Sehän on vain maallista (mutta minulle merkityksellistä)

marraskuu 11, 2010 at 6:48 pm (Elokuvat, näytelmät, televisio, Uncategorized) ()

Sehän on vain maallista, toteaa Katto-Kassinen usein huolettomasti ja  varsinkin silloin, kun toheloi ja rikkoo jotain toisen omaa. Katto-Kassisen lausahdus sisältää oikeastaan buddhalaisen viisauden, jonka mukaan mihinkään ei pitäisikään takertua. Buddhalaisittain kärsimyksen syy  on juuri itsekkäässä haluamisessa, janoamisessa ja tarrautumisessa. Niin varmasti onkin. Koska mikään ei ole pysyvää, ei mikään sen vuoksi voi suoda lopullista onneakaan. Siitä huolimatta ainakin minulla on tapana takertua joihinkin esineisiin, asioihin ja ihmisiinkin, jotka merkitsevät jotakin. Lienee saksiniekka-ravuille erityisen tyypillistä. Elämänläksyni onkin oppia luopumaan ja päästämään irti. Sitä tässä olen jo jonkin aikaa harjoitellut.

Monilla esineillä on itselleni tunnearvoa, huomasin sen muun muassa silloin, kun valikoin tavaroita kirpputorille. En raaskinut kovinkaan monesta pehmolelusta luopua, vaikka lapset olisivatkin siihen pystyneet. Minä sen sijaan muistin, kuka minkäkin oli lahjoittanut, ja halusin pitää pehmoista kiinni, ikään kuin ne olisivat symbolinen side lahjoittajaan.

Sellainen tosin olin jo nuorena. Muistan saaneeni joskus teininä aikamoisen kohtauksen, kun mummo oli mennyt leikkaamaan matonkuteiksi farkut, jotka eivät enää mahtuneet jalkaani, mutta joihin liittyi sitä tunnearvoa. Todennäköisesti ullakolta löytyy vieläkin pahvilaatikko, jossa on aarteitani, esimerkiksi purkkapaperi, joka oli ollut sen ensimmäisen poikakaverin tarjoaman purkan ympärillä. Mummolta perimäni kivisormus on tärkeä, samoin verhot, joissa on mummon virkkaamat pitsit. Jotenkin niiden kautta mummo elää mielessäni. Toisen mummon reseptillä tehdään aina joulupiparit.

Nyt kun luopuminen monella tapaa on ajankohtaista, huomaan, että ihan yllättävät asiat saavat herkistymään. Mietin tässä, mitä laittaisin isänpäiväksi ruuaksi. Kaalikääryleet tulivat spontaanisti mieleen, mutta yhtä spontaanisti herahti tippa silmään, kun muistin, että nehän olivat se ensimmäinen kokkaukseni sille armeijaan lähtevälle pojalle, jonka lempiruoka kaalikääryyleet kuulema olivat ja ovat edelleen.

Kaikki nuo tunnepitoiset esineet ja asiat ovat itselleni ikään kuin ikoneja, jotka muistuttavat jostakin tärkeästä ja merkityksellisestä. Ne ovat kuin silta menneeseen kokemukseen.

On helpompaa luopua, kun  antaa itselleen aikaa valmistautua ja harjoitella. Eilen riisuin sormukseni  totutellakseni alastomaan nimettömääni. Tuntui kieltämättä ensin oudolta.  Tänään jopa piilottelin kättäni, johon kuvittelin kaikkien katseiden heti nauliutuvan.

Alan olla jo tottunut ajatukseen luopua tästä ”koulukodista”. Ajatus on alkanut tuntua jopa vapauttavalta. Toivon myös, etten kokoa tulevaan kotiini mitään ikonistaasia, vaan pystyn luopumaan joistain pehmoistakin, sillä eihän lelun tarkoitus ole jäädä muistomerkiksi pönöttämään ullakolle vaan päästä jonkun lapsen kainaloon. Tästä tulikin mieleeni erinomainen ja herkistävä koko perheen elokuva Toy Story 3, jossa on sisältöa aikuisemmallekin katsojalle ja joka teemaltaan sopii tähän postaukseeni.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: