WHAT A DAY!

maaliskuu 16, 2010 at 8:57 pm (Aika, Elämä, Ihminen, Oppiminen ja opetus, Tutkimus, Uncategorized) ()

Jotkut päivät ovat sellaisia, että tuntuu siltä, että on koko ajan vähän jäljessä ja tämä ”vähän” kertautuu vielä paljon päivän aikana. Tämä päivä oli sellainen, ja lisäksi erittäin vaiherikas. Eilinen jo varmaan enteili tätä päivää; eilen oli ihan tura olo. Kuvaavaa eiliselle oli se, että tuhersin yhtä ikkunakoristemallia ensin tunnin koululla kuopuksen mixtreenin ajan (enkä silloin ehtinyt käydä kaupassa ja tankata kuten oli aikomus). Samaisen ikkunakoristeen värkkääminen käsityötunnille jatkui vielä esim. ruoanlaiton lomassa. Eikä kyseessä  todellakaan ollut mikään mestariluomus…

Tänään oli koulussa luokkakuvaus. Silloin kaikki ovat hieman tohkeissaan, ja me opettajat saamme taas vuotuisen tilaisuuden seurata omaa kurtistumistamme yksilökuvistamme. Kuvaus meni mukavasti hauskan valokuvaajan hoivissa. (Pariin kotiin tosin piti soittaa tilaustiedoista, kun kuvauslappua ei oltu täytetty eikä ainakaan palautettu koululle) Sen jälkeen menimme myöhässä syömään ja myöhässä välitunnille ja sitten askartelimme Sen ikkunakoristeen. Ei se ollut ihan helppoa kaikille lapsillekaan…Seuraava tunti oli luistelua tai enimmäkseen luistimien jalkaan laittamista. Kahdella viimeisellä tunnilla oli nelosluokan tyttöjen liikuntaa ja teimme eväsretken hiihtäen  laavulle, jonne on neljä kilometriä koululta. Ilma oli häikäisevän hieno ja ladut kuin junarata. Laavulla saimme aikaiseksi monta mustaa makkaraa ja yhden mustan silmänkin, kun yksi tytöistä liukastui matalan laavun lattialla ja hänen mononsa osui suoraan lattialla istuvan  tytön poskeen. Savuavasta nuotiostamme ja muusta kohelluksesta huolimatta, tytöillä tuntui olevan hauskaa. Tarvitsemamme ajan arvioin kuitenkin ihan pieleen. Kaksoistunnista tuli kolmoistunti, mutta onneksi kellään ei ollut kiire, paitsi itselläni. Viideltä alkaisi Joensuussa tutkijaseminaarissa oma esitykseni, jossa halusin todellakin olla paikalla. Kävin äkkiä kaappaamassa housut ja puseron koululta, sillä savuisissa toppahousuissa en halunnut esiintyä. Sitten onneksi muistin, että auto täytyy tankata. Peruutin reippaasti pihasta ja TÖMPS kolhaisin samalla työkaverin autoa. Soitin ja selitin tilanteen työkaverille, joka on onneksi tosi rento ja mukava tyyppi. Palaamme asiaan…Bensa-asemalla huomasin, että rahapussi ja seminaarikassi olivat jääneet koululle. Siis takaisin sinne. Kun uudelleen lähdin pihasta, mittaritaulu ilmoitti tankissa olevan nolla litraa, mutta tyypillisellä hyvällä onnellani se riitti vielä takaisin bensa-asemalle. Ehdin kääntyä kotona ja hotkaista välipalaa. Mummi jäi kuopuksen seuraksi. Matka Joensuuhun taittui onneksi hyvin Egotripin rullatessa taustalla. Tie oli kuiva, eikä edessäkään ollut montaa tunaria (Olen kärsimätön kuski, joka ei uskalla ohittaa, paha yhdistelmä.) Saavuin siis ajoissa, jopa varttia vaille, seminaariin.

Esittelin toimintatutkimusta ja narratiivisuutta, lähinnä niiden teoreettisia lähtökohtia, mutta kerroin myös konkreettisesti omasta ”Toimestani” ja vilautin vähän, mitä on kertynyt nettiin keskustelufoorumiimme. Harvalukuiset kuulijani olivat sitäkin tarkkaavaisempia ja tuntui todella siltä, että he pääsivät juttuuni sisälle. Sain montä hyvää kommenttia ja kysymystä mietittäväksi.

Tämän vaiherikkaan päivän kuitenkin kruunasi se, että ne ainoat ihmiset, joihin törmäsin lähteissä naulakolla, olivat tuttuja kerimäkeläisiä poikia. Toinen oli eräs rakas entinen ekaluokkalaiseni vuosimallia 94. Ilahduin ja liikutuin näkemisestä niin, että kapsahdin tämän lähes kaksimetrisen neljännen vuoden kansantaloustieteenopiskelijan  kaulaan, joka muuten pienenä sanoi, että etsiminen on jännempää kuin löytäminen. Ja toinen pojista oli koulumme erittäin pidetty avustaja, joka opiskelee nyt luokanopettajaksi Joensuussa. Mietin matkalla, että oikeastaan on hienoa olla jo näin vanha ja saada nähdä, mitä omista ekaluokkalaisista on kasvanut. Opettajana on hienoa sekin, että saa olla edes sivuroolissa niinkin monen ihmisen kertomuksessa, tai toisaalta on se myös kauheaakin, siis haasteellista,  olla osaltaan vastuussa niinkin monen ihmisen kehityksestä. Pidin poikien näkemistä kuitenkin hyvänä enteenä. Ainakin siitä tuli tosi hyvä mieli. Olivat muuten menossa bändiharjoituksiin, hienoa sekin!

Kotiin päin ajellessani tienlaitaa pitkin jolkutteli vastaan ihan suden näköinen eläin. Mahtoikohan ihan olla susi? Ja mitähän se sitten enteilee? Jotenkin on alkanut monella tapaa tuntua siltä, että tämä krapu elää nyt kuorenvaihdon aikaa. Onkohan rapu muuten jossakin vaiheessa ihan kuoretonkin? Ja miltä tuntuu, kun vanha kuori rikkoutuu?

Advertisements

1 kommentti

  1. Mopimata-tool said,

    miksi ei:)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: