Etsin taas runoa

helmikuu 18, 2011 at 9:30 pm (Runot)

Sunnuntaina tulevat taas naiset naapurustosta, ja vähän kauempaakin, meille kahville runojen kanssa. Saattaa olla viimeiset runokahvit Yläkuonassa.  Tosin runolle aion kutsua jatkossakin, sillä onhan katto pään päällä seuraavassakin paikassa ja pöytä, jonka ympärille voi kokoontua. Ja mistä sitä tietää, vaikka olisin tämän vanhan koulun emäntänänä vielä vuoden päästäkin. Kaikki on niin auki.

Oikeastaan enemmän kuin etsin runoa, mietin, mitä runo on. Mikä on sen tehtävä? Miten se syntyy? Olen siinä samaa mieltä Heli Laaksosen ja Mikko Rimmisen kanssa, ettei runoja päätetä kirjoittaa, vaan ne tulevat kun ovat tullakseen. Jotain on tapahtunut itselle, kun runo tulee. Jotenkin samoin taisi ajatella myös Saarikoski, kun kirjoitti:  ”Saattaa olla että ikkuna taas joskus unohtuu auki, ja lintu eksyy sisään: että auttaa sen ulos, on runo.” Runo haluaa ulos, mutta runoa ei edes synny, jos  ikkuna ei ole auki.

Minua on kovasti viehättänyt myös Calvinon lause: ”Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man Dichtung schreiben.” Siitä mistä ei osata tai voida puhua, pitää kirjoittaa runo. Sama toisinpäin;  ymmärrän itse joissain tapauksissa paljon paremmin ja syvällisemmin asian, kun se on ilmaistu  runolla eikä proosalla. Eikö siksi, tutkittaessa kokemuksia, niitä voisikin raportissa kuvata vaikka runomuodossa? Silloin kokemus ja sen ”kuva” vastaisivat paljon paremmin toisiaan, koska molemmat ovat ainutlaatuisia ja molemmat tapahtuvat. Ja lisäksi ilmaistessaan runomuodossa asian tutkija on itse ymmärtänyt sen hyvin kokonaisvaltaisesti. Ehkä lukijankin saattaa olla siten helpompi tavoittaa kokemuksen laatu. (Oma tutkimukseni tulee kyllä olemaan proosallisempi.) Muun muassa tällaisista asioista kenties keskustelemme reilun kuukauden päästä Sosiologipäivillä poikkitieteellisessä ja -taiteellisessa teemaryhmässä. Maltan tuskin odottaa. Runokahveilla taidan lukea ainakin kahden Pentin runot kuusta: 

”Täysikuu helmikuun lopulla ja lunta on valoisampi kuin keskikesän yöt” (Saarikoski)

 “Ylistys tälle yölle
joka on ovi auki
pelottomien ajatusten metsään
ja autiolle rannalle.
Kuu auki kuin suu,
iso keltainen sana, huhuilu
joka ei kuulu
mutta koskee kaikkea” ( Saaritsa)

Ja koska tuossa edellä puhuttiin rannasta, voisin lukea myös Edit Södergranin hienon runon:

Sällsamma fiskar glida i djupen,

okända blommor lysa på stranden;

jag har sett rött och gult och alla andra färger, —

men det granna, granna havet är farligast att se,

det gör en törstig och vaken för väntande äventyr:

vad som har hänt i sagan, skall hända även mig!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: