Juoksevan veden aika

huhtikuu 25, 2011 at 4:38 pm (Aika, Elämä, Perhe, suku, koti) (, )

Melkein jo ihmettelin, kuinka helpolla kuukausista julmin päästää minut tänä vuonna, mutta ei se ihan niin sitten mennytkään. Olen hyvä nauramaan ja tanssimaan, mutta olen myös erittäin hyvä itkemään, kun saan itkun päästä kiinni. Saattaisin jopa sopia varsinaiseksi karjalaiseksi itkijänaiseksi. Itkun syyksi riittää se, että ajattelen sitä, mikä oli hyvin, mutta ei ole enää, tai sitä, mikä olisi kenties voinut olla jotain, mutta josta ei tullutkaan mitään.  Silmät saa kostumaan sekin, kun kohtaan yllättäin myötätuntoa tai näen ja koen jotain kaunista. Mutta erityisesti itkettää se, kun pitää luopua jostakin rakkaasta. Yleensä kun alan itkeä, itkenkin sitten kerralla melkein kaikki mahdolliset asiat. Itku huuhtelee ja sen jälkeen näkee kirkkaammin.

Kravun kasvun paikka on erityisesti irti päästäminen. Krapu tarraa saksillansa kiinni menneeseen säilömällä ullakolle laatikkoihin muistoja, joiden olemassaoloa ei edes muista ennen kuin tulee inventaarion aika. Olikin erittäin puhdistava kokemus polttaa monta laatikollista lastenvaatteita, joita olin olettanut vielä joskus jonkun  käyttävän. Kuopuksen mukaan niillä rievuilla ei ollut mitään arvoa enää, ellei sitten suunnittele perustavansa museota nimeltään Elämäni lapset. Hyvän mielikuvituksensa ansiosta krapu saattaa tarrata myös pelkkään haavekuvaan, jolla ei ole mitään realistista  mahdollisuutta toteutua, ja pettyy, kun joku puhkaisee kuplan. Toisaalta sama kyky kuvitella auttaa tarttumaan myös sellaiseen, mitä muut pitävät mahdottomana tai järjettömänä, mutta joka osoittautuukin aarteeksi. Niin kuin esimerkiksi tämä koulumme ja kotimme. Oikeastaan uskon edelleen lukioaikaisen värssyvihkoni viisauteen: Sinulle ei koskaan anneta toivomusta ilman, että saat samalla voiman toteuttaa sen; saatat tosin joutua tekemään työtä sen vuoksi. (Bach)Vanha koulu oli yhteinen haave ja toteutui, mutta on vaatinut myös jatkuvaa ponnistelua ja työtä sen eteen. Sitä se vaatii seuraavaltakin omistajalta ja myös sitä, että sietää jatkuvaa keskeneräisyyttä, mutta sitähän elämäkin  ylipäätänsä vaatii.

Mielelläni pitäisin ennen muuttoa kuoppajaiset, joissa olisi mahdollisuus muistella yhdessä edesmennyttä läheisten kanssa , englantilaiseen tyyliin oluen saattelemana. Ennen sitä on kuitenkin vielä ponnisteltava paljon ja luovuttava vielä monesta laatikollisesta säilöttyjä aarteita, sillä en taida sittenkään perustaa sitä museota, muistot riittäkööt. Onneksi kaverina on vielä tässä viimeisessäkin koitoksessa luotettava ”taistelutoveri”, jonka kanssa on kentältä toiselle kuljettu jo kolmekymmentä vuotta. Onneksi minulla on myös sellainen tunne, ettei edes siltoja takana tarvitse polttaa.  Antaa vielä edesmenneen Inkisen laulaa tähän sopiva taistelulaulu.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: