Miksei asioista puhuta niiden oikeilla nimillä…?

huhtikuu 17, 2010 at 8:53 am (Emansipaatio, Kasvu, Kasvatus, Uncategorized) (, , )

Vastaus otsikon kysymykseen  lienee, että asiat, joista käytetään kiertoilmaisuja, ovat usein pyhiä tai pelottavia. Niitä kunnioitetaan niin, ettei niiden nimeä lausuta ääneen. Karhulla on monta nimeä suomen kielessä: Kontio, Ohto, Otso, Otsonen, Otto, Kouki, Kouko, Kouvo, Korven kuningas, Kultaherra, Metsän kulta ja hopea, Metsän (kultainen) kuningas, Metsän (kultainen) omena, Mesikämmen ja Nalle.Karhun lisäksi tällaisia pyhiä asioita ovat ainakin kuolema ja sukupuolielimetkin, tosin v-alkuinen kiertoilmaus on jo melkein kulunut käytössä.  

Itselleni tällaiseksi tabuksi on muodostunut väitöskirja. Ei edes siksi, että pelkäisin kovin sen valmistumisen puolesta, vaan siksi, että pelkään, ettei minua, mahdollisen valmistumiseni jälkeen, pidettäisikään enää sopivana opettajaksi. Pelkoni taustalla lienee se vanha käsitys teorian ja käytännön välisestä kuilusta. Toisaalta pelkään, ettei minuun enää sitten suhtauduttaisikaan kuin tavalliseen tallaajaan. (Tässä pelossa taitaa olla jotain jäänteitä luokkajaosta, ”herravihasta” yms.) Pelkoni kuulostavat näin ääneen sanottuna kieltämättä liioitelluilta. Onhan väitelleiden määrä viime vuosina kasvanut hurjasti, ja siitä on tullut melko tavallinen juttu. Tunnen itsekin ainakin kolme väitellyttä luokanopettajaa, jotka toimivat edelleen luokanopettajina. Ja miksi eivät toimisikaan! Ei kai siinä tosiaan ole mitään pahaa/arveluttavaa, että haluaa luokanopettajanakin hieman kehittää itseään sekä  laajentaa tietämystään ja näkökulmaansa. Mutta toisaalta olen myös  kuullut, että on olemassa ihmisiä, jotka suhtautuvat pelkojeni suuntaisesti väitelleisiin opettajiin. Monella muulla alalla tämä kynnys ei välttämättä enää ole niin vaikea ylittää.

Joka tapauksessa olen ollut sellainen ”pelkuri”, että olen käyttänyt mieluummin itsestäni ympäripyöreätä jatko-opiskelija-ilmaisua, mikä tietysti on myös aivan totta. Kysymykseen, mitä opiskelen, olen vastannut : Kasvatustiedettä lisää. (Mikä myöskin on totta.) Viimeinen kysymys on ollut aina kiusallisin: Mikä sinusta sitten tulee? Kiusalliseksi sen on tehnyt kuitenkin erityisesti se, että minua on ärsyttänyt, että  pitäisi aina tulla/valmistua joksikin. Siihen kysymykseen olen sanonut, että opiskelen huvikseni, ja se varsinkin on erittäin totta! Mutta tottahan on sekin, että olen saanut  2008 jatko-opiskelijaoikeuden tutkimussuunnitelmalla, johon piti merkitä myös se tavoiteltava tutkinto…Nyt tämä tavoiteltava tutkinto paljastuu pian julkisesti, kun maakuntarahaston apurahojen saajat julkaistaan lehdessä. Tulen siis esiin kaapista, vai pitäisikö sanoa, kammiosta. Eräänlaista emansipatiota tämäkin.

Niin paljon kuin edelleenkin pidän työstäni luokanopettajana, juuri sen käytännönläheisyyden vuoksi, odotan kieltämättä innolla myös sitä, että saan upota ensi syksynä kirjoittamaan sitä väitöskirjaa. (Huh, taas onnistuin sanomaan sen.) Ihmisiä ei saisi väkisin jakaa toisensa poissulkeviin luokkiin ja lokeroihin; ”joko tai”. Ihmiset voivat olla myös ”sekä että”.  Sellaiseen ajatteluun tähtää myös toimintatutkimukseni, jossa me opettajat olemme oman työmme tutkijoita.

PS. Hauska tosikertomus tietyistä stereotypisistä asenteista: Mieheni joutui kerran lähtemään pihatöistä suoraan terveyskeskuksen päivystykseen. Vastaanotossa häneltä kysyttiin ammattia, johon hän vastasi: ”Professori”. Tähän virkailija kommentoi: ”Ei kun ihan oikeasti!” Ilmeisesti mies ei pihakamppeissaan näyttänyt tarpeeksi professorilta…:)

Mainokset

kestolinkki Jätä kommentti

Martta vai Maria, vai voiko olla vähän molempia?

elokuu 20, 2009 at 5:47 pm (Emansipaatio) ()

Joku on saattanut huomatakin, että yritän kasvaa ulos liian ahtaasta paidasta, jonka olen kyllä ihan itse pukenut ylleni. Saattaa olla, että olisin enemmänkin Maria, jolleivat ympäristön odotukset olisi vaatineet marttamaisen reipasta käytöstä. Olen jo kertonutkin maalla kasvaneiden tyttöjen ”paineista” olla ”käteviä emäntiä”. Toisaalta oman ikäluokamme tytöt ovat usein myös korkeasti koulutettuja, joille oma ura on tärkeä. Ihmettelen aina hieman, kuinka on mahdollista yhtä aikaa kirjoittaa väitöskirjaa, kasvattaa uhmaikäisiä kaksosia, loihtia kotitekoisia leivonnaisia perheelle, vetää spinningiä joka toinen ilta ja luonnollisesti säilyttää nuorekas ulkonäkö, johon ei kuulu stressinäppylät tai rasvaisena roikkuva kuontalo. Tällaisia supernaisiahan naistenlehdet usein esittelevät. Kuulun onneksi niihin ihmisiin, joiden ei välttämättä tarvitse olla yhtä aikaa erinomaisia kodinhengettäriä ja dynaamisia uraohjuksia. Mottoni on Tuntemattomasta sotilaasta: Asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan kuin Ellun kanat. Ehkä se Ellun kanana olo on juuri sitä Mariaa, olla hömöttää vain ja ajatella, jos sellainen nyt naisille on edes sopivaa.

Tällä hetkellä vain tuntuu siltä, että haluaisin vielä enemmänkin hömöttää. Siksi tämä entinen kansakoulu asumismuotona suurine puutarhoineen tuntuu monella tavalla liian isolta ja vaativalta. (Vaikka se olikin unelmakoti,  ja on tietty useinmiten edelleenkin sitä.) Keittäisin mielelläni kaksi ellen kolmekin maijallista höyrymehua. Mutta kahdeksan maijaa on jo niin paljon, että itselläkin alkaa keittää. Varsinkin, kun pensaissa on marjoja melkein toiseen mokomaan kahdeksaan maijalliseen. Tervetuloa kaikki räksät ja muut! Aloitamme lintujen ruokinnan jo elokuussa! (Hassua, että purnaan tässä, vaikka tänä vuonna vaari keräsi marjat ja mulle jäi vain keittämisen vaiva. Kiitos vaarille! Hassua myös tämä luterilainen asenne, ettei pensaaseen saisi jättää ruokaa hukkaan.) Itselle on taitanut käydä niin, että kun on alkanut joskus tehdä tiettyjä asioita, niin vaatii itseltä niitä samoja, vaikka tilalle on tullut lisäksi uusia haasteita. Lisäksi arvelee myös muiden odottavan sinulta sitä, mihin ovat tottuneet. (Niinhän se kyllä on monesti työpaikallakin, että se tekee, joka on joskus ryhtynyt jotain tekemään. Helpoimmalla pääsisi, kun esittäisi kädetöntä ja avutonta.) Ehkä ei olisikaan kauheaa, jos kahvipöydässä olisi vieraille tarjolla kaupan munkkeja eikä uunituoreita leivonnaisia. Kaupasta saattaisi löytyä ihan käyttökelpoisia eineksiä ja pakasteita. Onko edes pakko siivota ennen kuin anoppi tulee kylään? (No, viimeinen saattaa olla se vaikein ”kasvutehtävä”!)) Voi meitä naisia, voi meitä ”käteviä emäntiä”! Ennemminkin taitaa olla kyse pätemisestä ja keskinäisestä kilpailusta ns. paremmuudessa.  Missä on se ”Jeesus”, joka sanoisi: Martta, Martta moninaisista sinä huolehdit ja hätäilet…?

kestolinkki Jätä kommentti

Tunnustuksen antaminen

maaliskuu 14, 2009 at 10:37 am (Dialogi, Emansipaatio, Kasvu, Kasvatus, Oppiminen ja opetus, Tutkimus) (, )

Olin eilen seuraamassa etäohjaajani Rauno Huttusen jo toista väitöstä, jonka aiheena oli Indoktrinaatio, kommunikatiivinen opettaminen ja tunnustus opetuksessa.  Näitä käsiteltiin kriittisen teorian ja demokraattisen kasvatuksen näkökulmasta.  Indoktrinaatio tarkoittaa käsitteiden ja asenteiden iskostamista oppilaan päähän; sitähän perinteinen kasvatus on pitkälti ollut. Auktoriteetteja ei ole kyseenalaistettu eikä kritiikkiä suvaittu. Yksilöllinen ajattelu on nähty lähinnä uhkana.  Kommunikatiivinen opettaminen nostaa oppilaan oppimisprosessin subjektiksi. Kasvatuksessa tunnustetaan kyllä opettajan ja perinteen auktoriteetti, mutta samalla kuitenkin pyritään tukemaan oppilaan kriittistä ajattelua. Opetusta hallitsee edelleenkin monesti kommunikatiiviselle toiminnalle vastakkainen ajattelu; strateginen toiminta, joka on suorituskeskeistä ja jossa oppilaat ja opetus nähdään välineinä jonkin päämäärän saavuttamiseksi.

Väitöstilaisuus oli erittäin mielenkiintoinen omankin tutkimukseni kannalta.  Juuri kommunikatiivinen opettaminen sopii eritäin hyvin aihekokonaisuuksien käsittelyyn. Keskustelua ja oman arvomaailman pohtimista tulisi mielestäni lisätä koulussa. Samoin tunnustuksen antamista kaiken kaikkiaan tulisi lisätä yhteiskunnan eri tahoilla. Viime aikoina on ollut meneillään kehitys, jossa vaatimuksia on koko ajan lisätty ja  ihmisistä on pyritty puristamaan kaikki mehut. Mutta annetaanko aitoa tunnustusta ja huomataanko työntekijä tai oppilas persoonana?  Olemmeko me suomalaiset liian kitsaita, jopa kateellisia, antamaan toisillemme kiitosta ja kehuja? Kuitenkin jokainen tietää, miten paljon voimia antaa oikeaan aikaan lausuttu tunnustus. Miksi keskustelu ja varsinkin vastakkaisten ajatusten esittäminen koetaan niin usein uhkana? Olisi hienoa pyrkiä ymmärtämään myös vastakkaisia mielipiteitä, eikä tyrmätä niitä heti kättelyssä, tai sortua eipäs-juupas-väittelyyn. Ja olisi tosi piristävää, jos joku jopa kommentoisi näitä ajatuksia…

kestolinkki 3 kommenttia

Emansipaatiosta

tammikuu 9, 2009 at 7:52 am (Emansipaatio, Kasvu, Kasvatus) (, )

Opiskeluuni liittyen olen viime aikoina pohtinut emansipaation käsitettä. Mistä kaikesta pitäisi vapauttaa itsensä tai ”systeemi”?

Itsensä vapauttaminen lienee ensimmäinen tehtävä. Moni asia jumittaa juuri ”korvien välissä”. Haudankin takaa saattaa jonkin auktoriteetin ääni käskeä olemaan kiltisti ja hiljaa, hillitsemään tunteenpurkaukset, tekemään työnsä loppuun asti, pärjäämään, sinnittelemään, huolehtimaan muista, syömään lautanen tyhjäksi, ripustamaan sukat narulle tietyllä tavalla, pitämään housut jalassa ja…Monet näistä neuvoista ovat ihan tarpeellisia joissain tilanteissa, mutta jos ne alkavat ahdistaa ja kahlita elämistä, niistä pitäisi päästä vapaaksi. Sain itse kasvaa melko vapaasti ilman em. pakkosyöttöä, mutta aloinkin sitten itse käskyttää itseäni…Niinhän se Peppikin määräsi itse, milloin pitää mennä nukkumaan,  ja jos ei  kolmaskaan kehotus tehonnut ”sai tietää huutia”. Henkilökohtaisesti olen nyt vapauttanut itseni opiskelemaan. Se tuntuu vähän siltä kuin olisi ottanut pakastetun ”intohimon” sulamaan. Asiaa sivuten (ainakin joltain suunnalta) funk-mies George Clinton sanoi Imatralla: ”Free your mind and your ass will follow.”

Entäs sitten ”systeemin” vapauttaminen? Emansipaation voi ymmärtä myös päämäärä -käsitteeksi, jolloin emansipaatio suuntautuu kohti toivottua tilaa pyrkiessään ylittämään olemassaolevan negatiivisen (Wulf 1983). Tekemistä siis olisi… Itsensäkään vapauttaminen ahdistavasta systeemistä ei ole helppoa, saati sitten systeemin muuttaminen. Haaveita kuitenkin olisi. Esim. vapauttaa oppilaat oppimaan, vapauttaa opettajat oppikirjaorjuudesta, vapauttaa koulujärjestelmä tiukasta ainejakoisuudesta, vapauttaa koulussa toimijat sietämään keskeneräisyyttä ja epätäydellisyyttä sekä ilmaisemaan tunteitaan…

kestolinkki Jätä kommentti