Lohtua Suuresta Kertomuksesta

maaliskuu 30, 2010 at 4:09 pm (Arki/juhla) (, , , )

Pääsiäinen on itselleni tärkeä juhla. Aikaisemmin se mielestäni jopa peittosi joulun, sillä tullakseen kotiin pääsiäinen ei vaadi niin paljon kuin joulu. (Nyt suhtaudun tosin jouluunkin vähän rennommin, enkä suorita ja stressaa enää niin kovasti sen vuoksi.)

Pääsiäisen armollinen ja iloinen sanoma tulee juuri sopivasti  lohduksi myös keväiseen alavireeseenikin. Keltaiset ja oranssit koristeet ovat kuin väriterapiaa harmaan loskan keskellä. Mustasta mullasta nouseva vihreä rairuoho antaa toivoa jostakin uudesta, tuoreesta ja tulevasta. Ja miten ihanaa onkaan paaston lopuksi iskeä suklaamunaan hampaansa ja kaluta pääsiäislammasta.

Huolimatta siitä, kuinka ”uskovainen” onkaan, pääsiäiskertomus on mielestäni jo pelkkänä kertomuksenakin suuri ja merkityksellinen. Se sisältää niin paljon inhimillistä, raadollista ja kuitenkin lohdullista sanomaa. Itsekeskeisenä ja vallanhimoisena aikanamme erityisen ajankohtainen on Jeesuksen esimerkki, kun hän pesee opetuslastensa jalat ja opettaa sillä, kuka on suurin. Jeesus oli niiden ihmisten ja vähemmistöjen puolella, joita muut halveksivat ja hyljeksivät. Hän ajatteli ja toimi rohkeasti ja itsenäisesti juutalaisten lakiakin uhmaten. Eikä hän arkaillut näyttää tunteitaankaan esim. kiivastumalla ajaessaan markkinamiehet pois temppelistä. Jeesuksen huolehtiminen lähimmäisistään tulee esiin jopa ristillä, kun hän sanoo Johannekselle äitiään osoittaen: ”Tämä on äitisi” ja  Marialle: ”Tämä on poikasi.”

Entä sitten pääsiäiskertomuksen muut henkilöt… Joka vuosi uudestaan  liikutun erityisesti Pietarin uhosta ja sitä seuraavasta lupauksen pettämisestä: Ennen kuin kukko laulaa, Pietari kieltää kolmesti edes tuntevansa Jeesusta, vaikka edellisenä iltana on juuri vannonut uskollisuuttaan. Tai kuinka hallitsijat siirtävät päätösvastuuta toinen toisilleen, ja kuinka Pilatus pesee kätensä. Tai kuinka Juudas tappaa itsensä,  kun ymmärtää tekonsa kauheuden kavallettuaan opettajansa mitättömän rahasumman vuoksi. Tosin se oli ilmeisesti Juudaksen tehtävä tässä kertomuksessa, jotta se toteutuisi.

Pääsiäiskertomus tarjoaa meille kaikille paljon pohdittavaa ihmisenä olemisesta. Itse olen pelkistänyt koko kristinuskon sanoman kahteen lauseeseen: Jumala on rakkaus eli Rakkaus on Jumala.  Sekä:  Jeesus on tie Jumalan luo eli  Tie rakkauteen on armo. Se on sopivan joustava ja yleinen uskontunnustus ekumeenisessakin hengessä, sillä  en edes pidä ajatuksesta, että me kristityt olisimme jokin erityinen valittu joukko, joka vain ja ainoastaan pääsee ”taivaaseen” kaikkien maailman eri uskovaisten joukosta. (Tosin kaikkihan on tietty kiinni siitäkin, miten taivas määritellään, ja itse uskon toisaalta yhtä lailla Buddhaan ja valaistumiseenkin ilman suurempia ristiriitoja edes)) Mutta vaikka oma uskontunnustukseni onkin pelkistetty ja lyhyt, sen toteuttaminen käytännössä on kaikkea muuta kuin helppoa. Eikä ole mitenkään ristiriidatonta ja helppoa yhdistää Jumalan rakkaus ja kaikkivaltius siihen kaikkeen pahaan, mitä maailmassa on tapahtunut ja tapahtuu  koko ajan. Samaa pohdittiin myös draamassa Syytettynä Jumala http://tv1.yle.fi/juttuarkisto/ulkomainen-draama/kansainvalinen-kotikatsomo-syytettyna-jumala

Ja samaa pohti myös saksalainen naisteologi Dorothee Sölle juutalaisvainojen kauheuksien selvittyä hänelle. Sölle ei kuitenkaan kyynistynyt vaan toimi paremman ja oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Söllen mielestä  Jumala tarvitsee meitä ihmisiä käsikseen yhtä paljon kuin me tarvitsemme Jumalaa turvaksemme. http://www2.pirkkala.fi/kirjasto/arkisto/uutuudet1405.htm

Mainokset

kestolinkki Jätä kommentti

Päivänvaloon

maaliskuu 27, 2010 at 4:15 pm (Uncategorized) (, , )

Kun kevätaurinko alkaa lämmittää, jollain tavalla hidastun enkä haluaisi tehdä muuta kuin seurata lumen sulamista ja muita kevään merkkejä. Samaan aikaan kuitenkin armoton aurinko paljastaa paksut pölykerrokset huonekalujen päällä, sormenjäljet lasipinnoissa, rasvatahrat keittiönkaapeissa ja talven jäljiltä nuutuneet viherkasvit. Tulee heti jotenkin jo valmiiksi uupunut olo siitä kaikesta, mille pitäisi tehdä jotain. Kuulun siis niihin ihmisiin, joista kohta alkava huhtikuu on kuukausista julmin.

Äitini on ihan toista maata. Hän ei  kiinnitä mitään huomiota likaan eikä  tahroihin, vaan lähtee hiihtelemään Lappiin. Kateeksi käy. Olen ilmeisesti perinyt tämän keväisen alakulon karjalaiselta mummoltani, joka ystäväni mukaan kuulema sanoi: ”Miks miulla on tällainen olo, vaikka muuten on niin valoisaa.”

No, tänään kuitenkin tuli heti parempi olo, kun vaihdoin nuutuneisiin kasveihin multia ja pyyhin vähän pölyjäkin. Kasviparat näyttivät vähän siltä, että ainakin ne ovat kärsineet jonkin verran opiskelustani. Hoidan niitä yleensä siten, että huomaan, koska ne tarvitsevat hoitoa. Nyt en ollut kaikkiin kiinnittänyt tarvittavaa huomiota.

Toisaaltahan on hyvä, että asiat nousevat päivänvaloon, sillä vasta sitten niille älyää tehdä jotakin. En tiedä, onko tässä alakulossa vähän sitäkin, josta Timo Rautiainen laulaa Juoksevan veden ajassa  näin: ”Lumi sulaa, riisuu kauniin peiton rujon maan….Kuumeisesti luonnon rumuus piiloon lapioi, kun et omaa luontoasi piiloon laittaa voi…Talven maa mustaa mieltä rauhoittaa, vaan juoksevan veden aikaan ei rauhaa saa.” http://www.youtube.com/watch?v=0PSWEjpZgFA

kestolinkki 2 kommenttia

Rooliemme vankeina

maaliskuu 25, 2010 at 5:39 pm (Ihminen) (, )

Olemme varmaan kaikki jossain määrin omien rooliemme vankeja. Esiinnymme seurassa yleensä siten, kuin meidän oletetaan esiintyvän. Ongelmia tulee oikeastaan vasta sitten, kun lipsumme totutusta roolistamme syystä tai toisesta. Esimerkiksi, jos työpaikan aktiivisin henkilö ei yht´ äkkiä jaksakaan tai viitsikään ottaa jotain ylimääräistä hommaa iloisesti vastaan, ovat muut työntekijät yleensä erittäin pettyneitä häneen. Kukaan ei ole pettynyt siihen henkilöön, joka ei ole koskaan ylimääräisiä tehtäviä ottanutkaan hoitaakseen. Hän saa olla rauhassa. Helposti vieritämme retkien ja kahvitusten järjestämisen sille henkilölle, jolla on taipumusta ottaa huolehtiakseen emännän tehtävät. Muut ottavat iloisesti bisseä, kun tämä emäntä lataa astioita tiskikoneeseen. Jos joskus on ryhtynyt jotain tekemään, saa hän yleensä aina jatkossakin tehdä sitä. Olemme hyviä alistamaan ylistämällä: ”Sulta se käy niin kätevästi… Sä olet niin sanavalmis esiintyjä…Sä osaat niin hyvin noita tiliasioita hoitaa… Olisi varmasti terveellistä jakaa tehtävät ja roolit joskus aivan toisin kuin on totuttu tekemään. Silloin oppisimme arvostamaan toinen toistamme enemmän sekä samalla myös jonkin uuden tehtävän.

Oppilaille koulussakin saattaa käydä niin. Oletamme, että kiitettävä oppilas saa aina kiitettäviä ja olemme pettyneitä, jos hän joskus saakin ”vain” kahdeksikon. Oma tyttärenikin törmäsi tähän, kun sai pitkän saksan kokeesta ”vain ” ämmän, johon itse oli tyytyväinen, mutta jota jotkut kommentoivat: ”Voithan sinä sen vielä uusiakin.” Itse jännitin silloin vuosi sitten erityisesti sitä,  paraneeko tytär myyräkuumeesta ennen koetta.

Itselläni ei työyhteisössämme ole emännän, eikä edes sen aktiivisimman työntekijän, roolia painolastina, mutta saatan jossain mielessä olla vähän pelle, ainakin Mrs Bean. Osittain se on omaa ”ansiotani”, sillä niin kauan kuin muistan, olen avoimesti kertonut kaveripiirissä omista toilailuistani ja mokistani. Toisaalta jostain syystä minulle myös sattuu ja tapahtuu yllättävän paljon kaikenlaista… Mutta asiallisempi henkilö ei näitä toilailuita ehkä niin äänekkäästi esittelisi toisille, vai onko se niin, että asiallisemmalle, varovaisemmalle ja huolellisemmalle henkilölle ei niitä niin usein sattuisikaan? Ehkä kumpikin edellä mainittu oletus on totta. Nyt toilailuni ja hajamielisyyteni menevät muuten tutkijan roolin piikkiin… Kaikenlaisita kommeluksistani huolimatta, tai ehkä juuri siksi, suunnittelen tärkeitä asiota kuitenkin hyvinkin tarkasti ja huolellisesti. Kaikki toimintani ei ole niin spontaania kuin miltä se saattaa näyttää. Vielä kahdenkymmenen työvuoden jälkeenkin suunnittelen ja valmistelen omaa opetustani melko paljon. Lisäksi olen ottanut huolekseni huolehtia, ehkä liiankin joustamattomasti, ruoka-ajoista ja siitä mitä meillä kotona syödään. Tarvitsen tiettyjä turvallisia puitteita ja rutiineja. Silloin, kun toilailuni alkavat rasittaa itseänikin, lohduttaudun  tällä viisaudella: ”Se, joka ei tee virheitä, ei tee yleensä mitään muutakaan.”

kestolinkki Jätä kommentti

Liiankin koskettavaa opetusta?

maaliskuu 22, 2010 at 4:45 pm (Dialogi, Oppiminen ja opetus) (, )

Osuuspankin koululaisille suunnatun piirustuskilpailun aiheena on tänä vuonna ilmastonmuutos. Aihe tuntui aluksi mielestäni liian vaikealta ekaluokkalaisille, mutta erehdyin… Menin aloittamaan tuntia sillä fiiliksellä, että mahtaakohan tästä nyt mitään irrota, mutta otetaan kuitenkin  ensin edes selvää siitä, mitä lapset jo ennestään tietävät ilmastonmuutoksesta…Lähtökohta osoittautuikin varsin viisaaksi, sillä tuskin sain itse enää puheenvuoroa, kun keskustelu lähti käyntiin.

Joukosta löytyi pieni luonnotieteilijä, joka osasi kertoa ilmastonmuutoksen syistä jokseenkin yhtä paljon kuin itse olisin osannut. Aluksi hän heti mainitsi otsonikerroksen ohenemisen ja kasvihuoneilmiön. Muut oppilaat kuuntelivat tätä pientä tietäjää erittäin kiinnostuneena ja osasivatkin mainita asioita, jotka ohentavat otsonikerrosta ja saastuttavat luontoa. Päästiin sitä kautta pakokaasuihin ja mietittiin, miten voisi omalta osaltaan vähentää henkilöautojen käyttöä. Innostuttiin piirtämään mahdollisesti itsemme liikkumaan muuten kuin autolla esim. kävellen, pyöräillen tai skeittailen. Eräs tyttö kysyi, mitä sitten tehdään, jos matka on liian pitkä, ja tätä kautta päästiin joukkoliikennevälineisiin ja taas löytyi mieleinen aihe jollekin linja-autosta  tai junasta. Kaikkein viehättävin lapsilta tullut ajatus oli kuitenkin se, että voitaisiin piirtää itsemme istuttamaan puita. Tämä ajatus syntyi sen jälkeen, kun edellä mainitsemani ”tiedemies” oli sanonut: ”Muuten, puuthan imevät hiilidioksidipäästöjä….” Iceage 2 oli myös katsottu ja sekin selvästikin liittyi aiheeseen…

Lopuksi vielä luin Hesarista joitain seurauksia ja uhkia, joita ilmaston lämpeneminen voi aiheuttaa. Lapset aloittivat luonnostella suttupaperille omaa työtään aiheesta ”Ilmastonmuutos ja minä”. Olin aivan innoissani tunnin jälkeen siitä, kuinka hienosti olimme päässeet työssä alkuun sekä kuinka paljon viisautta löytyykään  lapsista ja kuinka innokkaasti he osallistuivat opetuskeskusteluun. Tänä aamuna kuitenkin tuli puhelinsoitto äidiltä, joka kertoi, että lapsi oli koko viikonlopun pelännyt tulvia ja muita vitsauksia…Taisi olla melkein liiankin koskettavaa oppimista. Piti vielä tänä aamuna palata aiheeseen uudelleen…

kestolinkki 2 kommenttia

Jälleennäkemisen iki-ihanassa toivossa

maaliskuu 21, 2010 at 12:41 pm (Aika, Arki/juhla, Ystävät) ()

Haikea olo, kun talo tyhjenee ystävistä, joiden kanssa on vietetty vuotuinen juhlaviikonloppu, joka tällä kertaa oli vielä juhlavampi 20-vuotisen taipaleen kunniaksi.

Mietin, kuinka paljon kannattaa julkisesti kertoa tästä pienen sisäpiirin talvitapahtumasta. Mutta jotain kuitenkin, sillä se on itselleni yksi vuoden kohokohdista. Monien kanssa tapaamme vain näissä merkeissä, mutta kuitenkin aina uudelleen sama talvipäivien hyvä henki valtaa kohdatessamme jokaisen.  Mukaan on vuosien varrella tullut uusiakin ihmisiä, joiden kanssa on myös löytynyt se yhteinen sävel. Talvipäivien keskeisiä elementtejä ovat iloinen liikunta, hulvaton sanailu, herkulliset tarjoilut, sauna ja estottomat iltamat, joissa saa ja voi uskaltaa, mutta pakko ei ole mitään. Nimenomaan ”esittää” ei mielestäni tarvitse mitään, (ellei nyt vähän fair-play-palkintoa tavoitellessa). 

Keskeisiä käsitteitä päivillä ovat mm: muna ja munasaannokset, lipunnosto, piika, emäntä, isäntä, kisatoimisto, kisapassit, fair-play ja  arpajaiset (joissa on mahdollisuus päästä eroon kaikesta turhasta roinasta ja saada tilalle vielä turhempaa).

Näillä päivillä loisti mielestäni erityisesti eräs ystävämme, joka parinkymmenen vuoden tauon jälkeen oli kaivanut viulunsa esiin ja herkisti meidät soitollaan. Erittäin hieno oli myös juhlavuoden kunniaksi tehty animaatio. Itse olin ensimmäisillä päivillä ”siunatussa” tilassa ja tuntuikin ihanalta jatkumolta, kun eräs hieman nuorempi talvipäiväläinen kertoi olevansa nyt siinä tilassa.  

Ilman Exo-kummin joka vuotista piikomista, emme päivistä selviäisi! Tänä vuonna isäntä ja piika loihtivatkin erityisen juhlavan menyyn, johon perinteisen borshin (tällä kertaa aattoiltana) lisäksi kuului ikään kuin venäläistä sapuskaa alkupaloina mm. mädillä koristettuja munia ja sienisalaattia, vihreä alkukeitto ja riistaburgundi. Jälkiruuaksi tein puolukkajäädykkeen.  (No, nyt tämä kuulostaa kyllä juuri sellaiselta snobbailulta ja elvistelyltä kuin pelkäsinkin.) Mutta jos joku vaikka inspiroituisi samantapaisesta toiminnasta, niin suosittelen lämpimästi.

Ihan kaikki ei ollut auvoista: Menomatkalla Oraviin liikkumaan  ilmassa räiski räntää ja toinen autokin piti nostaa ystävällisen valmettimiehen avulla penkasta, mutta se ei paljon menoamme haitannut. Ilma selkeni sopivasti Oravin päässä ja liikunnallisessa osuudessa noudatimme lumikenkien ja -kenttien  kutsua. Meidät kyydittiin ensin Linnasaareen ”avaruusolennoiksi” pukeutuneena moottorikelkan vetämässä reessä. Se inspiroi muutamia leikkimään painottoman tilan  avaruuskävelyä. 120-vuotiasta mäntyäkin tuli halattua reissussa sekä kastauduttua avannossa.  Hervottoman hauskaa oli niin kuin aina. Kuvamateriaalia ei näistä kemuista kuitenkaan kehtaa julkaista, vaikka sitä paljon olisikin.

kestolinkki Jätä kommentti

KÄÄK!

maaliskuu 17, 2010 at 2:36 pm (Runot, Tutkimus, Uncategorized) ()

Sähköpostiin oli tullut tänään viesti, jossa luki: Congratulations! Your contribution has been accepted for presentation at ECER 2010.

ECER on kansainvälinen kasvatustieteen konferenssi, joka tänä vuonna pidetään Helsingissä elokuussa. Olen siis menossa sinne esittelemään opetuksen eheyttämiseen tähtäävää toimintatutkimustani! Arvatkaa tuntuuko mahassa!? Ehkä tärkeät asiat ovat yhtä aikaa sekä pelottavia että haluttavia.

Jotenkin tähän kaikkeen sopii tämä Saaritsan runo, jonka aion esittää Siivet-runon lisäksi TT-iltamissa lauantaina :

“Ylistys tälle yölle
joka on ovi auki
pelottomien ajatusten metsään
ja autiolle rannalle.
Kuu auki kuin suu,
iso keltainen sana, huhuilu
joka ei kuulu
mutta koskee kaikkea”

kestolinkki Jätä kommentti

WHAT A DAY!

maaliskuu 16, 2010 at 8:57 pm (Aika, Elämä, Ihminen, Oppiminen ja opetus, Tutkimus, Uncategorized) ()

Jotkut päivät ovat sellaisia, että tuntuu siltä, että on koko ajan vähän jäljessä ja tämä ”vähän” kertautuu vielä paljon päivän aikana. Tämä päivä oli sellainen, ja lisäksi erittäin vaiherikas. Eilinen jo varmaan enteili tätä päivää; eilen oli ihan tura olo. Kuvaavaa eiliselle oli se, että tuhersin yhtä ikkunakoristemallia ensin tunnin koululla kuopuksen mixtreenin ajan (enkä silloin ehtinyt käydä kaupassa ja tankata kuten oli aikomus). Samaisen ikkunakoristeen värkkääminen käsityötunnille jatkui vielä esim. ruoanlaiton lomassa. Eikä kyseessä  todellakaan ollut mikään mestariluomus…

Tänään oli koulussa luokkakuvaus. Silloin kaikki ovat hieman tohkeissaan, ja me opettajat saamme taas vuotuisen tilaisuuden seurata omaa kurtistumistamme yksilökuvistamme. Kuvaus meni mukavasti hauskan valokuvaajan hoivissa. (Pariin kotiin tosin piti soittaa tilaustiedoista, kun kuvauslappua ei oltu täytetty eikä ainakaan palautettu koululle) Sen jälkeen menimme myöhässä syömään ja myöhässä välitunnille ja sitten askartelimme Sen ikkunakoristeen. Ei se ollut ihan helppoa kaikille lapsillekaan…Seuraava tunti oli luistelua tai enimmäkseen luistimien jalkaan laittamista. Kahdella viimeisellä tunnilla oli nelosluokan tyttöjen liikuntaa ja teimme eväsretken hiihtäen  laavulle, jonne on neljä kilometriä koululta. Ilma oli häikäisevän hieno ja ladut kuin junarata. Laavulla saimme aikaiseksi monta mustaa makkaraa ja yhden mustan silmänkin, kun yksi tytöistä liukastui matalan laavun lattialla ja hänen mononsa osui suoraan lattialla istuvan  tytön poskeen. Savuavasta nuotiostamme ja muusta kohelluksesta huolimatta, tytöillä tuntui olevan hauskaa. Tarvitsemamme ajan arvioin kuitenkin ihan pieleen. Kaksoistunnista tuli kolmoistunti, mutta onneksi kellään ei ollut kiire, paitsi itselläni. Viideltä alkaisi Joensuussa tutkijaseminaarissa oma esitykseni, jossa halusin todellakin olla paikalla. Kävin äkkiä kaappaamassa housut ja puseron koululta, sillä savuisissa toppahousuissa en halunnut esiintyä. Sitten onneksi muistin, että auto täytyy tankata. Peruutin reippaasti pihasta ja TÖMPS kolhaisin samalla työkaverin autoa. Soitin ja selitin tilanteen työkaverille, joka on onneksi tosi rento ja mukava tyyppi. Palaamme asiaan…Bensa-asemalla huomasin, että rahapussi ja seminaarikassi olivat jääneet koululle. Siis takaisin sinne. Kun uudelleen lähdin pihasta, mittaritaulu ilmoitti tankissa olevan nolla litraa, mutta tyypillisellä hyvällä onnellani se riitti vielä takaisin bensa-asemalle. Ehdin kääntyä kotona ja hotkaista välipalaa. Mummi jäi kuopuksen seuraksi. Matka Joensuuhun taittui onneksi hyvin Egotripin rullatessa taustalla. Tie oli kuiva, eikä edessäkään ollut montaa tunaria (Olen kärsimätön kuski, joka ei uskalla ohittaa, paha yhdistelmä.) Saavuin siis ajoissa, jopa varttia vaille, seminaariin.

Esittelin toimintatutkimusta ja narratiivisuutta, lähinnä niiden teoreettisia lähtökohtia, mutta kerroin myös konkreettisesti omasta ”Toimestani” ja vilautin vähän, mitä on kertynyt nettiin keskustelufoorumiimme. Harvalukuiset kuulijani olivat sitäkin tarkkaavaisempia ja tuntui todella siltä, että he pääsivät juttuuni sisälle. Sain montä hyvää kommenttia ja kysymystä mietittäväksi.

Tämän vaiherikkaan päivän kuitenkin kruunasi se, että ne ainoat ihmiset, joihin törmäsin lähteissä naulakolla, olivat tuttuja kerimäkeläisiä poikia. Toinen oli eräs rakas entinen ekaluokkalaiseni vuosimallia 94. Ilahduin ja liikutuin näkemisestä niin, että kapsahdin tämän lähes kaksimetrisen neljännen vuoden kansantaloustieteenopiskelijan  kaulaan, joka muuten pienenä sanoi, että etsiminen on jännempää kuin löytäminen. Ja toinen pojista oli koulumme erittäin pidetty avustaja, joka opiskelee nyt luokanopettajaksi Joensuussa. Mietin matkalla, että oikeastaan on hienoa olla jo näin vanha ja saada nähdä, mitä omista ekaluokkalaisista on kasvanut. Opettajana on hienoa sekin, että saa olla edes sivuroolissa niinkin monen ihmisen kertomuksessa, tai toisaalta on se myös kauheaakin, siis haasteellista,  olla osaltaan vastuussa niinkin monen ihmisen kehityksestä. Pidin poikien näkemistä kuitenkin hyvänä enteenä. Ainakin siitä tuli tosi hyvä mieli. Olivat muuten menossa bändiharjoituksiin, hienoa sekin!

Kotiin päin ajellessani tienlaitaa pitkin jolkutteli vastaan ihan suden näköinen eläin. Mahtoikohan ihan olla susi? Ja mitähän se sitten enteilee? Jotenkin on alkanut monella tapaa tuntua siltä, että tämä krapu elää nyt kuorenvaihdon aikaa. Onkohan rapu muuten jossakin vaiheessa ihan kuoretonkin? Ja miltä tuntuu, kun vanha kuori rikkoutuu?

kestolinkki 1 kommentti

Tosi shittiä!

maaliskuu 14, 2010 at 2:08 pm (Elokuvat, näytelmät, televisio, Uncategorized) ()

Olen yrittänyt varjella itseäni tosi-tv:ltä ja aika hyvin siinä onnistunutkin. Syy tähän on ollut se, että olen arvellut tosi-tv:n ärsyttävän itseäni liikaa, ja oikeassa olen ollutkin… Satuin tässä viime viikolla kuulemaan vahingossa pätkän ilmeisesti matkaoppaiden elämää käsittelevästä tosi-tv:stä. Sisältö tosin meni ohi korvien, sillä ärsyynnyin jo pelkästä tyylistä niin paljon, että muistaakseni aloin heti huutaa. Joulupukilta kuulostava teennäinen setä selvitti taustalla hitaasti, millaisia haasteita Minna-Marin (keksitty nimi) työpäivä tuokaan tullessaan ja Minna-Mari itse käytti ainakin viisi vittua parissa lauseessa kuvatessaan omaa työtään. Siis kuka haluaa katsoa ja kuunnella tuollaista vapaaehtoisesti?!? Lisäksi tunnen ihan mukavia ja mielestäni viisaita ihmisiä, jotka ovat koukussa BB:hen. Mitä heille on tapahtunut? Ilmeisesti en itse saa sitä samaa ”jotakin” irti ohjelmasta, jossa röhnötetään lökäpöksyissä yhdessä olohuoneessa. (Näin kerran yhden sellaisen jakson, eikä se mitenkään tempaissut mukaansa).

Onneksi Atte Järvinen tekee sellaisia ohjelmia, kuten Pasila ja Ihmisten puolue, jotka saavat minut nauramaan eikä huutamaan. Tosin niissä ohjelmissa onkin oikea käsikirjoitus eikä vain ”formaatti”. Eilisessä Ihmisten puolueessakin muuten kummasteltiin sitä, että nuoret ottavat idoleikseen näitä Big-Brother-tähtiä ja maajusseja ilman morsianta. Iltapäivälehdillehän nämä samat tyypit tarjoavat sivuntäytettä, mutta edelleen ihmettelen, ketä kiinnostaa ja miksi!? Mediassa on varmasti käynnissä jokin salajuoni ihmisten passivoimiseksi, ehkä tämä tylsä massaviihde on nyt sitä oopiumia kansalle.  Ja onhan se ilmeisesti joistakusta hienoa haaveilla  joskus itse istuvansa BB-talon sohvalla, sillä sehän on periaatteessa kaikille mahdollista. Mitään ei tarvitse ainakaan osata ja pääsee vielä hyvässä lykyssä Ilta-Sanomien kanteen. Great! Täyttymys!

Huomenna tulee muuten vähän toisenlaista ”tosi-teeveetä”. Kotikatsomon Jälkilämmössä dialogi on niin aidon tuntuista, että tulee ihan kylmät väreet. Ville Virtanen on osassaan loistava ja hyviä ovat muutkin näyttelijät.  Suosittelen! http://areena.yle.fi/video/812610

kestolinkki Jätä kommentti

Valokuva vangitsee hetken

maaliskuu 11, 2010 at 3:42 pm (Aika, Kuvataide) (, )

Olen aina rakastanut katsella valokuvia, vaikka itse en sanottavasti ole kameraa käyttänytkään. Minun ei ole ”tarvinnut”, sillä olen elänyt niin monta vuotta valokuvausta harrastavan mieheni kanssa, joka on lisäksi onnistunut tartuttamaan harrastuksen jokaiseen kolmeen tyttäreemmekin. Valokuvaaja ammatiltaan on myös hyvä ystäväni, (joka on melkein kuin siskoni, sillä ”adoptoin” hänen isänsä itselleni varaisäksi, kun muutin heidän yläkertaansa alivuokralaiseksi opiskelujeni alussa 1984). Olen sitä mieltä, että kuvat tarvitsevat myös meitä katsojia ja tulkitsijoita. Vasta sitten ne ovat tehneet tehtävänsä ja kertoneet tarinansa.

Turhaan ei sanota, että yksi  kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Inspiraatio kirjoittaa tästä aiheesta juuri tänään tuli, kun näin Me naisissa Henrik Malmströmin kuvia, jotka hän oli ottanut syöpää sairastaneesta ja siihen 29-vuotiaana kuolleesta sisarestaan. Kun näin ne kuvat, itku tuli välittömästi, vaikka en ollut edes lukenut juttua. En oikeastaan osaa enkä haluakaan niitä kuvia analysoida sanoilla sen enempää, mutta olisi hienoa päästä katsomaan Malmströmin näyttelyä ”Lainatulla ajalla” Helsinkiin Galleria Luovaan. Sisaren päiväkirjassa luki vuonna 2003: ” Aika on lainaksi. Lainaamme vähän aikaa täällä maan päällä….Tämä on minun elämäni. Miksi se ehkä otetaan minulta pois ennen kuin olen elänyt sen valmiiksi. Sillä en ole elänyt sitä valmiiksi.” http://www.henrikmalmstrom.com/preview.html

Vaikka en olekaan sanottavasti kameraa käyttänyt, oli valokuvauskurssi aikoinaan OKL:ssa ainoa kuvataiteen kurssi, jolla tunsin jotenkin pystyväni itse ilmaisemaan ja sain kuvasarjastani: ”Miehiä” kiitettävän palautteenkin, kiehtova aihe näet. Pimiötyöskentely oli myös kiehtovaa. Kuvan voima on sanoihin verrattuna paljon suurempi. Yksi kuva voi kertoa lukemattoman määrän tarinoita, sillä jokainen, joka kuvaa katsoo, luo siitä oman tarinansa. Ja toisaalta kuva on aina enemmän kuin ne tarinat. Kuvaa ei voi sanoilla täysin selittää.

Jonkin verran  olen viime aikoina kuitenkin itsekin tuunaillut valokuvia. Suunnittelin valokuvat runoon Siivet, jonka aion lausua kuvien kera.  Tytär otti kännykkäkameralla minusta kaksi kuvaa, joihin yritin luoda runon säkeiden tunnelman pukeutumalla, lavastamalla ja ”näyttelemällä”. Kolmannen kuvan löysin mieheni kokoelmista. Käsittelin kuvia vielä mieleiseksi. ”Performanssi” on 20.3. iltamissa ja saatan sen jälkeen tyttärien kauhuksi ne julkaistakin runon kanssa, jos kehtaan ja saan valokuvaajan suostumuksen. Todennäköisesti en saa.

kestolinkki Jätä kommentti

Koti, koulu, kotikoulu, koulukoti

maaliskuu 9, 2010 at 8:54 pm (Aika, Uncategorized) (, )

Olen kotiutuja. En vaihda mielelläni edes huonekalujen paikkaa. Kodistamme, joka on vanha koulu, on tullut osa identiteetiäni. Mielestäni olohuoneessa kuuluu olla puolapuut ja köydet sekä eteisessä pitkä rivi naulakoita. Rakastan ruokasalin ikkunasta aukeavaa maisemaa. Naapurimme ovat parhaita mahdollisia naapureita. Silloin kaksitoista vuotta sitten, kun ostimme koulun, totesi entinen naapurimme (Hänkin muuten paras mahdollinen naapuri. Meillä on ollut onnea naapureiden suhteen.) miehelleni: ”On minunkin vaimoni pankissa töissä, mutta en minä sille pankkia osta…”

Omat vanhemmat tyttäremme ja naapurin tytöt ovat kasvaneet  tämän kahdentoista vuoden aikana aikuisiksi. Albumista löytyy kuvia niistä monista askarteluista ja esityksistä, joita entisissä luokkahuoneissa on toteutettu…Lavastus ja puvustus olivat aina esityksissä keskeisimmässä roolissa; esim. kerran oli pienillä käsillä rouhittu tyroxista varsin ”kiitettävä” määrä tekolunta luokan lattialle…(Naapurin tyttö muuten opiskeleekin nyt pukusuunnittelua Rovaniemellä.)  Ensimmäisenä asuinvuonnamme kotonamme oli kesänaapurin akvarellinäyttelykin ja kerran myös paikallisen kameraseuran kesänäyttely. Alkuaikoina järjestin tässä kotikoulussani pikkujouluja oppilailleni sekä heidän vanhemmilleen ja pestasin kotiväen tontuiksi ja joulupukiksi…Kerran kutsuin luokkani haravointitalkoisiin meille ja sen päätteeksi yökouluun. Naapurin naisten runollisia kahveja on nautittu Runebergin päivän aikoihin jo ainakin kymmenen kertaa. Talvipäivien iltamien näyttämönä koulumme on myös toiminut useimpana vuonna. Kotini on kouluni ja kouluni on kotini.

Mutta ”ei ole mikään täällä pysyvää”…. Kaikesta (kai) pitää pystyä luopumaan. Maallistahan tämä vain on, sanoisi Katto-Kassinen. ”Jotain kaikesta säilyy, mut kaikesta vain jotain jää…” (Juice) Ja kyläkoulutkin lakkautetaan, kun niissä on liian vähän lapsia…”Vajaus miehistössä keskenjääneen talkoon… Kuinka ahkerasti joskus töitä tehtiin iltayösta aina aamuaurinkoon…”(Juice)

Yritän totutella ajatukseen, että kotini voisi tulevaisuudessa olla joku muukin kuin koulu. Toisaalta en edes uskalla kuvitella sitä, miten suuri revohka tästä muuttaminen olisi. Kahdentoista vuoden aikana on kertynyt kaikenlaista tavaraa. Monet ovat tässä asiassa auttaneetkin… Kerran esimerkiksi eräs kesänaapuri roudasi meille ihan yllättäen vanhan biljardipöydän. Monet tavaroista kuuluvat juuri tähän kotikouluun.

Niin se on: ”Uusi aamu käymme kiinni työhön uuteen…Vaikka jaksaisimme elää ikuisuuteen, joka kerta meistä tuntuu, että kaikki kesken jää…”(Juice edelleen)

kestolinkki Jätä kommentti

Next page »