Nenäpäivä

tammikuu 11, 2011 at 6:46 pm (Kirjat, Uncategorized) (, )

Toinen joululahjakirjoistani oli Mikko Rimmisen Nenäpäivä, joka voitti  Finlandia-palkinnon 2010. Rimmisen kirja on sympaattinen oodi inhimillisyydelle. ”Onks teillä kaikki okei?”, kysytään kirjassa useampaankin otteeseen. Rimmisen kieli on ihan omaa luokkaansa. Monelta sivulta löytyy sanoja, joita ei löydy Nykysuomen sanakirjasta. Rimmisen tausta runoilijana tulee ehkä parhaiten esiin kuvauksissa, jotka ovat ihan aistittavissa. ”Lattia siellä jossain ei varsinaisesti narissut vaan pikemminkin jotenkin muhisi niin kuin vanha linoleumlattia tekee. Sitten ovi raottui ja aukkoon ilmestyivät punaiset, suonten ratkomat, kaikki piirteensä murheen tieltä menettäneet, tyystin loppuneet naisenkasvot joiden ehtyneeseen olemukseen oli vaikea kuvitella enää mitään uppoavaksi… ”  Kielikuvat ovat omaperäisiä, mutta tavallaan arkisia ja siksi  juuri tuoreita ja toimivia. ”Hämärsi. Lumi oli sinistä. Tuulilasiin lätsähteli perunalastun kokoisia harvaanvirkattuja  hiutaleita…” Kerronta on tiheää. ”Ihan ensimmäiseksi käsitin vain sen sen, että olin pudonnut jotenkin puolipolvilleni ovea vasten ja roikuin nyt siinä molemmat kädet postiluukussa, jonka sisäpuolella vasen käsi yhä puristi pakettia ja oikea vaikutti muuten vain juuttuneen samaiseen aukoon. Verta tuli nenästä ryöppyämällä…” Tai takaa-ajokohtauksesta: ”…vetäisin äkisti käteni sieltä jalkatilasta ja singahdin takaisin istuma-asentoon ja ymmärsin vasta siinä sijoilleni palatessa, että sellaisista äkkiliikkeistä joutui varmaan joissain maissa ja tilanteissa aika helposti ammutuksi. Eivät ne ampuneet.” Irma on muuten sukulaissieluni siinä, ettei uskalla kiihdyttää kiihdytyskaistoilla.

Jos kirjan teeman tiivistäisi yhteen lauseeseen, se voisi olla ”Ihmisen ikävä toisen luo.” Päähenkilö Irma kaipaa niin kovasti kotoista rupattelua kahvikupin äärellä vaikka ihan ventovieraan kanssa, että tekeytyy taloustutkimuksen kyselijäksi. Ventovieraat ihmiset, joiden koteihin Irma menee kyselemään pähkinöistä ja talouspaperista,  eivät ole Irmalle merkityksettömiä, vaan heidän välilleen kehittyy jopa ystävyyttä. Kirja on oikeastaan fantasia ystävyydestä ja välittämisestä. Näiden tavallisten keravalaisten ihmisten toisistaan välittämisessä on jotain kaurismäkeläistä henkeä.

Kehittyy kirjassa jotain sellaistakin, jota voisi myöhemmin kenties kutsua jopa rakkaudeksi. Tosin en usko, että Rimminen tohtisi käyttää niin voimakasta ja toisaalta kulunutta sanaa, vaan kuvaisi asian jotenkin muilla sanoilla niin, että sen ymmärtäisi kyllä rakkaudeksi. Juoppo, entisen talonmiehen asunnossa asuva Virtanen kuuntelee ymmärtäen Irman koko stoorin, Virtanen, joka jaksoi välittää ihan tuntemattomistakin ihmisistä vaikka oli sellainen tunkio itsekin… Ovella se katsoi vetisillä  silmillään kunnolla kohti ja raapi leuanalustaan ja kiitti kun oli saanut olla mukana. Sitten se kuitenkin yhtäkkiä terheytyi ja vähän niin kuin popsahti takaisin sisätiloihin ja palasi nopeasti takaisin kädessään jonkinlainen läystäke, jonka se sitten ojensi minulle ja sanoi että meinasi melkein unohtua että mullakin oli lahja, joululahja, hyvää joulua. Katsoin kädessäni roikkuvaa laminoitua lappusta, jossa luki kaikenlaista, muun muassa asukaspysäköintitunnus. Lipuskan kulmaan oli tehty rei`ittäjällä siisti pieni kolo, johon puolestaan oli pitkällä vaaleanpunaisella kuminauhalla sidottu jokseenkin kömpölösti yksi sinikultaisella kääreellä paketoitu suklaamakeinen.”

Sanomattakin lienee selvää, että tässä kohtaa tirahti multa se itku, jota Irma nieleskeli.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: