Paradigman murros

lokakuu 15, 2010 at 3:19 pm (Elämä, Rakkaus, Välittäminen, Uncategorized) (, , )

Olen viime aikoina lukenut erityisesti  narratiivisuutta käsittelevää kirjallisuutta.  Kun tutkimuksessa selvitetään inhimillisiä kokemuksia ja toimintaa, on kyse narratiivisesta tietämisestä. Narratiivit tarkoittavat suurin piirtein samaa kuin kertomukset. Toimintatutkimuksessani syntyy pieniä kertomuksia siitä, kuinka opettajat ovat kouluissansa eheyttäneet opetusta.  Narratiiveja ovat myös kokouksissamme äänitetyt tallennukset.

Narratiivisuudesta lukiessani törmäsin lauseeseen, joka kosketti itseäni juuri tällä hetkellä. ”Elämänkriisissä on tarve järjestää palapelin osat kokonaan uuteen järjestykseen.” Paradigmat voidaan määritellä vakiintuneiksi suuriksi kertomuksia, esim. tieteellinen maailmankuva/luomiskertomus. Kriisit ja ristiriidat rikkovat ehjää kertomustamme. Elämänkriisi on kuin henkilökohtainen paradigman murros, jossa katkokset pyritään ylittämään uudenlaisen kertomuksen avulla. (Heikkinen 2010.)

Kerron nyt yhden tarinan, joka on ainakin itselleni tosi ja kerron sen itselleni ominaisella tavallakin, laulun sanoja lainaillen, sillä näin julkisessa formaatissa  en halua lähestyä aihetta kovin intiimillä tasolla. Sitä paitsi päässäni soi melkein aina jokin biisi.

Oman elämäni paradigma, suuri kertomus, on nyt katkolla. Todennäköisesti en vietä hopeahääpäivää vuonna 2011, jolloin tulisi se 25 vuotta naimisissa täyteen. Kertomus alkoi jo lähes kolmekymmentä sitten vuonna 1981:  Me näimme koulun käytävässä ja toisiimme rakastuttiin, laitakaupungin yössä toisiimme takerruttiin… Olin löytänyt oman viattoman mieheni (innocent man). 1980-luvulla soi Rakennan sun sydämeesi taloa….Vuonna 1986 Päivi on niin onnellinen, hän menee naimisiin. Elämä käy iloa riemua päin , en surua pilkkaa, vain iloa silkkaa on sydämessäin. Heinäkuussa vuonna 1990 auringonpimennyksen aikoihin kumpikin totesi: Isn’t she lovely! Ja sama laulu seuraavan kerran marraskuussa 1991. Seuraavat kymmenen vuotta, rakennettiin muutakin, ja ehkä erityisesti muutakin, kuin sydämiimme taloa: Rakennettiin uraa ja remontoitiin vanhaa taloa, ensin yhtä  ja sitten toista.

Kuinka ahkerasti joskus töitä tehtiin iltayöstä aina aamuaurinkoon ja oli kyllä levottomat jalatkin usein: Seinään pää ja uudelleen, sitä rytmissä päivittäin mä teen. Elämää ei sen enempää on kaikki tää…Kaiken kiireen keskellä yllättäin: Meidän uusi vauva, samana päivänä maailmaan kuin siskonsa, mutta kymmenen vuotta myöhemmin 2001. Ja tähän arvoitukseen on helppo vastata: Mikä nauraa niin kuin aurinko, mikä itkee niin kuin kuu, mille meidän isi irvistelee: Baby, I love you?

 Mutta kaikki edessä muuttuu paljon nopeampaa, enkä mä ehdi mukaan, ei musta ikinä saa tämän valmiimpaa. Jos auon suutani se liekkiin leimahtaa…Niin kappaleina, sinä olet, niin kappaleina… Niin kappaleina, minä olen, niin kappaleina. Tiedät minusta liikaakin, tiedät minusta melkein kaiken, Tiedän sinusta liikaakin, tiedän sinusta melkein kaiken. Meitä rauhanturvajoukot löytäneet ei milloinkaan. Osattu ei istuttaa niitä lajikkeita jotka roudan kukistaa, tää on kylmä maa. Jos sen on oltava niin olkoon sitten niin. Ehkä haavoista entisistä kasvaa villiruusuja, jotka tahtovat palaa. Rakkaus kun eksyy matkallansa, kaipus jää aina juurillensa. Ja ainakin, sentään: Minulle jää kertomus, joka muistuttaa elämää.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: