Vuosikatsaus 2014

joulukuu 22, 2014 at 3:24 pm (Arki/juhla, Elämä, Perhe, suku, koti, Tutkimus, Työ, Ystävät)

Vuosi 2014 oli ammatillisesti yksi elämäni merkityksellisimmistä, mutta myös vaativimmista vuosista: Siihen sisältyi tohtorin tutkinto kesäkuussa ja yliopistolehtorin sijaisuus elokuusta alkaen. Minään vuonna aiemmin en ole tehnyt näin paljon akateemisia ja kirjallisia töitä: ensin puoli vuotta väitöskirjan taiton parissa ja toinen puoli vuotta opetuksen suunnittelun, valmistelun, toteutuksen ja erittäin korkean tenttipinon parissa. Lisähaasteen työhön toivat vielä yhteisopettajuus, OPS-muutos sekä edeltäjältäni perityt opiskelijoiden rästit. Tiedän nyt, mitä tarkoittaa kokonaistyöaika.

Mennyt vuosi oli vaativa myös lähipiirissäni yllättävien terveydellisten ja taloudellisten vastoinkäymisten vuoksi. (Lisäksi vuoden 2014 maailmantilanteen katsaus vaatisi aivan oman lukunsa; tyydyn tässä vain sanomaan, ettei näin levotonta ja sotaisaa vuotta ole ollut eläissäni. Pahinta on ollut mielivaltainen julmuus, joka kohdistuu myös siviileihin, jopa lapsiin.)

Oma kujanjuoksuni liittyi väitöskirjan viimeistelyyn. Alkuvuoden ”turasin” tyhmyyttäni taittoa mahdollisimman monimutkaisella ja aikaa vievällä tavalla siirtäen paloja käsikirjoituksesta taittopohjaan copy-paste -toiminnalla kappale kerrallaan. Se oli virhe! Ja joitain paloja putosikin taitossa kömpelyyteni vuoksi. Olisi ollut viisasta pyytää apua! Myös oikoluvussa olisi ollut apu tarpeen, sillä joitain kirjoitusvirheitä löytyy vielä painetusta versiosta. Harmillista on erityisesti se, että muistan tehneeni tiettyjä korjauksia, mutta ilmeisesti ne ovat jääneet tallentamatta. Muistankin eräänä yönä hämmentyneeni jostain tallennukseen liittyvästä kysymyksestä, johon ilmeisesti vastasin väärin. Yötyö vaatii siis veronsa. Vielä suurempi virhe on kuitenkin se, että olen nyt rapumaiseen tapaan vatvonut ja valittanut ääneen tekemiäni virheitä niin, että lähipiiri alkaa jo väsyä ja kyllästyä minuun… Ja syystäkin! Olenhan tehnyt kärpäsistä härkäsiä. Mahdollinen väitöskirjani lukija ei todennäköisesti kärsi  näistä ”kärpäsen kakoista”, ehkäpä ne antavat tekijästä jopa inhimillisemmän kuvan; niin ainakin itse ajattelen nyt, kun löydän jonkun toisen työstä kirjoitusvirheitä. Joka tapauksessa; mikään ei ole tyhmempää kuin märehtiä asioita, joille ei  voi enää tehdä mitään: Se aika on kaikki pois jostakin muusta, mistä voisi olla iloa ja hyötyä itselle ja/tai lähimmäisille.

Äskeisen valitusvirren sijasta onkin syytä virittää ylistysvirsi vuodelle 2014; vaihtaa molli duuriin, sillä oikeastaanhan kaikki sujui melkein kuin ”Srömsöössä”. Olin iloinen ja ylpeä saatuani kirjan kansien väliin ja selvittyäni kaikista viime tingan deadlineistä, joiden takia piti lähes juosta. Erityisen iloinen olen siitä, että väitöskirjassani nousee esiin aktiivisten ja viisaiden opettajien ääni sekä heidän toimintansa oppilaiden parhaaksi. Toivottavasti se myös innostaisi kentän opettajia eheyttämään opetusta.

Perjantai kesäkuun 13. päivä oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä: Oli ihanaa olla ystävien, perheeni, sukulaisten, kollegojen ja yliopistoväen ympäröimänä ja juhlia heidän kanssaan erästä tärkeimmistä saavutuksistani (ja samalla vähän myös niitä pyöreitä vuosianikin). Asettamani tavoitekin väitellä alle viisikymppisenä toteutui nippa nappa ja saamaani todistukseenkin olen oikein tyytyväinen. Kiitos vielä teille, ketkä muistitte merkkipäiviäni!

Veljeni kysyi juhlien jälkeen, mitä nyt haluaisin tehdä, ja hänelle ääneen lausumani toive toteutuikin ihmeekseni heti viikonlopun jälkeen, kun menin maksamaan väitöskahveja OKL:lle ja sain yllätyksekseni samalla reissulla syksyksi töitä, jotka jatkuvat nyt myös kevätlukukaudella. Vaikka tämä yliopistolehtorin työ vaatiikin paljon, se myös antaa paljon. On ollut erittäin palkitsevaa työskennellä tulevien opettajien kanssa. Kevätlukukaudella minulla on lisäksi tavoitteena kirjoittaa ainakin yksi artikkeli, parhaassa tapauksessa kaksi. Myös se tuntuu motivoivalta ja mielekkäältä tehtävältä, ja siihen lienee myös mahdollisuus työaikana, koska opetusta on vain murto-osa verrattuna syyslukukauteen.

Tästä vuosikatsauksestani saa varmaan sellaisen kuvan, että elämäni pyörii työn (ja oman navan) ympärillä, ja totta onkin, että tunnen vahvaa kutsumusta sekä opetus- että tutkimustyöhön. Työ on myös muokannut omaa identiteettiäni paljon ja määritän oman arvoni ehkä liikaakin tekemieni töiden kautta. Vuoden iloisimmat hetket olen kuitenkin viettänyt ystävieni seurassa, esimerkiksi Tennilän tyttöjen kanssa synttäriristeilyllä Vääksyyn ja entisten koulukavereiden kanssa Lahden Yössä. Kyyneleitä olen vuodattanut menneenä vuonna lasteni huolien vuoksi, en työhuolien vuoksi. Onneksi nyt näyttää siltä, että sekä terveyteen että talouteen liittyvät huolenaiheet lähipiirissä ovat selkiintymään päin. Onkin ihana kokoontua pian yhdessä jouluaterialle tutulla kokoonpanolla ja katsoa uuteen vuoteen luottavaisesti ja uteliaasti, mitä se mahtaakaan tuoda tullessaan. Uuden vuoden lupaukseni on se, että en enää märehdi menneitä, vaan sen sijaan katson eteen päin ja lähelleni.

Mainokset

kestolinkki 2 kommenttia

Merkityksellinen aamu

Touko 4, 2014 at 10:23 am (Aika, Elämä)

Palasin juuri kotiin maailman suurimmasta puukirkosta, messusta, jossa monet elämäni langat yhdistyivät. Kokemus oli ihmeellinen. Kotiseurakuntani Kerimäen vieraana oli Hollolan kirkkokuoro. Hollola oli kotiseurakuntani elämäni ensimmäiset 27 vuotta. Tänään sain siis kuulla yhtä aikaa molempien kotiseurakuntieni kuorojen laulua.

Hollolan kirkkokuorossa lauloi edelleen entinen opettajani, jonka tilalle minut valittiin ensimmäiseen virkaani vuonna 1989. Muistan hyvin, kuinka sain Anjalta opastusta ja avaimet käteen vanhaan kotikouluuni. Anjaa, jos ketä voi kutsua Grand Old Ladyksi: askel oli edelleen reipas, mieli virkeä  ja ääni kirkas, vaikka ikää tulee tänä vuonna 85 vuotta täyteen. Kuorossa lauloi myös Pirjo, joka koulutti meitä tyttökerhon ohjaajia 1970-80-luvun vaihteessa. Muistan teehetket Pirjon kotona. Ex-appiukkonikin  tenori soi kirkossa tänään komeasti, ja lauloi kuorossa myös entinen käsityön opettajanikin. Kanttorina oli Sinikka, jonka elämän polut ovat risteilleet, kuten minunkin, sekä Kerimäellä että Hollolassa. Syntyperältään kerimäkeläinen Sinikka toimi kanttorina Hollolan seurakunnassa nuoruusvuosinani, mutta  muutti takaisin Kerimäelle juuri sinä vuonna, kun häitämme vietetiin Hollolan kirkossa elokuussa 1986. Pappina toimi tänään Kerimäen seurakunnan Pentti Liukkonen, jonka setä Liukkonen vaikutti aikoinaan Hollolan seurakunnassa ja on muun muassa kastanut ja päästänyt minut ripiltä.

Huomasin tässä tällä viikolla, että olin 25-vuotias, kun noin 25 vuotta sitten aloitin Hollolassa opettajana. Nyt 25 vuoden jälkeen valmistun pian tohtoriksi: väittelylupa on jo myönnetty. Tämä iso asia on alkanut kovasti jännittääkin ja herään aamulla epämääräiseen painon tunteeseen. Kun tänään mietin näitä kaikkia risteileviä polkuja,  kuuntelin kuorojen laulua, päivän tekstejä ja saarnaa, minulle tuli jotenkin luottavainen ja turvallinen olo.   Tunne vielä vahvistui, kun liityin lopuksi Kerimäen ja Hollolan kuorojen seuraan ja kuuntelin heidän kanssaan Sinikan opastuksen maailman suurimman puukirkon rakennusvaiheista. Eikä kirkkoreissuni olisi voinut paremmin päättyä, kun lauloimme päätteeksi vielä lempivirteni Soi kunniaksi luojan. Kaikella on aikansa ja tarkoituksensa.

kestolinkki Jätä kommentti

Terveisiä Puumalan lähistöltä

heinäkuu 2, 2013 at 6:34 pm (Aika, Elämä)

Vielä eilen pystyin elämään illuusiossa, että Niihin Pyöreisiin ikävuosiin on noin kaksi vuotta, mutta ylihuomenna on todettava, että niihin on enää vain alle vuosi. On ikävää, että oma ikä alkaa merkitä jotain ikävää. (Mikähän on muuten noiden sanojen etymologia?) Vaikka toisaalta: Vanheminen on ainoa tapa elää kauemmin. (Francois Auber, kirjassa:  ”Mikä vitsi! Minäkö 50-vuotias? ) Kirja osui silmään tänään kirpparilla ja ostin sen, sillä minulla on tapana ennakoida asioita. Johtuu varmaan siitä, että ennen sanottiin, kun  joku täytti esimerkiksi 20 vuotta, että nyt sitä ollaan sitten kolmannella kymmenellä.

Hassuinta on, että todellakin haluan olla elänyt ja kokenut kaiken sen, mitä olen tähän asti saanut elää ja kokea, mutta haluaisin silti olla juuri nyt kymmenen vuotta, ellen viisitoistakin, nuorempi… Siihen on monta syytä:

Ensinnäkin se niin sanottu henkinen ikäni ei todellakaan ole pysynyt ikävuosieni tahdissa, ja siitä taas seuraa esimerkiksi se, että kiinnitän valitettavasti huomioni itseäni selvästi nuorempiin miehiin. Asiahan ei olisi mikään ongelma, jos olisin noin 50-vuotias mies ja tuntisin vetoa nuorempiin naisiin, mutta toisin päin ikäero on edelleen kaikista puumanaisistakin huolimatta vieläkin hieman tabu tai ainakin asia, jolle saatetaan vähän naureskella. Oma teoriani siihen, että niinkin monet tuttavapiirini noin 50-vuotiaat miehet seurustelevat itseään selvästi nuorempien naisten kanssa on se, että mies haluaa edes elää  siinä toivossa, että hänen siemenensä voisi vielä itää. Tuure Kilpeläinen laulaa muuten aika osuvasti miehen vuosista:”Se näyttää jätkät kellistin: kyytiin kauniin nuoren sellistin”.
Ja kai se voi olla noin naisillakin.

Toinen syy on fyysinen: ”Olet 50-vuotias, kun varpaankyntesi ovat kauempana kuin ennen”. Totta: Ennen olisin voinut pureskella varpaittenikin kynsiä, mutta nyt en enää  taivu. Nyt en ole liian levoton, vaan sen sijaan liian kankea lootusasentoon, joka ennen oli mieliasentoni. Näyttää siltä, että ”lähestyn ikää, jolloin voi harrastaa vain yhtä urheilulajia. Sitä kutsutaan rillien metsästykseksi”. (Lordi Grey) Lisäksi olen alkanut suhtautua ulkonäkööni kriittisemmin kuin aikaisemmin, jolloin en paljon sitä edes ajatellut, joten senkin vuoksi olisi armollista seurustella toisen ikänäöstä kärsivän kanssa…

Kolmas syy siihen, että kertynyt ikä harmittaa on se, että haluaisin ehtiä vielä tehdä niin paljon! Paljon enemmän kuin ehkä on mahdollista. Huomaan, että elämä on yllättävän lyhyt. Juuri kun pääsee vauhtiin, alkaa eläkeikä, tai ainakin ikärasismi, häämöttää.

Neljäs syy, josta myös huomaan ikäni hieman harmittavallakin tavalla on se, että olen alkanut taivastella nuoria ihmisiä. Tekisi mieli esimerkiksi virittää piikkimatto kaahaaville mopoille ja tunnustan näyttäväni kaahareille myös keskisormea. (Ja tämähän taas on jo merkki siitä, että alan olla jo niitä mummoja, jotka kulkevat omia teitään..etuilevat jonossa eivätkä välttämättä noudata käyttäytymissääntöjä muutenkaan) Lisäksi kummastelen nuorten ihmisten musiikkimakua! Se on joidenkin kohdalla mennyt ihan omituiseen suuntaan! Muistan kuinka naapurin tytön kanssa joskus teineinä mietimme, alammeko vanhoina kuunnella iskelmää niin kuin vanhempamme. Emme alkaneet, mutta sen sijaan monet alle 30-vuotiaat laulavat nykyään sitä. Tänään kuulin radiosta, että 35-vuotias Heidi Kyrö on perustanut omasta iskelmäurastaan kertovan museon! Eli tässä käy nyt sitten niin, että omat vanhempamme ja lapsemme ovatkin yllättäin enemmän samalla aaltopituudella kuin me harmaat keski-ikäiset ”punkkarit” kumpienkaan kanssa.

Noo, kirjoitin nyt ikääni nähden hieman lapsellisesti, myönnetään.  Saatoin olla ärsyttäväkin ja kuulostaa jopa katkeralta, vaikka siihen ei oikeasti mitään syytä olekaan. Päinvastoin! Oikeasti olen kyllä kaikista vuosista kiitollinen ja erityisesti kaikista niihin vuosiin liittyvistä ihmistä. Toivonkin, että vanhemmiten käy niin, että yksi vuosi alkaa tuntua samalla tavalla pitkältä kuin se tuntui lapsena. Se on merkki siitä, että osaa tarttua siihen paljon puhuttuun hetkeen, joka on nyt eikä vasta huomenna.

kestolinkki 2 kommenttia

Seitsemän vuoden periodit

kesäkuu 9, 2013 at 1:46 pm (Aika, Elämä)

Elämää on todellakin helpompi ymmärtää vasta jälkeenpäin, ja ainakin omassa elämässäni näyttäisi siltä, että seitsemän vuoden periodeissa olisi jotain perää. Täytän tänä kesänä 49 ja huomaan, että tietty ajanjakso on päättymässä ja uusi alkamassa. Istun kirjoittamassa tätä Jyväskylässä tyttäreni Laajavuoren yksiön pöydän ääressä ja olen yhtä aikaa sekä surullinen että iloinen. Ikkunasta avautuva lähiömaisema  jotenkin lohduttaa, sillä se tuo mieleeni kuvat Aikamme aapisesta, jota tavasin seutumme  ensimmäisten peruskoululaisten joukossa vuonna 1971. Silloin Suomessa oli edessä uusi uljas tulevaisuus ja jotenkin naiivi usko edistykseen. Nämä laatikkomaiset kerrostalot ovat suurinpiirtein ikäisiäni ja eläneet myös jokseenkin 7 kertaa 7 vuotta ja nähneet nousukaudet ja lamat. Niiden valkoiset seinät ovat saaneet pintaansa usein harmaita homeläiskiä, eikä aika ole säästänyt meitä saman aikakauden lapsiakaan kolhuilta.

Seitsemän vuoden periodit kuvataan monesti kaarina, joissa joka toinen seitsemän vuoden jakso sijoittuu kaaren huipulle ja joka toinen pohjalle. Olen usein miettinyt sitä, etten oikeastaan osaa sanoa, milloin olen elänyt omassa elämässäni huipulla ja milloin ryöminyt pohjamudissa, sillä vaikka huomaankin, että tiettyjä merkityksellisiä tapahtumia osuukin juuri seitsemän vuoden etappeihin, tapahtumat sisältävät aineksia sekä hyvästä että pahasta. Jotain kuolee ja samalla melkein huomaamatta jotain uutta saa alkunsa. Se on sekä surullista että iloista. Se on sekä luopumista että uuteen tarttumista. Seitsemän vuotta sitten olin 42 -vuotias ja elin erään kriisin keskellä, mutta samalla syntyi myös voimaannuttava ajatus jatko-opiskelusta, joka konkretisoitui parin vuoden päästä, kun sain jatko-opiskeluoikeuden Itä-Suomen yliopistosta. Nyt se vaihe elämästä alkaa olla loppusuoralla. Rohkenin jopa eilen ostaa  jo väitösasun täältä Jyväskylästä.

Olen varmaan jo aiemminkin ihmetellyt sitä, miten oikeat ihmiset tulevat vastaan oikeaan aikaan, ja jokaisella vastaantulevalla on jokin merkitys itselle. Merkityksen näkee sitten, kun katselee kaikkea vähän kauempaa. Nyt tuntuu siltä, että edessä saattaisi olla jotain kevyempää ja satunnaisempaa. Irrallisia hetkiä. Nähtäväksi jää, pystyykö tarrautuva rapu elämään niin irtonaista elämää, ilman tarkemmin suunniteltua tulevaisuutta ja pilvilinnarakennelmia. Aika vapauttava ajatus joka tapauksessa.

kestolinkki Jätä kommentti

O Captain, my Captain

Touko 11, 2013 at 1:26 pm (Aika, Elämä) ()

Tänään tuli spontaani itku kukkakaupassa, kun kuulin, että  Timo; pitkäaikainen työtoverini ja koulumme entinen rehtori, oli kuollut. Timo toimi kaksikymmentä vuotta sitten väliaikaisena  koulutoimenjohtajana ja oli valitsemassa minua sijaiseksi Kirkonkylän koululle. Timo oli silloin jokseenkin samanikäinen kuin minä nyt. Muistan kuin eilisen päivän, kun saavuin työnhakijana koulutoimistoon kaksi alle metrin mittaista tyttöä käsipuolessani. Ja muistan myös, kuinka olin yhtä aikaa kauhuissani ja innoissani, kun kuulin tulleeni valituksi.

Timo oli itselleni sellainen isähahmo, ja ehkä minäkin olin hänelle vähän niin kuin ”oma” tyttö. Yhteistyömme sujui hyvin ja tuntui siltä, että Timo luotti minuun. Toimin vähän niin kuin sihteerinä kirjoittaen koulun tiedotteita ja ”vuosikatsauksia”. Kun viiden vuoden ”koeajan” jälkeen koululautakunta haastatteli minua opettajan virkaan, oli Timo kuulemma sanonut: Valitkaa, mitä valitsette, me pidetään Päivi. Se tuntui hyvältä ja  kuuluu niiden ”elämäni miesten” sanomien lauseiden joukkoon, jotka säilytän muistoissani.

Timo  lähetti minua myös koulutuksiin,  ja sain vastuullisia tehtäviä hoidettavakseni. Tosin ”Oppi ja laatu -hankkeen” vetäminen (1998) oli kyllä aikamoista kivireen vetämistä, mutta opetussuunnitelmatyön ohjaaminen sen sijaan oikein mielekästä hommaa (2003). Ihailin Timoa juuri siksi, että hän piti tärkeänä koulun kehittämistä, ja toinen syy, miksi ihailin häntä, oli tietynlainen rauhallisuus;  mottona: Asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan kuin Ellun kanat. Lisäksi Timolla oli aina jokin vitsi opettajanhuoneen tunnelmaa keventämään. Erityisesti minulla on jäänyt mieleen se, kun karjalaispoika joi oksalakkaa humaltuakseen ja tuli sitten tuiterissa naama punaisena kotiin, jossa isä totesi: Juo poika vielä lissää! Nahka ei vielä kiillä!  Timon kanssa tuli muuten otettuakin opettajien illanvietoissa muutamat napsut, ei tosin oksalakkaa. Timon mielestä terveellinen elämä saattaa kyllä lisätä elinaikaa, mutta varmuudella se saa elämän ainakin tuntumaan pitkältä. Tosin vannoutunut tupakkamies joutui viime vuosina lopettamaan tupakoinnin terveydellisistä syistä.

Kirjoitin tämän muistokirjoituksen aika itsekkäästä näkökulmasta.  Mieskuorolaiset, Punaisen ristin  väki ja reserviläiset pitävät varmasti Timolle  toisenlaisia  muistopuheita. Kun Timo keväällä 2003 jäi eläkkeelle, tunsin velvollisuudeksi ja halusin pitää hänelle läksiäispuheen. Vertasin häntä laivan kapteeniin, mikä ei ole kovin tuore vertaus, mutta sopi hyvin Timolle, joka harrasti veneilyä ja oli sotilasarvoltaankin kapteeni. Minulle jäi sellainen mieli, että puheeni oli hänelle merkityksellinen. Nyt kun Timo on poissa, huomaan, etten enää olekaan tyttö, vaan minun on otettava askel ”aikuisuuteen” päin, tartuttava itse ruoriin. On niin surullista, kun edellinen sukupolvi, ne meidän äidit ja isät jättävät meidät yksi toisensa jälkeen. Kuka meidän perään sitten katsoo? On ikävä Timoa , mennyttä aikaa, lapsuutta ja nuoruutta. Sitä, että sai olla jollekin tyttö.

kestolinkki Jätä kommentti

Uusi vaihde elämässä

Touko 5, 2013 at 6:43 pm (Aika, Elämä, Ihminen, Musiikki) ()

Olen nyt nähnyt kaikki vuodenajat uuden kotini ikkunasta. Vuosi on ollut muutokseen sopeutumisen vuosi. Se, mikä oli kestävintä, on lakannut olemasta…. Näin keväisin olen vähän taipuvainen melankoliaan. Olen kuunnellut Matti Johannes Koivun kauniita ja surumielisiä säveliä ja sanoituksia ja tuntenut tosiaan, kuinka meissä elävät kaikki rakkaudet, suukot kevyet ja raskaat sydämet…. Metsät ja kaupungit, haaveet ja palkkakuitit;  ne yhdistyvät sylikkäin, kun joku katselee niitä jälkeenpäin… Huomaan olevani kiitollinen siitä, mitä oli ja siitä, mitä on nyt.

Aika ihmeellistä, että monet muutokset tulevat yhtä aikaa. Sen lisäksi, että kotini on siirtynyt toiseen paikkaan ja siviilisäätyni muuttunut, olen siirtynyt myös naisen elämässä uuteen vaiheeseen, siihen johon googlaukseni perusteella liittyy ainakin 36 oiretta, joita en nyt todellakaan halua tässä luetella. Totean vain olevani onnellinen siitä, että nähtävästi olen perinyt äitini fysiikan ja minulla on nähdäkseni vain se ”oire”, josta tämä elämänvaihe on saanut nimensä. Ehkä en halua lausua karhun nimeä juuri siksi, että pelkään alitajuisesti sitä, että sen jälkeen ne kaikki 36 oiretta iskevät kimppuuni.

Olen aina suhtautunut kehoni muutoksiin ja toimintoihin lähes stooalaisen tyynesti ja hyväksynyt, että ne ovat osa minua, mutta en ole antanut niiden määrittää itseäni sen enempää. Minä olen minä, vaikka tämä ulkoinen savimajani muuttuisikin. En halua, että minut määritetään jonkin iän perusteella jonkinlaiseksi ja että kaikki tunteeni ja mielialani laitetaan jonkin iän piikkiin. Kun isäni aikoinaan ihmetteli jotain äärimmäistä tunteenpurkaustani, äiti totesi, että se on siinä iässä, johon isä sanoi, että se taitaa olla aina jossain iässä, ja siinä isä oli kyllä aivan oikeassa. Ja sen tietävät myös muut, ketkä ovat lähelläni eläneet: tunteet tulevat ja menevät, itku ja nauru samassa lauseessa.

Toisaalta asioista pitäisi puhua niiden oikealla nimellä. Mutta ehkä tänä aikana ei vaan saa olla muuta kuin nuori: tehokas, aina hedelmällinen, aina iskukunnossa, ja siksi tästäkin iästä yritetään tehdä jotain muuta hormonien ja hoitojen avulla. Juuri tuosta ajattelusta haluan vapautua. Näen tämän elämänvaiheen tervetulleena hitaampana aikana, kun ruuhkavuodet ja juoksuaika ovat ohi ja tilalle on tullut enemmän sitä kaivattua ja paljon mainostettua omaa aikaa. Ja osaan todellakin käyttää tämän oman aikani juuri siten kuin haluan. En tunne tarvetta enää näyttää kenellekään mitään tai esittää olevani enemmän kuin olen.Ehkä olen sellainen myöhäsyntyinen vanhapiikanen, joka nauttii siitä, että uskaltaa sanoa mielipiteensä vielä painokkaammin kuin aikaisemmin, että saa keskittyä omiin töihinsä, niin sanotusti toteuttaa itseään, käydä elokuvissa, teatterissa, konserteissa, kuorossa, lähipubissa, tavata tyttökavereita, tai vain olla hömöttää.

Olen onnellinen siitä, että näen jo aika kauas taaksepäinkin. Ja ymmärrän, että muistan, koska olen elänyt jo vähän… Erityisen onnellinen olen siitä, että lapset kasvavat. Tämän vuoden koulutulokkaissa on jo niitä, joiden vanhempia olen opettanut. Se on jotenkin niin hienoa, mutta kaikkein hienointa on nähdä omien lapsien kasvavan ja löytävän omat juttunsa. Se on ihmeellistä! Juurihan ne imivät nisää. Mitä tulee huomisesta, haaveista unista. Laulan lapselleni. Laulanko menneistä ajoistaTäällä meillä on monta sataa elämää… Maalaamme uuden kerroksen, kerromme uuden totuuden. Miten hyvä on unohtaa, vain silloin voi rakastaa.

Siteeraukset: Matti Johannes Koivun lauluista:  Jos muutat mielesi, Ensimmäinen sunnuntai, Siirtolapuutarhat, 80-luvun lapset, Paratiisi lasilla, Monta sataa elämää, Miten hyvä on unohtaa. Suosittelen!

kestolinkki Jätä kommentti

Tahdotko?

elokuu 28, 2011 at 12:02 pm (Elämä, Ihminen, Uncategorized) ()

Tahdotko olla onnellinen? on kysymys, johon varmaan jokainen vastaa kyllä. Tahto suuntaa toimintaamme tavoittelemaamme suuntaan. Tahtominen liittyy vahvasti myös kirkollisiin toimituksiimme: Pappi kysyy, tahdotko, sekä rippikoululaisilta, että avioliittoon vihittäviltä. Kuulostaa todella yksinkertaiselta, mutta omasta kokemuksesta voin sanoa, että sitä se ei aina ole. Joskus tahdomme asioita, jotka eivät loppujen lopuksi teekään meitä onnelliseksi. Joskus kyllä tiedämme, mitä tahtoisimme tehdä, mutta teemme kuitenkin aivan jotain muuta  miellyttääksemme  toisia tai saadaksemme yleistä hyväksyntää. Helpointa on tehdä sitä, mitä käsketään. Sanomme lapselle usein: Aina ei saa, mitä tahtoo. Ja monesti onkin parempi, ettei sitä saa.

Onneksi sentään joskus on helppoa tahtoa jotain sellaista, mikä tekee onnelliseksi. Yleensä siinä auttaa intuitio tai kutsumus. On hienoa, kun saa yhteyden omaan sisimpäänsä ja tietää, että se, mitä tahtoo, on myös hyväksi itselle ja muille. Monesti asiat ja tilanteet ovat kuitenkin niin ristiriitaisia, epämääräisiä  ja muuttuvia, että on vaikea  tietää, mitä tahtoo. Onko silloin heikkoutta, jos ei jatkakaan laput silmillä kerran valitsemaansa suuntaan,vaan pysähtyy ja valitsee toisen tien? Ja olisiko joskus viisasta kääntyä takaisinpäin, jos huomaa lähteneensä väärään suuntaan? Suomessa vain taidetaan ihailla niitä vahvatahtoisia jääräpäitä, jotka eivät epäröi,vaan mennä porskuttavat eteenpäin tiellä, jonka ovat kerran valinneet, siitäkin huolimatta, että saattavat tallata samalla jotakin arvokasta jalkoihinsa tai menettää jotakin sellaista, mitä voisi löytää valtaväylän viereiseltä polulta. Niitä, jotka epäröivät, pidetään helposti epäluotettavina  takinkääntäjinä tai heikkotahtoisina tuuliviireinä.

Joskus vaan tulee eteen tilanteita, joissa ei todellakaan tiedä, mihin suuntaan pitäisi mennä. Silloin kai on viisasta pysähtyä risteykseen,  antaa sumun hälvetä  ja lähteä sitten kulkemaan siihen suuntaan, jossa pilkottaa valoa. Se on korkeimman käres, sanottiin ennen.

kestolinkki 1 kommentti

Mun suru

kesäkuu 26, 2011 at 8:56 am (Elämä, Runot)

Mun suru ei ole musta, vaan pikemminkin kirkas ja puhdistava. Se on menneen ilon ja tulevan ilon välissä. Se ei polta niin kuin viha eikä nakerra ja näivetä, niin kuin kateus ja katkeruus. Mun suru tulvahtaa, pesee  ja huuhtelee. Se tulee, kun muistan sen hyvän, josta pitää päästää irti. Mun surun sisällä on kiitos ja toivo.

kestolinkki Jätä kommentti

Vielä yksi

kesäkuu 24, 2011 at 9:03 am (Elämä) ()

Kesävieraat lähtivät tuliaisostoksille, ja käytän tämän ajan hyödyksi nostamalla vielä yhden kortin. Se sopiikin hyvin tehdä näin juhannustaikojen aikaan. Itselle juhannus, ainakin näin vanhemmiten, tulee mäntysuovan, koivun ja puhtaiden  lakanoiden tuoksusta. Niitä on kaikkia onneksi luvassa. Eilinen paholainen olikin erittäin rohkaiseva kortti, vaikka muulta näyttikin. Pirullista huumoria muuten, että juuri kuudes kortti osui paholaiselle. Tänään aioin yksinkertaisesti kysyä tai pyytää jotain yhteenvetoa tai ratkaisua. Summa summarum siis:

Nostamassani kortissa on kiharapäinen nuorukainen, joka takoo parhaillaan vasaralla ja taltalla tähtikuviota kahdeksanteen laattaan. Jonkinlainen seppä siis. Hän näyttää tyytyväiseltä ja rauhalliselta. Viereiseen pylvääseen on jo ripustettu viisi valmista tähtilaattaa. Penkin vieressä ripustamista odottaa kaksi uutta. Työskentelyn takana häämöttää kaupunki. En osaa sanoa tästä muuta kuin, että  tähän varmaan sisältyy se ajatus ”peruna kerrallaan”. Kun keskittyy meneillään olevaan tehtävään, unohtuu kaikki muu ja tulee tyytyväinen olo, kun saa jotain valmiiksi.

Eletään siis vain eteenpäin tehtävä ja päivä kerrallaan.

kestolinkki 2 kommenttia

”Jätkä”

kesäkuu 22, 2011 at 6:53 am (Elämä) ()

Eilen taas huomasin, kuinka terveellistä minulle on toiminta, tässä tapauksessa siivoaminen. Silloin, kun on vetämätön olo, auttaa kummasti, kun vain ”pakottaa” itsensä tarttumaan johonkin tehtävään ja yleensä, onneksi, tehtävä tempaa mukaansa ja sen jälkeen olo on paljon parempi ja ympäristökin vähemmän kaoottinen.

Nämä nostamani kortit ovat olleet  hieman toista kuin tässä elämäntilanteessa odotin, mutta toisaalta kertomuksen ei tarvitsekaan edetä kronologisesti. Jotenkin kaikki kortit kuitenkin liittyvät selvästi toisiinsa ja nostavat esiin jotain meneisyydestä tai toisaalta ehkä omia haaveita myös. Mutta tänään toiminnan ihmisenä kysyn kuitenkin: Miten pitää toimia?

Ei taaskaan mitenkään selkeä vastaus. Nostin kortin, jossa lukee Bube der Kelche, ilmeisesti maljojen sotilas, ”jätkä”. Hän näyttäisi seisovan näyttämöllä, jonka takana on meri. Myös eilinen pari seisoi ikään kuin näyttämöllä, jonka takana häämötti se punakattoinen talo. Ritarilla on kädessä kultainen malja, josta pomppaa esiin kala. Yllään hänellä on sininen hassu hattu, ilmeisesti siihen aikaan kuitenkin muodikas, hatun alta pilkottaa tummaa takatukkaa, trikoot ovat punaista neulosta, samoin paita, paidan päällä olevassa ”liivimäisessä” asussa on tulppaanikuvioita ja saapikkaat ovat samanlaiset kuin eilisessä kuvassa ja mieskin näyttää samalta. Harmi, kun ei ole oikeita käsitteitä käyttää näistä keskiaikaisista vaatteista. Ehkä minun sitten pitää löytää tällainen ritari, mutta vaatteiden perusteella häntä tuskin voi etsintäkuuluttaa. Pitänee myös googlata, mitä kala mytologiassa tarkoittaakaan, sehän on myös kristillisiä symboleja.

Maallisimmista asioista puheen ollen, saksalaiset ystävämme siirtyvät tänään mökiltä meille majoitukseen. En tiedä, haittaako emännöiminen kahden viimeisen kortin nostamista. Haluaisin tehdä sen kuitenkin omissa oloissa, vaikka näin julkisesti esittelenkin kortteja.

Ps. Piti kuitenkin muuttaa alkuperäisiä sääntöjä ja kurkistaa tämän kortin merkitys: 

 Maljojen Lähetti katsoo kohtisuoraan maljasta kurkistavaan kalaan – hän on valmis kohtaamaan kaiken, mitä alitajunta esiin nostaa. Maljassa voisi yhtä hyvin olla käärme tai lohikäärmekin, Lähetin reaktio olisi joka tapauksessa sama. Asentokin viestii samankaltaista itsevarmuutta; toinen käsi lanteilla, jalkaterät avoimena hän suhtautuu mihin hyvänsä ’käsillä olevaan’ mieluisana haasteena, jopa leikkimielellä. Lähetin rohkeus kohdata kalan symboloimat asiat (tunteet, impulssit, näyt) ei valitettavasti pohjaudu ymmärrykseen vaan kokemattomuuteen.

Maljojen Lähettiä voisi kenties verrata murrosikäiseen, joka ulospäin viestii lujasta olemuksesta, mutta jonka sisäpuolella myllertää kaaos. Tämän Vesi-elementin lähetti on ainoa hovikortti, jossa henkilö seisoo eri maaperällä muuhun taustaan nähden.  Lähetillä on kädessään ’näytepala’ siitä mistä todellisuudessa on kysymys. Juuri tuo eri maaperällä oleminen synnyttää uskomuksen siitä, että se mitä näemme edessämme on jotain irrallista, jotain mikä ei kuulu meihin. Jos Lähetti seisoisi vedessä olisiko kokemus kenties toisenlainen?

Kuvan mukainen ymmärrys tai suhtautumistapa voi olla tilanteesta riippuen joko hyödyksi tai sitten haitaksi. Joskus parempi tapa toimia on vain katsoa asioita etäämmältä, olla aivan kuin ne eivät koskettaisi meitä itseämme mitenkään. Objektiivisuuteen pyrkiminen on yksi kortin myönteisemmistä merkityksistä. Joskus taas olisi parempi kääntyä ympäri, ja hypätä asiaa sen enempää miettimättä veteen. Kuvan symboliikkaa voi hyödyntää tietoisesti mielikuvituksen tai luovuuden lisäämiseen elämässä.

kestolinkki Jätä kommentti

Next page »