Sameampia värejä

kesäkuu 29, 2011 at 3:36 pm (Perhe, suku, koti) (, , )

Jos mun suru onkin kirkas, niin lisäksi on kirjo tunteita, joiden väri on jotenkin harmaampi ja sameampi. Tunnen epämääräistä  haluttomuutta, levottomuutta, kärsimättömyyttä ja lievää ahdistustakin. Haluttomuutta tarttua sellaisiin asioihin, jotka aikaisemmin olivat tärkeitä. Tänä vuonna en esimerkiksi harkinnutkaan kasvimaan perustamista, mikä  yleensä on kuulunut kevään kuvioihin. Viime vuonnakin oli edes pieni kulma muokattuna ainakin pinaatille ja porkkanalle. Nyt tunnen melkein ihailua villin luonnon edessä; voikukka, pujo, nokkonen ja ketokukat ovat vallanneet alueen niin, että on vaikea uskoa, että siinä vielä kaksi vuotta sitten oli siisti kasvimaa. Marjapensaat ja ruusupensaat muodostavat myös paikoitellen muurimaisia pehkoja, ja niitä katsellessa ihmettelen ja ihailen, että olemme niitäkin jaksaneet  pitää kurissa. Voin kuvitella, että prinssillä oli tosiaankin aikamoinen työ päästä pensaiden läpi sata vuotta nukkuneen Ruususen luo.

Levottomuutta tunnen muun muassa väitöskirjani suhteen. Vaikka työ toisaalta onkin edennyt mielestäni hyvin ja alkaa olla jo pitkällä, minua on ruvennut huolestuttamaan se, että olen edennyt niin omin päin itsenäisesti, aina siihen suuntaan, mikä milloinkin on tuntunut oikealta. Entä jos oma tapani onkin jonkun auktoriteetin mielestä väärä. Onko minulla voimaa ja kykyä puolustaa sitä?

Muuttoasioiden suhteen alan olla kärsimätön. Olisi kiva, jos voisi jo alkaa muuttaa uuteen kotiin. Toisaalta elättelen  vielä joskus suuruudenhulluja haaveita yhteisöstä, jonka voisin perustaa näihin tiloihin. Tuntuu vähän vaikealta luopua paikasta, jossa on mahdollisuuksia johonkin muuhunkin kuin tavalliseen asumiseen. Mutta ehkä ne vielä löytyvät,  ne toiset ihmiset, jotka toteuttavat haaveeni ja ottavat tilat käyttöön jopa  niin, että niistä on iloa muillekin ihmisille.  Minusta ei sittenkään taida olla siihen.

Ahdistusta tunnen välillä siitä, ovatko nämä kaikki muutokset ja päätökset oikeita ja tarpeellisia. Ja erityisesti, selviämmekö niistä? En kai olisi rapu, jos en jahkailisi ja ottaisi askeleita taaksekin päin. Kaksi eteenpäin ja yksi taaksepäin. Toisaalta etenee se kulku niinkin.

Advertisements

7 kommenttia

  1. justnyt said,

    Tuttuja tuntoja taas kuvailet; minä olen tavallista sitkeämmän selän kiputilan vuoksi joutunut viime viikot luopumaan monesta totutusta alkukesän jutusta. Se on ikävää, mutta on osatekijänä taustalla vaikuttamassa mm. siihen, että tässä kirjoitan sinulle!

    Hetken mielijohteesta aloitettua anonyymiä blogia ei voi verrata väitöskirjaan, mutta juuri tänään löysin itseni etsimästä Wikipediasta tietoa runoudesta, josta omaan joitakin hataria muistikuvia lukioajoilta, vain havaitakseni, etteivät minun ”runoni” täytä mitään ”virallisia” kriteereitä.

    Olin häpeissäni jo aikeissa painaa delete-nappulaa kun tulin järkiini ja päätin jatkaa valitsemallani tiellä. Niin blogin kirjoitamisessa kuin elämässä yleensä luotan yhä enenmmän intuitioon ja ”sen teen mihin uskon pystyväni” on mottoni.

    Hyvää tätä hetkeä Sinulle!

    • Päivi said,

      Tietyt lokerot runon ja tutkimuksen teossa voivat estää ilmaisun ja sen, että sanoo jotain uutta. Ja minun mielestä tärkeintä on, kun onnistuu koskettamaan. Tälle ajatukselle löytyy myös tukea ”auktoriteeteista” ilmeisesti esim. Derrida, jota eräs ystäväni lukee ja toimintatutkimuksesta ja narratiivisuudesta kirjoittaneet tyypit (Grönfors, Whitehead, Ricoeurkin…) Ja kurkkaapa, mitä kirjoitin Yllätysten sosiologia päivien jälkeen, kun olin kuullut Virpi Yliraudanjoen esitelmän Cixousin kirjoittamisen kouluista. (Löytyy huhtikuun -11 blogimerkinnöistä)

      Otan osaa selkäkipuusi ja jaan kanssasi myös tuon, että yht´äkkiä fysiikka ja keho alkaa sanella rajoituksia. Se on tämä ikä, ja siinäkin on suremista ja hyväksymistä kerrakseen, mulla ei kestä heikot jalat kaikkea pomppista mitä ennen kestivät.

      Jatketaan valitsemalla tiellä toinen toistamme tukien! Kiva, kun kommentoit!

      • Päivi Kujamäki said,

        Ja vielä…Paavo Haavikko sanoi, että pitää kirjoittaa kynää nostamatta. Monesti kirjoitankin siten, mutta sitten toisaalta jälkeen päin myös korjailen ja lisäilenkin jotain…Kuten tänään lisäsin eiliseen blogimerkintääni sen, että erityisesti ahdistaa se, että jaksaako ja selviääkö muutoksista.
        Mutta uskon kuten sinä, että intuitio ohjaa.

        Ja muuten Cixousia en itse tunne muuta kuin sen lyhyen esitelmän perusteella. Mutta hänellä saattaisi olla meille jotain sanottavaa, kirjoittaahan hän juuri naisen näkökulmasta.

  2. justnyt said,

    Koska tietyistä syistä yritän pysytellä mahdollisimman anonyyminä en voi kirjoittaa tähän kaikkea mitä haluaisin. Totean vain lyhyesti: kuolema, siihen liittyvät perhesalaisuudet ja juurettomuus ovat leimanneet taivaltani tällä elämänpolulla. Unilla ja on ollut ja on merkittävä rooli tiellä pois tuskasta. Kirjoittamalla olen matkan varrella käynyt vuoropuhelua itseni kanssa ja nyt yritän kirjoittamalla jakaa kokemaani. Kai…

    • Päivi said,

      Mä jaksan ihmetellä tätä ihmisten kohtaamista!

  3. justnyt said,

    Teki mieli palata tänne kertomaan, että pahin selkäkipu jäi saareen kun sinne lopulta tohdin lähteä ja siellä pysyä vaivoista huolimatta. Tuttuakin tutummat polut ja rantakivet voittavat kuntosalit mennen tullen.

    • Päivi Kujamäki said,

      Kiva kuulla! Saaressa on hyvä olla 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: