Hurmoshenkistä hehkutusta

maaliskuu 29, 2011 at 8:13 pm (Kasvu, Kasvatus, Oppiminen ja opetus)

Kyllä tätä nyt voi jo melkein nimittää jonkin sortin ”uskonnolliseksi” kokemukseksi. Olen todella alkanut uskoa yhteisöllisyyden voimaan ja jaettuun asiantuntijuuteen. Lisäksi olen saanut siitä voimakkaita elämyksiä ja kokemuksia toimiessani luokanopettajaksi opiskelevien kanssa. Eilen ryhmätenttiä valvoessani vakuutuin, ettei opiskelijoiden toive pari/ryhmätentistä perustunutkaan pyrkimykseen päästä helpommalla. Arvelen myös, että sain tekstiä tarkastettavaksi jopa enemmän kuin yksilösuorituksilla olisi kertynyt, joten minäkään en siis päässyt vähemmällä lukemisella…Mutta ei se mitään, koska hyviä vastauksia on helppo lukea ja huomata, että yhdessä on opittu tärkeimmät asiat. Lisäksi joku saattoi vielä tentissäkin oppia jotain toiselta. Tämä on juuri sitä kommunikatiivista toimintaa, jota  peräänkuulutan tutkimuksessani suorituksia painottavan strategisen toiminnan tilalle. Halleluja!

Tänään olin suorastaan  ihmeissäni siitä, kuinka innostuneesti 1. vuosikurssin ryhmät valmistivat tutkivan opetuksen lähtökohdista eheytettyä jaksosuunnitelmaa valitsemansa aiheen ympärille. Työssä tulee osoittaa yhteys oppimiskäsityksiin ja ops:n tavoitteitteisiin, integroida eri oppiaineita, miettiä materiaalit, resurssit, ajankäyttö, eriyttäminen, erilaiset oppimistyylit…siis yleisesti ottaen kaikki mahdollinen, mitä nyt opetukseen liittyykään. Yhdessä vaiheessa olin jo huolestunut, että suunnittelimme liian suuren palan haukattavaksi ensimmäistä vuotta opiskeleville nuorille. Mutta ilmiselvästi pelkoni oli turha,  ja ilmeisesti opiskelijoiden itse valitsemat aiheet ovat tempaisseet heidät mukaan toimintaan, eli sisäinen motivaatio on herännyt. Tänään esim. haukoin melkein henkeä, kun eräät iloiset velikullat palauttivat, jo ennen ”deadlinea”, minulle sellaisen kymmenen sivun kirjallisen tuotoksen, jossa on kaikki langat käsissä ja joka on kirjoitettu erinomaisella suomen kielellä.  On aina hienoa huomata, että oppilas on opettajaansa fiksumpi! Halleluja!

Hurmokselliseen kokemukseen liittyy varmaan sekin, että haluaa kuulua samaan ”seurakuntaan”. Minulle on kieltämättä syntynyt toive siitä, että voisin jotenkin vielä olla mukana näiden opiskelijoiden elämässä tulevinakin opiskeluvuosina. Yleensähän poikaset leimaantuvat hanhiemoonsa, mutta nyt kävikin niin päin, että emo leimaantui ”untuvikkoihinsa”…

Ps. Ja olen muuten itsekin oppinut vaikka mitä! Voisin jopa kohta kutsua itseäni lukemaan opettamisen asiantuntijaksi. Opiskelijat ovat myös esitelleet minulle mm. google docsin, joka on erittäin toimiva ohjelma ryhmätöitä tehdessä. Ja tänään opiskelijat tekivät sopivasti aapisalalyysejä ja arvioita, joista on apua huomista kirjatilausta ajatellen. Halleluja! (Melkein tekee jo mieli pahoitella tätä ylitsepursuvaa hehkutusta, taitaa se olla vähän ärsyttävääkin lukijasta, mutta ainahan voi luottaa pessimistiseen suomalaiseen tyyliin, että kaipa se on kohta itku pitkästä ilosta…ja  ylpeys käy lankeemuksen edellä. Siksipä silloin pitääkin  iloita kun voi, surra voi sitten myöhemminkin.)

Mainokset

kestolinkki 2 kommenttia

Yllätyksiä, kokemuksia, hetkiä

maaliskuu 26, 2011 at 9:28 am (Aika, Elämä, Ihminen, Runot, Tutkimus, Ystävät)

Kotiuduin eilen illalla Tampereen reissulta, johon kuului Leea Klemolan ohjaama näytelmä New Karleby sekä osallistuminen Yllätysten sosiologia -päiville. Teemat, joita mielessäni käsittelin tällä retkelläni olivat elämän ja kuoleman kysymyksiä, akselilla kaikki tai/vai ei-mitään. Ja mikä oikeastaan on ei-mikään?  Onko se luopumista, jotta jotain uutta syntyisi? Onko se kaikki; valkoinenhan ei ole väri, vaan siinä on kaikki värit?  Ei siis sen enempää eikä vähempää…

Osallistuin itse  kokemukselliseen poikkitieteelliseen ja -taiteelliseen teemaryhmään, jossa vetäjinä oli kaksi uutta ystävääni. Tuskin muuten olisin rohjennutkaan osallistua. Onneksi nyt siis uskalsin, ja osallistuminen oli puhdasta terapiaa ja oman tietämisen laajentumista. Kysymykset, joita ryhmään tuoduissa papereissa nousi esiin, käsittelivät kokemuksia, tietämistä,  kehollisuutta ja tuntoisuutta. Miten kokemusta voi kuvata sanoin, ja  olisiko jotain muita keinoja kuvata sitä? Miten kuvata ilmapiiriä? Voiko, tai suorastaan pitäisikö, raportissa näkyä epäröinti, keskeneräisyys ja rosoisuus. Think to feel vai Feel to think?

Lähestyimme kysymyksiä viiden minuutin sytykkeiden avulla ja loppuajan käsittelimme aiheita ilmaisun ja intuitiivisten harjoitusten avulla. Oma sytykkeeni pyöri runon Siivet ympärillä. Siivet ovat kuin ”flow” tai Gadamerin metafora dialogista leikkinä, joka tempaa mukaansa niin, että unohtaa itsensä.  Heitin runon lisäksi ilmaan lauseet: ”Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man Dichtung schreiben.” (Calvino) ” We especially need imagination in science. It is not all mathematics, nor all logic, but it is somewhat beauty and poetry.” (Maria Montessori). Kerrotaan, että kun runoratsun  kavio osuu maahan, syntyy siihen paikkaan lähde. Voisiko juuri runolla tai muilla taiteen keinoilla kuvata kokemusta jopa tutkimuksen raportissa. Sekä kokemus että runo ovat jotakin mikä tapahtuu. Myös Derridan kuvaama dekonstruktivismi on jotakin, mikä tapahtuu.

Itselleni puhdistavin  kokemus teemaryhmässämme oli nähdä Päivi Takala Gouldin lyhytelokuva Syvä hengitys, joka kertoi vanhasta tanssijasta, jolla todettaan syöpä. Jo sen ensimmäiset äänet saivat vedet virtaamaan. Päivi Takala Gouldin kysymys esitelmässään oli: Mitä elokuvan tekemiselle seuraa siitä, että ajattelemme ihmisen perusymmärryksen olevan pohjimmiltaan rytmistä ja tuntoista?

Minä, joka lapsena rakastin lukujärjestyksiä, jopa niin, että kesälomallakin tein itselleni päiväohjelmia, minä joka nuorena aikuisena laadin vähintään viisi-vuotis-suunnitelmia elämälleni, minä, jolla oli erittäin määrätietoiset tavoitteet, jotka myös saavutin, olenkin nyt minä, joka pyydystää kokemuksia ja hetkiä, ilman historiaa ja tulevaisuutta. Ja nyt kun sanoin pyydystää, sanoin jotain sellaista, mikä saa ajattelemaan perhosten keräämistä haavilla. Mikä taas on väkivaltainen kuva, sillä mikä onkaan surullisempaa kuin perhonen räpistelemässä vangittuna. Ei hetkeä voi vangita, vaan se vangitsee meidät. Mutta toisaalta hetkestä ja kokemuksesta syntyy muisto. Ja se muisto parhaimmillaan on elävämpi kuin se eetterillä tainnutettu perhonen. Mutta miten  sitä voi kuvata toiselle niin, että toinen ymmärtää?

Hetkessä kohtaaminen on tällä hetkellä parasta mitä tiedän. Siihen sisältyy se, ettei odota mitään, mutta on aistit auki ja on ikään kuin ripustanut kaulaansa kyltin, jossa lukee ”open”. Ihmeellistä silloin onkin, että jopa ”small talk” lähes vieraiden ihmisten kanssa saattaa yht´äkkiä sukeltaa syvälle ja nostaa sieltä pohjalta  sinne haudattuja raskaita kiviä  pintaan. Ja ne kivet saattavatkin olla hetken niin kevyitä, että ne kelluvat. Se, että jakaa jotain sellaista, mitä on hävennyt tai mikä on ollut itselle tabu, tai se, että näyttää arpensa, ruhjeensa ja rupensa, tekee ihmisestä enemmän ihmisen ja lisää yhteistä ymmärrystä tätä raadollista elämää kohtaan ja erityisesti se lohduttaa. Paras kokemus tällä retkelläni oli se, kuinka eräs teemaryhmäämme osallistunut nainen tuli yllättäin narikassa halaamaan minua ja toivotti kaikkea hyvää. Se tuntui ihanalta ja siltä, kuin olisin ollut hetken mummon sylissä, vaikka minua halannut ihminen ei ollutkaan itseäni paljonkaan vanhempi, ehkä vain jotain samaa kokenut aiemmin. (Hassua, tai oikeastaan ei ollenkaan hassua se, että New Karlebyn Martti Piano Larsson haluaa ryhtyä juuri mummoksi). New Karleby ansaitsisi oman teatteriarvionsa täällä kasvupiirissäkin, mutta jos  sitä en saa aikaiseksi, sanon jo tässä, että Mari Turunen huoraavana Nancy-mummona ja täplähyeena-naaraana tekee rankat ja rohkeat roolit. Koskettava on loppukohtaus  tärisevässä asuntoautossa, johon kaikki ovat ahtautuneet. Muistinvaraisesti siteeraten:

Piano:  ”Minusta on alkanut tuntua siltä, että me kaikki ennen pitkää kuolemme.”

Täplähyeenat: ”Niin meidän pitääkin kuolla”

Nancy-mummo: ”Milloin me olemme perillä?”.

Piano: ”Sinä olet Nancy-mummo jo perillä, minulla siihen menee varmaan vielä noin 30-vuotta”

Illanvietossa oli mukavan pörräävä ja surraava olo; siis siivet oli selässä.  Ja sieltäkin jää muistoihin muutama yllätys. Hauskalta tuntui esimerkiksi se, kun eräs tuntematon nuori mies pestasi minut väitöskirjansa ohjaajaksi, teemana lukutaitoa Laosiin tai jotain sellaista (siis vitsi, vitsi, mutta kyllä voisin vaikka ryhtyäkin, kunhan saan omani ensin valmiiksi). Sekin lupaus sinetöitiin halauksella.

kestolinkki Jätä kommentti

Pöperö-Maijan mietteitä ennen maailmanloppua

maaliskuu 12, 2011 at 2:30 pm (Luonto, ympäristö, maisema, Maailma) (, )

Uutinen Fukushiman ydinvoimalan räjähdyksestä järkytti tänä aamuna itseäni vielä enemmän kuin eilinen uutinen maanjäristyksestä ja tsunamista, joka sekin oli tietysti kauhea uutinen. Luonnonmullistukset ovat kuitenkin luonnollisia, mutta ydinvoimalaoiden rakentamisesta voimme syyttää vain itseämme. Ja ehkä saamme syyttää itseämme myös lisääntyneistä luonnomullistuksista. En ymmärrä, kuinka kauan Suomella on varaa pitää itseään jonain lintukotona, jonka tuottama ydinenergia on turvallista, ellei peräti terveellistä. Jotenkin korvaan kalskahti myös Säteilyturvakeskuksen tiedoite:  ”Laitokselta mahdollisesti tulevalla päästöllä ei ole terveydellistä merkitystä Suomessa.”  ”Mahdollisesti tulevalta”, HAH! Lievää vähättelyä , ellei totuuden vastaista, sillä olihan selkeästi kohonneet luvut mitattu. ”… ei merkitystä Suomessa” tällainen oman navan ympärillä pyöriminen tekee surulliseksi, siitäkin huolimatta, että STUK:n tehtävänä varmaankin on rauhottaa nimenomaan  meitä suomalaisia. Vaikka suoranaisia terveydellisiä vaikutuksia ei Suomeen asti tulisikaan niin varmasti sekä Japanin maanjäristykset että ydinvoimalan räjähdys merkitsevät jotakin myös Suomessa. Erityisesti toivon, että ne merkitsisivät jopa luopumista suunnitelmasta rakentaa lisää ydinvoimaa, mutta tämä lienee toiveajattelua. Mutta varmasti ne yhdessä merkitsevät jotain taloudellisia muutoksia ja lisäävät humanitäärisen avun tarvetta, joka alkaa  jo räjähtää käsiin Afrikan tilanteen ja aikaisemmin tapahtuneiden luonnonkatastofien vuoksi. Mutta pääasia monen mielestä tietysti on, ettei meillä täällä Suomessa ole hätää…Ja vaikka tässä vaahtoankin, tunnen itseni myös samalla erittäin voimattomaksi kaiken edessä. Mitään muuta ei kai voi tehdä, kuin  tiedostaa asia ja yrittää vaikuttaa edes omilla pienillä teoilla edes jotenkin.

Se mitä tämä tämä Pöperö-Maija ennustaa, ja jopa toivoo tulevaisuudelta, on että me hoksaisimme J.Karjalaisen tavoin: ”Hei ettekste tajuu! Maailma on globaali. Ettekste tajuu. Siinä koko juttu. Vihata on helppo. Rakastaa on helppo. Ja on niin helppo olla vaan tekemättä mitään, tekemättä mitään.” Kaikilla teoillamme on vaikutus kaikkeen. Se mitä erityisesti toivon, ja optimistisesti ennustankin on se, että me alkaisimme arvostaa paikallista ja pientä. Lähiruokaa ja paikallisia yrittäjiä. Jättäisimme kaukomatkat tekemättä ja menisimme metsään poimimaan marjoja ja sieniä. Ja pitäisimme ihmisinä ja paikallisina niitäkin, joiden naamanväri  on toinen kuin meidän ”suomalaisten”. No, enhän mä itsekään niin toimi kuin saarnaan…Mutta saattaa olla, että joudumme vielä pakon edessä niin tekemään ennen sitä maailmanloppua, joka näyttää väistämättömältä.

PS. Ai niin, entäs se tulevaisuuden energia…kun eihän se öljykään enää pitkälle riitä? Vaihtoehtoisten energialähteiden pähkäily olisi varmasti yksi tapa lisätä työllisyyttäkin. Onkohan kukaan ihan vakavasti ajatellut, miten saataisiin eloperäinen jäte meitä lämmittämään, tai varmasti on ajatellut, mutta ajatukset eivät saa markkinoiden tukea…

kestolinkki Jätä kommentti

Kaikki polut vievät samalle valtatielle

maaliskuu 11, 2011 at 2:41 pm (Elämä, Oppiminen ja opetus) (, )

Ainakin nyt tuntuu siltä, että kaikki polut tosiaan vievät samalle valtatielle. Eilen oli erittäin positiivisella tavalla tiivis ja tiheä päivä. Se alkoi sillä, kun avasin yhtä aikaa sekä facebookin että Hakkaraisen ja kumppaneiden kirjan Tutkiva oppiminen. Kirjasta oli aikomus referoida joitakin valittuja paloja opiskelijoilleni iltapäivän demolle, mutta silmiini osuikin facebookissa viesti, että Hakkarainen puhuu juuri sillä hetkellä tutkivasta oppimisesta Otavan opistolla. Lisäksi oli linkki, jonka avulla pystyin seuraamaan  esityksen netissä. Eläköön sosiaalinen media ja Otavan opisto! Sain sytyttävästä esitelmästä varmasti enemmän irti kuin olisin ehtinyt aamupäivän aikana selvittää kirjasta, joka mielestäni on kirjoitettu tietyllä ”tutkimusslangilla” ja vaatii siksi ”suomentamista”.  Sainkin Hakkaraisen esityksestä helposti kokoon ne pääpointit, jotka opiskelijoiden tulisi mielestäni ottaa huomioon tehdessään jaksosuunnitelmaa, jossa tutkiva oppiminen on punaisena lankana. Hakkarainen sanoi mielestäni kirjoittamisestakin hyvin: ”Kirjoittaminen on väline ajatella, ja pitkäaikaisen kirjoittamisen myötä tapahtuu aivojen ja mielen uudelleen muotoutumista”. Tämä taas linkittyi päässäni siihen Tragetonin lukemaan oppiminen kirjoittamalla -periaatteeseen, jossa ideana ja tavoitteena on erityisesti muutos kuluttajasta tuottajaksi. Oppimateriaalin tuottaminen itse on myös tutkivan oppimisen periaatteita.

Sitten huomasin linkin viikon tateilijaan  Risto Ahtiin Areenalla, ja aloin kuunnella sitäkin ja ihastuin, kuinka viisaasti Ahti kiteytti juuri samoja asioita, joita olen itsekin viime aikoina pohtinut. Osa ajatuksista osui vielä yksiin Hakkaraisen ajatusten kanssa,  esim. oppilaan keskiöön nostaminen ja  mentorin merkitys. Pidän Risto Ahdin runoista ja hänen tavastaan ajatella kuvilla. ”Ilo on kaiken alku, siihen voi vain antautua. Suru on se vaate, jota täällä joudutaan pitämään ilon päällä.” (RA) Siltä suru tosiaan tuntuu, kuin raskaalta palttoolta, jota ei aina jaksa tai pysty riisua yltään. Mutta jotenkin lohdutti tuo ajatus, että ilo on se ihmisen perimmäinen olomuoto. Tämä on taas se sama karjalaisten ajatus: Ilo pintaan, vaikka sydän märkänisi. Se voi kuulostaa pinnalliselta asenteelta, mutta eihän iloa edes tunnista, jos ei tunne sen vastakohtaa surua.”Mitä raskaammat vaunut, sitä vähemmän liikutaan”. ”Velvollisuus ja tavara liittyvät yhteen, ja vapaa on vasta ilman tavaraa.” Tätä olen erityisesti viime aikoina miettinyt, kuten varmaan monet kasvupiirin säännölliset  lukijat tietänevätkin. Hetkessä olemista Ahti kuvaa mielikuvalla: ”Vaunut kunnossa,  hevonen ruokittu ja kaikki vaunun ovet auki.” Jollain tapaa tämä assosioituu minulla nyt lauseeseen: Tapahtukoon Sinun tahtosi. Se on kuvannut minusta aina sellaista luottamusta elämään, mikä auttaa myös todellakin, kirjaimellisesti, elämään. Vielä parempi on mielestäni se erään papin mielikuva heittäytymisestä Pyhän hengen tuuleen. Se sopii mielestäni ohjeeksi uskontoon katsomatta. Nimenomaan Pyhä Henki on minusta se ”universaalein” jumalan olomuoto. Turvallisuushakuisuus ei ole Ahdin mielestä hyvä asenne ja eikös juuri se kahlitsekin meitä monesti.  Ahti nosti myös keskeiseksi tavoitteeksi lapsenkaltaisuuden. Siihen sain mukavasti kaikua eräältä luokanopettajaksi opiskelevalta tytöltä, joka innostui tekemään ryhmätyötä ja sanoi, että hänessä heräsi pieni lapsi. Vastasin siihen, että sitä on hyvä pitää hereillä jatkossakin, vielä näinkin vanhana.

Päivästä jäi hyvä mieli, eikä vähiten siksi, että niiden ihanien opiskelijoiden kanssa tuli ihan konkreettisesti naurettua yhdessä, syystä tai toisesta, ehkä myöhäinen ajankohtakin sai meidät ”hillittömiksi”, mutta hyvältä se tuntui. Niin, ja minkähän niminen se otsikon valtatie on? Oisko se ”yksinkertaisesti” kokonaisvaltainen oppiminen, eli elämä, ei sen ”enempää”.

kestolinkki Jätä kommentti

Up to the hill, down to the valley

maaliskuu 7, 2011 at 8:16 am (Elämä, Ihminen, Ystävät) (, )

Tennilä on mielentila. Tennilä on leikki, nauru ja ystävyys. Tennilä ei ole paikkaan sidottu. Se on siellä, missä ovat läsnä em. leikki, nauru ja ystävyys. Tänä vuonna Tennilä oli lähellä Müncheniä, Grosshelfendorfissa, jossa vietettiin 21. Tennilän Talwipäiwät kaikkia perinteitä noudattaen.  Aivan nimensä mukaisesti Grosshelfendorf tarjosi minulle suuren avun nousta ylös onnen kukkuloille ja unohtaa hetkeksi murheen laakso. Silmä lepäsi kumpulevassa maalaismaisemassa, taivas oli korkea ja sininen ja kevään ensimmäiset sinivuokotkin löytyivät reittimme varrelta. Ystävien seura tarjosi sekä yksilö- että ryhmäterapiaa, ja taisi olla lisäksi vastavuoroista sellaista. Ja ruoka oli sikäläistä lähiruokaa parhaimmillaan; tuoretta, lisäaineetonta, ja siksi niin puhtaan ja raikkaan makuista. Aamiassämpylätkin sinä aamuna leipomossa leivottuja…

Suomeen paluu loman jälkeen ei ollut siksi kovin mieltäylentävä kokemus. Palatessaan jostain muualta näkee paremmin sen rumuuden, jolta on tottunut sulkemaan silmänsä. Rakennettua ympäristöämme ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa kauniiksi. Ja kotona odottivat kaikki ne samat ratkaisemattomat ongelmat, jotka työnsin loman ajaksi sivuun, ja joita koko ajan lakaisen ainakin hetkellisesti jollakin konstilla maton alle. Kohtahan tässä laskeudutaan paastoon, ja lienee aika siivota perusteellisesti, sieltä maton altakin, ja  erityisesti sielukin.

kestolinkki 2 kommenttia