Säkenöivästä voimasta

maaliskuu 7, 2010 at 9:53 am (Musiikki, Ruumis, Sielu, Uncategorized) (, )

Mies yllätti iloisesti perjantaina kysymällä, haluaisinko lähteä seuraavana päivänä Ismo Alangon konserttiin, liput olisi…Että haluaisinko!? Lienee turha kysymys! Konsertti ei olisi voinut osua parempaan saumaan; eilen oli blue mood, alavireinen olo, melkein kuin tiskirätti, eikä edes ylpeä sellainen, vaan vanha, virttynyt ja repaleinen. Mutta mikä parantava voima elävällä musiikilla onkaan! Oli upeaa nähdä oma idoli, joka on ihan niin kuin ennenkin, ellei jopa parempikin. Sama ihana ”virnunaama”, ja varsi kuin visakoivulla. Ja se energia! Sillä olisi voinut lähettää raketin kuuhun! Ainakin se energia tarttui yleisöön ja kuumensi koko Kellarin.

Setti alkoi uuden levyn biiseillä Onnellisuus, Sun täytyy olla viileä, Loputon kasvu…Niin kuin arvelinkin jo levyarviossani, biisit toimivat keikalla. Erityisesti tykkäsin kahdesta viimeksi mainitusta. Niissä on sellainen lentoonlähdön meininki. Ihan keikan alussa piti kuitenkin keskittyä vähän reviirin puolustukseen. Olen näköjään agressiivinenkin fani tarvittaessa…Aloituspaikkani oli hyvä; katseyhteys Alankoon ja sopivasti tilaa ympärillä (n. 10 cm). Ensin siihen tuli yksi heiluva örveltäjä ystävänsä kanssa, ja se vaatimani kymmen senttiä rikkoontui… No, mulla on hyvä taktiikka: pitkät jalat tukevasti haara-asentoon ja aggressiivista ”pyrstön” heilutusta. (Ymmärrän hyvin lintujen reviirin puolustus”tansseja”.) Sain kuin sainkin tällä konstilla häädettyksi ne kaksi, mutta seuraava hyökkäys oli tulossa kohti kuin panssarivaunu  iäkkäämmän ja leveämmän pariskunnan muodossa. He jyräsivät tilaa meidän jo paikalla olevien keskelle ja jäivät hytkyttelemään kuin humpan tahtiin! ÄRSYTTI! (Tiedän: Olen lapsellinen ja näköjään vielä ikärasisti, vaikka varaa ei olisi  ja että olisi peiliinkatsomisen paikka) Mutta onneksi parantava musiikki tempasi mukaansa ja haihdutti ärsytykset. 

Uuden levyn biisien jälkeen vanhemman tuotannon aloitti Tällä tiellä, joka toimi! Muutakin Hassisen koneen repertuaaria tuli mm. lempparini Levottomat jalat, jotka mulla taitaa olla hautaan asti, mutta niin on Ismollakin! Säätiön tuotannosta on edelleen ajankohtainen Kun Suomi putos puusta ja hyvä on Sisäinen solariumkin. Tykkään kovasti myös Paratiisin puusta sekä kappaleesta Rakkaus on ruma sana. Kaksi tuntisen latingin viimeinen neljännes kului Siekkareiden viitoittamalla tiellä. Mutta on se Teho Majamäki todella nimensä veroinen virtuoosi. Korvaa yksinään kokonaisen bändin!  Mul on aina nälkä ja koko ajan jano, Kuka teki huorin, Peltirumpu sekä ihan psykedeelinen versio Apua, elintaso laskee-kappaleesta!! HALLELUJA!! Kaksi encorea vielä päälle; toisen niistä päätti iki-ihana Rakkaudesta ja ihan viimeinen veto oli kevyesti Taiteilijaelämää.

Kyllä pyyhkii taas iloisesti tällä tiskirätillä! Se on huuhdeltu virtaavalla vedellä.Suorastaan kuljen hieman maanpinnan yläpuolella, vaikka nimmaria en jäänytkään hinkumaan käteeni, kuten joskus aikaisemmalla keikalla olen tehnyt. Loppuun vielä pientä brassailua; Olen pässyt lähietäisyydelle äiti Alankoakin, kun kymmenisen vuotta sitten harjoittelimme vierekkäin promootiota varten vanhoja tansseja. Anna-Liisa Alanko oli silloin hieman aiemmin väitellyt aiheesta Immi Hellen ja kansalliset kasvatusaatteet. Minä en ollut väitellyt kuin mieheni kanssa…

Mainokset

kestolinkki Jätä kommentti

Aikamatkalla muorilassa

maaliskuu 5, 2010 at 6:58 pm (Aika, Elämä, Luonto, ympäristö, maisema) (, , )

Matkustin lomalla junalla kuopuksen kanssa Tennilään muorin luo. Huomasin junassa, että keskityn näköjään parhaiten lukemiseen hälisevässä lastenvaunussa. Pääsin pitkälle kirjassa Nurturing Praxis ja löysin sieltä varsinaisia hengenheimolaisia lisää. Vieressä Venla luki Harry Potteria.

Muorin luona harrastin joka päivä lenkkeilyä  peltojen keskellä mutkittelevilla teillä. Ne ovat niitä samoja sorateitä, joilla aikoinaan rälläsimme jopoilla ja poneilla kartanon passille uimaan tai rajalle leikkimään viisikkoa. (Kun pikkuveljet ja koira otettiin leikkiin mukaan meitä oli parhaan kaverini kanssa sopivasti  juuri viisi.) Koulubussin pysäkin kohdalla muistui mieleeni, kuinka Värränkiven täti välillä yllätti iloisesti meidät koulusta kotiin palaavat ja kutsui ikkunasta tuoreille munkeille. Punaisen ladon kohdalla muistin ladon katonrajaan tuunaamamme kesäasunnon, joka alunperin oli viljalaari. Samalla muistui mieleen naapurin Mairen tarjoamat iltakaakaot ennen kipuamistamme tähän kesäpesäämme, jossa harrastimmme mm. salaisia spiritistisiä istuntoja. Tieltä näkyi myös sinne pikkumetsään, jonne aina kesäloman alussa rakensimme majoja ja jonne pakenin monesti haaveilemaan ja leikkimään runotyttöä.

Vähän ”kanavaa” säädellen sain kuuluviin sen tietyn kevarin saundin näillä sorateillä vuonna -80 ja erityisesti sen aiheuttaman sydämentykytyksen. ”Steppaillen” soi autoradiossa sinä valoisana kevätyönä, kun pääsin sen kevarikuskin seuraavan ajopelin kyydissä kotiin. Keltainen taunus olikin sen jälkeen herkeämättä kiikarissa…Lenkkitien varrella on myös se entinen tanssilava, jonka pihalla luotiin ne ensimmäiset merkitsevät katseet ja jonka penkalla myös itkin ensimmäisiä sydänsurujani. (Ja se itkuhan jatkui pitkään minut tuntien…) Kunnes tuli se tienhaara, jossa bussia pakkasessa odotellessa vaihdettiin eräs ensisuudelma, jolla on ollut  kauaskantoisia seurauksia. (Tie naisen sydämeen käy mielestäni huulien kautta.) Itkulta ei kuitenkaan ole voinut tässäkään tapauksessa välttyä.

Lapsena minua kiehtoi jostain kuulemani väite, että juuri ennen kuolemaansa näkee oman elämänsä kuin elokuvana. Näköjään jo tämän ikäisenä on mahdollista palauttaa mieleen välähdyksiä ja kohtauksia, jopa tuoksuineen ja äänineen. Tässä tuli paljastettua joitain ”salaisuuksiakin” vuosien takaa, mutta ainakin tämän kuuden kilometrin Köykän lenkin pientareet olivat ne jo kuulleet yksityiskohtineen silloin tuoreeltaan, kun tyttökaverin kanssa kiersimme melkein joka päivä tuon saman lenkin. (Kävely aktivoi muuten selkeästi molempia aivopuoliskoja.)

kestolinkki Jätä kommentti

« Previous page