varmasti olisi jättänyt iltasilittelyjä väliin ilman viestiäkään, mutta se pysäytti. Ymmärsin, mikä on se tärkein tehtäväni elämässä. Ja kun puolen tunnin päästä pötköttelin vähän aikaa kuopuksen vieressä pienten käsien nyplätessä hiuksiani, ymmärsin asian vielä paremmin. (Hiusten näpeltäminen ja nuuhkiminen on ollut meidän kahden ”ihmisapinan” tapana alusta asti, nykyisin vain liian harvoin.)

Silloin illalla oli vaikuttanut siltä, että flunssa olisi voitettu, mutta kun aamulla menin herättelemään tyttöä, ei tämä saanutkaan aikaiseksi muuta kuin pihinää kurkustaan. Ei sellaisessa kunnossa voinut kouluun lähteä, vaikkei kuumetta ollutkaan. Sen verran ylitunnollinen työntekijä kuitenkin olen, etten tyytynyt vain soittamaan työpaikalle, että jään hoitamaan lasta kotiin, vaan menin koululle selvittelemään päivän ohjelmaa ja järjestelyjä ja pidin ne kaksi ekaa tuntia. Tälläkin kertaa minut pysäytti tekstiviesti, joka tuli koululle ekan tunnin jälkeen: ”Milloin tuut olo ei oo hvä :(?

Nyt olen kolme tuntia piirtänyt, pelannut tikkiä ja rakentanut legoilla toipilaan kanssa ( tällä hetkellä ”pelaamme” molemmat tietokoneilla) Olo alkaa olla molemmilla hyvä ja tuntuu siltä, että olen oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kohta käydään leipomaan sarvia.

kestolinkki Jätä kommentti

Nainen etsii runoa

helmikuu 2, 2010 at 8:18 pm (Runot, Toiminta) (, , )

Aivan pian on taas aika leipoa runebergin torttuja ja kutsua naapurin naiset runollisille kahveille. Ihan viime aikoina ei ole tullut vastaan ”juuri sitä oikeaa” runoa. Niinpä olen ihan tosi tarkoituksella selaillut runokirjoja, jos vaikka löytyisi sellainen, mikä pysähdyttää. Mutta niinhän se vähän on, ainakin omalla kohdallani, että ne oikeat tulevat etsimättä eteen. Eikä niitä voi edes millään yhteisellä adjektiivilla kuvata. Ne vain tuntuvat oikeilta, ainakin sillä hetkellä.

No, tämä nyt ei tainnut olla kovin mairitteleva intro runolle, jonka sitten löysin, kun varta vasten etsin. Se oli siis ainakin tällä kertaa sopivin ja ajankohtainen, vaikka se ei jalkoja alta viennytkään. Se löytyi helmikuun kohdalta Hannu Mäkelän toimittamasta kokoelmasta Päivistä parhaimmat. Runon on kirjoittanut Lasse Heikkilä:

”Puhtainta, mitä näet eivät ole unet

sanotaan: suurimmat eivät uneksu

he luovat heillä on teot

niissä valkeissa talvisissa päivissä

piilee omituisesti näkemisen salaisuus

ja teon ydin on sana, sen ydin ajatus

eksyneillä on pelkästään sana…”(jatkuisi vielä)

Eihän tuo hullumpi ollutkaan. Sanoja ja tyhjänpäiväistä puhetta on paljon maailmassa, vähemmän on oikeita tekoja.

Ai niin, mutta hieno on myös tämä naapurini mulle lähettämä…Jokohan olisi kolmansien siipien aika…?

Siivet

”Ensimmäiset siivet löytyivät melkein itsestään
kuin mansikka, tai nelilehtinen.
Niillä kävi päinsä lapsuuden pitkä liito
ja malttamaton unohdus.

Toiset täytyi tehdä itse kaiken maailman säpäleistä,
omista ja toisten,
ja ilmassa pysyäkseen täytyi reuhtoa, viuhtoa ja valehdella
ja uskoa, uskoa jumalattomasti.

Kolmannet kuoriutuivat toisten alta
pankat kuumina ja reunat kytevinä,
isku iskulta ne ottavat paremmin tulta,
palavat havisten ja polttavat niin helvetisti.
Käy päinsä lentää niilläkin.”

– Pentti Saaritsa –

kestolinkki Jätä kommentti