Seitsemän vuoden periodit

kesäkuu 3, 2011 at 8:53 pm (Aika, Elämä, Uncategorized)

Nyt kun olen jo näin ”vanha”, voin katsoa jo taaksepäinkin ja huomata, että ehkäpä on jotain perää siinä, että elämää voidaan ymmärtää seitsemän vuoden jaksoissa. Kasvatuksen ja kasvamisen kausi kestää 0-21 vuoteen. Silloin kehittyvät identiteetti ja itsetunto. Varhaislapsuudessa, syntymästä seitsen-vuotiaaksi, on tyypillistä äiti-suuntautuneisuus, ja monet äidin pelot ja arvostukset  siirtyvätkin lapseen. Vuosina 7-14 kehittyy käsitys itsestä oppijana, ja siihen on koululla ja opettajalla suuri vaikutus. Vuodet 14-21 ovat itseenpäin suuntautunutta aikaa, vaikka samalla kasvaakin myös kaveripiirin merkitys. Taistelun ja oman olemassaolon löytämisen kausi ajoittuu ikävuosiin 21-42. (Oma avioliittonikin on muuten ajoittunut enimmäkseen juuri näihin ”taistelun” vuosiin) Idealistinen vaihe on 21- 28 -vuotiaana. Ikävuosia 28-35 voidaan kutsua järkevän ajattelun vuosiksi, ja viimeinen taistelun kausi, eksistentialismin vaihe, ajoittuu vuosiin 35-42. Vaikka kausien ikärajat ovat varmasti liukuvia, huomaan omastakin elämästäni, että jotain perää niissä on. Lohdulliselta tuntuu se, että viisastumisen kausi alkaa ikävuodesta 42. Jungilaisen ajattelun mukaan ihmisen keski-ikä alkaa 42-vuotiaana, ja silloin ihminen katselee elämäänsä sekä syntymään että kuolemaan. Omassa elämässäni pahin kriisi osui juuri siihen vuoteen, kun täytin 42, mutta toisaalta samana vuonna syttyi myös kipinä tähän jatko-opiskelun, joka on ollut kuin lääkettä, eliksiiriä.  Lohdulliselta kuulostaa sekin, että vuodet 49-56 ovat luovuuden aikaa ja viisastumisen viimeinen jakso on 56-63 -vuotiaana, jonka jälkeen alkaa eheytymisen aika. Toivossa on siis hyvä elää.

Omassa elämässäni ovat vuorotelleet myös  sisäänpäin tai ulospäin suuntautumisen ajat seitsemän vuoden periodeissa. Ensimmäiset seitsemän vuotta uinuin omissa ajatuksissani, olin arka ja kyhnäsin äidin tai mummon kyljessä silloinkin, kun olisi ollut tilaisuus leikkiä muiden ikäisteni kanssa. Ensimmäisenä kouluvuotenakaan en  tohtinut paljon mitään sanoa. Mutta vaikka olin ujo, olin myös erittäin itsepäinen; suljin suuni hammaslääkärissä, kun huomasin, että poraaminen sattuu, ja niin  jäi hammas paikkaamatta. Koulu, ja erityisesti ensimmäinen opettajani, teki minuun sellaisen vaikutuksen, että päätin alkaa isona itsekin opettajaksi.

Kun koulunkäynti oli päässyt vauhtiin, löysin itsestäni myös sosiaalisen puolen ja saatoin olla 7-14 -vuotiaana jopa luokkani puheliaimpia ja vilkkaimpiakin oppilaita. Kavereiden merkitys tosiaan kasvoi 14-vuotiaasta alkaen kovasti. Koulun jälkeen käveltiin ainakin tunnin lenkki ja avauduttiin toisillemme, ja kotiin päästyä jatkettiin juttua puhelimessa. Vaikka kaverit olivat tärkeitä, taisivat he tarjota juuri sen peilin, jota silloin tarvitsi. Päiväkirjakin täyttyi omista pohdiskeluista. Vakava seurustelu alkoi myös tässä idealistisessa vaiheessa ja  22- vuotiaana olinkin  sitten jo naimisissa. Kolmas seitsemän vuoden jakso, ikävuodet 21-27,  oli vuorostaan vetäytymisen aikaa. Koin jonkinlaista vierauden tunnetta opiskeluaikanani ja käännyin ennemminkin sisäänpäin, ja vastanaineena rakensin omaa pikku pesää, jonne syntyi kaksi ”poikastakin”.  Ennen kahden vanhimman tyttäremme syntymää ehdin harjoitella opettajan työtä  samassa koulussa, jota olin itsekin käynyt.  Pehmeä lasku työelämään siis. Aktiivisimmat työvuoteni sijoittuivat kuitenkin  ”järkevän ajattelun” vuosiin 28-35 Kerimäen Kirkonkylän koulussa, josta olin saanut paikan 28 -vuotiaana. Silloin suuntauduin selvästi ulospäin, ja  koulu oli minulle kuin toinen kotini. Kunnes eräästä silloisesta kasvukriisistä toivuttuani käänsin katseeni taas omaan kotiin päin, omistauduin puutarhanhoidolle ja silloin syntyi yllättäin myös iltatähtemme. Koti vaatikin paljon huomiota, koska olimme juuri  ostaneet tämän vanhan koulun, josta nyt olemme pian muuttamassa.  Tasaista elämää, jopa ristipistotöitä puutarhanhoidon lisäksi, jatkui 42-vuotiaaksi asti, jonka jälkeen onkin ollut muuta. Selvästi  olen taas kuitenkin suunnannut mielenkiintoni kodin ulkopuolelle. Kunhan tästä murroskaudesta selviän, ja  saan ehkä  jopa nämä  jatko-opintoni valmiiksi  48-ikävuoteen mennessä, käännyn todennäköisesti  taas  sisäänpäin ja aloitan sen ”luovan kauden”, jollaiseksi ikävuosia 49-56 kutsutaan.  Tällainen ikävuosien jaksottelu on mieleinen itselleni, sillä se saa  vanhenemisen kuulostamaan jopa houkuttelevalta. Ja ehkäpä tämä vaihtelu hiljaisen pohdiskelun ja määrätietoisemman toiminnan välillä on ihmiselle tarpeen; välillä pitää pysähtyä miettimään, mihin suuntaan seuraavaksi rynnistää. Toisaalta jotain tekemistä tämän kanssa saattaa olla horoskoopeillakin; aurinkomerkkini on rapu, johon liitetään koti ja paikallaanolo, mutta nouseva merkkini sen vastapainoksi on oinas, jota sotainen mars-planeetta puskee kohti uusia taistoja.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: