Päiväperhoja

kesäkuu 30, 2011 at 9:23 am (Kirjat) (, )

Luin viimeksi Helena Sinervon romaanin Tykistönkadun päiväperho. Kokoavasti, ja ihan äkkiseltään, sitä on vaikea käydä analysoimaan, koska kirja käsittelee niin monia isoja teemoja: seksuaalisuutta, taiteen ja ruumiin  estetiikkaa, kauneusleikkauksia, postmodernia taidetta, lapsuuden merkitystä, yhteiskunnallisia kysymyksiä  ja anteeksiantamistakin. Pidin kirjasta, joka oli rohkea, groteski ja kuitenkin jotenkin kummallisella tavalla  kaunis. Ja kyllä minua paikoitellen naurattikin.

Kirjan päähenkilö Mette on ikäiseni nainen, perheellinen kirjallisuudentutkija. Elämä kiltin virkamiesaviomiehen ja teini-ikäisen tyttären kanssa on keskiluokkaista ja kesyä, mutta kesyjä eivät ole Metten seksifantasiat. Ensimmäinen plussa tälle kirjalle olikin se, että Sinervo kuvaa, kuinka rohkeita ja lihallisia meidän herttaisten naistenkin fantasiat voivat olla.  Lihaa säästämättä, laadusta tinkimättä. Mutta Mette ei tyydy vain kuvittelemaan, hän myös toteuttaa sokkotreffeillä fantasioitaan nuorten komeiden miesten kanssa.

Seksikohtaukset on kuvattu erittäin rivosti niin, että ne voi nähdä ja haistaa. Saattaa olla, että Jallut ja Kallet kalpenevat kuvistaan huolimatta niiden rinnalla. Seksikohtaukset saivat miettimään myös sitä, kuinka tärkeää kuvittelu, visualisuus ja  tietty esteettisyys on nykyihmisen kiihottumiselle. Metten kaksoiselämä on elämäntaidetta hänelle itselleen, ja ruumis on sen väline. Sokkotreffeillä ei ole mitään tekemistä rakkauden ja läheisyyden kanssa, joita Mette myös ilmiselvästi  kaipaa ja joihin kirjan loppuratkaisu saattaa tarjota mahdollisuudenkin. Oikeastaan on  kyse ”vain” siitä, että Mette antaisi rakastaa itseään. Sydämen sivistystä omaava  aviomies Eero kyllä rakastaisi  ja rakastaa kaikesta huolimatta. Loppuratkaisu on kyllä aika uskomaton. (Eerosta voisi myös kirjoittaa oman juttunsa; samoin taiteellisesti lahjakkaasta pianisti tyttärestä ja Metten kumppaneista, erityisesti komean ”jortikan” omaavasta Otosta; kuten myös siitä, että kirja on samalla yhteiskunnallinen kommentti sivistyksen ja humaanimpien arvojen puolesta tätä nykyistä välineellistä menoa vastaan.) Kirja tarjoaa mainion tilaisuuden harrastaa sitä ylistämääni dialektiikkaa ääripäiden välillä ja myös nauraa niille ääripäille  ja tunnistaa samalla myös itsessään jotain naurettavaa ja traagista.

Oman ruumiin asettamista taiteen välineeksi kuvataan erityisesti Metten tutkimuskohteen ja innoittajan, Liliane Schubaldin, kautta. Schubald oli feministinen ikoni, joka vanhempana muokkasi vartaloaan kaikilla mahdollisilla kauneusleikauksilla ja joka teki itsemurhan repimällä itse  rinnastaan irti tuskallisiksi käyneet implanttinsa. Itselle heräsi kysymys, hyväksytäänkö yhteiskunnassamme seksuaalisuus vain niille, jotka täyttävät fyysiset mitat ja ovat nuoria. Halveksimme ylimielisesti kauneusleikkauksia tekeviä naisia silloin, kun olemme itse nuoria, mutta…En tarkoita tällä sitä, että kauneusleikkaukset olisivat minusta hyvä ratkaisu, päinvastoin, vaan sitä, että ympäristö saattaa ”pakottaa” niihin.

Seksuaalisuus suljetaan myös monesti kokonaan pois vanhusten elämään kuulumattomana. Tässäkin Sinervo tekee raikkaan poikkeuksen. Kirjan höperöityneen mummon ”jortikan” himo johtaa traagisiin tapahtumiin. Vaikka alzheimerin tauti on vienyt muistin muuten, on jäljellä vielä se alkukantaisin ja voimakkain vietti.

kestolinkki Jätä kommentti

Sameampia värejä

kesäkuu 29, 2011 at 3:36 pm (Perhe, suku, koti) (, , )

Jos mun suru onkin kirkas, niin lisäksi on kirjo tunteita, joiden väri on jotenkin harmaampi ja sameampi. Tunnen epämääräistä  haluttomuutta, levottomuutta, kärsimättömyyttä ja lievää ahdistustakin. Haluttomuutta tarttua sellaisiin asioihin, jotka aikaisemmin olivat tärkeitä. Tänä vuonna en esimerkiksi harkinnutkaan kasvimaan perustamista, mikä  yleensä on kuulunut kevään kuvioihin. Viime vuonnakin oli edes pieni kulma muokattuna ainakin pinaatille ja porkkanalle. Nyt tunnen melkein ihailua villin luonnon edessä; voikukka, pujo, nokkonen ja ketokukat ovat vallanneet alueen niin, että on vaikea uskoa, että siinä vielä kaksi vuotta sitten oli siisti kasvimaa. Marjapensaat ja ruusupensaat muodostavat myös paikoitellen muurimaisia pehkoja, ja niitä katsellessa ihmettelen ja ihailen, että olemme niitäkin jaksaneet  pitää kurissa. Voin kuvitella, että prinssillä oli tosiaankin aikamoinen työ päästä pensaiden läpi sata vuotta nukkuneen Ruususen luo.

Levottomuutta tunnen muun muassa väitöskirjani suhteen. Vaikka työ toisaalta onkin edennyt mielestäni hyvin ja alkaa olla jo pitkällä, minua on ruvennut huolestuttamaan se, että olen edennyt niin omin päin itsenäisesti, aina siihen suuntaan, mikä milloinkin on tuntunut oikealta. Entä jos oma tapani onkin jonkun auktoriteetin mielestä väärä. Onko minulla voimaa ja kykyä puolustaa sitä?

Muuttoasioiden suhteen alan olla kärsimätön. Olisi kiva, jos voisi jo alkaa muuttaa uuteen kotiin. Toisaalta elättelen  vielä joskus suuruudenhulluja haaveita yhteisöstä, jonka voisin perustaa näihin tiloihin. Tuntuu vähän vaikealta luopua paikasta, jossa on mahdollisuuksia johonkin muuhunkin kuin tavalliseen asumiseen. Mutta ehkä ne vielä löytyvät,  ne toiset ihmiset, jotka toteuttavat haaveeni ja ottavat tilat käyttöön jopa  niin, että niistä on iloa muillekin ihmisille.  Minusta ei sittenkään taida olla siihen.

Ahdistusta tunnen välillä siitä, ovatko nämä kaikki muutokset ja päätökset oikeita ja tarpeellisia. Ja erityisesti, selviämmekö niistä? En kai olisi rapu, jos en jahkailisi ja ottaisi askeleita taaksekin päin. Kaksi eteenpäin ja yksi taaksepäin. Toisaalta etenee se kulku niinkin.

kestolinkki 7 kommenttia

Mun suru

kesäkuu 26, 2011 at 8:56 am (Elämä, Runot)

Mun suru ei ole musta, vaan pikemminkin kirkas ja puhdistava. Se on menneen ilon ja tulevan ilon välissä. Se ei polta niin kuin viha eikä nakerra ja näivetä, niin kuin kateus ja katkeruus. Mun suru tulvahtaa, pesee  ja huuhtelee. Se tulee, kun muistan sen hyvän, josta pitää päästää irti. Mun surun sisällä on kiitos ja toivo.

kestolinkki Jätä kommentti

Vielä yksi

kesäkuu 24, 2011 at 9:03 am (Elämä) ()

Kesävieraat lähtivät tuliaisostoksille, ja käytän tämän ajan hyödyksi nostamalla vielä yhden kortin. Se sopiikin hyvin tehdä näin juhannustaikojen aikaan. Itselle juhannus, ainakin näin vanhemmiten, tulee mäntysuovan, koivun ja puhtaiden  lakanoiden tuoksusta. Niitä on kaikkia onneksi luvassa. Eilinen paholainen olikin erittäin rohkaiseva kortti, vaikka muulta näyttikin. Pirullista huumoria muuten, että juuri kuudes kortti osui paholaiselle. Tänään aioin yksinkertaisesti kysyä tai pyytää jotain yhteenvetoa tai ratkaisua. Summa summarum siis:

Nostamassani kortissa on kiharapäinen nuorukainen, joka takoo parhaillaan vasaralla ja taltalla tähtikuviota kahdeksanteen laattaan. Jonkinlainen seppä siis. Hän näyttää tyytyväiseltä ja rauhalliselta. Viereiseen pylvääseen on jo ripustettu viisi valmista tähtilaattaa. Penkin vieressä ripustamista odottaa kaksi uutta. Työskentelyn takana häämöttää kaupunki. En osaa sanoa tästä muuta kuin, että  tähän varmaan sisältyy se ajatus ”peruna kerrallaan”. Kun keskittyy meneillään olevaan tehtävään, unohtuu kaikki muu ja tulee tyytyväinen olo, kun saa jotain valmiiksi.

Eletään siis vain eteenpäin tehtävä ja päivä kerrallaan.

kestolinkki 2 kommenttia

Der Teufel

kesäkuu 23, 2011 at 9:47 am (Uncategorized)

Eilen pomppasi lähetin maljasta kala, ja tänään naapurilla oli tarjota meille jälleen  pari kiloa kirkassilmäisiä muikkuja  Puhkoin niitä päivän avaukseksi ja ihailin niiden kaunista muotoa ja hopeista kiiltoa. Todella kaunis kala. Todella hyvää lähiruokaa! Kiitos naapurille! Muut lähtivät saareen täksi päiväksi, mutta itse jäin vapaaehtoisesti kotiin, sillä minusta on mukava puuhailla itsekseni. Vaikka saksalaiset ystävämme ovatkin aivan ihania, niin jatkuva yritys ymmärtää kieltä, ja varsinkin yritys sanoa jotain, vie voimia. Sitä paitsi joulun ja juhannuksen kanssa on vähän niin, etteivät ne saavu luokseni ilman mäntysuovan tuoksua. Tänään on vuorossa pihasaunan pesu. Ennen sitä kurkistan kuitenkin viidennen kortin.

Edelliset kortit ovat avautuneet lisää minulle ja olen pohtinut sitäkin, että kahden maljan kortti, jossa mies ja nainen solmivat liiton, voisi tarkoittaa myös oman feminiinisen ja maskuliinisen puolen liittoa. Voi olla, että feminiininen puoli on ollut alkuelämäni hallitseva puoli, vaikka tunnistankin itsessäni myös maskuliinisia, ainakin poikamaisia, piirteitä. Eilisen lähetin kerrottiin viittaavan myös mahdollisesti murrosikäiseen poikaan. Murrosikäisissä pojissa nimenomaan on mielestäni jotakin erittäin herkkää ja samalla hellyyttävän kömpelöä.  Heidän kuorensa on vielä niin ohut. Eilen neuvottiin myös olemaan impulsiivinen ja avoin kaikelle kuin myös  tarkastelemaan asioita objektiivisesti hieman kauempaa  Jotain tuon suuntaista olen kyllä yrittänytkin, mutta se ei ole välttämättä helppoa. Kysynkin tänään, mitä sellaisen tasapainon saavuttaminen edellyttää, jonkinlaista dialektiikkaa varmasti, arvelisin.

Zum Teufel! Nyt ei tullut mikään kaunis kortti! Vaan itse paholainen. Melkein teki mieli pistää se  kokonaan pois. Mutta katsotaan nyt tätäkin korttia tarkemmin. Tällä hallitsijalla on oinaan sarvet, lepakon siivet, jonkin eläimen pää, ehkä kissan, korvat ovat suuret ja karvaiset, karvaiset ovat jalatkin, varpaiden sijasta on kotkan terävät kynnet ja raatelujalat. Pahoilainen on vanginnut alastoman miehen ja naisen kettingillä jalkojensa juurelle. Kettingit on kiinnitetty oveen, jonka päällä paholainen kyyköttää.  Naisella ja miehelläkin on sarvet sekä häntä. Miehellä on tulinen häntä ja naisen hännässä on rypäleterttu. Paholaisella on tulinen sauva kädessään ja pään päällä viisisakarainen tähti.

Tämäkö nyt toisi tasapainoa! Ensinnäkään en voi ymmärtää naisen ja miehen tyytyväisiä ilmeitä, vaikka heidät on vangittu! Toisaalta kahleet ovat niin löyhästi, että olisi helppo pujottautua niistä ulos. Tarkoittaako tämä nyt  jotakin pimeän kohtaamista? Pakko katsoa kortin selitys, vaikka se alkuperäinen idea olikin yrittää ymmärtää näitä kortteja ilman selityksiä! Murroikäisiähän tosin monesti kiehtoo paholainen. Koulussakin aihe on vapaa-aiheisena piirrustuksena pojilla erittäin suosittu. Miksi?

Selityksen kanssa kortti taitaa olla sittenkin oikea ja vaatii sulattelemista:

Paholainen
Avainsanat: Kauris; uutta synnyttävä energia, uusi elinvoima; huumori; aistillisuus; seksuaalisuus; luova energia; yksilöllisyys.
Paholainen ei olekaan pahantahtoinen, uhkaava olento, vaan sisällämme oleva tunnesolmu, josta olemme täysin tietämättömiä ja joka aiheuttaa syvällä sisimmässämme olevan kaipauksen johonkin, jota emme edes tiedä. Niin kauan kuin olemme tuosta solmusta tietämättömiä, olemme kykenemättömiä tuntemaan tyytyväisyyttä ja onnellisuutta, vaan kaipaamme aina jotain lisää.

Paholainen edustaa kaikkia niitä vietteleviä materiaalisen maailman houkutuksia tai riippuvuutemme kohteita, jotka tekevät meistä tavoittelemamme onnellisuuden sijaan halujemme orjia.  Luulemme löytävämme onnemme jostain ulkopuoleltamme, mutta olemme täysin tietämättömiä siitä sisäisestä maailmasta, johon me olemme tarkoitettuja. Onnen voimme löytää ainoastaan omasta sisimmästämme.

Kortin kuvassa oleva pari on kahlehdittuna omasta tahdostaan, he olisivat vapaita lähtemään milloin tahansa, mutta he näyttävät olevan tuskin tietoisia omista kahleistaan. He muistuttvat paria rakastavaisten kortissa, mutta eivät huomaa että heidän rakkautensa on rajoitettu kahleiden vuoksi, eivätkä edes heidän katseensa kohtaa. Kahlehdittuaan itsensä itsekkyyteen ja materialistisiin haluihin he ovat tuomittuja tuntemaan sisimmässään kaipuuta muualle.

Ja lisää: Kortti kehottaa itsenäisyyteen ja oman voiman tunnistamiseen, mutta samaan aikaan se on leikkisä ja humoristinen kortti. Hyväksy itsesi juuri sellaisena kuin olet. Jos sisälläsi kuohuu, ole tietoinen siitä, että se on vain patoutunutta energiaa, joka etsii tietä ilmaista itseään. Yhteiskunta jakaa ihmiset helposti hyviin ja pahoihin ja ihmisten teot oikeisiin ja vääriin. Tämä asenne on iskostunut syvälle alitajuntaamme: emme enää osaa tai uskalla katsoa asioita uudesta, tuoreesta näkökulmasta.
Se voi tarkoittaa myös: Kahleiden irti pudistamista, oman itsen pelon kaikkoamista, avioeroa.

kestolinkki Jätä kommentti

”Jätkä”

kesäkuu 22, 2011 at 6:53 am (Elämä) ()

Eilen taas huomasin, kuinka terveellistä minulle on toiminta, tässä tapauksessa siivoaminen. Silloin, kun on vetämätön olo, auttaa kummasti, kun vain ”pakottaa” itsensä tarttumaan johonkin tehtävään ja yleensä, onneksi, tehtävä tempaa mukaansa ja sen jälkeen olo on paljon parempi ja ympäristökin vähemmän kaoottinen.

Nämä nostamani kortit ovat olleet  hieman toista kuin tässä elämäntilanteessa odotin, mutta toisaalta kertomuksen ei tarvitsekaan edetä kronologisesti. Jotenkin kaikki kortit kuitenkin liittyvät selvästi toisiinsa ja nostavat esiin jotain meneisyydestä tai toisaalta ehkä omia haaveita myös. Mutta tänään toiminnan ihmisenä kysyn kuitenkin: Miten pitää toimia?

Ei taaskaan mitenkään selkeä vastaus. Nostin kortin, jossa lukee Bube der Kelche, ilmeisesti maljojen sotilas, ”jätkä”. Hän näyttäisi seisovan näyttämöllä, jonka takana on meri. Myös eilinen pari seisoi ikään kuin näyttämöllä, jonka takana häämötti se punakattoinen talo. Ritarilla on kädessä kultainen malja, josta pomppaa esiin kala. Yllään hänellä on sininen hassu hattu, ilmeisesti siihen aikaan kuitenkin muodikas, hatun alta pilkottaa tummaa takatukkaa, trikoot ovat punaista neulosta, samoin paita, paidan päällä olevassa ”liivimäisessä” asussa on tulppaanikuvioita ja saapikkaat ovat samanlaiset kuin eilisessä kuvassa ja mieskin näyttää samalta. Harmi, kun ei ole oikeita käsitteitä käyttää näistä keskiaikaisista vaatteista. Ehkä minun sitten pitää löytää tällainen ritari, mutta vaatteiden perusteella häntä tuskin voi etsintäkuuluttaa. Pitänee myös googlata, mitä kala mytologiassa tarkoittaakaan, sehän on myös kristillisiä symboleja.

Maallisimmista asioista puheen ollen, saksalaiset ystävämme siirtyvät tänään mökiltä meille majoitukseen. En tiedä, haittaako emännöiminen kahden viimeisen kortin nostamista. Haluaisin tehdä sen kuitenkin omissa oloissa, vaikka näin julkisesti esittelenkin kortteja.

Ps. Piti kuitenkin muuttaa alkuperäisiä sääntöjä ja kurkistaa tämän kortin merkitys: 

 Maljojen Lähetti katsoo kohtisuoraan maljasta kurkistavaan kalaan – hän on valmis kohtaamaan kaiken, mitä alitajunta esiin nostaa. Maljassa voisi yhtä hyvin olla käärme tai lohikäärmekin, Lähetin reaktio olisi joka tapauksessa sama. Asentokin viestii samankaltaista itsevarmuutta; toinen käsi lanteilla, jalkaterät avoimena hän suhtautuu mihin hyvänsä ’käsillä olevaan’ mieluisana haasteena, jopa leikkimielellä. Lähetin rohkeus kohdata kalan symboloimat asiat (tunteet, impulssit, näyt) ei valitettavasti pohjaudu ymmärrykseen vaan kokemattomuuteen.

Maljojen Lähettiä voisi kenties verrata murrosikäiseen, joka ulospäin viestii lujasta olemuksesta, mutta jonka sisäpuolella myllertää kaaos. Tämän Vesi-elementin lähetti on ainoa hovikortti, jossa henkilö seisoo eri maaperällä muuhun taustaan nähden.  Lähetillä on kädessään ’näytepala’ siitä mistä todellisuudessa on kysymys. Juuri tuo eri maaperällä oleminen synnyttää uskomuksen siitä, että se mitä näemme edessämme on jotain irrallista, jotain mikä ei kuulu meihin. Jos Lähetti seisoisi vedessä olisiko kokemus kenties toisenlainen?

Kuvan mukainen ymmärrys tai suhtautumistapa voi olla tilanteesta riippuen joko hyödyksi tai sitten haitaksi. Joskus parempi tapa toimia on vain katsoa asioita etäämmältä, olla aivan kuin ne eivät koskettaisi meitä itseämme mitenkään. Objektiivisuuteen pyrkiminen on yksi kortin myönteisemmistä merkityksistä. Joskus taas olisi parempi kääntyä ympäri, ja hypätä asiaa sen enempää miettimättä veteen. Kuvan symboliikkaa voi hyödyntää tietoisesti mielikuvituksen tai luovuuden lisäämiseen elämässä.

kestolinkki Jätä kommentti

Kaksi maljaa

kesäkuu 21, 2011 at 9:10 am (Elämä)

Eilinen kortti näytti mielestäni ennemminkin kuvan menneisyydestäni, mutta toisaalta se vastasi myös siihen kysymykseen, jonka olin asettanut. Kuinka pääsen esiripun takana olevaan maailmaan sisään? Let somebody love you. Oikeastaan tiesinkin vastauksen. Ehkä ihmiselle ei tosiaankaan voi opettaa mitään, mitä hän ei jo ennestään tiedä. Kaikki elävä ja rakkaus kuuluvat yhteen. Kuollutta on se, missä ei ole rakkautta.

Verinen helma ja ne kaikki kymmenen maljaa ovat ehkä rakkauden hinta. En käy niitä sittenkään enempää selvittämään, vaikka eilen vielä aioinkin niin tehdä. Olen vähän malttamatonkin tyyppi ja minulla on enää ”vain”neljä korttia jäljellä. Kysyn siis yksinkertaisesti: Mikä on tämän hetkinen tilanne? Katsotaan!

Häh? Siis, tällaisia kortteja olen joskus toivonut nostavani, kun olen aikaisemmin näillä leikkinyt, mutta että juuri nyt, kun olen melkein epätoivoinen, nousee pakasta parhaita kortteja. Käsittämätöntä! Jälleen siis maljoja, rakkauteen liittyviä kortteja. Kuvassa seisoo toisiaan vastapäätä mies ja nainen, joilla molemmilla on kädessään kultamalja. Naisella on päässään laakeriseppele, yllään valkoinen pitkä puku, jonka päällä on  sininen viitta, jalassa hänellä on punaiset kengät. Miehellä on päässään ruususeppele, yllään keltaiset ”trikoot” (keskiajalla ei varmasti käytetty tätä sanaa), jalassaan pitkävartiset saapikkaat, miehen asun yläosassa on keltaisella pohjalla mustia kuvioita. Molemmat näyttävät pukeutuneen juhla-asuun. Tunnelma on harras. Voisin kuvitella, että he aikovat antaa käsissään olevat maljat toisilleen. Maljojen välissä oleva kuvio on mielenkiintoinen. Se muistuttaa  skorppioonia; sillä on tuntosarvet ja kolmiosainen ruumis. Kaiken yläpuolella, ikään kuin suojelijana on leijonanpää, jolla on siivet. Taustalla häämöttää punakattoinen talo. Kortin nimi vois olla liitto, sitoutuminen. Se on kaunis. Mutta kuinka se olisi muka ajankohtainen? Ehkä kortit kertovat minulle lohduttavaa satua.

PS. Tunnustan; kurkistin sittenkin tämän kortin selitystä, koska se ”skorppiooni” alkoi kiinnostaa…ei se ollutkaan skorppiooni, vaan Caduceus, sauva jossa on kaksi toisiinsa kietoutunutta käärmettä (mytologian mukaan liittyy jotenkin kaupankäyntiin )

kestolinkki Jätä kommentti

Kymmenen maljaa

kesäkuu 20, 2011 at 8:01 am (Elämä, Uncategorized) ()

Nämä kortithan ovat mainio tapa kertoa tarinaa. Oikeastaan olen erittäin utelias tietämään, miten tarina jatkuu. Lähtötilannehan on se, että omahyväisen näköinen sulkahattuinen mies vartioi näyttämöä, jonka esirippu on kiinni ja jonka päällä on yhdeksän kultamaljaa. Eilen selvisi, että esiripun takana on koko maailma. Ensin voisi kysyä, miksi joku yrittää estää pääsyn maailmaan, mutta tarkemmin ajatellen, se onkin ehkä tarpeeton  kysymys, sillä onhan melkein itsestään selvää, että yhteiskuntamme monet instituutiot toimivat juuri niin, etteivät ne vahingossakaan pääse kosketuksiin oikean maailman kanssa. Sellaisen maailman, jossa on leipäjonoja, kodittomia, ahdistuneita, uupuneita…mutta jossa on myös kulkureita, narreja, ritareita, marttyyreitä, seikkailuja  ja intohimoa. Byrokratia ei voi sellaista maailmaa hallita, ja maailman näkeminen voisi olla liikaa byrokraatillekin. On turvallista ja selkeää käsitellä asioita vain paperilla joustamattomien sääntöjen mukaan. Siihenhän  objektiivinen positivistinen tiedekin on pyrkinyt.

Mitä siis kysyisin? Jotenkinhan tästä olisi päästävä eteenpäin.  Mitä minun pitää tehdä päästäkseni sen kotkan selkään? Katsotaan siis.

Nyt nostamani kortti on todella kaunis, mutta ei mielestäni välttämättä vastaa kysymykseeni. Kortissa on sateenkaari, jonka keskellä on kymmenen kultamaljaa, siis jopa yksi enenmmän kuin vartioidun näyttämön päällä oli. Sateenkaaren alla on perhe. Mies on kietonut kätensä naisen uumalle ja he katsovat sateenkaarta ja ikään kuin tervehtivät sitä vapaana olevilla käsillään. Heidän vieressään pyörii iloisesti käsi kädessä  kaksi lasta. Taustalla virtaa joki ja näkyy talon punaista kattoa. Hmm, erinomainen kuva esimerkiksi elokuvan loppuun, mutta ei tosiaankaan auta nyt minua, sillä tuntuu siltä, että kuva on ennemminkin omasta menneisyydestäni, ehkä kymmenen vuoden takaa. Paluu menneisyyteen? Ei. Pitäisikö minun oppia jotain siitä, mitä tapahtui ennen kuvaa. Ehkä. Voi olla, että seuraavaksi pitää selvittää  jotakin noihin maljoihin liittyvää. Vaikkapa se, mitä on sen kymmenennen maljan sisällä. Saattoihan olla niin, että minun täytyi antaa se kymmenes malja vartijalle lahjaksi, jotta hän päästäisi minut esiripun taakse.

Hetkinen! Olin jo päivittänyt tämän postauksen, kun huomasin yhden ehkä erittäin tärkeän yksityiskohdan. Naisen muuten sininen pitkä mekko on helmasta verenpunainen. Onko hän synnyttänyt vai ollut taistelussa?

PS. Kliseistä ehkä, mutta kuuntelin noin kaksitoista vuotta sitten Eaglesin Desperadoa , se oli ennen sitä  sateenkaarta, ja ehkä Desperadon pitää soida taas.

kestolinkki Jätä kommentti

Maailma

kesäkuu 19, 2011 at 8:57 am (Uncategorized) ()

Niin, se esirippu…”Eivät riitä enää maalaukset, tahdon nähdä mitä on niiden takana” (Jäähyväiset aseille) Ajattelin edetä näiden tarot-korttien kanssa ihan fiiliksellä. Eilinen kortti suljetusta esiripusta osui yllättävän hyvin tähän elämäntilanteeseeni. Koska haluaisin tosiaankin nähdä, mitä sen esiripun takana on, yritän tänään keskittyä nostamaan kortin, joka antaisi jonkin vihjeen. Katsotaan…

Oho! Kortissa, joka veti puoleensa, lukee Die Welt, Maailma. Kortin keskellä on kapeaan viittaan kietoutunut, muuten alaston nainen, jonka kädessä on ehkä jonkinlaiset soihdut, joiden molemmissa päissä on liekit. Naista ympäröi vihreä köynnös ikään kuin kehyksenä. Köynnös on ehkä tehty lehdistä, jotka toisaalta muistuttavat myös liskon tai käärmeen päitä. Se on sidottu punaisella nauhalla. Kortin nurkissa on neljä hahmoa: Oikeassa ylänurkassa on kotkan pää, oikeassa alanurkassa on leijonan pää, vasemmassa alanurkassa on härän pää ja vasemmassa ylänurkassa on kultainen profiili nuorukaisesta. Nuo eläimet ymmärrän, koska ne kaikki ovat varmasti jotain voimaeläimiä, mutta kummallista, että joukossa on myös ihmisen profiili. Kotka vetää tällä hetkellä itseäni eniten puoleensa, vaika se onkin petolintu. Jotenkin se vaikuttaa minusta  näistä neljästä kaikkein viisaimmalta ja kokeneimmalta. Vaikka pelkäänkin korkeita paikkoja, olisi hienoa päästä lentämään juuri tuon kotkan selässä.  No, tämä ei vielä selvittänyt, miten esirippu aukeaa, mutta kenties sen, mitä sen takana on. Ja sitähän vasta halusinkin nähdä. Maalausten takana on siis maailma. Aika ihmeellistä!

kestolinkki Jätä kommentti

Pimeässä

kesäkuu 18, 2011 at 12:10 pm (Elämä) (, )

Eläminen on tärkeämpää kuin ymmärtäminen.” ”Eivät selitykset vie meitä eteenpäin,  vaan oma halumme jatkaa”. Sitaatit ovat peräisin Paulo Coelhon Brida -kirjasta, jonka ystäväni lainasi minulle. Olen vasta melko alussa kirjaa, mutta vastaan on tullut jo paljon viisauksia. Toisaalta suhtaudun hieman epäluuloisestikin kirjaan, joka on täynnä okkultismia. Sinänsä kummallista, että minä, joka suunnistan tähtien mukaan ja tutkin kortteja, suhtaudun kriittisesti kirjaan, jossa uskotaan samoihin asioihin. Uskosta kirjassa muuten sanotaan: ”Usko tarkoittaa pimeää yötä. Kukaan ei tiedä, mitä hetken kuluttua tapahtuu, mutta siitä huolimatta ihmiset jatkavat matkaa. He jatkavat matkaa siksi, että he luottavat. Siksi, että heillä on usko.” Jokseenkin noin ajattelen itsekin uskosta: ”Luota elämään, niin kuin lintu luottaa ilmaan”, luki jo teinarissani. Mutta jotenkin juuri nyt pelkään, että uskoni horjuu.

Tässä elämäni vaiheessa tunnen oikeasti halua vain nukkua tai istua junassa, matkalla ihan minne tahansa. Haluan upota johonkin tai antaa jonkin kuljettaa minua. Onneksi on kuitenkin kodinkoneita, joita pitää tyhjentää, ja onneksi on vielä ihmisiä ympärillä, joille pitää laittaa ruokaa. Ja onneksi on tutkimus, joka kiinnostaa. Ja onneksi syksyllä alkaa taas työ opettajana. Tarvitsen nyt selkeästi jotakin arkista ja konkreettista pysyäkseni pystyssä.

Coelhon kirjassa tutkitaan tarot-kortteja. Itsellänikin on sellaiset kortit, ja joskus olen niitä silmäillytkin, mutta en ole koskaan tarkastellut niitä kovin syvällisesti, vaikka tiedän, että jotkut psykoanalyytikotkin käyttävät niitä työssään apuna. Ehkä minulla ei ole ollut aikaisemmin tarvetta sellaiseen. Nyt kirja houkutteli ottamaan kortit esiin, ja ajattelin nostaa viikon ajan joka päivä yhden kortin ja kertoa, mitä kuvassa on ja mitä se tuo mieleeni. Tulkintaa en edes yritä, enkä varsinkaan katso mistään opaskirjasta, mitä kortti merkitsee. Jännittävä harjoitus! Levitän nyt kortit pöydälle ja nostan yhden niistä…Kortissa on etualalla sulkahattuinen mies, joka istuu kädet puuskassa ikään kuin vartijoiden takanaan olevia yhdeksää kultaista maljaa, jotka on asetettu näyttämön päälle riviin. Näyttämön esirippu on suljettu. Mies katsoo suoraan eteenpäin hymyillen jotenkin pingottuneesti. Haluaisin päästä miehen ohi kurkistamaan, mitä on esiripun takana. Todellakin haluaisin nähdä sen!

kestolinkki 2 kommenttia

Next page »