Merkityksellinen aamu

Touko 4, 2014 at 10:23 am (Aika, Elämä)

Palasin juuri kotiin maailman suurimmasta puukirkosta, messusta, jossa monet elämäni langat yhdistyivät. Kokemus oli ihmeellinen. Kotiseurakuntani Kerimäen vieraana oli Hollolan kirkkokuoro. Hollola oli kotiseurakuntani elämäni ensimmäiset 27 vuotta. Tänään sain siis kuulla yhtä aikaa molempien kotiseurakuntieni kuorojen laulua.

Hollolan kirkkokuorossa lauloi edelleen entinen opettajani, jonka tilalle minut valittiin ensimmäiseen virkaani vuonna 1989. Muistan hyvin, kuinka sain Anjalta opastusta ja avaimet käteen vanhaan kotikouluuni. Anjaa, jos ketä voi kutsua Grand Old Ladyksi: askel oli edelleen reipas, mieli virkeä  ja ääni kirkas, vaikka ikää tulee tänä vuonna 85 vuotta täyteen. Kuorossa lauloi myös Pirjo, joka koulutti meitä tyttökerhon ohjaajia 1970-80-luvun vaihteessa. Muistan teehetket Pirjon kotona. Ex-appiukkonikin  tenori soi kirkossa tänään komeasti, ja lauloi kuorossa myös entinen käsityön opettajanikin. Kanttorina oli Sinikka, jonka elämän polut ovat risteilleet, kuten minunkin, sekä Kerimäellä että Hollolassa. Syntyperältään kerimäkeläinen Sinikka toimi kanttorina Hollolan seurakunnassa nuoruusvuosinani, mutta  muutti takaisin Kerimäelle juuri sinä vuonna, kun häitämme vietetiin Hollolan kirkossa elokuussa 1986. Pappina toimi tänään Kerimäen seurakunnan Pentti Liukkonen, jonka setä Liukkonen vaikutti aikoinaan Hollolan seurakunnassa ja on muun muassa kastanut ja päästänyt minut ripiltä.

Huomasin tässä tällä viikolla, että olin 25-vuotias, kun noin 25 vuotta sitten aloitin Hollolassa opettajana. Nyt 25 vuoden jälkeen valmistun pian tohtoriksi: väittelylupa on jo myönnetty. Tämä iso asia on alkanut kovasti jännittääkin ja herään aamulla epämääräiseen painon tunteeseen. Kun tänään mietin näitä kaikkia risteileviä polkuja,  kuuntelin kuorojen laulua, päivän tekstejä ja saarnaa, minulle tuli jotenkin luottavainen ja turvallinen olo.   Tunne vielä vahvistui, kun liityin lopuksi Kerimäen ja Hollolan kuorojen seuraan ja kuuntelin heidän kanssaan Sinikan opastuksen maailman suurimman puukirkon rakennusvaiheista. Eikä kirkkoreissuni olisi voinut paremmin päättyä, kun lauloimme päätteeksi vielä lempivirteni Soi kunniaksi luojan. Kaikella on aikansa ja tarkoituksensa.

kestolinkki Jätä kommentti

Terveisiä Puumalan lähistöltä

heinäkuu 2, 2013 at 6:34 pm (Aika, Elämä)

Vielä eilen pystyin elämään illuusiossa, että Niihin Pyöreisiin ikävuosiin on noin kaksi vuotta, mutta ylihuomenna on todettava, että niihin on enää vain alle vuosi. On ikävää, että oma ikä alkaa merkitä jotain ikävää. (Mikähän on muuten noiden sanojen etymologia?) Vaikka toisaalta: Vanheminen on ainoa tapa elää kauemmin. (Francois Auber, kirjassa:  ”Mikä vitsi! Minäkö 50-vuotias? ) Kirja osui silmään tänään kirpparilla ja ostin sen, sillä minulla on tapana ennakoida asioita. Johtuu varmaan siitä, että ennen sanottiin, kun  joku täytti esimerkiksi 20 vuotta, että nyt sitä ollaan sitten kolmannella kymmenellä.

Hassuinta on, että todellakin haluan olla elänyt ja kokenut kaiken sen, mitä olen tähän asti saanut elää ja kokea, mutta haluaisin silti olla juuri nyt kymmenen vuotta, ellen viisitoistakin, nuorempi… Siihen on monta syytä:

Ensinnäkin se niin sanottu henkinen ikäni ei todellakaan ole pysynyt ikävuosieni tahdissa, ja siitä taas seuraa esimerkiksi se, että kiinnitän valitettavasti huomioni itseäni selvästi nuorempiin miehiin. Asiahan ei olisi mikään ongelma, jos olisin noin 50-vuotias mies ja tuntisin vetoa nuorempiin naisiin, mutta toisin päin ikäero on edelleen kaikista puumanaisistakin huolimatta vieläkin hieman tabu tai ainakin asia, jolle saatetaan vähän naureskella. Oma teoriani siihen, että niinkin monet tuttavapiirini noin 50-vuotiaat miehet seurustelevat itseään selvästi nuorempien naisten kanssa on se, että mies haluaa edes elää  siinä toivossa, että hänen siemenensä voisi vielä itää. Tuure Kilpeläinen laulaa muuten aika osuvasti miehen vuosista:”Se näyttää jätkät kellistin: kyytiin kauniin nuoren sellistin”.
Ja kai se voi olla noin naisillakin.

Toinen syy on fyysinen: ”Olet 50-vuotias, kun varpaankyntesi ovat kauempana kuin ennen”. Totta: Ennen olisin voinut pureskella varpaittenikin kynsiä, mutta nyt en enää  taivu. Nyt en ole liian levoton, vaan sen sijaan liian kankea lootusasentoon, joka ennen oli mieliasentoni. Näyttää siltä, että ”lähestyn ikää, jolloin voi harrastaa vain yhtä urheilulajia. Sitä kutsutaan rillien metsästykseksi”. (Lordi Grey) Lisäksi olen alkanut suhtautua ulkonäkööni kriittisemmin kuin aikaisemmin, jolloin en paljon sitä edes ajatellut, joten senkin vuoksi olisi armollista seurustella toisen ikänäöstä kärsivän kanssa…

Kolmas syy siihen, että kertynyt ikä harmittaa on se, että haluaisin ehtiä vielä tehdä niin paljon! Paljon enemmän kuin ehkä on mahdollista. Huomaan, että elämä on yllättävän lyhyt. Juuri kun pääsee vauhtiin, alkaa eläkeikä, tai ainakin ikärasismi, häämöttää.

Neljäs syy, josta myös huomaan ikäni hieman harmittavallakin tavalla on se, että olen alkanut taivastella nuoria ihmisiä. Tekisi mieli esimerkiksi virittää piikkimatto kaahaaville mopoille ja tunnustan näyttäväni kaahareille myös keskisormea. (Ja tämähän taas on jo merkki siitä, että alan olla jo niitä mummoja, jotka kulkevat omia teitään..etuilevat jonossa eivätkä välttämättä noudata käyttäytymissääntöjä muutenkaan) Lisäksi kummastelen nuorten ihmisten musiikkimakua! Se on joidenkin kohdalla mennyt ihan omituiseen suuntaan! Muistan kuinka naapurin tytön kanssa joskus teineinä mietimme, alammeko vanhoina kuunnella iskelmää niin kuin vanhempamme. Emme alkaneet, mutta sen sijaan monet alle 30-vuotiaat laulavat nykyään sitä. Tänään kuulin radiosta, että 35-vuotias Heidi Kyrö on perustanut omasta iskelmäurastaan kertovan museon! Eli tässä käy nyt sitten niin, että omat vanhempamme ja lapsemme ovatkin yllättäin enemmän samalla aaltopituudella kuin me harmaat keski-ikäiset ”punkkarit” kumpienkaan kanssa.

Noo, kirjoitin nyt ikääni nähden hieman lapsellisesti, myönnetään.  Saatoin olla ärsyttäväkin ja kuulostaa jopa katkeralta, vaikka siihen ei oikeasti mitään syytä olekaan. Päinvastoin! Oikeasti olen kyllä kaikista vuosista kiitollinen ja erityisesti kaikista niihin vuosiin liittyvistä ihmistä. Toivonkin, että vanhemmiten käy niin, että yksi vuosi alkaa tuntua samalla tavalla pitkältä kuin se tuntui lapsena. Se on merkki siitä, että osaa tarttua siihen paljon puhuttuun hetkeen, joka on nyt eikä vasta huomenna.

kestolinkki 2 kommenttia

Seitsemän vuoden periodit

kesäkuu 9, 2013 at 1:46 pm (Aika, Elämä)

Elämää on todellakin helpompi ymmärtää vasta jälkeenpäin, ja ainakin omassa elämässäni näyttäisi siltä, että seitsemän vuoden periodeissa olisi jotain perää. Täytän tänä kesänä 49 ja huomaan, että tietty ajanjakso on päättymässä ja uusi alkamassa. Istun kirjoittamassa tätä Jyväskylässä tyttäreni Laajavuoren yksiön pöydän ääressä ja olen yhtä aikaa sekä surullinen että iloinen. Ikkunasta avautuva lähiömaisema  jotenkin lohduttaa, sillä se tuo mieleeni kuvat Aikamme aapisesta, jota tavasin seutumme  ensimmäisten peruskoululaisten joukossa vuonna 1971. Silloin Suomessa oli edessä uusi uljas tulevaisuus ja jotenkin naiivi usko edistykseen. Nämä laatikkomaiset kerrostalot ovat suurinpiirtein ikäisiäni ja eläneet myös jokseenkin 7 kertaa 7 vuotta ja nähneet nousukaudet ja lamat. Niiden valkoiset seinät ovat saaneet pintaansa usein harmaita homeläiskiä, eikä aika ole säästänyt meitä saman aikakauden lapsiakaan kolhuilta.

Seitsemän vuoden periodit kuvataan monesti kaarina, joissa joka toinen seitsemän vuoden jakso sijoittuu kaaren huipulle ja joka toinen pohjalle. Olen usein miettinyt sitä, etten oikeastaan osaa sanoa, milloin olen elänyt omassa elämässäni huipulla ja milloin ryöminyt pohjamudissa, sillä vaikka huomaankin, että tiettyjä merkityksellisiä tapahtumia osuukin juuri seitsemän vuoden etappeihin, tapahtumat sisältävät aineksia sekä hyvästä että pahasta. Jotain kuolee ja samalla melkein huomaamatta jotain uutta saa alkunsa. Se on sekä surullista että iloista. Se on sekä luopumista että uuteen tarttumista. Seitsemän vuotta sitten olin 42 -vuotias ja elin erään kriisin keskellä, mutta samalla syntyi myös voimaannuttava ajatus jatko-opiskelusta, joka konkretisoitui parin vuoden päästä, kun sain jatko-opiskeluoikeuden Itä-Suomen yliopistosta. Nyt se vaihe elämästä alkaa olla loppusuoralla. Rohkenin jopa eilen ostaa  jo väitösasun täältä Jyväskylästä.

Olen varmaan jo aiemminkin ihmetellyt sitä, miten oikeat ihmiset tulevat vastaan oikeaan aikaan, ja jokaisella vastaantulevalla on jokin merkitys itselle. Merkityksen näkee sitten, kun katselee kaikkea vähän kauempaa. Nyt tuntuu siltä, että edessä saattaisi olla jotain kevyempää ja satunnaisempaa. Irrallisia hetkiä. Nähtäväksi jää, pystyykö tarrautuva rapu elämään niin irtonaista elämää, ilman tarkemmin suunniteltua tulevaisuutta ja pilvilinnarakennelmia. Aika vapauttava ajatus joka tapauksessa.

kestolinkki Jätä kommentti

O Captain, my Captain

Touko 11, 2013 at 1:26 pm (Aika, Elämä) ()

Tänään tuli spontaani itku kukkakaupassa, kun kuulin, että  Timo; pitkäaikainen työtoverini ja koulumme entinen rehtori, oli kuollut. Timo toimi kaksikymmentä vuotta sitten väliaikaisena  koulutoimenjohtajana ja oli valitsemassa minua sijaiseksi Kirkonkylän koululle. Timo oli silloin jokseenkin samanikäinen kuin minä nyt. Muistan kuin eilisen päivän, kun saavuin työnhakijana koulutoimistoon kaksi alle metrin mittaista tyttöä käsipuolessani. Ja muistan myös, kuinka olin yhtä aikaa kauhuissani ja innoissani, kun kuulin tulleeni valituksi.

Timo oli itselleni sellainen isähahmo, ja ehkä minäkin olin hänelle vähän niin kuin ”oma” tyttö. Yhteistyömme sujui hyvin ja tuntui siltä, että Timo luotti minuun. Toimin vähän niin kuin sihteerinä kirjoittaen koulun tiedotteita ja ”vuosikatsauksia”. Kun viiden vuoden ”koeajan” jälkeen koululautakunta haastatteli minua opettajan virkaan, oli Timo kuulemma sanonut: Valitkaa, mitä valitsette, me pidetään Päivi. Se tuntui hyvältä ja  kuuluu niiden ”elämäni miesten” sanomien lauseiden joukkoon, jotka säilytän muistoissani.

Timo  lähetti minua myös koulutuksiin,  ja sain vastuullisia tehtäviä hoidettavakseni. Tosin ”Oppi ja laatu -hankkeen” vetäminen (1998) oli kyllä aikamoista kivireen vetämistä, mutta opetussuunnitelmatyön ohjaaminen sen sijaan oikein mielekästä hommaa (2003). Ihailin Timoa juuri siksi, että hän piti tärkeänä koulun kehittämistä, ja toinen syy, miksi ihailin häntä, oli tietynlainen rauhallisuus;  mottona: Asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan kuin Ellun kanat. Lisäksi Timolla oli aina jokin vitsi opettajanhuoneen tunnelmaa keventämään. Erityisesti minulla on jäänyt mieleen se, kun karjalaispoika joi oksalakkaa humaltuakseen ja tuli sitten tuiterissa naama punaisena kotiin, jossa isä totesi: Juo poika vielä lissää! Nahka ei vielä kiillä!  Timon kanssa tuli muuten otettuakin opettajien illanvietoissa muutamat napsut, ei tosin oksalakkaa. Timon mielestä terveellinen elämä saattaa kyllä lisätä elinaikaa, mutta varmuudella se saa elämän ainakin tuntumaan pitkältä. Tosin vannoutunut tupakkamies joutui viime vuosina lopettamaan tupakoinnin terveydellisistä syistä.

Kirjoitin tämän muistokirjoituksen aika itsekkäästä näkökulmasta.  Mieskuorolaiset, Punaisen ristin  väki ja reserviläiset pitävät varmasti Timolle  toisenlaisia  muistopuheita. Kun Timo keväällä 2003 jäi eläkkeelle, tunsin velvollisuudeksi ja halusin pitää hänelle läksiäispuheen. Vertasin häntä laivan kapteeniin, mikä ei ole kovin tuore vertaus, mutta sopi hyvin Timolle, joka harrasti veneilyä ja oli sotilasarvoltaankin kapteeni. Minulle jäi sellainen mieli, että puheeni oli hänelle merkityksellinen. Nyt kun Timo on poissa, huomaan, etten enää olekaan tyttö, vaan minun on otettava askel ”aikuisuuteen” päin, tartuttava itse ruoriin. On niin surullista, kun edellinen sukupolvi, ne meidän äidit ja isät jättävät meidät yksi toisensa jälkeen. Kuka meidän perään sitten katsoo? On ikävä Timoa , mennyttä aikaa, lapsuutta ja nuoruutta. Sitä, että sai olla jollekin tyttö.

kestolinkki Jätä kommentti

Uusi vaihde elämässä

Touko 5, 2013 at 6:43 pm (Aika, Elämä, Ihminen, Musiikki) ()

Olen nyt nähnyt kaikki vuodenajat uuden kotini ikkunasta. Vuosi on ollut muutokseen sopeutumisen vuosi. Se, mikä oli kestävintä, on lakannut olemasta…. Näin keväisin olen vähän taipuvainen melankoliaan. Olen kuunnellut Matti Johannes Koivun kauniita ja surumielisiä säveliä ja sanoituksia ja tuntenut tosiaan, kuinka meissä elävät kaikki rakkaudet, suukot kevyet ja raskaat sydämet…. Metsät ja kaupungit, haaveet ja palkkakuitit;  ne yhdistyvät sylikkäin, kun joku katselee niitä jälkeenpäin… Huomaan olevani kiitollinen siitä, mitä oli ja siitä, mitä on nyt.

Aika ihmeellistä, että monet muutokset tulevat yhtä aikaa. Sen lisäksi, että kotini on siirtynyt toiseen paikkaan ja siviilisäätyni muuttunut, olen siirtynyt myös naisen elämässä uuteen vaiheeseen, siihen johon googlaukseni perusteella liittyy ainakin 36 oiretta, joita en nyt todellakaan halua tässä luetella. Totean vain olevani onnellinen siitä, että nähtävästi olen perinyt äitini fysiikan ja minulla on nähdäkseni vain se ”oire”, josta tämä elämänvaihe on saanut nimensä. Ehkä en halua lausua karhun nimeä juuri siksi, että pelkään alitajuisesti sitä, että sen jälkeen ne kaikki 36 oiretta iskevät kimppuuni.

Olen aina suhtautunut kehoni muutoksiin ja toimintoihin lähes stooalaisen tyynesti ja hyväksynyt, että ne ovat osa minua, mutta en ole antanut niiden määrittää itseäni sen enempää. Minä olen minä, vaikka tämä ulkoinen savimajani muuttuisikin. En halua, että minut määritetään jonkin iän perusteella jonkinlaiseksi ja että kaikki tunteeni ja mielialani laitetaan jonkin iän piikkiin. Kun isäni aikoinaan ihmetteli jotain äärimmäistä tunteenpurkaustani, äiti totesi, että se on siinä iässä, johon isä sanoi, että se taitaa olla aina jossain iässä, ja siinä isä oli kyllä aivan oikeassa. Ja sen tietävät myös muut, ketkä ovat lähelläni eläneet: tunteet tulevat ja menevät, itku ja nauru samassa lauseessa.

Toisaalta asioista pitäisi puhua niiden oikealla nimellä. Mutta ehkä tänä aikana ei vaan saa olla muuta kuin nuori: tehokas, aina hedelmällinen, aina iskukunnossa, ja siksi tästäkin iästä yritetään tehdä jotain muuta hormonien ja hoitojen avulla. Juuri tuosta ajattelusta haluan vapautua. Näen tämän elämänvaiheen tervetulleena hitaampana aikana, kun ruuhkavuodet ja juoksuaika ovat ohi ja tilalle on tullut enemmän sitä kaivattua ja paljon mainostettua omaa aikaa. Ja osaan todellakin käyttää tämän oman aikani juuri siten kuin haluan. En tunne tarvetta enää näyttää kenellekään mitään tai esittää olevani enemmän kuin olen.Ehkä olen sellainen myöhäsyntyinen vanhapiikanen, joka nauttii siitä, että uskaltaa sanoa mielipiteensä vielä painokkaammin kuin aikaisemmin, että saa keskittyä omiin töihinsä, niin sanotusti toteuttaa itseään, käydä elokuvissa, teatterissa, konserteissa, kuorossa, lähipubissa, tavata tyttökavereita, tai vain olla hömöttää.

Olen onnellinen siitä, että näen jo aika kauas taaksepäinkin. Ja ymmärrän, että muistan, koska olen elänyt jo vähän… Erityisen onnellinen olen siitä, että lapset kasvavat. Tämän vuoden koulutulokkaissa on jo niitä, joiden vanhempia olen opettanut. Se on jotenkin niin hienoa, mutta kaikkein hienointa on nähdä omien lapsien kasvavan ja löytävän omat juttunsa. Se on ihmeellistä! Juurihan ne imivät nisää. Mitä tulee huomisesta, haaveista unista. Laulan lapselleni. Laulanko menneistä ajoistaTäällä meillä on monta sataa elämää… Maalaamme uuden kerroksen, kerromme uuden totuuden. Miten hyvä on unohtaa, vain silloin voi rakastaa.

Siteeraukset: Matti Johannes Koivun lauluista:  Jos muutat mielesi, Ensimmäinen sunnuntai, Siirtolapuutarhat, 80-luvun lapset, Paratiisi lasilla, Monta sataa elämää, Miten hyvä on unohtaa. Suosittelen!

kestolinkki Jätä kommentti

Tässä

huhtikuu 26, 2013 at 4:50 pm (Aika, Ihminen, Runot)

Juoksuaika; juoksi aika.

aika aika aika

Nyt aika, joka äsken kaukana.

kaukana kaukana kaukana

Kaukana se, joka ennen tässä.

tässä tässä tässä

Tässä elämässä ei ehdi kaus.

kauas kauas kauas

Kauas juoksee ja on taas tässä.

Menopaussi, ei juoksuaika.

Minä tässä.

kestolinkki Jätä kommentti

Kammiosta

huhtikuu 11, 2013 at 7:56 am (Aika, Tutkimus, Uncategorized)

Hieman nolottaa tuo viime öinen päivitys, jos sitä voi edes päivitykseksi kutsua, kun tein sen yöllä. Se vaikuttaa näin päiväsaikaan tarkasteltuna hmm hieman siltä, kuin yrittäisin olla jotenkin taiteellinen. Ajatusten selaaminen ei muuten ole ihan helppoa. Se pitäisi tehdä todella spontaanisti (mieluiten varmaan humalassa) Itse ainakin huomasin, että se ns. yliminä ja kontrolli puuttui helposti peliin. Yritin ensin alkaa substantiivilla, mutta se tuotti vain sellaisen sanajonon, joka ei kertonut itselleni yhtään mitään. Esimerkisi suu, kuu, puu….Vasta kun aloitin partikkelilla sain aikaiseksi tuon lauseen, jolla saattaa ollakin jotakin sanottavaa minulle.

Syy moiseen höperehtimiseen saattaa olla siinä, että olen ollut maaliskuusta alkaen virkavapaalla opettajan työstä ja saanut upota väitöskirjan viimeistelyyn. Uppoamisesta voi todella puhua. Tutkijan aika ja oleminen on aivan erilaista kuin opettajan aika ja oleminen. Asia tempaa mukaansa ja vie syvälle, kun taas opettajan työssä pitää olla koko ajan valppaana ja valmiina reagoimaan. Täällä kammiossani havahdun monesti vasta siihen, kun vatsa kurnii tai kuopus saapuu koulusta kotiin. Pidän tästä vapaasta elämäntyylistä vaihteeksi kovasti.Voisin jopa kuvitella tekeväni tätä työkseni. Mutta siihen tuskin on mahdollisuutta. Kaiken kaikkiaan tällainen hidas ja ulkomaailmasta eristäytynyt työ on harvoin kenellekään mahdollista nykymaailmassa eikä vapaana taiteilijana/tieteilijänä  ainakaan elätetä perhettä ja makseta lainoja.

Ehkä liioittelen eristäytymiselläni, sillä sosiaaliseen mediaan kurkistaminen yhdistää kotona työtä tekevänkin maailmanmenoon ja huomaan, että ystävistä on tässä elämänvaiheessa tullut itselleni entistä tärkeämpiä. Ihan kasvokkainkin tavaten. Oikeastaan elän melko samanlaista elämää kuin ollessani teini-ikäinen. Päivät kuluvat opiskellen ja vapaa-aika ystäviä tavaten kaikenlaisissa kulttuuririennoissa; lähinnä elokuvissa ja konserteissa. Tämä kammionikin näyttää opiskelijan huoneelta: kapea sänky, työpöytä ja kirjahylly. Keski-ikäisyyteen viittaa kyllä lukunurkkaus, jossa on nojatuoli, rahi, jalkalamppu ja lukulasit.

Päiväelämä on rauhallista ja tasaista, mutta yöelämä onkin muuta… ;) Ei kuitenkaan siinä mielessä kuin sana yöelämä antaa yleensä olettaa, vaan näen mielestäni aivan liikaa unia.  Eivätkä unet ole rauhallisia, vaan joudun niissä monesti puolustautumaan ja koen tilanteen uhkaavaksi tai vaativaksi. Yhtenä yönä pidin unessa jo kirvestä kädessä, toissa yönä olisi pitänyt lähteä ylittämään merta, joka vaahtosi harmaana ja viime yönä yritin rakentaa ponnahduslautaa, jonka avulla olisi voinut hypätä korkealle patjalle. Tiedostamattomia suorituspaineita siis kuitenkin, sanoisi Freud varmaan.

kestolinkki Jätä kommentti

Loppiainen

tammikuu 6, 2013 at 4:44 pm (Aika, Tutkimus)

En pura vielä tänään kuusta, vaan katselen illalla sen kynttilöitä, otan pienen konjakin ja pari suklaata, mitä joulusta on jäljellä . Taidan olla niitä, joille asioiden lopettaminen on paljon vaikeampaa kuin aloittaminen. Keskeneräisten töiden loppuun saattaminen, langanpätkien päättely, jostakin vanhasta luopuminen, lopullisten papereiden allekirjoittaminen… Alkanut vuosi kuitenkin todennäköisesti tulee sisältämään juuri näitä asioita, ja on jo sisältänytkin.

Kravun vuosihoroskooppikin lupaa ”uusia uria avaavaa sadonkorjuun jaksoa: On aika jatkaa matkaa ja alkaa tyhjältä pöydältä”.  Uuden vuoden päätökseni liittyykin juuri tähän; toivon, jopa päätän, että saan tutkimukseni tänä vuonna valmiiksi. Luvata en kuitenkaan sitä voi, koska saattaahan olla niin, että se, mikä  minun mielestäni on valmis, ei jonkun toisen mielestä vielä sitä  ole. Mutta päätös on kuitenkin tehty, jopa näin julkisesti.

Tutkimusmatkani on siis melko lähellä loppua. Miten nopeasti aika onkaan kulunut ja miten paljon mielenkiintoisia ja ihania ihmisiä olen tavannut matkan aikana. Miten innostavaa uusiin asioihin tutustuminen on ollut  ja miten hienoa on ollut huomata, että moni asia etenee kuin omalla painollaan: olen tärmännyt oikeisiin  ihmisiin ja kirjoihin juuri oikeaan aikaan. Olen saanut apua. Ja väistämättä olen jotain oppinutkin, myös itsestänikin: ”Action research is a kind of journey to self-discovery. In doing research one is, in fact, changing one´s self” ( O’Hanlon).

Nyt on siis vielä edessä se viimeinen nousu, loppusuora ja matkaraportin tekeminen.  Aikaisemmin luulin, että viimeksi mainittu olisi paljon helpompaa: kertoisin vain mitä tapahtui, mitä koimme ja teimme muiden seurueeseen kuuluneiden tutkimusmatkailijoiden kanssa. Mutta nyt huomaankin, että tämä viimeinen vaihe on se vaikein ja ympärillä olevista ymmärtäväisistä ja avuliaista  ihmistä huolimatta myös se yksinäisin vaihe. Herään aamuisin tunteeseen, että  reppuuni on laitettu kiviä painoksi, askel ei nousekaan, pohkeissa on maitohappoa. Pelkään, että tankkaukseni on epäonnistunut ja teen ”konoset”, pelkään etten pääsekään perille, että suoritukseni hylätään. Olen myös surullinen siitä, että  rinnallani ei  ole enää häntä, jonka  kanssa aiemmin taittui monta matkaa, mutta onneksi on kuitenkin ”ystävyys, yhteistyö ja avunanto” -sopimus.

Vaikka tekemäni päätös ahdistaakin, saa se toisaalta ponnistelemaan  määrätietoisemmin, ja matka etenee, askel kerrallaan. Ei voi alkaa uutta matkaa ennen kuin on saanut edellisen matkan tehtyä.

kestolinkki Jätä kommentti

Kurkistus ”salaiseen” kansioon ja henkilöhistoriaan

tammikuu 13, 2012 at 3:41 pm (Aika, Ihminen, Perhe, suku, koti)

Olen luonteeltani nuuskija ja tonkija, tai kauniimmin ilmaistuna tutkija. Aina lapsuuskodissani vieraillessani etsin johtolankoja, joiden avulla voisin hahmottaa paremmin sekä omaa että perheeni historiaa. Monet asiat ovat unohtuneet, mutta esineet ja valokuvat auttavat muistamaan.

Viimeksi utelias katseeni osui vihreään haitarikansioon, joka lojui entisen huoneeni kirjoituspöydän alla. Kurkistin sen sisään, vaikka kurkistaessani en vielä tiennytkään, että se on oma kansioni. (Muorille varoitukseksi: Omat salaiset kansiot kannattaa piilottaa!).

Sisällön perusteella pystyin paikallistamaan, että kansio oli peräisin vuodelta 1993. Sieltä löytyi muun muassa mieheni lisenssiaattityötä käsittelevä lehtileike (Itäsavo 11.3.1993) Lisurin tutkimuskohteena olivat Hannu Salaman proosan saksannosten reaaliat, eli kulttuurisidonnaiset sanat. Lisäksi löytyivät potkupuvun kaavat, Kaks plussasta leikattuja perheenjäsenten luonnehoroskooppeja, erään pois muuttaneen oppilaani opelle kirjoittama osoite, osoitemuutoskortteja (joita taas tarvitaan), 40 palan palapeli ja täyttämättömät jatko-opiskelukaavakkeet omaan lisenssiaattityöhöni, jota ei koskaan tullut ja jonka aiheen olinkin jo unohtanut. Siksi olikin erittäin mielenkiintoista löytää myös sitä varten kirjoittamani tutkimussuunnitelman ensimmäinen sivu, jossa otsikkona luki: Vanhempien käsitykset oppimisesta ja sosialisaatiosta sekä niiden yhteys lapsen käsityksiin itsestään oppijana ja ryhmän jäsenenä luokkahuoneessa. Hupaisaa sekin, että parinkymmenen vuoden takaisessa tutkimussuunnitelmassani mainitaan jo lempikäsitteeni interaktio ja reflektio. Kiitos siitä kuuluu varmaan Sinikka Ojaselle, jolla oli aina ”muotikäsitteet” halussa. Itse asiassa vanha aiheeni alkoi nyt uudelleen kiinnostaa, ja vähän muokattuna se voisi kenties olla jopa seuraavan tutkimukseni aihe. Suuruudenhulluko? Kyllä. Kansion sisältö sai myös kysymään, muuttuuko ihminen.  29-vuotias Päivi vaikuttaa jotenkin hyvin samanlaiselta kuin 47-vuotias Päivi. Esimerkiksi se on edelleen tuttua, että samaan kansioon on tungettu kovin eri aihepiireihin liittyviä asioita. Mutta niiden pohjalta onkin tutkijan helppo muodostaa jonkinlainen kokonaiskuva tutkimuskohteesta…

Sokerina pohjalla oli kansiossa vielä taiteltu sadan markan seteli. Sen oli varmasti antanut mummoni, joka kaivoi aina kassistaan ja pussistaan rahaa lapsenlapsilleen. Se, että seteli unohtui kansioon lähes kahdeksikymmeneksi vuodeksi, kertonee huolettomasta ja huolimattomastakin luonteesta, ja on myös harmillista, sillä muistan, kuinka tiukka perheemme talous oli vuonna 1993. En voinut silloin esimerkiksi ostaa tytöille edes kaasulla täytettyjä vappupalloja eikä minulla siksi ollut pokkaa ostaa itsellenikään konserttilippua Neljän ruusun keikalle. Monesta asiasta piti kieltäytyä.

Nythän voisi vielä kuukauden ajan vaihtaa markat euroiksi, mutta päätin kehystää löytämäni satasen onnenrahaksi uuteen kotiini, josta tein eilen asuntokaupat. Kummallista, että kauppakirjan kirjoittaminen ei tuntunutkaan enää niin isolta asialta. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Onhan tätä jo mielessä pyöritelty yli vuosi.

kestolinkki 2 kommenttia

Kodissa kodista kotiin

joulukuu 29, 2011 at 6:15 pm (Aika, Perhe, suku, koti)

Olen siirtymässä kynnykseltä toiselle. Pitkään jatkunut odotus välitilassa on päättymässä. Ehdin jo melkein tottua siihen, ettei mitään tapahdu, kun joulun jälkeen yllättäin tulikin tieto, että ostotarjoukseni vaaleaksi rapatusta vuonna 1967 rakennetusta omakotitalosta on hyväksytty. Tieto tuntui koko kehossa hervottomuutena ja pistelynä. Vaikea sanoa, mikä tunne oli päällimmäisenä.

Tänään kävimme koko perheen kanssa mittailemassa kaapin paikkoja. Mielessäni ripustin jo ryijyjä ja raanuja. Joskus aikaisemmassa postauksessani kirjoitinkin siitä, mitä haluaisin ottaa mukaan sitten, kun muutto tulee eteen. Toiset haluavat alkaa puhtaalta pöydältä, mutta itselleni tärkeitä ovat muistot ja niihin liittyvät esineet, eri aikakausilta ja eri ihmisistä. Siispä olin erittäin onnellinen, kun eteisestä löytyi sopiva kolo kotoa peritylle vanhalle keittiönlipastolle, jonka mummo aikoinaan hankki kihlattunsa kanssa ja jonka Pekka maalasi kukkineen kaikkineen, kun muutimme tänne koululle asumaan.

Kaupungilla tein ensimmäiset uudet hankinnat: television, soittimen sekä kuusi lautasta ja juomalasia. Kaupunkireissun jälkeen aloin muistella niitä koteja, joissa olen asunut. Yhteistä niille kaikille on ollut erinomaset naapurit. Lapsuuskodin rintamamiestalon naapurit olivat kuin kotijoukkojen jatke. Mummot köpöttelivät 400 metrin matkan toistensa luo päiväkahville usein ja me lapset siirryimme monta kertaa päivässä paikasta toiseen leikkimään, jollemme sitten leikkineet ”rajalla”. Molempien kotien luurangotkin olivat tuttuja.

Oli helppo kotiutua opiskelukämppään, joka oli myös puolitoistakerroksinen sodan jälkeen rakennettu omakotitalo, jonka vinttihuoneen vuokrasin ensin yksin, ja sitten parin vuoden päästä naimisiin mentyämme vuokrasimme yhdessä toisenkin yläkerran huoneista. Vuokraisännästä ja hänen tyttärestään tuli meille kuin varaisä ja sisko. Ensimmäinen nuorenparin joulu pienen kinkun ympärillä on jäänyt parhaana muistona mieleen.

Vinttihuoneisto oli ensimmäinen asuntoni myös Hollolassa, kun aloittelin opettajan uraa. Se oli Tennilän entisen kansakoulun yläkerrassa, jonne tuli vain kylmää vettä ja jossa lämmitti porinmatti ja hellan uunissa paistettiin piirakoita ja kaalikääryleitä. Alakerrassa asusti talonmiehen töistä vastaava Hilkka, joka oli tarvittaessa kipakkakin. Kolmen lapsen yksinhuoltajuus oli sitä vaatinut, mutta itse pidin kovasti Hilkan huumorintajusta. Yhden kortti-illan jälkeen Hilkka kysyi, pelasimmeko sitä petankkia myös sisällä.

Koska koulun yläkerrassa ei ollut mukavuuksia, oli syytä muuttaa sellaisten äärelle, kun esikoinen ilmoitti tulostaan. Saimme vuokrattua kaksion samasta talosta, missä tulevat isovanhemmatkin asuivat ja saimme jakaa kovasti parkuvan vauvamme lastenhoitoa myös heidän kanssaan. Hiekkakasan jengi on jäänyt siltä ajalta mieleen: ”Tule hyvä kakku, älä tule paha kakku”.

Esikoinen ehti täyttää yhden vuoden, ja toinen sisar kasvoi jo kovaa vauhtia kohdussa, kun syksyllä 1991 muutimme Savonlinnaan mukavaan ja tilavaan kaksikerroksiseen rivitaloon, jonka vuokrasimme ulkomailla asuvalta perheeltä. Sielläkin löytyi mukava hiekkakasan rinki, ja äiti-lapsikerhossa alettiin heti käydä yhdessä, kun isosisko sai pikkusiskon. Nautin kotiäitiydestäni.

Oma omistusasunto alkoi silti kiinnostaa, vaikka korot olivatkin huimat vuonna 1992. Mutta eiväthän nuoret ihmiset sellaista pelkää. Ostimme Kerimäen puolelta kodin, joka oli ns. remontoijan unelma. Kellarissa vettä, vaatekommeron takaseinässä hometta…Kävimme työhön uudisraivaajien vimmalla. Joskus mietin, miten aika riitti  siihen kaikkeen vaativan työn ja kahden alle kouluikäisen kanssa. Tukena ja apuna olivat silloinkin naapurit; Rajamäen ”rykmentti”. Kunnon työmiehiä ja naisia, jotka ensin vähän taisivat vierastaa, kun saivat naapuriin oikein opettajan perheineen. Mutta onnistuin murtamaan jään olemalla oma hölmö itseni, eli nolojen tilanteiden nainen.

Vajaaksi vuodeksi vuokrasimme Rajamäen talomme yhdelle prätkämimmille tyttärineen, kun itse asuimme Göttingenissä Pekan valmistellessa väitöskirjaa. Hausfraun rooli ei ihan sellaisenaan istunut päälleni, sillä ikävöin opettajantyötäni, haikailin jatko-opiskelujen perään ja podin jonkinlaista alemmuudentunnettakin. Siitä huolimatta päivät kuluivat leppoisasti, sillä sielläkin oli seurana ihanat naapurit, erityisesti tsekkiläinen  Karolina lapsineen, jonka kanssa kävimme frauenklubissa ja opettelimme saksaa yhdessä. Tosin ymmärsimme toisiamme yllättävän hyvin ilman yhteistä kieltäkin.

Rajamäen talo koheni kovasti kuuden vuoden aikana,  ja suunnittelimme siihen jo isompaakin remonttia. Mutta kustannusarvio pistikin suunnitelmat uusiksi. Juuri kun olimme päättäneet luopua remonttisuunnitelmista, oli saman viikonlopun lehdessä ilmoitus myynnissä olevasta vanhasta kansakoulusta Kerimäellä. Sitä ilmoitusta lukiessamme tunsin selvästi, että tulevaisuus oli sinetöity. Ja niinhän siinä sitten kävi, että meistä tuli yläkuonalaisia. Siskokset nauttivat koulukotimme tarjoamista tiloista täysin rinnoin kiikkumalla köysissä ja puolapuissa sekä keksimällä aina uusia askartelu- ja teatteriprojekteja. Tien toisella puolella vanhassa kaupparakennuksessa asuivat parhaat mahdolliset naapurit, joista saivat sekä lapset että aikuiset elinikäiset ystävät. Vuotuiset naapuruston pikkujoulut vahvistivat yhteenkuuluvuuden tunnetta, samoin rouvien Runebergin runokahvit ja monet saunaillat. Iltatähden synnyttyä naapurit tulivat joukolla rotinoille.

Ja nyt sitten olen muuttamassa tästä toiveitteni talosta toiseen, mutta ajatus ei tunnukaan niin pahalta kuin vielä vuosi sitten. Talo jää miehelleni, mikä onkin isompienkin tyttöjen, saati sitten iltätähden kannalta ihanneratkaisu. Enkä minäkään kauas muuta; vain Kirkonkylälle seitsemän kilometrin päähän. Lisäksi tiedän jo, että tulevatkin naapurit ovat mukavia ihmisiä. Runebergin päivän kahveille lisätään vaan pari tuolia lisää, kun sekä vanhat että uudet naapurin rouvat kokoontuvat. 

kestolinkki 4 kommenttia

Next page »