My experiences from ECER 2010

elokuu 29, 2010 at 9:23 am (Oppiminen ja opetus, Tutkimus) (, )

  
Oli hyvä, että ensimmäinen kansainvälinen konferenssini oli kotimaassa. Oli jotenkin turvallisempaa, kun järjestäjiltä saattoi kysyä apua suomeksi. Saavuin Helsinkiin jo tiistai-iltana. Asemalla minua oli vastassa esikoisemme kummisetä, joka oli ihanan huomaavainen isäntä tällaiselle maalaiselle: Sain käyttööni kartan ja ratikkakortin opastusten kera. Siitä huolimatta ajelin välillä ympäri Helsinkiä, kun nousin väärään suuntaan menevän ratikkaan… 

Keskiviikkona suuntasin ensimmäiseksi Kasvatusfilosofian ryhmään kuuntelemaan Reijo Kupiaisen esitystä: Do Pupils Speak? Ranciere and Classroom Teaching. Tiesin Rancierista sen, että hän on radikaalin tasa-arvon kannattaja.  Olen itsekin sitä mieltä, että oppilaat saavat liian harvoin äänensä kuuluviin koulussa. Tällä en tarkoita sitä asiatonta älämölöä, jota koulussa kyllä kuulee ja jota monesti syntyy juuri siksi, että koulun/opettajan tärkeäksi katsomat asiat eivät välttämättä ole niitä, joita oppilaat pitävät tärkeinä. Jostain kumman syystä suomalaisessa koulussa on perinteisesti ihailtu sitä, että oppilaat ovat hiljaa. Oppilaiden asiallisetkin kysymykset on koettu kiusallisina. Harva opettaja antautuu pohtimaan yhdessä oppilaiden kanssa heiltä nousseita kysymyksiä, vaan sen sijaan lopettaa keskustelun lyhyeen palatakseen ”asiaan”, eli siihen, minkä opettaja itse haluaa kertoa oppilaille, luullen näin tekevänsä velvollisuutensa ja opettavansa asian heille.  Kun näin on jatkettu tarpeeksi kauan, on tuloksena passiivisia ihmisiä, jotka odottavat, että heille ”syötetään” tietoa, jota he eivät kuitenkaan edes välttämättä pysty sulattamaan. Arvelen, että paremmin oppilaat oppisivat, jos saisivat keskustella ja ottaa selvää heitä askarruttavista kysymyksistä, eikä tämän tarvitse olla ollenkaan ristiriidassa opetussuunnitelman kanssa, päinvastoin. Ihailemani John Dewey sanoo: “Life is a self -renewing process through action upon the environment” In this process communication plays an important, even a central role. “Communication is a process of sharing experience till it becomes a common possession.”(lainaus omasta esityksestäni) 

Seuraavaksi ajattelin alunperin  mennä kuuntelemaan jotain muuta, mutta päädyinkin Etnografian ryhmään pudotessani ohjelmassani riviltä. Mutta se olikin erittäin hyvä vahinko, sillä näin tutustuin onnellisen sattuman kautta Hanna Guttormiin, joka piti esitelmän: A Sense of Limits? (Subject) Choices in Craft Education (and Research). Puhe rajoista sai minut pohtimaan omalla kohdallani, kuinka invalidiksi ja rajoittuneeksi tunsin itseni kansainvälisessä seurassa, kun en pystynytkään ilmaisemaan englanniksi sitä, mitä olisin halunnut. ”French philosopher Jacques Rancière argues that an act of speech qualifies who is able to think and participate in society.” (lainaus Kupiaisen abstraktista). Puhuminen on valtaa, ja jos ei osaa puhua sitä kieltä, mikä on hallitseva, voi syrjäytyä. (Pidämmehän myös helposti huonosti suomea puhuvia, esim. maahanmuuttajia, puutteellisen kielitaidon vuoksi tyhminä. Olikin terveellistä eläytyä hetkeksi heidän asemaansa) Englanti on ollut jo pitkään tieteen munkkilatina, ja toisaaltahan on hienoa, että on jokin yhteinen kieli, mutta ei se mielestäni tasa-arvoinen asetelma ole. (Korvasin kyllä väliaikaisen äänettömyyteni sitten myöhemmin suomenkielisessä seurassa….) Hannan esitelmähän käsitteli käsityön ryhmävalintojen jakautumista edelleenkin sukupuolen mukaan ”tyttöjen” tekstiilityöhön ja ”poikien” tekniseen. Minua viehätti erityisesti se, että Hanna oli kirjoittanut oppilaiden narratiivit runomuotoon. Tunsin löytäneeni jälleen yhden hengenheimolaisen,  ja vaihdoimme myöhemmin yhteystiedot. Tässä etnografian ryhmässä espanjalaisten esitys vapautti minut ääntämispaineista, kun huomasin, että ymmärretyksi voi tulla ilman, että hallitsee Oxfordin englannin. (Tosin onhan sitä kyllä ihana kuunnella.) 

Keskiviikkona kuuntelin vielä session A, Parental Choices and Evaluation of Schooling, jossa esiintyi ystäväni Reetta Niemi.  Reetan esityksen otsikko oli  In Whose Voice are Schools Talked about? A Narrative Approach of Three Voices in Developing Pedagogy. Se oli raikas ja eloisa poikkeus muiden joukossa. Reetta näytti osallistavasta opetuksestaan havainnollisen kuvakoosteenkin. Keskiviikon yhteiseksi teemaksi kohdallani muodostuikin oman ”äänen”käyttäminen ja rajat. Mielenkiintoista kaikki, mutta olin siitä kaikesta niin pökerryksissä, etten jaksanut lähteä illalla edes kaupungin hulinoihin, vaan jäin juttelemaan  isäntäni kanssa viinilasillisen äärelle.

 
Torstain päivänavauksena kuuntelin Cristopher Dayn esityksen: Associations Between Teacher Identity, Well Being and Effectiveness. Oli todella hienoa nähdä livenä tämä valovoimainen ja mutkattoman oloinen professori, jonka toimittaman kirjan: ”Theory and Practice in Action Research” olin juuri lukenut.  Dayn jälkeen esiintyi kiinalainen Yongcan Liu otsikolla Inclusion or Exclusion?: A Narrative Inquiry of a Language Teacher’s Identity Experience in the ‘New Work Order’ of Competing Pedagogies. Ihailin tämän nuoren miehen herkkyyttä ja joustavuutta vuorovaikutuksessa tukimukseen osallistuvien opettajien kanssa. ”It is suggested that teachers need to change their identity to cope with different challenges in the workplace and the complexity of this process still remains to know…Learning, therefore, can be seen as a process of closing the ‘gap’ between different identities in a nexus of social relationships”. (Liun abstrakti).

 
Ensimmäisen  session jälkeen tapasin kahvitauolla Tampereen jengin,  joka oli juuri pitänyt oman esitelmänsä: Gender Mainstreaming: Realities and Rhetoric. Ryhmään kuuluivat Anja Heikkinen opiskelijoineen. Oli todella mukava jutella heidän kanssaan, ja toivoin mielessäni, että oma esityksenikin olisi jo onnellisesti ohi. Tähän Tampereen porukkaan kuului mm. Johanna Lammela, johon tutustuin Kasvatuksen historian päivillä. Johanna on ihanan innostunut ja aikaansaava aikuisopiskelija ja hän  lupasi tulla henkiseksi tuekseni katsomaan esitystäni perjantain ensimmäiseen sessioon. Kahvitauon jälkeen menin jälleen Etnografian ryhmään seuraamaan erityisesti toimintatutkimukseen liittyviä esityksiä Tove Steen-Olsenin Action Research: The Role of Reflexivity and Ethics in Ethnography sekä Astrid Grude Eiksethin Action Research: Ethical Challenges in the Research Process. Tässä sessiossa uskaltauduin jopa itsekin kommentoimaan, sillä Olsenin ja Eiksethin esitykset olivat niin lähellä omaa työtäni. Vähän harmittelin, etten sittenkään laittanut Ethnografian ryhmää ykkösvaihtoehdoksi Eceriin ilmoittautuessani, sillä tässä ryhmässä olisi tn. ollut enemmän samanhenkisiä ihmisiä. Ennen kotiin lähtöä perjantaina onnistuin tapaamaan aulassa Eiksethin ja esittäydyin hänelle ja kerroin pohjoismaisesta toimintatutkimusryhmästä, johon minunkin piti keväällä osallistua, mutta jonka tuhkapilvi esti. Tökkäsin vielä oman paperini hänelle mukaan, jotta hän saisi käsityksen omasta  tutkimuksestani. Ihan ihmeellistä, että tällainen tapaaminen on mahdollista ja että uskalsin mennä juttelemaan! 

Iltapäivällä iski koti-ikävä ja väsymys, mutta sain sen pyyhittyä sittenkin sivuun ja osallistuin iltatilaisuuteen Kaupungin talolla. Ja hyvä niin, sillä keskusteluseurani oli todella  inspiroivaa. Menimme sisään yhdessä Reetan kanssa,  ja seuraamme liittyi Reetan ystävä Tomi Kiilakoski, jonka kanssa minullakin on yhteinen ”nimittäjä” eli Nuorisotutkimuksen verkkokanava Kommentti, johon olen kirjoitellut vierasblogistina. Lisäksi myöhemmin seuraan liittyi Sari Vesikansa, jonka väitöskirjaan aion tutustua ja jonka kanssa jaoimme yhteisen aatteen eli ”Pro peruskoulu”.

Jatkoille en lähtenyt, vaan menin nukkumaan viimeiseksi yöksi hotelliin, sillä arvelin, että jännittäessäni en olisi kovin sosiaalinen. Ihme kyllä nukuin kunnon yöunet, ja olisin jatkanut unia  pidempäänkin, kun kello soi kuuden maissa. Moni varmaan jatkoikin unia, sillä omassa ryhmässäni Continuing professional development oli vain kourallinen kuulijoita. Minua se ei haitannut, mutta sääli Meksikosta asti tulleiden vuoksi. Ryhmän puheenjohtaja oli myös avulias ja helposti lähestyttävä. Lisäksi tuntui kivalta, kun paikalla oli sama miellyttävä nuori mies järjestäjien puolelta, jolta olin jo aiemminkin kysynyt apua. Joten tekniikkakin pelasi, ja sain pidettyä esitykseni jokseenkin odotusteni mukaisesti: Englantini oli varmaan tankeroa, mutta en ihme kyllä jännittänyt aivan kamalasti. Ihanaa oli myös se, että Johanna tuli paikalle tueksi! Ja olihan se todella ihmeellistä ja hienoa, että pidin esityksen kansainvälisessä konferenssissa Helsingin päärakennuksen yhdessä auditoriossa! Upeat, suorastaan  juhlalliset puitteet aloittaa kansainvälinen toiminta. (Mahtaako se vielä joskus jatkua, who knows?) Paikalla oli kommentoimassa Grand old Lady Vivienne Collinson, joka on itse tehnyt grounded -tutkimusta. GREAT! On ihanaa, että aloitin nämä jatko-opiskeluni vielä siinä vaiheessa, että edellinenkin sukupolvi on kentällä, sillä juuri heistä parhaimmillaan hehkuu viisaus ja heillä on eletyn historiansa vuoksi laajempi perspektiivi ja kokemus.

Oman esitykseni jälkeen liityin Johannoiden  seuraan ja menin kuuntelemaan sessiota Gender and Sexualities in Teacher Training and Higher Education. Se oli itselleni hyvin havahduttava ja sai miettimaan, kuinka vähän me koulussa käsittelemme seksualisuutta, joka on ihmisen kasvun kannalta erittäin keskeinen alue. Sessiossa puhuivat mm. Jukka Lehtonen ja Päivi Naskali. Lounasseuraksi sain Hannan Helsingistä ja toisen Johannan Tampereelta, ja meillä oli todella mukavat keskustelut ja suunnitelmia Rovaniemen Kasvatustieteen päiville. Päivät päättyivät osaltani pääpuhujan Lisbeth Lundahlin puhuttelevan  esityksen ” Paving the way into the future”  jälkeen Kasvatusfilosofian ryhmän sessioon Democracy and Education. Tässä Leena Kakkorin ja Rauno Huttusen vetämässä ryhmässä  teema oli läheinen ja paikalla monta tuttuakin, esiintyjänä mm. Risto Ikonen Joensuusta.  Enpä olisi uskonut vielä vuosi sitten, että koen jotain tällaista! All this was very amazing, inspiring and unbelievable for me!

PS. Ihmeellinen tämä ihmisen fysiikkakin: Juuri ennen Eceriä alkanut flunssa piti luovan tauon konferenssin ajan, mutta kun juna nytkähti liikkeelle kotiin päin, minulta pääsi monta räiskähtävää aivastusta ja nenäliinat loppuivat kesken matkalla.

kestolinkki Jätä kommentti

Beautiful day!

elokuu 22, 2010 at 7:04 pm (Musiikki, Uncategorized) (, )

Stadionille saapuessamme jättiläismäistä hämähäkkiä muistuttava lavarakennelma viritti jo suuret odotukset tulevaa U2 -keikkaa kohtaan. Keikka tosin pääsi alkamaan puoli tuntia luvattua myöhemmin, koska skriini ei toiminutkaan toivotulla tavalla. Meillä faneilla alkoi  kieltämättä olla vähän kärsimätön olo, ja iski pelko, mitäs sitten, jos vikaa ei saataisikaan korjattua! PopMart-kiertueen perusteella osasin odottaa myös keikan visuaaliselta puolelta paljon. Videoskriini valo- ja värishowneen oli aivan erityinen ja välttämätön osa kokonaisuutta. Onneksi se saatiin kuntoon! Ja upea show pääsi alkamaan…

Kun bändi asteli lavalle tuli aivan huimaavan hieno tunne! U2 on ollut olemassa suurin piirtein siitä asti kun  saavutin tämän aikuisen pituuteni. Olen  kasvanut ja kypsynyt U2:n musiikin tahdissa lukiolaisesta opiskelijaksi ja sitten myöhemmin opettajaksi ja äidiksi. Mutta niin vanha en näköjään vielä ole, ettei tällaisten starojen näkeminen saisi kyynelehtimään ja kiljumaan kurkkua kipeäksi, ja tämä tapahtui jo heti Bonon ensimmäisen laulun, Beautiful dayn,  aikana.

Mysterious Way sai jo enemmän liikkeelle ja sen tahdissa skriinillekin muodostui erilaisia kuvioita liikkuvista ihmisvartaloista.  I Still Haven’t Found What I’m Looking For oli taattua hittikamaa, jossa yleisö lauloi mukana.  In A Little While-kappaleessa oli hieno avaruusaiheinen video ja animatio. Maailmankaikkeus  oli muutenkin esityksen kantavana teemana ja se hämähäkkiä muistuttava lavarakennelma kuvasikin itseasiassa avaruusalusta, ”Kynttä”.

Jossain vaiheessa iltaa valotaululle ilmestyi kysymyksiä:  Do you pray? Minkä peset ensin suihkussa? Onko rajoja olemassa? Voimmeko tietää mitään varmasti?… Joskus on tärkeämpää tehdä oikeita kysymyksiä kuin antaa oikeita vastauksia.

Bonohan on saarnamies ja hyväntekijä. Joku saattaa suhtautua tietty sellaiseen kyynisestikin, mutta minusta on aina hienoa, jos joku tekee konkreettisesti hyvää ja ilmaisee mielipiteensä.  Kalliiden  Red Zone-lippujen tuotto menee taisteluun Aidsia vastaan Afrikassa. Konsertissa Bono pyysi rukoilemaan Burman oppositiojohtaja Ayng San Suu Kyin puolesta. Skriinille ilmestyi Desmond Tutun puhe siitä, kuinka me ihmiset yhdessä voimme tehdä hyvää ja muuttaa maailmaa paremmaksi paikaksi elää. Sen jälkeen tulikin odotetusti koskettava One.

With or without you oli mulle melkein too much, joten oli aika antautua. Ilta päättyi upeaa linnunrataan, jonka muodostivat kymmenettuhannet kännykät valoineen. Moment of Surrender! (Tosin itse antauduin jo heti ensimmäiset saundit kuullessani.)

kestolinkki Jätä kommentti

Vapautta ja vastuuta

elokuu 17, 2010 at 10:26 am (Aihekokonaisuudet, Ihminen, Kasvu, Kasvatus, Tutkimus, Uncategorized) (, , )

Virkavapauteni alkoi sitten eilen ”virallisesti” kesäloman jälkeen. En lähtenytkään aamulla kouluun alkamaan uutta lukuvuotta, vaan sain jäädä kotiin ja syventyä tutkimukseeni. Iltäpäivällä tosin osallistuin lukuvuoden suunnitteluun koulullamme.

Edessä on siis ihana vapaus, mutta sen rinnalla myös velvoittava vastuu saada jotain aikaiseksikin. Kesälomalla lueskelin kyllä  fiiliksen mukaan alan kirjallisuutta mökkilaiturilla ja tein lukemastani muistiinpanoja. Samoin sen Ecerin esitelmän valmistelin jo kesällä. Arvelen eteneväni virkavapaallakin  pitkälti fiiliksen mukaan, sillä uskon löytäväni mieleistä työtä koko päiväksi silläkin tavalla. 

Eilen ja tänään hoidin ensimmäiseksi alta pois rutiiniasiat, kuten matka-apurahan selvitykset ja Ecerin Helsingin majoitukset, jotta voisin sitten rauhassa uppoutua varsinaiseen asiaan. Eilen otin yhteyttä myös toimiryhmäni opettajiin sopiaksemme lukuvuoden ensimmäisestä tapaamisesta. Tällaisten s-posti ym. asioidenkin hoitaminen vie oman aikansa, ja töiden ohella ei välillä muuta edes ehdi saada aikaiseksi.

Tänään päätin viimein käydä käsiksi kevään 2009 kyselyyn. Aloitin kirjoittamalla itselleni analysoitavaksi kaikkien opettajien vastaukset avoimeen kysymykseen, jossa pyydettiin omin sanoin kuvailemaan, mitä aihekokonaisuus Ihmisenä kasvaminen tarkoittaa. Aivan liikutuin, miten hienosti opettajat olivat kysymykseen vastanneet. Lähes jokaisessa vastauksessa otettiin huomioon yksilön kasvun lisäksi yhdessä kasvaminen ja toisen huomioonottaminen. Muutamia lainauksi vastauksien joukosta:

”Oikea ja väärä, ihmisoikeudet, toisen huomioonottaminen, yhteisistä sopimuksista kiinni pitäminen, itsen ja toisten kunnioittaminen.” ” Omaksi persoonaksi kasvamista, oman itsensä ja myös toisten erilaisuuden hyväksymistä. Suvaitsevaisuutta, toisten ihmisten huomioonottamista.” ” Oivaltaa, että kaikki omat valinnat ja teot koskettavat muita ihmisiä, yhteiskuntaa jne. Minäkeskeisyys väistyy pikku hiljaa taka-alalle.” ”Tasapainoista elämänhallintaa. Psyykkinen, fyysinen ja sosiaalinen kasvu. Yksin ja yhdessä toisten kanssa kasvamista.” ” Ymmärryksen lisääntyminen omasta itsestä ja omasta oppimisesta. Lisäksi ymmärryksen lisääminen kanssaihmisistä, vuorovaikutuksesta ja ihmisyydestä. Myös eettisiä ja moraalisia kysymyksiä varsinkin näinä aikoina.”

Huomenna on käsittelyvuorossa Kulttuuri-identiteetti ja kansainvälisyys. Tämä on mielenkiintoista puuhaa. Ja ainakin tämän päivän vastausten perusteella meillä on viisaita opettajia. Ei ehkä sittenkään ihme, että Newsweek rankkasi suomalaisen kasvatuksen ja koulutuksen maailman parhaaksi. Eikä  se pelkkästä Pisa-menestyksestä taida johtua.

kestolinkki Jätä kommentti

Naurettavien rakkauksien kirja meistä naurettavista ihmistä

elokuu 9, 2010 at 6:45 pm (Ihminen, Kirjat, Ruumis, Uncategorized) (, , )

Viime mökkireissulle nappasin hyllystä  Milan Kunderan  Naurettavien rakkauksien kirjan, joka meidän kirjahyllyymme ilmestyi vuonna 1989, mutta jonka tsekinkielinen alkuteos ilmestyi jo 1970. Vuosi 1989 oli itselle merkityksellinen vuosi; aloitin sinä vuonna opettajan työt Hälvälän koululla, valmistuin kasvatustieteen maisteriksi, sain viran ja ensimmäisen kesäloman. Kesä 1989 olikin siksi erityisen hieno. Se oli lisäksi viimeinen kesäni ennen äidiksi tulemista. Silloin oli itselläni myös viimeisiä tilaisuuksia matkustaa nuorison interrailkortilla. Teimmekin mieheni kanssa interrailin, joka suuntautui Keski-Eurooppaan: Saksaan, Unkariin, Tsekkoslovakiaan ja Itävaltaan. Se vuosihan oli erittäin merkityksellinen  myös Euroopassa ja erityisesti  kolmessa matkakohteessamme.

Olin silloin koukussa Kunderan kirjoihin, ja junan jyskyttäessä kohti Prahaa tunsin itsekin olevani melkein kuin joku  Kunderan kirjojen henkilöistä. Tunnetta vain lisäsi se, että saimme oppaaksemme paikallisen pantomiimitaiteilijan, eli ystäviemme tutun, johdattamaan ja opastamaan meitä Prahassa, hänen omassa kotikaupungissaan Plzenissä (vierailimme Uruquellin tehtaillakin) sekä Kunderan kirjoistakin tutussa kylpyläkaupungissa Marianske Laznessa . Göttingenissä asuessamme  1994-95 paras sikäläinen ystäväni oli muuten myös tsekkiläinen. Tämä siis johdannoksi sille, miksi Kundera ja hänen kansansa kiinnostavat erityisesti…

Mutta siitä itse kirjasta ja sen naurettavista henkilöistä… Kirjan novellit kertovat kaikki jollain tavalla siitä, miten paljon vaivaa näemmekään vain mielyttääksemme toisia tai antaaksemme hyvän kuvan itsestämme. Kundera tosiaankin hallitsee julman ironian ja hahmottelee novelleissaan eteemme melkein epämielyttäviäkin ihmisiä. Erityisen vähän pidin tohtori Havelista, jolle naiset ovat vain riistaa; kaatoja, jotka hän kirjaa muistiin. Enkä voinut olla tuntematta vähän vahingoniloa, kun Havel viimeisessä novellissa, vanhana sappivaivaisena miehenä, ei onnistukaan kääntämään kylpyläkaupungissa kaikkien naisten ihailevia katseita puoleensa. Tosin hän sitten omalla tavallaan myös kostaa tämän niille ”kylmäkiskoisille” naisille. Todella ikävää on se, että nuori, Havelin ”keräilijä”-maineesta lumoutunut toimittaja, hylkää rakastamansa naisen vain siksi, että  Havel, suoritettuaan ”katsastuksensa”, tuomitsee tämän huonoksi valinnaksi,  (ja tämä vain siksi, että Havel ymmärtää itse tulevansa torjutuksi tämän toimittajaan syvästi rakastuneen tytön taholta). ”Muistakaa hyvä ystäväväiseni, että kunnon kalamies heittää pienet kalat takaisin veteen.” ARG!  Tuollainen itseään täynnä oleva naistensankari, vanha irstailija, on jotain, mitä en todellakaan voi sietää! Mutta Kundera onnistuu kyllä hyvin kuvatessaan, kuinka pienestä tällaisen miehen itsetunto on kiinni. Ja kuinka pinnallisten asioiden ympärillä hänen elämänsä pyörii.

Mutta entäs me naiset! Teemme kaikki konstit, että peräämme katsottaisiin, mutta älähdämme heti, jos joku tekee sen niin avoimesti kuin Audi-mies. Vaikka en tosiaankaan havittele Havelin kaltaisia miehiä, olin tässä ihan äsken, ikäkriisiä potiessani, pahoillani, kun tajusin, että ne ”vanhat irstaat miehet” eivät välttämättä enää kiinnitäkään huomiota ikäisiini naisiin,vaan saalistavat nuorempaa riistaa. Niin turhamainen, pinnallinen ja naurettava sitä siis on itsekin, että toivoisi, että joku vielä ”viheltäisi” perään. (Tosin sellaista on konkreettisesti tapahtunut vain kerran, kun olin 15-vuotias.) Ei siis ole kiva muuttua naisena ”näkymättömäksikään”. Tätä näkymättömäksi muuttumista käsittelee muuten Doris Lessing kirjassaan Kesä ennen pimeää. Toisaalta taas kauheata olisi olla olemassa vain toisen ihailun ja katseiden kautta. Onneksi suomalaismiehet eivät taida olla ihan samanlaisia metsästäjiä kuin Kunderan kuvaamat tsekkiläiset. Ja mä voisin nyt kyllä lopettaa tämän naisten ja miesten sekä suomalaisten ja tsekkiläisten luokittelun! Ihmisiähän me kaikki ollaan, ja jokainen kai tahtoo tulla hyväksytyksi kokonaisuutena, kaikesta huolimatta, kaikkine heikkouksineen ja naurettavuuksineen, tai jopa juuri niiden vuoksi!

kestolinkki Jätä kommentti

Here it is!

elokuu 8, 2010 at 1:42 pm (Elämä, Ihminen, Musiikki, Uncategorized) (, , , , , )

Takana on jälleen muutama päivä ihanan yksinkertaista, selkeää ja hidasta mökkielämää, jossa perunoiden peseminen ja tiskaaminenkin ovat kuin meditaatiota. Ajatuksia tulee ja menee, mutta niihin ei takerru, vaan parhaimmillaan ei ajattele mitään, korkeintaan keskittyy vain kädessä olevaan perunaan tai astiaan. Laiturilla auringossa, karkeilla perunanpesuhanskoilla perunaa ”hieroessa” homma onkin ihan  toisen luontoista kuin kotona pika pikaa juoksevalla vedellä pestessä. Olen ollut melko hyvä, jo lapsesta asti, sulkemaan ulkopuolisen elämän ympäriltäni ja pakenemaan omaan sisäiseen maailmaani. Saaressa on ihanasti irti myös tulevan syksyn mukanaan tuomista vaikeista päätöksistä ja muutoksista.

Kotiin palattua törmää kuitenkin taas tähän ahdistavien sähköisten laitteiden maailmaan, kun jääkaapin hälytysääni huutaa korjaajaa ja lattialla on lätäkkö…  Ja samalla muistaa kaiken muunkin, mitä todennäköisesti on edessä.

Olen monesti miettinyt, onko elämääni varten olemassa jokin suunnitelma, ihan niinkuin geeneissä on jo valmiina esim. silmienväri. Luin vähän aika sitten teinivuosieni muistovärssykirjaa, johon kaverit kirjoittivat elämänviisauksia. Eniten viehätti silloin mietelause: ”Luota elämään niin kuin lintu luottaa ilmaan”.  Siinä on kai suurin piirtein sama ajatus kuin sanottaessa: ”Se on Korkeimman käres”.  Siihen luottaen entisajan ihmiset varmaan kestivätkin monet koettelemukset eivätkä huolehtineet turhaan tulevasta. Ajatus on lohduttava ja vapauttava, mutta toisaalta uskon siihenkin, että ainakin risteyskohdissa on omillakin valinnoilla jotain tekemistä sen kanssa, mihin suuntaan elämä etenee. Valintojen teko onnistuu mielestäni parhaiten, kun antautuu ja antaa intuition puhua. Monista asioista olenkin tiennyt heti, että ne ovat omia juttujani, kuten esim. opettajaksi ryhtyminen, jonka keksin jo ekalla luokalla  ja nyt tämä jatko-opiskelu. Samoin tämän koulun ostopäätös syntyi sillä hetkellä, kun näimme ilmoituksen Hesarissa. (Toisaalta saattaa olla niinkin, että olen niin itsepintainen, etten peräänny, kun olen saanut jotain päähäni…)

Risteykset liittyvät yleensä kriiseihin ja muutoksiin. Kriisitilanteissa ei intuitio mielestäni toimi, vaan mielessä on lähinnä vain hengissä selviäminen. Karkeasti sanottuna: Taistele tai pakene! Silloin voi lähteä pakoon myös ihan vääräänkin suuntaan. Kun myrsky on tyyntynyt, valintoja vaikeuttaa taas se, että näkee, kuinka omat valinnat vaikuttavat niin monien muidenkin ihmisten elämään, eikä se tee asiaa lainkaan helpoksi. Silloin toivoo vaikka jotain ”taivaallista merkkiä”. Jotenkin kuitenkin lohduttaa esim. tämä Leonard Cohenin kappale: Here it is!

kestolinkki Jätä kommentti

Kaksi naista ja kosketusta vailla vapiseva mies

elokuu 2, 2010 at 9:41 pm (Musiikki, Runot, Ruumis, Sielu) (, , , )

”Ihon alla, tiedän sen, mulla kaksi naista on…Kaksi naista, luulen niin, lyötiin yhteen vartaloon. Toinen päätyy naimisiin ja toinen turmioon. Olen kaunosilmä, villiviini kumpaa vaan, lailla lemmikin ja ohdakkeen on kaksin kauniimpaa. Toinen kylvää purnukoihin rosmariinin siemenet…Toinen tanssii perennoilla ja kiljuu kuutamoon…Kumman tahdot kumman meistä…Miten kestät kahta naista, joista toinen istuttaa, toinen taas aina kaiken repii juuriltaan?…” (Sanat Tuure Kilpeläinen, Vuokko Hovatta laulaa levyllä Liaani)

Jotenkin tästä tunnistaa itseään…

Ja tämä Kosketusta vailla vapiseva mies on kuin tehty Iloisimman surun Sauli Rekelästä (kts. edellinen postaus), ja onhan näitä ihan elävässä elämässäkin nähty. Myös tähän Vuokon esittämään lauluun on sanat tehnyt Tuure Kilpeläinen, ja tosi hyvät sanat onkin tehnyt, molempiin!

kestolinkki Jätä kommentti