Muistijälkiä

lokakuu 4, 2010 at 7:49 pm (Aika, Uncategorized) (, )

Lapsena minua kiehtoi ajatus, jonka  olin jostakin  kuullut, että ihminen ennen kuolemaansa näkee oman elämänsä kuin elokuvana. Lieneekö totta vai muistanko väärin, mutta varsinaisia  todistajiakaan ei tälle asialle kovin helposti löydy. Joka tapauksessa on kiva ainakin leikitellä ajatuksella, että voisi matkustaa ajassa taaksepäin vaikka siihen, kun oli kuusitoista. Tämä ikä tuli mieleen tänään  juuri siksi, että minulle lähetti facebookissa kaveripyynnön entinen tyttökerholaiseni, joka muistaa minut juuri sellaisena 16-19 vuotiaana, kun pidin kerhoa näille itseäni kymmenisen vuotta nuoremmille tytöille. Kaikki kutsuivat minua silloin Kitiksi. Se on nimi, joka jäi kotikylään ja sen ympäristöön, sillä jostain syystä en halunnut esitellä itseäni Kitiksi opiskelukaupungissani. Ikävöin ehkä tiivistä kotiseudun ystäväporukkaa, enkä oikein löytänyt paikkaani muiden luokanopettajaksi opiskelijoiden piiristä. Opiskeluaikana koin  ensi kertaa selkeää vierauden tunnetta. Eikä kukaan  tietty sen vuoksi keksinyt minulle uutta lempinimeäkään. Mutta silloin kuusitoistavuotiaana olin  juuri kokenut ensimmäisen vakavamman rakkauden, joka konkreettisesti tarkoitti noin kuukauden epämääräistä ”seurustelua”. Mutta se merkitsi myös muistiinpainunutta ensimmäistä  katsetta ja ensimmäistä suudelmaa. (Ei tietty ihan ensimmäistä lajiaan sentään, olihan niitä jo pullonpyöritysleikeissäkin vaihdettu ja ala-asteen ihastuksia ei nyt lasketa) Hassua, että tällaisissa asioissa minulla on monesti asentomuisti; muistan tarkalleen, missä kohtaa seisoin, kun katseet kohtasivat ja muistan myös jotain dialogia ympäriltä. Äänimaailman muistilokeroista on helppo palauttaa myös  odotettu kevarin ääni, joka lähestyi soratiellä  ja muistan ne punaiset koristossutkin sitten eteisessä.  Muistiin on kyllä hyvin  piirtynyt se surkeakin ilta Santaveräjän lavalla, kun tuli ns. bänksit. Hymyillään kun tavataan. Just joo!

Tyttökerholaiseni muisti minusta sen, että linnottauduin ukkosella taunukseemme turvaan, mukanani olivat vielä kaikki tärkeät paperini, jos koti sattuisi palamaan. Senkin hän muisti, että mittasin huoneessani vierailleet merkitsemällä oveen viivan ja nimen, ikään kuin vieraskirjaan. Hassua, mutta ihan viime aikoina olen kyllä ajatellut enemmänkin sitä kuusitoistavuotiasta tyttöä, joka muuten tiesi kyllä tarkalleen haluavansa opettajaksi ja joka jo silloin rakasti keikkailua ja livemusiikkia sekä runoja. Kirjoitti niitä jopa itsekin. Muistan sen tytön jostakin syystä nyt paljon paremmin kuin esimerkiksi 10-20 vuotta sitten. Tuntuu joskus jopa samalta kuin siitä tytöstä tuntui; toisinaan yhtä epätoivoiselta ja toisinaan yhtä toiveekkaalta ja innostuneelta. Sillä suoraan sanottuna  suurin piirtein sellaista elämä on. Ehkä se Junnu Vainio oli oikeassa laulaessaan, että vielä unelmoi myös  nelikymppinen.

PS. Siitä tyttökerholaisestani muistan erityisesti sen, että hän kirjoitti ystävänikirjaan harrastavansa perheen katselua. Todellinen tilannekomiikan ystävä siis. Taidanpa kutsua vielä kerholaiseni kokoon, niin voimme yhdessä muistella ja rakentaa tarinaa siitä, millaista elämä Tennilässä oli  kolmisenkymmentä vuotta sitten.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: