My experiences from ECER 2010

elokuu 29, 2010 at 9:23 am (Oppiminen ja opetus, Tutkimus) (, )

  
Oli hyvä, että ensimmäinen kansainvälinen konferenssini oli kotimaassa. Oli jotenkin turvallisempaa, kun järjestäjiltä saattoi kysyä apua suomeksi. Saavuin Helsinkiin jo tiistai-iltana. Asemalla minua oli vastassa esikoisemme kummisetä, joka oli ihanan huomaavainen isäntä tällaiselle maalaiselle: Sain käyttööni kartan ja ratikkakortin opastusten kera. Siitä huolimatta ajelin välillä ympäri Helsinkiä, kun nousin väärään suuntaan menevän ratikkaan… 

Keskiviikkona suuntasin ensimmäiseksi Kasvatusfilosofian ryhmään kuuntelemaan Reijo Kupiaisen esitystä: Do Pupils Speak? Ranciere and Classroom Teaching. Tiesin Rancierista sen, että hän on radikaalin tasa-arvon kannattaja.  Olen itsekin sitä mieltä, että oppilaat saavat liian harvoin äänensä kuuluviin koulussa. Tällä en tarkoita sitä asiatonta älämölöä, jota koulussa kyllä kuulee ja jota monesti syntyy juuri siksi, että koulun/opettajan tärkeäksi katsomat asiat eivät välttämättä ole niitä, joita oppilaat pitävät tärkeinä. Jostain kumman syystä suomalaisessa koulussa on perinteisesti ihailtu sitä, että oppilaat ovat hiljaa. Oppilaiden asiallisetkin kysymykset on koettu kiusallisina. Harva opettaja antautuu pohtimaan yhdessä oppilaiden kanssa heiltä nousseita kysymyksiä, vaan sen sijaan lopettaa keskustelun lyhyeen palatakseen ”asiaan”, eli siihen, minkä opettaja itse haluaa kertoa oppilaille, luullen näin tekevänsä velvollisuutensa ja opettavansa asian heille.  Kun näin on jatkettu tarpeeksi kauan, on tuloksena passiivisia ihmisiä, jotka odottavat, että heille ”syötetään” tietoa, jota he eivät kuitenkaan edes välttämättä pysty sulattamaan. Arvelen, että paremmin oppilaat oppisivat, jos saisivat keskustella ja ottaa selvää heitä askarruttavista kysymyksistä, eikä tämän tarvitse olla ollenkaan ristiriidassa opetussuunnitelman kanssa, päinvastoin. Ihailemani John Dewey sanoo: “Life is a self -renewing process through action upon the environment” In this process communication plays an important, even a central role. “Communication is a process of sharing experience till it becomes a common possession.”(lainaus omasta esityksestäni) 

Seuraavaksi ajattelin alunperin  mennä kuuntelemaan jotain muuta, mutta päädyinkin Etnografian ryhmään pudotessani ohjelmassani riviltä. Mutta se olikin erittäin hyvä vahinko, sillä näin tutustuin onnellisen sattuman kautta Hanna Guttormiin, joka piti esitelmän: A Sense of Limits? (Subject) Choices in Craft Education (and Research). Puhe rajoista sai minut pohtimaan omalla kohdallani, kuinka invalidiksi ja rajoittuneeksi tunsin itseni kansainvälisessä seurassa, kun en pystynytkään ilmaisemaan englanniksi sitä, mitä olisin halunnut. ”French philosopher Jacques Rancière argues that an act of speech qualifies who is able to think and participate in society.” (lainaus Kupiaisen abstraktista). Puhuminen on valtaa, ja jos ei osaa puhua sitä kieltä, mikä on hallitseva, voi syrjäytyä. (Pidämmehän myös helposti huonosti suomea puhuvia, esim. maahanmuuttajia, puutteellisen kielitaidon vuoksi tyhminä. Olikin terveellistä eläytyä hetkeksi heidän asemaansa) Englanti on ollut jo pitkään tieteen munkkilatina, ja toisaaltahan on hienoa, että on jokin yhteinen kieli, mutta ei se mielestäni tasa-arvoinen asetelma ole. (Korvasin kyllä väliaikaisen äänettömyyteni sitten myöhemmin suomenkielisessä seurassa….) Hannan esitelmähän käsitteli käsityön ryhmävalintojen jakautumista edelleenkin sukupuolen mukaan ”tyttöjen” tekstiilityöhön ja ”poikien” tekniseen. Minua viehätti erityisesti se, että Hanna oli kirjoittanut oppilaiden narratiivit runomuotoon. Tunsin löytäneeni jälleen yhden hengenheimolaisen,  ja vaihdoimme myöhemmin yhteystiedot. Tässä etnografian ryhmässä espanjalaisten esitys vapautti minut ääntämispaineista, kun huomasin, että ymmärretyksi voi tulla ilman, että hallitsee Oxfordin englannin. (Tosin onhan sitä kyllä ihana kuunnella.) 

Keskiviikkona kuuntelin vielä session A, Parental Choices and Evaluation of Schooling, jossa esiintyi ystäväni Reetta Niemi.  Reetan esityksen otsikko oli  In Whose Voice are Schools Talked about? A Narrative Approach of Three Voices in Developing Pedagogy. Se oli raikas ja eloisa poikkeus muiden joukossa. Reetta näytti osallistavasta opetuksestaan havainnollisen kuvakoosteenkin. Keskiviikon yhteiseksi teemaksi kohdallani muodostuikin oman ”äänen”käyttäminen ja rajat. Mielenkiintoista kaikki, mutta olin siitä kaikesta niin pökerryksissä, etten jaksanut lähteä illalla edes kaupungin hulinoihin, vaan jäin juttelemaan  isäntäni kanssa viinilasillisen äärelle.

 
Torstain päivänavauksena kuuntelin Cristopher Dayn esityksen: Associations Between Teacher Identity, Well Being and Effectiveness. Oli todella hienoa nähdä livenä tämä valovoimainen ja mutkattoman oloinen professori, jonka toimittaman kirjan: ”Theory and Practice in Action Research” olin juuri lukenut.  Dayn jälkeen esiintyi kiinalainen Yongcan Liu otsikolla Inclusion or Exclusion?: A Narrative Inquiry of a Language Teacher’s Identity Experience in the ‘New Work Order’ of Competing Pedagogies. Ihailin tämän nuoren miehen herkkyyttä ja joustavuutta vuorovaikutuksessa tukimukseen osallistuvien opettajien kanssa. ”It is suggested that teachers need to change their identity to cope with different challenges in the workplace and the complexity of this process still remains to know…Learning, therefore, can be seen as a process of closing the ‘gap’ between different identities in a nexus of social relationships”. (Liun abstrakti).

 
Ensimmäisen  session jälkeen tapasin kahvitauolla Tampereen jengin,  joka oli juuri pitänyt oman esitelmänsä: Gender Mainstreaming: Realities and Rhetoric. Ryhmään kuuluivat Anja Heikkinen opiskelijoineen. Oli todella mukava jutella heidän kanssaan, ja toivoin mielessäni, että oma esityksenikin olisi jo onnellisesti ohi. Tähän Tampereen porukkaan kuului mm. Johanna Lammela, johon tutustuin Kasvatuksen historian päivillä. Johanna on ihanan innostunut ja aikaansaava aikuisopiskelija ja hän  lupasi tulla henkiseksi tuekseni katsomaan esitystäni perjantain ensimmäiseen sessioon. Kahvitauon jälkeen menin jälleen Etnografian ryhmään seuraamaan erityisesti toimintatutkimukseen liittyviä esityksiä Tove Steen-Olsenin Action Research: The Role of Reflexivity and Ethics in Ethnography sekä Astrid Grude Eiksethin Action Research: Ethical Challenges in the Research Process. Tässä sessiossa uskaltauduin jopa itsekin kommentoimaan, sillä Olsenin ja Eiksethin esitykset olivat niin lähellä omaa työtäni. Vähän harmittelin, etten sittenkään laittanut Ethnografian ryhmää ykkösvaihtoehdoksi Eceriin ilmoittautuessani, sillä tässä ryhmässä olisi tn. ollut enemmän samanhenkisiä ihmisiä. Ennen kotiin lähtöä perjantaina onnistuin tapaamaan aulassa Eiksethin ja esittäydyin hänelle ja kerroin pohjoismaisesta toimintatutkimusryhmästä, johon minunkin piti keväällä osallistua, mutta jonka tuhkapilvi esti. Tökkäsin vielä oman paperini hänelle mukaan, jotta hän saisi käsityksen omasta  tutkimuksestani. Ihan ihmeellistä, että tällainen tapaaminen on mahdollista ja että uskalsin mennä juttelemaan! 

Iltapäivällä iski koti-ikävä ja väsymys, mutta sain sen pyyhittyä sittenkin sivuun ja osallistuin iltatilaisuuteen Kaupungin talolla. Ja hyvä niin, sillä keskusteluseurani oli todella  inspiroivaa. Menimme sisään yhdessä Reetan kanssa,  ja seuraamme liittyi Reetan ystävä Tomi Kiilakoski, jonka kanssa minullakin on yhteinen ”nimittäjä” eli Nuorisotutkimuksen verkkokanava Kommentti, johon olen kirjoitellut vierasblogistina. Lisäksi myöhemmin seuraan liittyi Sari Vesikansa, jonka väitöskirjaan aion tutustua ja jonka kanssa jaoimme yhteisen aatteen eli ”Pro peruskoulu”.

Jatkoille en lähtenyt, vaan menin nukkumaan viimeiseksi yöksi hotelliin, sillä arvelin, että jännittäessäni en olisi kovin sosiaalinen. Ihme kyllä nukuin kunnon yöunet, ja olisin jatkanut unia  pidempäänkin, kun kello soi kuuden maissa. Moni varmaan jatkoikin unia, sillä omassa ryhmässäni Continuing professional development oli vain kourallinen kuulijoita. Minua se ei haitannut, mutta sääli Meksikosta asti tulleiden vuoksi. Ryhmän puheenjohtaja oli myös avulias ja helposti lähestyttävä. Lisäksi tuntui kivalta, kun paikalla oli sama miellyttävä nuori mies järjestäjien puolelta, jolta olin jo aiemminkin kysynyt apua. Joten tekniikkakin pelasi, ja sain pidettyä esitykseni jokseenkin odotusteni mukaisesti: Englantini oli varmaan tankeroa, mutta en ihme kyllä jännittänyt aivan kamalasti. Ihanaa oli myös se, että Johanna tuli paikalle tueksi! Ja olihan se todella ihmeellistä ja hienoa, että pidin esityksen kansainvälisessä konferenssissa Helsingin päärakennuksen yhdessä auditoriossa! Upeat, suorastaan  juhlalliset puitteet aloittaa kansainvälinen toiminta. (Mahtaako se vielä joskus jatkua, who knows?) Paikalla oli kommentoimassa Grand old Lady Vivienne Collinson, joka on itse tehnyt grounded -tutkimusta. GREAT! On ihanaa, että aloitin nämä jatko-opiskeluni vielä siinä vaiheessa, että edellinenkin sukupolvi on kentällä, sillä juuri heistä parhaimmillaan hehkuu viisaus ja heillä on eletyn historiansa vuoksi laajempi perspektiivi ja kokemus.

Oman esitykseni jälkeen liityin Johannoiden  seuraan ja menin kuuntelemaan sessiota Gender and Sexualities in Teacher Training and Higher Education. Se oli itselleni hyvin havahduttava ja sai miettimaan, kuinka vähän me koulussa käsittelemme seksualisuutta, joka on ihmisen kasvun kannalta erittäin keskeinen alue. Sessiossa puhuivat mm. Jukka Lehtonen ja Päivi Naskali. Lounasseuraksi sain Hannan Helsingistä ja toisen Johannan Tampereelta, ja meillä oli todella mukavat keskustelut ja suunnitelmia Rovaniemen Kasvatustieteen päiville. Päivät päättyivät osaltani pääpuhujan Lisbeth Lundahlin puhuttelevan  esityksen ” Paving the way into the future”  jälkeen Kasvatusfilosofian ryhmän sessioon Democracy and Education. Tässä Leena Kakkorin ja Rauno Huttusen vetämässä ryhmässä  teema oli läheinen ja paikalla monta tuttuakin, esiintyjänä mm. Risto Ikonen Joensuusta.  Enpä olisi uskonut vielä vuosi sitten, että koen jotain tällaista! All this was very amazing, inspiring and unbelievable for me!

PS. Ihmeellinen tämä ihmisen fysiikkakin: Juuri ennen Eceriä alkanut flunssa piti luovan tauon konferenssin ajan, mutta kun juna nytkähti liikkeelle kotiin päin, minulta pääsi monta räiskähtävää aivastusta ja nenäliinat loppuivat kesken matkalla.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: