O Captain, my Captain

Touko 11, 2013 at 1:26 pm (Aika, Elämä) ()

Tänään tuli spontaani itku kukkakaupassa, kun kuulin, että  Timo; pitkäaikainen työtoverini ja koulumme entinen rehtori, oli kuollut. Timo toimi kaksikymmentä vuotta sitten väliaikaisena  koulutoimenjohtajana ja oli valitsemassa minua sijaiseksi Kirkonkylän koululle. Timo oli silloin jokseenkin samanikäinen kuin minä nyt. Muistan kuin eilisen päivän, kun saavuin työnhakijana koulutoimistoon kaksi alle metrin mittaista tyttöä käsipuolessani. Ja muistan myös, kuinka olin yhtä aikaa kauhuissani ja innoissani, kun kuulin tulleeni valituksi.

Timo oli itselleni sellainen isähahmo, ja ehkä minäkin olin hänelle vähän niin kuin ”oma” tyttö. Yhteistyömme sujui hyvin ja tuntui siltä, että Timo luotti minuun. Toimin vähän niin kuin sihteerinä kirjoittaen koulun tiedotteita ja ”vuosikatsauksia”. Kun viiden vuoden ”koeajan” jälkeen koululautakunta haastatteli minua opettajan virkaan, oli Timo kuulemma sanonut: Valitkaa, mitä valitsette, me pidetään Päivi. Se tuntui hyvältä ja  kuuluu niiden ”elämäni miesten” sanomien lauseiden joukkoon, jotka säilytän muistoissani.

Timo  lähetti minua myös koulutuksiin,  ja sain vastuullisia tehtäviä hoidettavakseni. Tosin ”Oppi ja laatu -hankkeen” vetäminen (1998) oli kyllä aikamoista kivireen vetämistä, mutta opetussuunnitelmatyön ohjaaminen sen sijaan oikein mielekästä hommaa (2003). Ihailin Timoa juuri siksi, että hän piti tärkeänä koulun kehittämistä, ja toinen syy, miksi ihailin häntä, oli tietynlainen rauhallisuus;  mottona: Asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan kuin Ellun kanat. Lisäksi Timolla oli aina jokin vitsi opettajanhuoneen tunnelmaa keventämään. Erityisesti minulla on jäänyt mieleen se, kun karjalaispoika joi oksalakkaa humaltuakseen ja tuli sitten tuiterissa naama punaisena kotiin, jossa isä totesi: Juo poika vielä lissää! Nahka ei vielä kiillä!  Timon kanssa tuli muuten otettuakin opettajien illanvietoissa muutamat napsut, ei tosin oksalakkaa. Timon mielestä terveellinen elämä saattaa kyllä lisätä elinaikaa, mutta varmuudella se saa elämän ainakin tuntumaan pitkältä. Tosin vannoutunut tupakkamies joutui viime vuosina lopettamaan tupakoinnin terveydellisistä syistä.

Kirjoitin tämän muistokirjoituksen aika itsekkäästä näkökulmasta.  Mieskuorolaiset, Punaisen ristin  väki ja reserviläiset pitävät varmasti Timolle  toisenlaisia  muistopuheita. Kun Timo keväällä 2003 jäi eläkkeelle, tunsin velvollisuudeksi ja halusin pitää hänelle läksiäispuheen. Vertasin häntä laivan kapteeniin, mikä ei ole kovin tuore vertaus, mutta sopi hyvin Timolle, joka harrasti veneilyä ja oli sotilasarvoltaankin kapteeni. Minulle jäi sellainen mieli, että puheeni oli hänelle merkityksellinen. Nyt kun Timo on poissa, huomaan, etten enää olekaan tyttö, vaan minun on otettava askel ”aikuisuuteen” päin, tartuttava itse ruoriin. On niin surullista, kun edellinen sukupolvi, ne meidän äidit ja isät jättävät meidät yksi toisensa jälkeen. Kuka meidän perään sitten katsoo? On ikävä Timoa , mennyttä aikaa, lapsuutta ja nuoruutta. Sitä, että sai olla jollekin tyttö.

Mainokset

kestolinkki Jätä kommentti

Uusi vaihde elämässä

Touko 5, 2013 at 6:43 pm (Aika, Elämä, Ihminen, Musiikki) ()

Olen nyt nähnyt kaikki vuodenajat uuden kotini ikkunasta. Vuosi on ollut muutokseen sopeutumisen vuosi. Se, mikä oli kestävintä, on lakannut olemasta…. Näin keväisin olen vähän taipuvainen melankoliaan. Olen kuunnellut Matti Johannes Koivun kauniita ja surumielisiä säveliä ja sanoituksia ja tuntenut tosiaan, kuinka meissä elävät kaikki rakkaudet, suukot kevyet ja raskaat sydämet…. Metsät ja kaupungit, haaveet ja palkkakuitit;  ne yhdistyvät sylikkäin, kun joku katselee niitä jälkeenpäin… Huomaan olevani kiitollinen siitä, mitä oli ja siitä, mitä on nyt.

Aika ihmeellistä, että monet muutokset tulevat yhtä aikaa. Sen lisäksi, että kotini on siirtynyt toiseen paikkaan ja siviilisäätyni muuttunut, olen siirtynyt myös naisen elämässä uuteen vaiheeseen, siihen johon googlaukseni perusteella liittyy ainakin 36 oiretta, joita en nyt todellakaan halua tässä luetella. Totean vain olevani onnellinen siitä, että nähtävästi olen perinyt äitini fysiikan ja minulla on nähdäkseni vain se ”oire”, josta tämä elämänvaihe on saanut nimensä. Ehkä en halua lausua karhun nimeä juuri siksi, että pelkään alitajuisesti sitä, että sen jälkeen ne kaikki 36 oiretta iskevät kimppuuni.

Olen aina suhtautunut kehoni muutoksiin ja toimintoihin lähes stooalaisen tyynesti ja hyväksynyt, että ne ovat osa minua, mutta en ole antanut niiden määrittää itseäni sen enempää. Minä olen minä, vaikka tämä ulkoinen savimajani muuttuisikin. En halua, että minut määritetään jonkin iän perusteella jonkinlaiseksi ja että kaikki tunteeni ja mielialani laitetaan jonkin iän piikkiin. Kun isäni aikoinaan ihmetteli jotain äärimmäistä tunteenpurkaustani, äiti totesi, että se on siinä iässä, johon isä sanoi, että se taitaa olla aina jossain iässä, ja siinä isä oli kyllä aivan oikeassa. Ja sen tietävät myös muut, ketkä ovat lähelläni eläneet: tunteet tulevat ja menevät, itku ja nauru samassa lauseessa.

Toisaalta asioista pitäisi puhua niiden oikealla nimellä. Mutta ehkä tänä aikana ei vaan saa olla muuta kuin nuori: tehokas, aina hedelmällinen, aina iskukunnossa, ja siksi tästäkin iästä yritetään tehdä jotain muuta hormonien ja hoitojen avulla. Juuri tuosta ajattelusta haluan vapautua. Näen tämän elämänvaiheen tervetulleena hitaampana aikana, kun ruuhkavuodet ja juoksuaika ovat ohi ja tilalle on tullut enemmän sitä kaivattua ja paljon mainostettua omaa aikaa. Ja osaan todellakin käyttää tämän oman aikani juuri siten kuin haluan. En tunne tarvetta enää näyttää kenellekään mitään tai esittää olevani enemmän kuin olen.Ehkä olen sellainen myöhäsyntyinen vanhapiikanen, joka nauttii siitä, että uskaltaa sanoa mielipiteensä vielä painokkaammin kuin aikaisemmin, että saa keskittyä omiin töihinsä, niin sanotusti toteuttaa itseään, käydä elokuvissa, teatterissa, konserteissa, kuorossa, lähipubissa, tavata tyttökavereita, tai vain olla hömöttää.

Olen onnellinen siitä, että näen jo aika kauas taaksepäinkin. Ja ymmärrän, että muistan, koska olen elänyt jo vähän… Erityisen onnellinen olen siitä, että lapset kasvavat. Tämän vuoden koulutulokkaissa on jo niitä, joiden vanhempia olen opettanut. Se on jotenkin niin hienoa, mutta kaikkein hienointa on nähdä omien lapsien kasvavan ja löytävän omat juttunsa. Se on ihmeellistä! Juurihan ne imivät nisää. Mitä tulee huomisesta, haaveista unista. Laulan lapselleni. Laulanko menneistä ajoistaTäällä meillä on monta sataa elämää… Maalaamme uuden kerroksen, kerromme uuden totuuden. Miten hyvä on unohtaa, vain silloin voi rakastaa.

Siteeraukset: Matti Johannes Koivun lauluista:  Jos muutat mielesi, Ensimmäinen sunnuntai, Siirtolapuutarhat, 80-luvun lapset, Paratiisi lasilla, Monta sataa elämää, Miten hyvä on unohtaa. Suosittelen!

kestolinkki Jätä kommentti