Huh, hengissä! Mutta hilkulla oli!

helmikuu 2, 2011 at 4:36 pm (Elämä, Onni/onnettomuus) ()

Tämän päivän pääuutinen Kravun kasvupiirissä piti olla elämäni ensimmäinen oma luento, mutta sen edelle kiilasikin toinen kokemus, joka havahdutti ja pysähdytti enemmän.

Lähdin aamulla jo hyvissä ajoin ajelemaan OKL:lle päin, jotta ehtisin orientoitua ja asettua ennen luennon alkua. Sää oli muuttunut eilisen auringonpaisteen jälkeen harmaaksi lumisateeksi, ja tiellä oli sohjoa. Ajelin rauhassa kaupunkiin päin ja kertailin mielessäni asioita. Anttolan suoralla oli edessäni leveä traktori, joka kauhoi penkkojen lumia matalammaksi. Vastaan ei näyttänyt tulevan ihan lähellä ketään ja lähdin ohittamaan tätä lähes seisovaa traktoria, mutta olin niin hölmö, että kaasutin juuri keskellä tietä olevan sohjon kohdalla  ja menetin auton hallinnan. Todennäköisesti tein vielä jonkin korjausliikkeen aivan väärään suuntaankin, ja lopputulos oli, että toyota alkoi pyöriä piruettia vastaantulevien kaistalla ja samaan aikaan pyöriessäni havaitsin, että vastaantulija oli aivan lähellä. Ehdin ajatella kirkaasti ja kauhuissani, että kohta rysähtää! Mutta seuraava havaintoni ihmeekseni olikin, että ei ollutkaan rysähtänyt. Toyota oli tössähtänyt perä edellä vastaantulevien penkan puolelle, ja se vastaantullut auto oli aurannut pitkän uran penkkaan ja päätynyt oikealle kyljelleen ojaan. Nousin autosta ja soitin heti 112 ja kerroin, mitä oli tapahtunut. Samalla pelko hiipi rintaan siitä, mitä oli mahtanut tapahtua vastaantulevan auton matkustajille. Tarvoin lumessa lähemmäs ja onnekseni huomasin, että joku alkoi pyrkiä kuskin puoleisesta ovesta ulos, mikä ei muuten varmasti ollut kovin helppoa, kun auto on siinä asennossa. Pidin ovea ulos kömpivälle miehelle, joka, Luojan kiitos, näytti myös selvinneen ulkoisitta vammoitta. Mies kertoi, että hänellä oli ollut kaksi sekunttia aikaa miettiä, mitä tekee, kun oli nähnyt edessään pyörivän auton ja kauhistuneen naisen naaman. Onneksi mies oli reagoinut nopeasti ja oikein! Vasta silloin tajusin, kuinka hilkulla kaikki oli ollut ja kuinka pahasti olisi voinut käydä. Itku tuli, kun soitin kotiin.

Pian paikalle tuli pelastuspartio; poliisi, paloauto, ambulanssi ja vielä hinausauto. Poliisi puhallutti ja kysyi, miten kaikki oli tapahtunut. Ambulanssissa meiltä mitattiin pulssi ja verenpaine. Jälkimmäinen oli koholla minullakin, jolla yleensä on todella matala verenpaine, nippa nappa sata tai vähän päälle. Nyt se näytti melko normaalia 138 ja arvelen, että pulssikin oli ainakin sen. Autoni kiskaistiin penkasta ylös ja pakoputkesta puhdistettiin lumi ja poliisi vielä koeajoi sen varmistaakseen, että kaikki olisi kunnossa. Sovittiin vielä, miten menetellään vahingoittuneen auton kanssa, ja nyt olenkin jo tehnyt vakuutusyhtiölle vahinkoilmoituksen;  bonuksia menee ja satasia, mutta sehän on vaan maallista, kun hengissä selvittiin. Reilun puolen tunnin päästä tapahtuneesta olin valmiina jatkamaan matkaani, enkä edes paljon myöhästynyt luennolta. Sisääntuloni ja alkurepliikkini olivat kuitenkin toisenlaiset kuin olin suunnitellut.

Entäs, se luento sitten? Se meni ihmeekseni ja käsittääkseni hyvin. Asia tempasi itseni tapahtuneestakin huolimatta mukaan ja keskusteluakin aiheesta syntyi jonkin verran. Mutta kotimatkalla sitten puristinkin rattia molemmin käsin ja ajoin alinopeutta. Loppupäivän olen kerrannut tapahtumia, kertonut tätä pelastumissanomaa  ja ylistänyt sitä, että elän! Mielestäni en olisi ollut vielä valmis kuolemaan, harva kai on. Minulla on vielä liian moni asia kesken ja kokematta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: