Iäti

lokakuu 30, 2010 at 8:58 am (Musiikki, Uncategorized) (, , )

En aikaisemmin ole ollut CMX:n varsinainen fani, sillä olen hieman yksinkertaisemman musiikin ystävä  ja koin, että CMX:n lauluissa on liikaa sanoja ja ”meteliä”. Tosin kyseessä saattoi olla sekin, etten aikaisemmin ole asettunut kuuntelemaan CMX:ää kunnolla. Mutta nyt tämä Iäti-levy on kuin suoraa puhetta  juuri minulle. Monet lauluista avautuvat henkilökohtaisella tasolla. Levyn teemana on mielestäni tietoisuus siitä, että maailma on matkalla kohti väistämätöntä tuhoa, mutta toisaalta tämän teeman rinnalla on vahvasti esillä toivo. Hyvä niin, sillä ”ilman toivoa me kaikki luovutamme” (Harwey Milk).

A.W. Yrjänä sotii selvästi apatiaa vastaan. On helppo sulkea silmät ja korvat kaikelta maailmantuskalta: ”Älä näe mitään, älä kuule mitään, älä tunne mitään, älä kysy!…Huomiseen on vielä matkaa, sen koitto näyttää ydinaseen räjähdykseltä.”(Sateenkaaren pää) ”Nyt on yli-ihmisen loputon päivä, sen on määrä kattaa ikuisuus. Ken kuulee, kun kuuntelee; Natisee pian kosmoksen kudelmat liitoksistaan.”  (Kuoleman kulkumies) Taistelutahtoa sekä henkilökohtaisella että globaalimmallakin tasolla valaa biisi Taistele:  ”Kun kaikki on viety taistele! Kun kaikki on turhaa taistele! Nukkuu nukkuu toivo raunioiden alla nukkuu.”

Levyn nimibiisi Iäti kuvaa  kuinka tunnemme tuskaa ja kuinka siitä huolimatta elämme ja kiipeämme kuka millekin mäen harjalle vain nähdäksemme.  ”Unessani katson kuinka miestä murhataan….Mistä kuuluu ääni tuo mi käskee jatkamaan syvempään. Kuka seinän takana itkee, kuka mitäkin ristiä kantaa, kuka minkäkin mäen harjalle, nähdäkseen puutarhan viimeisen ruusun, kuullakseen haipuvan sävelen.”

Henkilökohtaisesti koettua ovat laulun Kappaleina tunnelmat: ”Jos auon suutani se liekkiin leimahtaa. Jos kuljet kansani, me eksymme varmasti. Niin kappaleina sinä olet, niin kappaleina. Niin kappaleina minä olen, niin kappaleina.” Erotunnelmia löytyy kappaleesta Kättenpäällepanijat: ”Toivon, että tiesi sinne onnellinen aina on. Olet poissa ja minä en ole kukaan, nämä huoneet on mustat…Murhe niin kuin aisti on yli muiden aistien. Se huutaa: Näihin juhliin kutsuttakoon kaikki, mikä kerran katoaa. Tiedän sinusta liikaakin, tiedän sinusta melkein kaiken.”

Ja kuitenkin on se toivo ja usko uuteen päivään: ”Pian, sano minulle pian, että vielä on aikaa. Pian, sano minulle, että tarina vasta alkaa…” (Linnunrata) ”Kun aamulla laulun muistat, tiedät et oo täysin lohduton. Melko varma joka askel on, vaikka välillä onneton.” (Laulu todellisuuden luonteesta) Ja usko siihen suurimpaankin: Rakastavaiset  makaa lumessa, kuvittelee enkeleitä näkevänsä kylmyydessä, tuijottavat tähtitaivaan kaariholvin valoharsoon. Käsi käteen pujotettu, kylki kylkeen kii.” (Linnunrata)

Levy on hieno. Olen erityisesti lyriikan ystävä, ja tällä levyllä se on pääosassa, mutta myös musiikki kantaa ja säestää sitä erinomaisesti. Kannattaa kuunnella itse!

Mainokset

kestolinkki Jätä kommentti

Opiksi kaikki

lokakuu 28, 2010 at 1:37 pm (Opetuksen eheyttäminen, Oppiminen ja opetus, Uncategorized) (, , )

Olen syksyn aikana osallistunut erinomaiselle Conference English -kurssille. Tämän kurssin toimintaperiaatteet ovat juuri saman suuntaisia  kuin mitä peräänkuulutan kouluopetukseen. Kurssi rakentuu todellisen asian ympärille ja ohjaa siten kokonaisvaltaiseen oppimiseen, jossa yhdistyvät  teoriassa opitut asiat käytäntöön. Olemme valmistelleet syksyn aikana kurssin sisäistä CSI-konferessia ja harjoitelleet mm. kirjeen kirjoittamista vieraileville plenaristeille ja opetelleet kertomaan jotain Suomesta heille. CSI-lyhenne tulee sanoista Cross-Scientific Issues. Me kurssilaiset olemme eri  tieteenaloilta ja aiheet vaihtelevat nanoteknologiasta lähiöiden kehittymiseen ja tämä onkin mielenkiintoista. On ollut mukava vaihteeksi keskustella muidenkin kuin kasvatustieteilijöiden kanssa.

Erityisen paljon olen oppinut siitä, millainen on hyvä abstrakti ja powerpoint-esitys. Ajattelin kurssille mennessä, että pääsen helpolla, kun olin juuri tehnyt abstraktin ja esitelmän Eceriin. Mutta kumpikaan niistä ei täyttänyt kurssin kriteereitä. Ecer-abstrakti oli monta kertaa pidempi kuin CSI-konferenssin vaatimat 200 sanaa. Sorruin ensin helppoon ratkaisuun ja otin pätkiä sieltä sun täältä pitkästä abstraktistani ja ajattelin, että se on siinä… En myöskään noudattanut kirjaimellisesti kurssilla annettua ohjetta siitä, että abstraktissa tulisi olla osat: Purpose, Methods and Results/Conclusions…Posket punaisena sitten kuuntelin hiljaisuutta, kun muiden olisi pitänyt kommentoida absraktiani. Näin sen silloin itsekin ikään kuin ulkopuolisen silmin, esimerkiksi luonnotieteilijän silmin, jolle käsitteet kommunikatiivinen toiminta ja hermeneuttinen kehä eivät välttämättä sano mitään. Vahingosta viisastuneena korjasin abstraktini lukijaystävällisemmäksi, ja siitä tulikin hyvä tällä toisella yrityksellä. 

Ecerissä olin lukenut esitelmän paperista ja powerpoint-dioilla oli jokseenkin samat sanat…. Tiesin kyllä silloinkin, että hyvä esitys ei ole sellainen. CSI-kurssille tein uudet diat, joissa oli vain avainsanoja ja harjoittelin esitystäni ääneen monta kertaa niin, että pystyn sen esittämään  pelkkien diojen avulla. Aikamoinen haaste oli myös 10 minuutin aikaraja. Sain silti sanani ja tärkeimmät asiatkin mahtumaan vaadittun ajan sisään.

Tänään oli sitten Se  Tärkeä Konferenssipäivä, jota taisin jännittää jopa enemmän kuin kansainvälistä kasvatusalan suurinta konferenssia silloin elokuussa. Toimin ensimmäisen esityksen puheenjohtajana,  mutta oma esitykseni oli valitettavasti vasta viimeisenä. Esitykseni sujui jokseenkin suunnitelmien mukaan lähes loppuun asti.  Mutta sitten lauseessa, jonka olisi pitänyt olla ns. loppuhuipennus, tuli tärkeän sanan kohdalla täydellinen blackout, en todellakaan saanut sanaa suustani, vaan häkellyin ja sökelsin jotain käsittämätöntä.  Vaikka olen mielestäni spontaani ja hyvä improvisoimaan suomeksi, en kykene siihen vielä lainkaan englanniksi. Harmitti! ! Ensi viikolla sitten katsomme esityksemme videolta. Sekin tulee olemaan varsin opettavainen kokemus.

Ilmeisesti sain kuitenkin muilta kurssilaisilta sympatiapisteitä, sillä monessa palautelapussa oli kirjoitettu varsinaisen arvioinnin lisäksi kannustavia kommentteja, jotka oikeasti lohduttivat. Jonkunhan se on mokailtavakin, eikö. Taidan kuulua niihin, ketkä oppivat parhaiten kantapään sekä yrityksen ja erehdyksen kautta ja joskus saattavat viisastua vahingostakin. Mutta jatketaan harjoitusta. Olen alkanut kaikesta huolimatta nauttia englannin opettelusta ja oppimisesta. Lähtötasoni huomioon ottaen (=ei sanottavasti harjoitusta lukion jälkeen = melkein 30 vuotta sitten) olenkin oppinut jo todella paljon.

Se lause, jossa sekosin, kuuluisi näin: To myself, action research  is a kind of journey to self-discovery. En löytänyt millään tuota sanaa self-discovery. Nyt oli tosin vain sana hukassa. Aiemmin mulla luki kännykän logona: Etsin itseäni, oletko nähnyt muo?

kestolinkki Jätä kommentti

Karhuja käy kateeksi

lokakuu 26, 2010 at 5:05 pm (Ihminen, Luonto, ympäristö, maisema, Rakkaus, Välittäminen) (, )

Nyt kun aamuisin herätessä on pimeää, tuntuu aivan luonnonvastaiselta ja epäinhimilliseltä alkaa heti touhuta täysillä ja juosta kellon kanssa kilpaa. Tekisi  mieli vain vetää peitto korville ja jatkaa unia. Karhut ovat tämän ymmärtäneet ja elävät vuodenaikojen  vaihtelun saneleman rytmin mukaan. Karhu talvipesässään assosioituu  mielessäni johonkin turvalliseen ja mukavaan. Sitä paitsi saahan emokarhu jotain aikaiseksikin unillansa: kevättalvesta emon kyljessä köllöttää pari pentuakin.

Kaksi nuorimmaista tytärtäni ovat molemmat syntyneet  30. marraskuuta, vuoden pimeimpään aikaan. Muistan, kuinka ihana oli vetäytyä ympäröivästä maailmasta omaan pesään, keskittyä vain olemaan lapsen kanssa ja antautua imettäväksi. Ja siinä ollessani (da sein) tunsin samalla tekeväni jotain erittäin tärkeää, ehkä tärkeintä mitä olen  koskaan tehnyt.

Syksy on hienoa aikaa, tämä pimeä lehdetönkin aika. Se kutsuu hiljentymään ja tutkiskelemaan omaa sisintä. Se kutsuu myös sytyttämään kynttilöitä ja tulen takkaan. Se saa kaihtamaan kovaa loisteputkivaloa, jossa kaikki näyttävät kelmeiltä ja sairailta. Se kutsuu myös lähelle toisia ihmisiä, saman takkatulen ympärille. Vaeltavathan monet erilaiset olennot muumilaaksoonkin juuri marraskuussa kokeakseen kaipaamaansa yhteisöllisyyttä ja lämpöä.

Entisajan ihmiset osasivat karhun tapaan elää vuodenaikojen rytmin mukaan. Loppusyksystä elonkorjuun jälkeen kokoonnuttiin pirttiin kertomaan tarinoita ja tekemään käsitöitä lyhyen päivänvalon aikana. Paluuta entiseen ei tietysti ole, mutta vauhdin, kiireen ja hälyn hiljentäminen syksyisin voisi olla Pohjolan ihmiselle viisasta ja terveellistä. Ihminen ei ole kehittynyt yhtä nopeaa  vauhtia kuin tekniikka ympärillään. Tarvitsemme olemiselle, uinumiselle  aikaa. Sen aikana voi jotakin alkaa kasvaakin.

kestolinkki Jätä kommentti

Tutkimusmatkalla ehkä eniten itseen

lokakuu 20, 2010 at 10:06 am (Matkakertomuksia, Tutkimus) ()

Dewey (1902) vertaa opiskelua ja tutkimusta kartantekoon. Tutkimusmatkailija piirtää kokemustensa perusteella karttaa tutkimastaan alueesta. Tutkimusmatkailijan pitää kulkea myös syrjäisiä ja mutkittelevia polkuja, jopa harhailla, voidakseen piirtää  mahdollisimman hyvin maastoa kuvaavan kartan. Metafora tutkimusmatkailijasta ja kartasta ei taida olla kovin omaperäinen, mutta siitä huolimatta se kuvaa mielestäni erittäin hyvin tutkimuksen tekoa.

Tämä opiskeluaikani, tai pitäisikö sanoa tutkimusaikani, on ollut monella tapaa itselleni merkityksellistä. Itse asiassa oppiminen on jopa mukavampaa kuin opettaminen, vaikka lukeudunkin mielestäni kutsumusopettajiin. Tutkiminen on niin kiehtovaa, että toivoisin voivani tehdä sitä vielä joskus myöhemmin lisää.

Tutkimusmatkailijana minusta on ollut parasta se, että vieraan maan poluilla tulee vastaan ihmisiä, joiden kanssa osaakin yllättäin puhua samaa kieltä. Jonkun kanssa kumartuu juomaan samasta lähteestä, jonkun toisen kanssa pysähtyy tarkastelemaan suurennuslasin kanssa mielenkiintoista kasvia ja jää odottamaan, että se aukaisisi terälehtensä. Jonkun kanssa kiipeää korkealle mäelle ihailemaan maisemaa ja jonkun toisen  kanssa istuu putouksen äärellä ja kuuntelee sen kohinaa.

Itse en ole riittävän taitava ja tarkka piirtämään täysin maisemaa vastaavaa karttaa, eikä se toisaalta ole edes mahdollista. Karttaan ei koskaan merkitä mitään elollista ja liikkuvaa, ja juuri ne kiinnostavat itseäni eniten. Mielummin otan tutkimusmatkallani valokuvia. Joskus nappaan maisemasta panoraamakuvan, jota katsellessa voi löytää maisemasta sellaisia yksityiskohtia, joita ei ensisilmäyksellä ole huomannut lainkaan.  Vielä tärkeämpää on zoomata kamera joskus sellaiseen kohteeseen, jota ei itse asiassa haluaisikaan nähdä ja jota on vaikea katsella.

Maastossa vaeltamisen jälkeen saattaa tehdä mieli hypätä jonkun kanssa seuraavaan junaan, antaa maisemien vilistää silmissä ja matkustaa perille asti jonnekin, minne vain, uuteen paikkaan.

kestolinkki Jätä kommentti

Paradigman murros

lokakuu 15, 2010 at 3:19 pm (Elämä, Rakkaus, Välittäminen, Uncategorized) (, , )

Olen viime aikoina lukenut erityisesti  narratiivisuutta käsittelevää kirjallisuutta.  Kun tutkimuksessa selvitetään inhimillisiä kokemuksia ja toimintaa, on kyse narratiivisesta tietämisestä. Narratiivit tarkoittavat suurin piirtein samaa kuin kertomukset. Toimintatutkimuksessani syntyy pieniä kertomuksia siitä, kuinka opettajat ovat kouluissansa eheyttäneet opetusta.  Narratiiveja ovat myös kokouksissamme äänitetyt tallennukset.

Narratiivisuudesta lukiessani törmäsin lauseeseen, joka kosketti itseäni juuri tällä hetkellä. ”Elämänkriisissä on tarve järjestää palapelin osat kokonaan uuteen järjestykseen.” Paradigmat voidaan määritellä vakiintuneiksi suuriksi kertomuksia, esim. tieteellinen maailmankuva/luomiskertomus. Kriisit ja ristiriidat rikkovat ehjää kertomustamme. Elämänkriisi on kuin henkilökohtainen paradigman murros, jossa katkokset pyritään ylittämään uudenlaisen kertomuksen avulla. (Heikkinen 2010.)

Kerron nyt yhden tarinan, joka on ainakin itselleni tosi ja kerron sen itselleni ominaisella tavallakin, laulun sanoja lainaillen, sillä näin julkisessa formaatissa  en halua lähestyä aihetta kovin intiimillä tasolla. Sitä paitsi päässäni soi melkein aina jokin biisi.

Oman elämäni paradigma, suuri kertomus, on nyt katkolla. Todennäköisesti en vietä hopeahääpäivää vuonna 2011, jolloin tulisi se 25 vuotta naimisissa täyteen. Kertomus alkoi jo lähes kolmekymmentä sitten vuonna 1981:  Me näimme koulun käytävässä ja toisiimme rakastuttiin, laitakaupungin yössä toisiimme takerruttiin… Olin löytänyt oman viattoman mieheni (innocent man). 1980-luvulla soi Rakennan sun sydämeesi taloa….Vuonna 1986 Päivi on niin onnellinen, hän menee naimisiin. Elämä käy iloa riemua päin , en surua pilkkaa, vain iloa silkkaa on sydämessäin. Heinäkuussa vuonna 1990 auringonpimennyksen aikoihin kumpikin totesi: Isn’t she lovely! Ja sama laulu seuraavan kerran marraskuussa 1991. Seuraavat kymmenen vuotta, rakennettiin muutakin, ja ehkä erityisesti muutakin, kuin sydämiimme taloa: Rakennettiin uraa ja remontoitiin vanhaa taloa, ensin yhtä  ja sitten toista.

Kuinka ahkerasti joskus töitä tehtiin iltayöstä aina aamuaurinkoon ja oli kyllä levottomat jalatkin usein: Seinään pää ja uudelleen, sitä rytmissä päivittäin mä teen. Elämää ei sen enempää on kaikki tää…Kaiken kiireen keskellä yllättäin: Meidän uusi vauva, samana päivänä maailmaan kuin siskonsa, mutta kymmenen vuotta myöhemmin 2001. Ja tähän arvoitukseen on helppo vastata: Mikä nauraa niin kuin aurinko, mikä itkee niin kuin kuu, mille meidän isi irvistelee: Baby, I love you?

 Mutta kaikki edessä muuttuu paljon nopeampaa, enkä mä ehdi mukaan, ei musta ikinä saa tämän valmiimpaa. Jos auon suutani se liekkiin leimahtaa…Niin kappaleina, sinä olet, niin kappaleina… Niin kappaleina, minä olen, niin kappaleina. Tiedät minusta liikaakin, tiedät minusta melkein kaiken, Tiedän sinusta liikaakin, tiedän sinusta melkein kaiken. Meitä rauhanturvajoukot löytäneet ei milloinkaan. Osattu ei istuttaa niitä lajikkeita jotka roudan kukistaa, tää on kylmä maa. Jos sen on oltava niin olkoon sitten niin. Ehkä haavoista entisistä kasvaa villiruusuja, jotka tahtovat palaa. Rakkaus kun eksyy matkallansa, kaipus jää aina juurillensa. Ja ainakin, sentään: Minulle jää kertomus, joka muistuttaa elämää.

kestolinkki Jätä kommentti

Näinkö meille täällä aina käy…

lokakuu 11, 2010 at 5:37 am (Elämä, Rakkaus, Välittäminen)

 

Stayed in bed all morning just to pass the time
There’s something wrong here
There can be no denying
One of us is changing
Or maybe we’ve just stopped trying

And it’s too late baby, now it’s too late
Though we really did try to make it
Something inside has died and I can’t hide
And I just can’t fake it

It used to be so easy living here with you
You were light and breezy
And I knew just what to do
Now you look so unhappy
And I feel like a fool

And it’s too late baby, now it’s too late
Though we really did try to make it
Something inside has died
and I can’t hide it
And I just can’t fake it

There’ll be good times again for me and you
But we just can’t stay together
Don’t you feel it too
Still I’m glad for what we had
And how I once loved you

But it’s too late baby, now it’s too late
Though we really did try to make it
Something inside has died and I can’t hide
And I just can’t fake it

Don’t you know that I…
I just can’t fake it
Oh it’s too late my baby
Too late my baby
You know
It’s too late my babyCarole King

kestolinkki Jätä kommentti

I hate mice!

lokakuu 8, 2010 at 12:15 pm (Politiikka, Yhteiskunta) ()

Käytin otsikossa aika kovaa ilmaisua, mutta vihan taustallahan on usein pelko, ja minä todella myös pelkään noita vaarattoman näköisiä vikisijöitä. Joku terapeutti osaisi ehkä kertoa, mikä on pelkoni taustalla. Itse osaan kertoa vain sen, miksi en pidä hiiristä, enkä oikein muistakaan pienistä jyrsijöistä. (Anteeksi vain kaikki te ystävät, joilla näitä jyrsijöitä on lemmikkinä.) 

Olen lähes aina asunut talossa, johon syksyisin tulee sisälle hiiriä, eli jonkinlaista siedätyshoitoa olen kyllä saanut, mutta ilman tuloksia. Juuri äsken imuroin ja luuttusin hiirten jätöksiä eri puolelta taloamme. Minusta ne jätökset ovat ällöttäviä! Hiiret ovat lisäksi niin pieniä ja nopealiikkeisiä, että tuntuu siltä, että ne ehtivt joka paikkaan, tunkevat vaikka mistä kolosta esiin, ja livahtavat piiloon ties vaikka mihin koloon. Kammottavinta olisi kuvitella tilanne, että hiiri pujahtasi vaikka housun lahkeesta sisään. IIIIIK!! Hiiret ovat kyllä kiitettävän ahkeria pesänrakentajia; kerran aamulla löysin tuolille varatuista työvaatteistani pikkuhousujen päälle yön aikana kootun kauraryynikeon, ja eräs toinen yllätys löytyi vieruskaverin sängystä peiton alta, jonne oli kasattu päivän aikana tähteeksi jääneitä ranskanperunoita. Näistä vahingoista viisastuneena pyrin siihen, että mitään tähteitä ei jää keittiön pöydälle eikä murujakaan paljon lattialle. Ehkä pelkään hiirten levittävän tauteja tai pidän niitä kaiken kaikkiaan sotkevina pikku varkaina, jotka ottavat ilman lupaa ja pissivät minne tykkäävät. Enkä tykkää tunteesta, että asioita tehdään selkäni takana salaa.

Toisaalta hiiret tekevät vain sen mitä niiden on tehtävä säilyäkseen hengissä. Eivät ne tiedä ottavansa jotain ilman lupaa tai pissivänsä väärään paikkaan. Ei ole tietty hiirten syy, että ne ovat hiiriä. Mutta en myöskään pidä hiirten kaltaisista ihmisistä, jotka saattavat myös varastaa tai sotkea asioita ja livahtaa sitten johonkin koloon piiloon. Hiiri-ihmiset toimivat selän takana. Sellaiset ihmiset myös pissivät minne tykkäävät, mutta eivät tunnusta sitä rehellisesti tai tee sitä avoimesti kapinahengessä tyyliin: We piss anywhere! Hiiri-ihmiset haluavat miellyttää ja  näyttävät suloista naamaa, vikisevät ja varovat ottamasta mihinkään kantaa ennen kuin ovat kuulleet, mitä mieltä muut ovat. Juuri sen takia en pidä hiiri-ihmisistä. En luota heihin, koska en tiedä, mitä he ajattelevat asioista. Hiiri-ihmiset mielestäni vaihtavat mielipidettä sen mukaan, mikä on heille edullisinta. Sillä tavoin he pujahtavat  taas jostakin pienestä reiästä  tavoittamattomiin. Minusta ei ole paha, jos muuttaa mielipidettään siksi, että alkaa ajatella toisin asioista, päinvastoin sehän  on vain hienoa.  Mutta hiiri-ihmisille tärkeintä on  turvata selustansa, haalia kokoon ahmittavaa ja kakata sitten sen päälle. Joskus jopa tuntuu siltä, että vallassa on aivan liikaa hiiriä, mutta en tiedä olisivatko kissatkaan parempi vaihtoehto.

kestolinkki 2 kommenttia

Muistijälkiä

lokakuu 4, 2010 at 7:49 pm (Aika, Uncategorized) (, )

Lapsena minua kiehtoi ajatus, jonka  olin jostakin  kuullut, että ihminen ennen kuolemaansa näkee oman elämänsä kuin elokuvana. Lieneekö totta vai muistanko väärin, mutta varsinaisia  todistajiakaan ei tälle asialle kovin helposti löydy. Joka tapauksessa on kiva ainakin leikitellä ajatuksella, että voisi matkustaa ajassa taaksepäin vaikka siihen, kun oli kuusitoista. Tämä ikä tuli mieleen tänään  juuri siksi, että minulle lähetti facebookissa kaveripyynnön entinen tyttökerholaiseni, joka muistaa minut juuri sellaisena 16-19 vuotiaana, kun pidin kerhoa näille itseäni kymmenisen vuotta nuoremmille tytöille. Kaikki kutsuivat minua silloin Kitiksi. Se on nimi, joka jäi kotikylään ja sen ympäristöön, sillä jostain syystä en halunnut esitellä itseäni Kitiksi opiskelukaupungissani. Ikävöin ehkä tiivistä kotiseudun ystäväporukkaa, enkä oikein löytänyt paikkaani muiden luokanopettajaksi opiskelijoiden piiristä. Opiskeluaikana koin  ensi kertaa selkeää vierauden tunnetta. Eikä kukaan  tietty sen vuoksi keksinyt minulle uutta lempinimeäkään. Mutta silloin kuusitoistavuotiaana olin  juuri kokenut ensimmäisen vakavamman rakkauden, joka konkreettisesti tarkoitti noin kuukauden epämääräistä ”seurustelua”. Mutta se merkitsi myös muistiinpainunutta ensimmäistä  katsetta ja ensimmäistä suudelmaa. (Ei tietty ihan ensimmäistä lajiaan sentään, olihan niitä jo pullonpyöritysleikeissäkin vaihdettu ja ala-asteen ihastuksia ei nyt lasketa) Hassua, että tällaisissa asioissa minulla on monesti asentomuisti; muistan tarkalleen, missä kohtaa seisoin, kun katseet kohtasivat ja muistan myös jotain dialogia ympäriltä. Äänimaailman muistilokeroista on helppo palauttaa myös  odotettu kevarin ääni, joka lähestyi soratiellä  ja muistan ne punaiset koristossutkin sitten eteisessä.  Muistiin on kyllä hyvin  piirtynyt se surkeakin ilta Santaveräjän lavalla, kun tuli ns. bänksit. Hymyillään kun tavataan. Just joo!

Tyttökerholaiseni muisti minusta sen, että linnottauduin ukkosella taunukseemme turvaan, mukanani olivat vielä kaikki tärkeät paperini, jos koti sattuisi palamaan. Senkin hän muisti, että mittasin huoneessani vierailleet merkitsemällä oveen viivan ja nimen, ikään kuin vieraskirjaan. Hassua, mutta ihan viime aikoina olen kyllä ajatellut enemmänkin sitä kuusitoistavuotiasta tyttöä, joka muuten tiesi kyllä tarkalleen haluavansa opettajaksi ja joka jo silloin rakasti keikkailua ja livemusiikkia sekä runoja. Kirjoitti niitä jopa itsekin. Muistan sen tytön jostakin syystä nyt paljon paremmin kuin esimerkiksi 10-20 vuotta sitten. Tuntuu joskus jopa samalta kuin siitä tytöstä tuntui; toisinaan yhtä epätoivoiselta ja toisinaan yhtä toiveekkaalta ja innostuneelta. Sillä suoraan sanottuna  suurin piirtein sellaista elämä on. Ehkä se Junnu Vainio oli oikeassa laulaessaan, että vielä unelmoi myös  nelikymppinen.

PS. Siitä tyttökerholaisestani muistan erityisesti sen, että hän kirjoitti ystävänikirjaan harrastavansa perheen katselua. Todellinen tilannekomiikan ystävä siis. Taidanpa kutsua vielä kerholaiseni kokoon, niin voimme yhdessä muistella ja rakentaa tarinaa siitä, millaista elämä Tennilässä oli  kolmisenkymmentä vuotta sitten.

kestolinkki Jätä kommentti

Blue Mood

lokakuu 2, 2010 at 7:59 pm (Elämä, Musiikki, Sielu, Uncategorized) (, , , )

Välikausimelankoliako on iskemässä, vaikka yleensä en kärsi siitä syksyllä vaan keväällä. Välikausi, välitila tuntuvat tällä hetkellä sanoilta, jotka kuvaavat omaa tilaani osuvasti. Olen koko ajan kuin eteisessä; lähtemässä jostakin pois tai kolkuttelemassa joidenkin toisien ovien takana. Ikänikin puolesta taidan olla jossakin välitilassa, mutta ei siitä sen enempää tällä kertaa.

Alakuloista oloa tulee lohdutettua helposti ahmimalla. Tunnustan, että olen tänä viikonloppuna syönyt valkohomejuustoa enemmän kuin on kohtuullista (kokonaisen paketin yksin!), eikä se tietty mene alas ihan pelkän kraanaveden saattamana…

Eilen siirsin kotikirpparimme tavarat laajemmille markkinoille Savonlinnaan, mutta en tällä kertaa löytänyt niitä haikailemiani saapikkaita kirpputorilta, vaan viereisestä Sokoksesta. Saapikkaat eivät tällä kertaa olleet myöskään  mymmeli-mallia, mutta mielestäni vietävän hyvännäköiset ja -tuntuiset jalassa, ja onneksi sain ne halvalla. Mutta sitten piti ostaa mekko, että saappaat näkyvät jne… no, onneksi ei kuitenkaan kovin pitkälle sitä ”niin edes päin”. Puolustelin tuhlaamistani sillä, että sain oikeastaan kaikki ostokseni pienellä lisätienistilläni, joka valitettavasti nyt loppuu, eli siihen varmaan loppuu tuhlaamisenikin, I hope so. Ja minäkö se juuri edellisessä postauksessa ylistin niukkuutta…

Alakuloisena etsin myös musiikkia,  joka lohduttaa. Nostalgisessa vireessäni muistin Billy Joelin, jonka vinyyliä vingutettiin meillä ahkerasti 80-luvulla. Lempikappaleeni oli Innocent man. Silloin en sanoja paljon edes pysähtynyt kuuntelemaan, mutta nyt ne tuntuivat kovastikin osuvilta. Malja viattomille miehille!

Onneksi olo on kohentunut iltaa kohden erityisesti kuopuksen ansiosta. Tehtiin yhdessä kauraomenapaistosta ja syötiin se kahteen pekkaan. Niin, se kohtuus on ihanne, jota kohti koitetaan kurkottaa…

Antaa Billyn laulaa vielä kerran tänään täälläkin tämä kappale,  joka alkaa:

Some people stay far away from the door
If there’s a chance of it opening up
They hear a voice in the hall outside
And hope that it just passes by

Some people live with the fear of a touch
And the anger of having been a fool
They will not listen to anyone
So nobody tells them a lie….

kestolinkki Jätä kommentti