Tragedia; strategisen toiminnan satoako?

heinäkuu 30, 2011 at 4:05 pm (Kasvu, Kasvatus) (, )

Ensin ajattelin, ettei minulla ole mitään sanottavaa Norjan tragediaan, eikä sanoistani olisi mitään apuakaan. Oikeastaan en aluksi käsitellyt joukkomurhaa muuta kuin itkemällä. Nyt, kun tapahtumista on reilu viikko, olen alkanut myös analysoida asiaa omasta näkökulmastani. Kun jotain näin kauheaa tapahtuu, aletaan yleensä pohtia, miksi niin tapahtui.  Deweyn mukaan yhteiskunnallisessa tutkimuksessa onkin lähdettävä liikkeelle tehdyistä teoista ja niiden seurauksista. Kun niitä tarkastellaan, voidaan säädellä toimintaa niin, että tietyt seuraukset toteutuvat ja toisilta vältytään. (Dewey 2006, 43, alkuperäinen 1927.) Erityisen tärkeää  nyt onkin kysyä, miten estää se, ettei enää koskaan tapahtuisi vastaavaa. Suomen kuvalehdessä 30/2011 todettiin, ettei verilöylyä olisi voitu estää. On totta, että valvonnan lisääminen ja aselain tiukentaminen eivät välttämättä takaa sitä, ettei jotain vastaavaa voisi tapahtua vielä tulevaisuudessakin. Internetinkään syyttäminen ei kovin paljon auta asiassa. Tosin valvonta ja tiukempi aselaki voisivat tietty hieman hankaloittaa seuraavan psykopaatin toimintaa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että verilöyly olisi voitu estää, mutta toiminta olisi pitänyt alkaa jo noin kolmekymmentä vuotta sitten. Huomasin muuten, että Breivik on iältään juuri samaa vuosikertaa kuin ensimmäiset oppilaani. Olen siis ollut kasvattajana vaikuttamassa jo Breivikin ikäluokasta alkaen. Kasvattajana minun on syytä myös uskoa siihen, että meillä kasvattajilla on mahdollisuus vaikuttaa kasvaviin. Olemme siis eräällä tavalla osasyyllisiä tapahtuneeseen. Teimmekö jotain väärin, tai paremminkin; jätimmekö jotain tekemättä?

Kasvatus tapahtuu aina tiettynä aikana ja tietyssä paikassa. Historiallis-yhteiskunnallinen konteksti vaikuttaa kasvatuksen tavoitteisiin ja siihen, kuinka sitä toteutetaan. Breivikin ikätoverit ovat eläneet läpi sekä nousukauden että laman. Nähdäkseni heidän ”kasvukautenansa” on yhteiskunnassa ollut vallalla enemmän strateginen toiminta kuin kommunikatiivinen toiminta, ja ainakin Breivikin oma toiminta on strategista toimintaa pahimmillaan.

Sosiaalinen toiminta voi olla kommunikatiivista tai strategista toimintaa, jotka ovat toisilleen vastakkaiset käsitteet. Kommunikatiivisessa toiminnassa ihmisiä kohdellaan aitoina persoonina eikä objekteina kuten strategisessa toiminnassa, jossa vastapuolen asenteisiin pyritään vaikuttamaan tietyn päämäärän saavuttamiseksi. Tähdätessään menestykseen strateginen toiminta on laskelmoivaa ja manipuloivaa. Se pyrkii hyötymään muista. Tällainen toiminta eristää toimijan muista ihmisistä, jotka ovat hänelle vain vastapelureita, joiden toimet ovat joko välineitä tai rajoituksia oman toimintasuunnitelman toteuttamisessa. Toiminta kanavoituu rahasta ja vallasta kilpailemiseen, ja yhteiskuntaan muodostuu välineellinen järjestys. Sillä, millä keinoilla tavoiteltu lopputulos saavutetaan, ei ole niinkään väliä. (Habermas 1984, 285-287, Habermas 1987, 69-73.)

Aikaisemmin strategioista puhuttiin vain sotien ja pelien yhteydessä. Nyt strategioita luodaan työpaikoilla ja kouluissa. Suorituskeskeinen ja kilpailuhenkinen yhteiskunta korostaa yksilöllisyyttä. Televisio on täynnä pudotuspelejä, tietokonepeleissä saa pisteitä tuhoamistaan ihmisistä. Samaan aikaan kouluopetus on painottanut tiedollista puolta ja suorastaan välttänyt  tunne- ja arvokasvatusta.Vanhemmat ovat ostaneet lapsillensa kaikkea, mitä rahalla saa, mutta heidän oma aikansa on ollut kortilla. Kaiken kaikkiaan kasvattajat ovat kenties välttäneet sanomasta selkeästi, mikä on oikein ja mikä väärin. Ilmeisesti on ajateltu, että se on vanhanaikaista tai pelätty sitä, että se olisi indokrinaatiota, ideologista pakkosyöttöä. Ikävintä onkin mielestäni, että Breivikin kaltaiset ihmiset esittelevät itsensä kristittyinä. Heidän toimintansa on kaukana siitä, miten nasaretilainen aikoinaan opetti ja toimi. Enkä itse pidä laisinkaan pahana, että koulussa luetaan esimerkiksi laupiaasta samarialaisesta ja keskustellaan siitä, kuka teki oikein ja kuka väärin ja miksi.

Breivikin sukupolvi, ja sitä nuorempi sukupolvi, ei ole enää samalla tavalla yhtenäinen kuin aikaisemmat sukupolvet olivat. Erot ovat kasvaneet kovasti. Ääripäät ovat tulleet esiin. Oma sukupolveni jakoi vielä viivoittimella puolen litran jäätelön sisarustensa kanssa. Nyt sellaista harrastetaan vähemmän. Toisaalta Breivikin sukupolvessa, ja sitä nuoremmissa, on myös paljon niitä, joiden arvomaailma on aidosti yhteisöllinen ja jotka toivovat, että yhteiskuntamme muuttuisi kommunikatiivisen toiminnan suuntaan. Se, mitä me kasvattajat voimme tehdä  tulevien sukupolvien eteen, on yrittää kasvattaa heidän kykyänsä empatiaan ja yrittää saada heidät näkemään, että me ihmiset olemme loppujen lopuksi kaikki samassa veneessä. Me emme ole vihollisia toisillemme.

 

 

 

 

kestolinkki 1 kommentti

Pieni kirjakatsaus laiturilla luetuista

heinäkuu 20, 2011 at 6:41 pm (Kirjat)

Kesä ja lukeminen kuuluvat yhteen, ja tämän blogin yhtenä tavoitteena olikin kirjata muistiin lukemani kirjat, koska pääni on sellainen seula, etten enää viikon parin päästä muistakaan, mitä olen lukenut. Täytyy tosin tunnustaa, etten ole kaikkia kirjoja jaksanut tai viitsinyt käydä täällä analysoimaan, tai edes mainitsemaan. Nytkin tyydyn tekemään vain pikakatsauksen. Lopuksi arvioin kirjat vielä tähdillä asteikolla 1-5.

TEEMA: Valmistautumista vanhuuteen (jo hyvissä ajoin)

Minulla on ollut aina jonkinlainen tarve ennakoida tulevia ikäkausia, esimerkiksi aloin  lukea jo teini-ikäisenä keski-ikäisten naisten voimaannuttamiseksi tarkoitettua kirjallisuutta: mm. Doris Lessingiä, Erica Jongia ja vähän myöhemmin sitten Eeva Kilpeä,  ja Margaret Atwoodia.

No, nyt sitten tarttui kirjastosta lomalukemiseksi Philip Rothin Haamu poistuu ja Sisko Istanmäen Yöntähti…

Philip Roothin Haamu poistuu käsittelee ikääntyvän ihmisen fyysistä rappeutumista suhteessa mieleen, joka ei tahdokaan vanheta samaan tahtiin.Päähenkilö Nathan Zückerman on viettänyt jo yksitoista vuotta vetäytyneenä maaseudun rauhaan New Yorkin sykkeestä. Ilman kiusallista inkontinenssivaivaa hän olisikin varmasti jatkanutkin tasaista elämäänsä vuorellaan Uudessa -Seelannissa, mutta päästäkseen vaipoistaan ja virtsankarkailuun liittyvästä häpeäntunteesta Zückerman matkustaa New Yorkiin urologin luo. New Yorkissa viriävätkin heti uudelleen toivo ja elämänhalu, ja se onkin sitten menoa, kun sattumalta silmiin osuu vielä lehtileike mahdollisesta asunnonvaihdosta. ”…törmäsin ilmoitukseen, joka oli niin selvästi minulle osoitettu, että tunsin itseäni ajettava kuin piiskalla, ja vaikka kyse oli sattumasta, puhtaasta sattumasta, ilmoitus tuntui uhkuvan tarkoitusta” Tämän jälkeen kirjailijan tiukkasti varjeltuun yksityisyyteen tulee rakonen, ja kolmen ihmisen kohtalot ja muistot pitävät hänet otteessaan. Sydämen ja ruumiin halu syttyy uudelleen, kun hän kohtaa nuoren Jamien, ja ainakin sisäinen draama käynnistyy. Kirjassa sivutaan paljon Amerikan poliittisia ja kirjallisia piirejä, ja lukukokemus jäi ehkä juuri siksi itselleni vähän ulkokohtaiseksi. Kirja osoitti sen, minkä jo oikeastaan tiesinkin, ettei mieli vanhene samaa tahtia kehon kanssa. Toisaalta se toi realistisesti esiin sen, kuinka raadollista ruumiin rapistuminen on, mutta onneksi on mielikuvitus ja kirjoittaminen, jotka tarjoavat pakotien.  

Arvio: ***

Sisko Istanmäen Yöntähti käsittelee oikeastaan aivan samoja teemoja kuin Rothin kirja. Entiselle kansakoululle kokoontuu Norman kutsusta vanhoja luokkatovereita. Voimakastahtoinen ja kylmäkiskoinen Norma tekee muille ehdotuksen mahdollisesta asuinkumppanuuudesta tällä ostamallaan entisellä koululla, jota hän kutsuu Ystävyyden taloksi, Rauhamäeksi. Tarjoukseen tarttuvatkin entinen pappi Herbert, kuvataiteilija Helmi, kirjallisia taipumuksia osoittanut Kielo. Taloudenhoitajaksi ja keittäjäksi pestataan sisupussi Nelli. Aivan rauhalliseksi ei yhteiselämä kuitenkaan osoittaudu. Menneisyyden muistot heräävät henkiin ja yllättäviä yhteyksiä paljastuu. Vastakkain eivät ole kissa ja hiiri, vaan kissa ja kanarianlintu. Kielon kirjoittamat hyvää tarkoittavat sadut osuvatkin aina jonkun herkkään paikkaan. Istanmäki kirjoittaa hirtehisen hauskasti, mutta samalla koskettavasti. Hänen hahmonsa herättävät myötätunnon. Kuvittelin jo mielessäni, kuinka tämän voisi dramatisoida televisioon. Kirja käsittelee ikääntymistä, luopumista, ystävyyttä  ja luovuutta. ”Kuolemahan tulee se on aivan varmaa. Ihminen vain on rakennettu pitämään kiinni elämänsä rippeistä.”

Arvio: ****

Riitta Jalosen Hyvää yötä Irma Noora viehätti minua kovasti. Kirja on hieman mystinenkin ja traaginen, mutta sisältää silti lupauksen uudesta alusta ja valosta.  Nooran kasvattiäiti Rebekka on ollut eräänlainen henkiparantaja tai paremminkin auttaja. Ihmiset ovat lähettäneet hänelle elämänsä epätoivoisina aikoina valokuvan itsestään kysymyksen kera, ja Rebekka on pyrkinyt löytämään jokaiselle vastauksen ja rohkaisevan lupauksen valoisammasta tulevaisuudesta. Kun Rebekka-täti kuolee, saa Noora valokuvat ja myös oman menneisyyden traagiset tapahtumat alkavat nousta pintaan. Kirjan  kieli on kaunista ja rohkeaakin. Kuvaukset aistittavia, runollisiakin. ”Voit panna kyltin kedolle; Älä poimi näitä kukkasia, mutta ne eivät ole turvassa tuulelta, sillä tuuli ei osaa lukea.” oli Rebekka -tädin lempilause. Arvio: ****

Lopuksi vielä tämän kesän Pakkanen, jonka nimi oli Seuralainen. Tuttuun tapaan tapahtumat sijoittuvat Helsinkiin. Tässä kirjassa herkutellaan yllättävän vähän, johtunee siitä, että Anna Laine mäyräkoirineen vilahtaa vain vähän kulisseissa. Tapahtumat pyörivät  tällä kertaa  kuntosalin ja seuralaispalvelun piirissä. Ajankuvaahan Pakkanen taas tarjoaa, mutta ei mitään järisyttävää lukukokemusta tällä kertaa, eikä edes reseptejä. Menneisyydet menetykset kuitenkin kummittelevat tässäkin kirjassa ja johtavat veritekoon. Arvio: **

kestolinkki 3 kommenttia

Ruudun takaa

heinäkuu 14, 2011 at 8:28 am (Runot, Uncategorized)

Katselen ruudun takaa, kuinka palavarakkaus valtaa kukkapenkissä tilaa;  

varret kurkoittavat muita korkeammalle ja  kukat loistavat punaisena.

Kaunis katsella kaukaakin,

osaton olo,

mutta en poimi maljakkoon,

kuihtuisi ennen aikojaan.

kestolinkki Jätä kommentti

Hollolain näkkileipä

heinäkuu 14, 2011 at 8:24 am (Perhe, suku, koti, Ystävät)

Edellinen postaus keskittyi poimimaan Jokelan suvun historiasta niitä uutiskynnyksen ylittäviä asioita, eikä tilaa oikein samassa blogimerkinnässä ollut varsinaisille sukujuhlille. En halua niitäkään ohittaa ilman erityismainintaa, sillä olin todella iloinen, että serkkuni ja enoni perheineen järjestivät niin hienon tilaisuuden nähdä sukulaisia ja kyläläisiä monen vuoden jälkeen. Kuinka hyvältä esimerkiksi tuntuikaan parinkymmenen vuoden jälkeen nähdä niitä Tennilän kylän naisia, jotka ovat vanhempieni sukupolvea. Se turvallinen tuttuus, ja toisaalta ihmetys, kuinka vähän he ovat muuttuneet! Ystäväni äiti kaivoi kassistaan minullekin pienen lahjan, kuulema kiitokseksi, kun keitin kahvit viime kesänä Itä-Suomen reissulaisille. Lahja oli leivinliina, johon on painettu hollolalaisen näkkileivän ohje. Tiedoksi tietämättömille, että ”hollalain näkkileipä” ei ole kovaa eikä kuivaa, vaan pehmeää ja mehevää. 

Tässä ohje muilenki iloks:

Hollolain näkkileipä

4 dl maitoa

50 g hiivaa

1 tl suolaa

150 g voita

3 dl kauraryynejä

7 dl vehnäjauhoja

Hiiva ja ryynyt tellätiän kälellämpöisien maituon, lisätiän suola ja sulatettu rasva, tehliän vehnäjauhoil pehmeäks taikinaks, annetaan nousta. Kaaviloilaan kaks pellilliist, annetaan taas nousta ja pistelliän kahvelil. Jaetaan taikinapyöräl neliöiks ja paistetaan kuumas uunis, 250-270 asties vaalean ruskeaks.

kestolinkki Jätä kommentti

Juurille

heinäkuu 11, 2011 at 7:53 pm (Aika, Perhe, suku, koti)

Osallistuin viikonloppuna serkkuni kokoon kutsumille Jokelan suvun Tennilän tilan 350-vuotis juhliin. Tämä taitaa nyt tosiaan olla se ikä, kun omat juuret alkavat kiinnostaa. Kaksi vuotta sitten tein pyhiinvaelluksen Äyräpäähän isän jäljille, ja nyt sitten selvitettiin suvun voimin äidin puolen historiaa.  Sukunimi ennen Jokelaa oli ollut Hollo/Holla silloin, kun ”esi-isämme” asettui Hollolan Tennilään vuonna 1661. Talo siirrettiin 1800-1900 lukujen vaihteessa uudessa maanmittausjaossa asumattomaan korpeen, viiden kilometrin päähän Tennilän kylän keskustasta, ja siihen kuului silloin puolen hehtaarin maatilkku. Urho-vaarini äiti Hilma ja isä Juho olivat selvästikin sitkeitä uudisraivaajia, kuten myös seuraavat isäntäparit, sillä tilan koko on moninkertaistunut lähtötilanteesta. Peräänantamattomuudesta kertoo sekin, että he joutuivat rakentamaan uudet pytingit ensin tulipalossa 1910-luvulla tuhoutuneen ulkorakennuksen  tilalle, ja sitten  myöhemmmin vuonna 1945 vielä päärakennuksenkin tilalle, kun  tulipalo koitui senkin tuhoksi. Ensimmäinen tulipalo tosin oli tuhopoltto, ja toisen sytytti  pärekatolle lentänyt kipinä. Päärakennuksen tulipalon aikaan isänänä olikin jo Urho-vaarini, joka palasi sodasta samoihin aikoihin kotiin vahingoittumattomana, eikä Aini-mummoni sen vuoksi paljon taloa surrutkaan, kun sai sentään miehensä takaisin. Äitini syntyi seuraavana vuonna 1946. Sitä ennen sodan aikana olivat jo syntyneet Ensio-eno 1941 ja Marjatta-kummi 1943.

Tuhopolttajan vierailun lisäksi talossa tapahtui murhakin, kun talon toinen työmies tappoi kivellä työkaverinsa. Kotona oli silloin vain vanha isoisä ja lapsia, sillä muut olivat lähteneet markkinoille. Kymmenvuotias Urho-vaarini näki vertavuotavan miehen,  ja lapset telkesivät peloissaan tuvan oven hakaan. Helmi-täti, jonka muistelmissa tapauksesta värikkäästi kerrotaan, oli kuitenkin leikkinyt viattoman tietämätöntä ja kysynyt oven takana rynkyttäneeltä murhamieheltä, milloin tämä lähtee viemään lehmiä niitylle ja onnistunutkin näin viivyttämään miestä. Myöhemmin tulivat vanhemmat markkinoilta kotiin, ja pian nimismiehetkin, jotka saivat miehen tunnustamaan tekonsa ja näyttämään metsään kätkemänsä ruumiin paikan.

Hilmalle ja Juholle syntyi kaiken kaikkiaan kymmenen lasta, joista Urho-vaarini oli vanhin kahdesta pojasta. Muistelmia kirjoittanut Helmi-täti oli perinyt kirjalliset taipumuksensa ilmeisesti Hilma-äidiltään, joka kirjoitti runoja ja kronikoita pöytälaatikkoon, ja sai jopa Suomalaisen kirjallisuuden seuralta kunniakirjan hämäläisten sananparsien keräämisestä. Ei voi kun ihailla ja ihmetellä, missä välissä  isomummoni ehti vielä kirjoittaakin huushollitöiden ja kymmenpäisen katraan kanssa, mutta toisaalta hän oli kuulema hyvä delegoimaan tehtäviä, ja siihen aikaanhan lapset ottivatkin osaa tilan töihin heti, kun kynnelle kykenivät. Helmi-tätikin lypsi aamuisin puintiaikaan  yhdeksän lehmää yksin.

Tunsin itsekin jonkinlaista hengenheimolaisuutta, kun luin isomummoni Hilman runon, jonka hän oli kirjoittanut kylän kansakoulun avajaistilaisuuteen vuonna 1927. Hilma arvosti koulunkäyntiä, ja hänellä olisi ollut lapsena kova halu oppia ja opiskella, mutta isä oli pitänyt sellaista turhana touhuna tytöille. Juhlaan kirjoitetussa runossa mainitaankin hieman katkeraan sävyyn tästä: ”Neljäkymmentä vuotta taaksepäin, kun kouluja oli harvas, ei silloin kaikki oppia saaneet, siksi olikin mieli karvas. Silloin itkin viikon, itkin kaksi. Mieleni tunsin raskahaksi. Äiti kyllä antoi myötä, mutta isä määräsi muuta työtä.” Runossa kuuluu myös sen ajan idealistinen henki: ”Mitä koti ja koulu yhdessä voi lasten herkkiin mieliin istuttaa, sitä maailman saasta ei milloinkaan voi pohjia myöten irrottaa. Siksi on korven keskelle saatu uljas talo, josta seudun lapsille loistaa hengen valo.” Sellaista oli elämä noin sata vuotta sitten. Paljon on maailma muuttunut.

kestolinkki Jätä kommentti

Mantereelta saareen

heinäkuu 7, 2011 at 7:56 am (Musiikki) (, )

Tämän kesän ensimmäinen saariloma takana. Olen jo aikaisempinakin kesinä kirjoittanut siitä, kuinka erilaista elämä saaressa on. Siellä on todellakin irti kaikesta, murheet jää mantereelle. Uitin, saunotin, rasvasin ja rusketin itseäni. Annoin katseen kiinnittyä pilviin ja mäntyjen latvoihin. Katselin tulta ja väriä vaihtavaa taivaanrantaa ja vettä. Lisäksi oli vain ne yksinkertaiset perustoimet ruuanlaiton ympärillä.

Ajomatkalla kuuntelin Mannerta, Scandinavian Music Groupin uutta levyä. Pidän Terhi Kokkosen lyriikasta, se ei sorru kliseisiin, vaan antaa kuulijalle tilaa itse täydentää kertomusta. Monesti tuntuu siltä, että Terhi kirjoittaa lauluja juuri minulle juuri oikeaan aikaan. Laulut onnistuvat tasapainoilemaan ilon ja surun, varmuuden ja epävarmuuden sekä kepeyden ja raskauden välimaastossa, lisäksi niissä on itseironiaa.  Musiikki ja sanat ovat yhtä; yhteistyö entisen rakkaan kanssa on saumatonta. Joel Melasniemi on todellakin säveltänyt juuri nämä Terhin runot. Banjo, balalaikka, mandoliini ja muut soivat juuri oikeassa kohdassa värittäen tarinoita.  Levyn  otsikoksi sopisi tällä kertaa siirtyminen ja uusiutuminen; Ensimmäisen laulun nimi on Hautojen yli ja viimeisen Melkein kuin uusi. Ensimmäisessä laulussa lähdetään, kaahataan pois: ”minä ajan lujempaa, ajan yli kahtasataa Stocmannin seinään ja minä jätän Saabin ja sinä lasket veitsen, minä juoksen hautojen yli, juoksen merenrantaan Tallinnan lauttaan” ja viimeisessä laulussa muutetaan saareen: ”päätin hankkia lapion, peitän sillä jäljet, jotka seuraavat mantereelta….vain paju itki, vain laiva huusi, olin melkein kuin uusi.”

Väliin mahtuu tarinoita lähdön ja saapumisen väliltä. Kappaleessa Liian laiha rakkaani musiikki kertoo ilman sanojakin yksinäisestä cowboysta. Musiikki kuvittaa taustalle erämaan kanjonit ja siellä ratsastavat lehmipojat. Kappaleessa Kaunis Marjaana on Marjaana mielenhäiriössä loistomiehen heittänyt menemään. Marjaana  on ”kaunis ja ylpee”, mutta myös ironinen: ”olin hetken valmis kuolemaan tai edes vähän romahtamaan, mutta minähän en pillitä, en ainakaan ennen pimeää”. Seuraavasta lauseesta löysin jotain itseni: ” Kaunis Marjaana polkee jälleen, ruuvit on irrallaan ja renkaat lyö tyhjää, kaunis Marjaana sulkee silmät, aina on joku, joka ottaa vastaan.” Itkukin tulee, kun kumi tyhjenee suon reunalla.  Marjaanan joku aina ottaa vastaan, vai ottaako? ”Kai joku vielä ottaa vastaan” päättyy laulu.

Aikaisemmalla levyllä itki pieni lintu, tällä levyllä laulaa mustarastas Ooh la laa. Ehkä juuri tämä laulu on levyn käännekohta, se, jossa varpaankärki koskettaa veden pintaa. ”Shakespeare syntyi ja kuoli tänään, jossain hauras kuori halkeaa, on hetki ennen valoisaa” Ruotsiin ja takaisin on kappale josta myös pidin kovasti. Siinä löytyy tanssittaja Ruotsin laivalta. Siinä laulaja on päättäväinen, itsekin olen sitä joskus. ”Tanssin, satuilen ja liiottelen, minä olen päättänyt olla sinun.” Lisäksi tässä laulussa on meidän rapujen sukulaisia hummereita: ”Merenpohjassa kulkee hummeripari, niilläkin pyyhkii hyvin.” Hummeripari on päässyt levyn sanoitusvihkon kuvitukseenkin. Joet, korvet, niemet kertoo minun ja sinun maastasi ja kaikesta muustakin, mikä on minun. Kappaleessa Montreal tavataan vanha tuttu: ”Päässäni soi tämä vanha iskelmä, mikä ennen oli kevyttä, on äkkiä enemmän.” Omenankukan terälehdet varpaanvälissä tarinan päähenkilö on jälleen löytänyt reippaan vaihteensa: ”en kapioita ompele, ei päätäni palele” Mutta kuin vastavetona seuraava kappale Liikaset kertoo kauniin tarinan Jaakosta ja hänen morsiamestaan tapaamisesta kultahäihin ja hautajaisiin.

Viimeisessä kappaleessa sitten muutetaan saareen:”Muutin tavarani saarelle, kiipesin katolle, olin jättänyt murheet, olin siivonut suuni, vain laiva huusi.” Terhin lauluissa itkevät pajut ja linnut ja huutavat laivat, reippaan päähenkilön pokka yleensä pitää ja itsepuolustus on vahva: ”päätin hankkia ritsan; käytän sitä keväisin itsepuolustukseen”. Jään odottamaan seuraavaa levyä ja sitä, kuinka tarina(mme) jatkuu.

kestolinkki Jätä kommentti