Puita ja muita

tammikuu 27, 2011 at 8:59 pm (Aika, Elämä, Kasvu, Kasvatus) (, )

Ihminen voi olla samaan aikaan sekä iloinen että surullinen. Ehkäpä nämä tunteet ovat suorastaan pari keskenään, ilman toista ei voi tuntea toista. Tänään koin iloisen  yllätyksen, kun päivänavausta pitämään tulikin entinen oppilaani, niitä ensimmäisiä Kerimäen oppilaita, joita opetin silloin, kun olin vasta 28-vuotias. Ihmeellistä, miten nuori olen joskus ollut, ja kuitenkin helmoissa pyöri jo silloin (niin nuorena) ne kaksi tytärtä, jotka nyt ovat jo kotoa lähteneet ja isoksi kasvaneet.

Tämä nuori mies, joka koululle tuli, täyttää  tänä vuonna jo kolmekymmentä. Siis, miten ihmeen vanha hän jo onkaan, saanut minutkin kiinni!  Ja nyt hänen ympärillään vuorostaan  pyörii kaksi tenavaa, kuulema. Tällä nuorella miehellä oli myös liperit kaulassa; hän on siis uusi pappimme. Juttelimme välitunnilla ja muistelimme sitä luokkaa, jolle opetin silloin kansalaistaitoa, biologiaa ja kuvataidetta. Oppiaineita, joissa saattaa syntyä keskusteluakin, ja sen porukan kanssa syntyikin, vaikka he olivatkin murrosikäisiä 6-luokkalaisia. Toisaalta kyllä he osasivat välillä minua koetellakin… Mutta itsekin keksin mielestäni luovia ratkaisuja; panin esimerkiksi pari häirikköä liettämään kuivaa savea kuvataidetunnilla, eli hakkaamaan kuivettunutta savea vasaralla pieneksi muruksi, josta veden kanssa sitten lietettiin savivelliä. Toimiva ratkaisu. Joka tapauksessa se porukka jäi mieleen ja tämä nuori pappimme, vai vanhako hän jo on, jäi mieleen erityisesti pohdiskelevana kaverina, jolla oli mielestäni sosiaalinen omatunto. Hän pyrki katsomaan asioita muidenkin näkökulmasta ristiriitatilanteita ratkaistessa.

Papeilla on ollut aiemminkin yllättäin tapana ilmestyä elämääni oikeaan aikaan ja sanoa oikeita sanoja. Tänään päivänavauksessa uusi pappimme kertoi ensin lapsille, kuinka hän oli kiipeillyt samoissa köysissä samassa jumppasalissa ja sitten hän kertoi kertomuksen pienestä taimesta, joka tahtoi kasvaa suureksi puuksi, jonka oksat ulottuisivat kaikkiin ilmansuuntiin. Sellainen  siitä puusta kasvoikin, eikä kirvesmiehen kirveskään pystynyt siihen. Johtuiko se siitä, että sen juuret ulottuivat syvälle maan sisälle vai siitä, että sen oksat kurkoittivat kohti taivasta?  Sitä meidän piti tänään pohtia. Minä pohdin. On ihmeellistä saada nähdä, kuinka taimesta on kasvanut puu. Ihmeellistä on sekin, että on saanut hetken olla mukana auttamassa kasvua.  Muttä miten lyhyt aika se lapsuus onkaan, vaikka se ei lapsena siltä tunnukaan. Katsoin niitä ”taimia” ympärillä  ja olin yhtä aikaa sekä iloinen että surullinen, ainakin haikea.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: