Yllätyksiä, kokemuksia, hetkiä

maaliskuu 26, 2011 at 9:28 am (Aika, Elämä, Ihminen, Runot, Tutkimus, Ystävät)

Kotiuduin eilen illalla Tampereen reissulta, johon kuului Leea Klemolan ohjaama näytelmä New Karleby sekä osallistuminen Yllätysten sosiologia -päiville. Teemat, joita mielessäni käsittelin tällä retkelläni olivat elämän ja kuoleman kysymyksiä, akselilla kaikki tai/vai ei-mitään. Ja mikä oikeastaan on ei-mikään?  Onko se luopumista, jotta jotain uutta syntyisi? Onko se kaikki; valkoinenhan ei ole väri, vaan siinä on kaikki värit?  Ei siis sen enempää eikä vähempää…

Osallistuin itse  kokemukselliseen poikkitieteelliseen ja -taiteelliseen teemaryhmään, jossa vetäjinä oli kaksi uutta ystävääni. Tuskin muuten olisin rohjennutkaan osallistua. Onneksi nyt siis uskalsin, ja osallistuminen oli puhdasta terapiaa ja oman tietämisen laajentumista. Kysymykset, joita ryhmään tuoduissa papereissa nousi esiin, käsittelivät kokemuksia, tietämistä,  kehollisuutta ja tuntoisuutta. Miten kokemusta voi kuvata sanoin, ja  olisiko jotain muita keinoja kuvata sitä? Miten kuvata ilmapiiriä? Voiko, tai suorastaan pitäisikö, raportissa näkyä epäröinti, keskeneräisyys ja rosoisuus. Think to feel vai Feel to think?

Lähestyimme kysymyksiä viiden minuutin sytykkeiden avulla ja loppuajan käsittelimme aiheita ilmaisun ja intuitiivisten harjoitusten avulla. Oma sytykkeeni pyöri runon Siivet ympärillä. Siivet ovat kuin ”flow” tai Gadamerin metafora dialogista leikkinä, joka tempaa mukaansa niin, että unohtaa itsensä.  Heitin runon lisäksi ilmaan lauseet: ”Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man Dichtung schreiben.” (Calvino) ” We especially need imagination in science. It is not all mathematics, nor all logic, but it is somewhat beauty and poetry.” (Maria Montessori). Kerrotaan, että kun runoratsun  kavio osuu maahan, syntyy siihen paikkaan lähde. Voisiko juuri runolla tai muilla taiteen keinoilla kuvata kokemusta jopa tutkimuksen raportissa. Sekä kokemus että runo ovat jotakin mikä tapahtuu. Myös Derridan kuvaama dekonstruktivismi on jotakin, mikä tapahtuu.

Itselleni puhdistavin  kokemus teemaryhmässämme oli nähdä Päivi Takala Gouldin lyhytelokuva Syvä hengitys, joka kertoi vanhasta tanssijasta, jolla todettaan syöpä. Jo sen ensimmäiset äänet saivat vedet virtaamaan. Päivi Takala Gouldin kysymys esitelmässään oli: Mitä elokuvan tekemiselle seuraa siitä, että ajattelemme ihmisen perusymmärryksen olevan pohjimmiltaan rytmistä ja tuntoista?

Minä, joka lapsena rakastin lukujärjestyksiä, jopa niin, että kesälomallakin tein itselleni päiväohjelmia, minä joka nuorena aikuisena laadin vähintään viisi-vuotis-suunnitelmia elämälleni, minä, jolla oli erittäin määrätietoiset tavoitteet, jotka myös saavutin, olenkin nyt minä, joka pyydystää kokemuksia ja hetkiä, ilman historiaa ja tulevaisuutta. Ja nyt kun sanoin pyydystää, sanoin jotain sellaista, mikä saa ajattelemaan perhosten keräämistä haavilla. Mikä taas on väkivaltainen kuva, sillä mikä onkaan surullisempaa kuin perhonen räpistelemässä vangittuna. Ei hetkeä voi vangita, vaan se vangitsee meidät. Mutta toisaalta hetkestä ja kokemuksesta syntyy muisto. Ja se muisto parhaimmillaan on elävämpi kuin se eetterillä tainnutettu perhonen. Mutta miten  sitä voi kuvata toiselle niin, että toinen ymmärtää?

Hetkessä kohtaaminen on tällä hetkellä parasta mitä tiedän. Siihen sisältyy se, ettei odota mitään, mutta on aistit auki ja on ikään kuin ripustanut kaulaansa kyltin, jossa lukee ”open”. Ihmeellistä silloin onkin, että jopa ”small talk” lähes vieraiden ihmisten kanssa saattaa yht´äkkiä sukeltaa syvälle ja nostaa sieltä pohjalta  sinne haudattuja raskaita kiviä  pintaan. Ja ne kivet saattavatkin olla hetken niin kevyitä, että ne kelluvat. Se, että jakaa jotain sellaista, mitä on hävennyt tai mikä on ollut itselle tabu, tai se, että näyttää arpensa, ruhjeensa ja rupensa, tekee ihmisestä enemmän ihmisen ja lisää yhteistä ymmärrystä tätä raadollista elämää kohtaan ja erityisesti se lohduttaa. Paras kokemus tällä retkelläni oli se, kuinka eräs teemaryhmäämme osallistunut nainen tuli yllättäin narikassa halaamaan minua ja toivotti kaikkea hyvää. Se tuntui ihanalta ja siltä, kuin olisin ollut hetken mummon sylissä, vaikka minua halannut ihminen ei ollutkaan itseäni paljonkaan vanhempi, ehkä vain jotain samaa kokenut aiemmin. (Hassua, tai oikeastaan ei ollenkaan hassua se, että New Karlebyn Martti Piano Larsson haluaa ryhtyä juuri mummoksi). New Karleby ansaitsisi oman teatteriarvionsa täällä kasvupiirissäkin, mutta jos  sitä en saa aikaiseksi, sanon jo tässä, että Mari Turunen huoraavana Nancy-mummona ja täplähyeena-naaraana tekee rankat ja rohkeat roolit. Koskettava on loppukohtaus  tärisevässä asuntoautossa, johon kaikki ovat ahtautuneet. Muistinvaraisesti siteeraten:

Piano:  ”Minusta on alkanut tuntua siltä, että me kaikki ennen pitkää kuolemme.”

Täplähyeenat: ”Niin meidän pitääkin kuolla”

Nancy-mummo: ”Milloin me olemme perillä?”.

Piano: ”Sinä olet Nancy-mummo jo perillä, minulla siihen menee varmaan vielä noin 30-vuotta”

Illanvietossa oli mukavan pörräävä ja surraava olo; siis siivet oli selässä.  Ja sieltäkin jää muistoihin muutama yllätys. Hauskalta tuntui esimerkiksi se, kun eräs tuntematon nuori mies pestasi minut väitöskirjansa ohjaajaksi, teemana lukutaitoa Laosiin tai jotain sellaista (siis vitsi, vitsi, mutta kyllä voisin vaikka ryhtyäkin, kunhan saan omani ensin valmiiksi). Sekin lupaus sinetöitiin halauksella.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: