Uusi vaihde elämässä

Touko 5, 2013 at 6:43 pm (Aika, Elämä, Ihminen, Musiikki) ()

Olen nyt nähnyt kaikki vuodenajat uuden kotini ikkunasta. Vuosi on ollut muutokseen sopeutumisen vuosi. Se, mikä oli kestävintä, on lakannut olemasta…. Näin keväisin olen vähän taipuvainen melankoliaan. Olen kuunnellut Matti Johannes Koivun kauniita ja surumielisiä säveliä ja sanoituksia ja tuntenut tosiaan, kuinka meissä elävät kaikki rakkaudet, suukot kevyet ja raskaat sydämet…. Metsät ja kaupungit, haaveet ja palkkakuitit;  ne yhdistyvät sylikkäin, kun joku katselee niitä jälkeenpäin… Huomaan olevani kiitollinen siitä, mitä oli ja siitä, mitä on nyt.

Aika ihmeellistä, että monet muutokset tulevat yhtä aikaa. Sen lisäksi, että kotini on siirtynyt toiseen paikkaan ja siviilisäätyni muuttunut, olen siirtynyt myös naisen elämässä uuteen vaiheeseen, siihen johon googlaukseni perusteella liittyy ainakin 36 oiretta, joita en nyt todellakaan halua tässä luetella. Totean vain olevani onnellinen siitä, että nähtävästi olen perinyt äitini fysiikan ja minulla on nähdäkseni vain se ”oire”, josta tämä elämänvaihe on saanut nimensä. Ehkä en halua lausua karhun nimeä juuri siksi, että pelkään alitajuisesti sitä, että sen jälkeen ne kaikki 36 oiretta iskevät kimppuuni.

Olen aina suhtautunut kehoni muutoksiin ja toimintoihin lähes stooalaisen tyynesti ja hyväksynyt, että ne ovat osa minua, mutta en ole antanut niiden määrittää itseäni sen enempää. Minä olen minä, vaikka tämä ulkoinen savimajani muuttuisikin. En halua, että minut määritetään jonkin iän perusteella jonkinlaiseksi ja että kaikki tunteeni ja mielialani laitetaan jonkin iän piikkiin. Kun isäni aikoinaan ihmetteli jotain äärimmäistä tunteenpurkaustani, äiti totesi, että se on siinä iässä, johon isä sanoi, että se taitaa olla aina jossain iässä, ja siinä isä oli kyllä aivan oikeassa. Ja sen tietävät myös muut, ketkä ovat lähelläni eläneet: tunteet tulevat ja menevät, itku ja nauru samassa lauseessa.

Toisaalta asioista pitäisi puhua niiden oikealla nimellä. Mutta ehkä tänä aikana ei vaan saa olla muuta kuin nuori: tehokas, aina hedelmällinen, aina iskukunnossa, ja siksi tästäkin iästä yritetään tehdä jotain muuta hormonien ja hoitojen avulla. Juuri tuosta ajattelusta haluan vapautua. Näen tämän elämänvaiheen tervetulleena hitaampana aikana, kun ruuhkavuodet ja juoksuaika ovat ohi ja tilalle on tullut enemmän sitä kaivattua ja paljon mainostettua omaa aikaa. Ja osaan todellakin käyttää tämän oman aikani juuri siten kuin haluan. En tunne tarvetta enää näyttää kenellekään mitään tai esittää olevani enemmän kuin olen.Ehkä olen sellainen myöhäsyntyinen vanhapiikanen, joka nauttii siitä, että uskaltaa sanoa mielipiteensä vielä painokkaammin kuin aikaisemmin, että saa keskittyä omiin töihinsä, niin sanotusti toteuttaa itseään, käydä elokuvissa, teatterissa, konserteissa, kuorossa, lähipubissa, tavata tyttökavereita, tai vain olla hömöttää.

Olen onnellinen siitä, että näen jo aika kauas taaksepäinkin. Ja ymmärrän, että muistan, koska olen elänyt jo vähän… Erityisen onnellinen olen siitä, että lapset kasvavat. Tämän vuoden koulutulokkaissa on jo niitä, joiden vanhempia olen opettanut. Se on jotenkin niin hienoa, mutta kaikkein hienointa on nähdä omien lapsien kasvavan ja löytävän omat juttunsa. Se on ihmeellistä! Juurihan ne imivät nisää. Mitä tulee huomisesta, haaveista unista. Laulan lapselleni. Laulanko menneistä ajoistaTäällä meillä on monta sataa elämää… Maalaamme uuden kerroksen, kerromme uuden totuuden. Miten hyvä on unohtaa, vain silloin voi rakastaa.

Siteeraukset: Matti Johannes Koivun lauluista:  Jos muutat mielesi, Ensimmäinen sunnuntai, Siirtolapuutarhat, 80-luvun lapset, Paratiisi lasilla, Monta sataa elämää, Miten hyvä on unohtaa. Suosittelen!

Mainokset

kestolinkki Jätä kommentti

Tässä

huhtikuu 26, 2013 at 4:50 pm (Aika, Ihminen, Runot)

Juoksuaika; juoksi aika.

aika aika aika

Nyt aika, joka äsken kaukana.

kaukana kaukana kaukana

Kaukana se, joka ennen tässä.

tässä tässä tässä

Tässä elämässä ei ehdi kaus.

kauas kauas kauas

Kauas juoksee ja on taas tässä.

Menopaussi, ei juoksuaika.

Minä tässä.

kestolinkki Jätä kommentti

Kurkistus ”salaiseen” kansioon ja henkilöhistoriaan

tammikuu 13, 2012 at 3:41 pm (Aika, Ihminen, Perhe, suku, koti)

Olen luonteeltani nuuskija ja tonkija, tai kauniimmin ilmaistuna tutkija. Aina lapsuuskodissani vieraillessani etsin johtolankoja, joiden avulla voisin hahmottaa paremmin sekä omaa että perheeni historiaa. Monet asiat ovat unohtuneet, mutta esineet ja valokuvat auttavat muistamaan.

Viimeksi utelias katseeni osui vihreään haitarikansioon, joka lojui entisen huoneeni kirjoituspöydän alla. Kurkistin sen sisään, vaikka kurkistaessani en vielä tiennytkään, että se on oma kansioni. (Muorille varoitukseksi: Omat salaiset kansiot kannattaa piilottaa!).

Sisällön perusteella pystyin paikallistamaan, että kansio oli peräisin vuodelta 1993. Sieltä löytyi muun muassa mieheni lisenssiaattityötä käsittelevä lehtileike (Itäsavo 11.3.1993) Lisurin tutkimuskohteena olivat Hannu Salaman proosan saksannosten reaaliat, eli kulttuurisidonnaiset sanat. Lisäksi löytyivät potkupuvun kaavat, Kaks plussasta leikattuja perheenjäsenten luonnehoroskooppeja, erään pois muuttaneen oppilaani opelle kirjoittama osoite, osoitemuutoskortteja (joita taas tarvitaan), 40 palan palapeli ja täyttämättömät jatko-opiskelukaavakkeet omaan lisenssiaattityöhöni, jota ei koskaan tullut ja jonka aiheen olinkin jo unohtanut. Siksi olikin erittäin mielenkiintoista löytää myös sitä varten kirjoittamani tutkimussuunnitelman ensimmäinen sivu, jossa otsikkona luki: Vanhempien käsitykset oppimisesta ja sosialisaatiosta sekä niiden yhteys lapsen käsityksiin itsestään oppijana ja ryhmän jäsenenä luokkahuoneessa. Hupaisaa sekin, että parinkymmenen vuoden takaisessa tutkimussuunnitelmassani mainitaan jo lempikäsitteeni interaktio ja reflektio. Kiitos siitä kuuluu varmaan Sinikka Ojaselle, jolla oli aina ”muotikäsitteet” halussa. Itse asiassa vanha aiheeni alkoi nyt uudelleen kiinnostaa, ja vähän muokattuna se voisi kenties olla jopa seuraavan tutkimukseni aihe. Suuruudenhulluko? Kyllä. Kansion sisältö sai myös kysymään, muuttuuko ihminen.  29-vuotias Päivi vaikuttaa jotenkin hyvin samanlaiselta kuin 47-vuotias Päivi. Esimerkiksi se on edelleen tuttua, että samaan kansioon on tungettu kovin eri aihepiireihin liittyviä asioita. Mutta niiden pohjalta onkin tutkijan helppo muodostaa jonkinlainen kokonaiskuva tutkimuskohteesta…

Sokerina pohjalla oli kansiossa vielä taiteltu sadan markan seteli. Sen oli varmasti antanut mummoni, joka kaivoi aina kassistaan ja pussistaan rahaa lapsenlapsilleen. Se, että seteli unohtui kansioon lähes kahdeksikymmeneksi vuodeksi, kertonee huolettomasta ja huolimattomastakin luonteesta, ja on myös harmillista, sillä muistan, kuinka tiukka perheemme talous oli vuonna 1993. En voinut silloin esimerkiksi ostaa tytöille edes kaasulla täytettyjä vappupalloja eikä minulla siksi ollut pokkaa ostaa itsellenikään konserttilippua Neljän ruusun keikalle. Monesta asiasta piti kieltäytyä.

Nythän voisi vielä kuukauden ajan vaihtaa markat euroiksi, mutta päätin kehystää löytämäni satasen onnenrahaksi uuteen kotiini, josta tein eilen asuntokaupat. Kummallista, että kauppakirjan kirjoittaminen ei tuntunutkaan enää niin isolta asialta. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Onhan tätä jo mielessä pyöritelty yli vuosi.

kestolinkki 2 kommenttia

Tahdotko?

elokuu 28, 2011 at 12:02 pm (Elämä, Ihminen, Uncategorized) ()

Tahdotko olla onnellinen? on kysymys, johon varmaan jokainen vastaa kyllä. Tahto suuntaa toimintaamme tavoittelemaamme suuntaan. Tahtominen liittyy vahvasti myös kirkollisiin toimituksiimme: Pappi kysyy, tahdotko, sekä rippikoululaisilta, että avioliittoon vihittäviltä. Kuulostaa todella yksinkertaiselta, mutta omasta kokemuksesta voin sanoa, että sitä se ei aina ole. Joskus tahdomme asioita, jotka eivät loppujen lopuksi teekään meitä onnelliseksi. Joskus kyllä tiedämme, mitä tahtoisimme tehdä, mutta teemme kuitenkin aivan jotain muuta  miellyttääksemme  toisia tai saadaksemme yleistä hyväksyntää. Helpointa on tehdä sitä, mitä käsketään. Sanomme lapselle usein: Aina ei saa, mitä tahtoo. Ja monesti onkin parempi, ettei sitä saa.

Onneksi sentään joskus on helppoa tahtoa jotain sellaista, mikä tekee onnelliseksi. Yleensä siinä auttaa intuitio tai kutsumus. On hienoa, kun saa yhteyden omaan sisimpäänsä ja tietää, että se, mitä tahtoo, on myös hyväksi itselle ja muille. Monesti asiat ja tilanteet ovat kuitenkin niin ristiriitaisia, epämääräisiä  ja muuttuvia, että on vaikea  tietää, mitä tahtoo. Onko silloin heikkoutta, jos ei jatkakaan laput silmillä kerran valitsemaansa suuntaan,vaan pysähtyy ja valitsee toisen tien? Ja olisiko joskus viisasta kääntyä takaisinpäin, jos huomaa lähteneensä väärään suuntaan? Suomessa vain taidetaan ihailla niitä vahvatahtoisia jääräpäitä, jotka eivät epäröi,vaan mennä porskuttavat eteenpäin tiellä, jonka ovat kerran valinneet, siitäkin huolimatta, että saattavat tallata samalla jotakin arvokasta jalkoihinsa tai menettää jotakin sellaista, mitä voisi löytää valtaväylän viereiseltä polulta. Niitä, jotka epäröivät, pidetään helposti epäluotettavina  takinkääntäjinä tai heikkotahtoisina tuuliviireinä.

Joskus vaan tulee eteen tilanteita, joissa ei todellakaan tiedä, mihin suuntaan pitäisi mennä. Silloin kai on viisasta pysähtyä risteykseen,  antaa sumun hälvetä  ja lähteä sitten kulkemaan siihen suuntaan, jossa pilkottaa valoa. Se on korkeimman käres, sanottiin ennen.

kestolinkki 1 kommentti

Kantapään kautta koettua

Touko 24, 2011 at 2:27 pm (Ihminen, Kasvu, Kasvatus, Koulu, Oppiminen ja opetus, Ruumis, Sielu, Tutkimus, Uncategorized)

Tuntuupa mukavalta, kun kantapää kestää taas astumista, ja tulipa todella konkreettisesti koettua jotakin  ”kantapään kautta”.  Kun on tottunut siihen, että  mikään paikka ei yleensä ole kipeä, oli viikon kestänyt kipu kantapäässä oikeastaan ”terveellinen” kokemus siitä, kuinka kipu voi hallita ja vaikeuttaa normaalia elämää.

Kantapään kautta, tai oikeastaa sisäkaluja myöten, tuntuu sekin, kun muutto alkaa muuttua hieman konkreettisemmaksi. Oma koti on jo Huoneistokeskuksen koemyyntipalvelussa, jossa voi maksutta selvittää asunnon markkinahintaa http://www.ilmo.fi/kohde.php?kohde=760. Mielestäni pätee sekä ihmisiin että taloihin se, että rakkaus tuntee syvyytensä vasta eron hetkellä.  Sydämestä ottaa. Huomaan myös tietynlaisia hylkimisreaktiota ja vatsankouristuksia ruumiissani käydessäni katsomassa myynnissä olevia asuntoja. Ne eivät  tunnu omalta, ja tekee mieli lähteä juoksemaan pois kesken esittelyn. Onneksi on sentään mielessä yksi, jonne voisin kuvitella itseni asumaan (ja jonka pystyisin maksamaankin).

Kivusta huolimatta kantapään kautta kokeminen on tarpeellista. Voi olla jopa niin, että ihminen ei ilman kipua edes opi, tajua, muutu tai kasva. Kantapään kautta saisivat kernaasti kokea opettajan työn muun muassa ne päättäjätkin, jotka lapsen parhaaseen vedoten sijoittavat erityistä tukea vaativia lapsia yli kahdenkymmenen oppilaan luokkiin. Se mikä näyttää paperilla ”tasa-arvon ” toteutumiselta ei välttämättä toimi käytännössä. Ei ole kiva olla aina se, joka ei ymmärrä, ei ehdi, ei saa selvää, varsinkin jos vielä vieressä häiritsee joku, joka kyllä osaisi, mutta ei viitsi.  Eikä ole mukavaa opettajastakaan tuntea jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Se, mikä oikeasti olisi tasa-arvoa, tarkoittaisi käytännössä pienryhmäopetusta, joustavampia ryhmäjakoja ja useampia aikuisia samassa luokassa. Mutta se maksaa. Oppilaan integrointi tasa-arvon nimissä ”normaaliin” luokkaan ei maksa. Muun muassa tällaisista puhuimme viimeisessä Toimen kokouksessa, joka oli itseäni koskettava kokemus sekin, positiivisesti sydäntä sykähdyttävä. Ryhmäni opettajat ilmaisivat muun muassa avoimesti väsymystään kaikkeen siihen paperinpyöritykseen, mikä on lisääntynyt ja mikä vie aikaa perustehtävältä ja lapselta.  Toisaalta opettajat ideoivat vapaasti vastalääkkeeksi kiireelle ja suorittamiselle koulua, jonka slogan olisi Slow flow tai heittivät ilmaan kysymyksen: Millainen olisi lukuvuosi ilman oppikirjoja? Ihmeekseni huomasin, että lukuvuoden viimeinen kokoontumisemme tiivistyi juuri niiden kysymysten äärelle, joita olin lähtenyt tutkimuksessani selvittämään.

kestolinkki Jätä kommentti

Entisen nuoren (kasvu)kipuja

Touko 17, 2011 at 8:12 am (Aika, Kasvu, Kasvatus, Ruumis, Sielu, Uncategorized, Ystävät)

Viikonloppuna Tennilän tytöt, eli kotikylän lapsuusajan kaverit, ilahduttivat minua käynnillään. Huomattiin (taas) yhdessä, kuinka juttumme pikku hiljaa ovat siirtyneet aikaisempaa enemmän ”sairaskertomusten” puolelle. Minulla itselläni oli ainakin päällimmäisenä ikävä polvivaiva, joka kaiken kukkuraksi siirtyi  tyttöjen lähdettyä kantapäähän ja tuntuu nyt vielä ikävämmältä, kun toisella jalalla ei voi edes astua. Oma diagnoosini on limapussin tulehdus; bursiitti. Se saattoi tulla siitä, kun kipeän polven kanssa jouduin pitämään jalkaa epänormaalissa asennossa, ja nyt arvailenkin vain, minkä lihaksen tämä toispuoleinen varpaillaankävely seuraavaksi kipeyttää… Niinpä niin, vielä kymmenen vuotta sitten tällaiset vaivat olivat melkein tuntemattomia.

Kun odottelin kavereitani mussakaa valmistellen, soi radiossa enteellisesti entisten nuorten sävellahja. Vaikka en tosiaankaan kuulu niihin ihmisiin, jotka jumittuvat kuuntelemaan teiniaikojensa musiikkia loppuiäkseen, tuntui kuitenkin mukavalta kuunnella hyvin juonnettua ohjelmaa. Ja tunnelmaankin se sopi, sillä kyllähän aina kotikylän tyttöjen tapaamisissa ajatukset siirtyvät taaksepäin. Jäähyväiset aseille soi  juuri ennen heidän saapumistaan. Olin sen itsekin aikoinaan äänittänyt kasetille.  Vaikka aikaa onkin kulunut paljon siitä, kappaleen sanoma tuntuu edelleen erittäin ajankohtaiselta. Kyllä tietyt arvot syntyvät nimen omaan juuri silloin teini-iässä. 

Lapsena jalkojani vaivasivat kasvukivut öisin. Jonkinlaisista kasvukivuista voi kai nytkin puhua, kun pitää hyväksyä se tosiasia, että kun ihmisen ikä pyöristyy jo viiteenkymmeneen, ei voi enää käyttää itsestään sanaa nuori.  Ruumis on alkanut rapistua, vaikka sydän olisikin vielä melkein hölmö nuori sydän.Tämän totesimme tyttöjen kanssa yhdessä ja vähän sitä ajankulumista ihmettelimmekin, jälleen kerran. Onneksi meidän kaikkien vanhemmat ovat vielä niin toimintakykyisiä ja aktiivisia, että vielä voi tuntea itsensä,  ainakin lapsuuskodissa käydessään, ikää kuin ”lapseksi”. Varmaan huoltajasuhde saattaa vielä toisinkin päin kääntyä tulevaisuudessa. Vaikka emme enää nuoria olekaan, tyttöjä päätimme kuitenkin edelleen olla. Se ei meidän mielestämme näin kypsässä iässä ole enää mikään vähättelevä ilmaisu, vaikka tytöttely silloin nuorempana saattoikin joskus tuntua ärsyttävältä. Tässä iässä toisaalta on taas uudelleen tyttömäisempi olo, kun pahimmat ruuhkavuodet alkavat olla jo ohi ja voi elää ikään kuin vapaammin. ”Maailma on (edelleen) täynnä salaisuuksia. Tänään jaksan nousta seisomaan, tänään jaksan itseäni katsoa…tänään aion lähteä maailmaan…” Kunhan vielä tuo bursiitti helpottaisi.

kestolinkki Jätä kommentti

Paastoon laskeutuminen

huhtikuu 8, 2011 at 11:17 am (Ihminen) ()

Huh, melkein punastuttaa ja nolottaa tuo eilinen hehkutus. Mutta rakastuneet ihmiset nyt ylipäätään ovat monesti ylitsepursuavia kommenteissaan. Tosin yhtään en liioitellut opiskelijoiden, siis kollektiivisen rakkauteni kohteen, ihanuutta. Mutta nyt…on aika rauhoittua ja laskeutua viimeinkin paastoon, ettei tule äkkilaskua juuri ennen pääsiäistä. Oli uskonnollinen kanta mikä tahansa, ihmisen on mielestäni hyvä välillä pidättäytyä, rauhottua ja pysähtyä perusasioiden äärelle, sekä kilvoitella itsensä ja halujensa kanssa tavoitteena edes hieman yksinkertaisempi ja terveellisempi elämä.

Ainoa paastoni, ja melkein rimanalitus, oli  se paastonajan alussa tekemäni päätös jättää viikonlopun viinipullo  ostamatta kuutena seuraavana viikonloppuna.  Samalla annoin itselleni kuitenkin  luvan  juoda viiniä, jos kaapissa vielä on tai jos joku tarjoaa tai….Siis aika surkeaa, mutta toisaalta tyhjää parempi kai sekin.  Ja olen sentään  jo säästänyt olemattomista rahoistanikin noin 30- 40 euroa, onhan sekin jotain.

Mutta ajattelin nyt kuitenkin ottaa vielä loppukirin paastossa, jos sellaista metaforaa edes tässä yhteydessä sopii käyttää. Monena aikaisempanakin vuonna olen pitänyt metelipaussia, eli lopettanut kanavalta toiselle surffailun ja kuunnellut vain yleykköstä ja saattanut siinä sivussa hetkeksi vähän sivistyäkin, ja ainakin säästynyt Yön ja Tähkän väistelyltä (Sori fanit, makuasia).

Toinen elämänmuutos (huh, miten vaativa sana) on se, että alan viimeinkin seurata säännöllisesti verensokereitani ja syömisiäni ja pistämään seurannan perusteella insuliinia, ihan niin kuin diabeetikon pitäisikin tehdä. Mutta minä sen sijaan olen  tähän asti toiminut lähinnä summamutikassa ja rutiininomaisesti, koska en vieläkään, kymmenen vuotta tautia sairastaneenakaan, ole mieltänyt diabetestä identiteettiini kuuluvaksi. Huh, nyt sanon sen ääneen, ihan niin kuin AA-kerhossakin tehdään: Minä olen Päivi ja diabeetikko. Tässä elämänmuutoksessani ovat tukenani erityisesti tyttäreni, kiitos heille huolenpidosta. Ja tämä julkinen kaapista ulos tulokin saattaa auttaa, tosin en taida uskaltaa edes katsoa viime vuoden paastonajan lupaustani, ettei vain olisi jotain samansuuntaista… Mutta ihmisellä on joka paivä mahdollisuus alkaa alusta, eikö.

kestolinkki Jätä kommentti

Yllätyksiä, kokemuksia, hetkiä

maaliskuu 26, 2011 at 9:28 am (Aika, Elämä, Ihminen, Runot, Tutkimus, Ystävät)

Kotiuduin eilen illalla Tampereen reissulta, johon kuului Leea Klemolan ohjaama näytelmä New Karleby sekä osallistuminen Yllätysten sosiologia -päiville. Teemat, joita mielessäni käsittelin tällä retkelläni olivat elämän ja kuoleman kysymyksiä, akselilla kaikki tai/vai ei-mitään. Ja mikä oikeastaan on ei-mikään?  Onko se luopumista, jotta jotain uutta syntyisi? Onko se kaikki; valkoinenhan ei ole väri, vaan siinä on kaikki värit?  Ei siis sen enempää eikä vähempää…

Osallistuin itse  kokemukselliseen poikkitieteelliseen ja -taiteelliseen teemaryhmään, jossa vetäjinä oli kaksi uutta ystävääni. Tuskin muuten olisin rohjennutkaan osallistua. Onneksi nyt siis uskalsin, ja osallistuminen oli puhdasta terapiaa ja oman tietämisen laajentumista. Kysymykset, joita ryhmään tuoduissa papereissa nousi esiin, käsittelivät kokemuksia, tietämistä,  kehollisuutta ja tuntoisuutta. Miten kokemusta voi kuvata sanoin, ja  olisiko jotain muita keinoja kuvata sitä? Miten kuvata ilmapiiriä? Voiko, tai suorastaan pitäisikö, raportissa näkyä epäröinti, keskeneräisyys ja rosoisuus. Think to feel vai Feel to think?

Lähestyimme kysymyksiä viiden minuutin sytykkeiden avulla ja loppuajan käsittelimme aiheita ilmaisun ja intuitiivisten harjoitusten avulla. Oma sytykkeeni pyöri runon Siivet ympärillä. Siivet ovat kuin ”flow” tai Gadamerin metafora dialogista leikkinä, joka tempaa mukaansa niin, että unohtaa itsensä.  Heitin runon lisäksi ilmaan lauseet: ”Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man Dichtung schreiben.” (Calvino) ” We especially need imagination in science. It is not all mathematics, nor all logic, but it is somewhat beauty and poetry.” (Maria Montessori). Kerrotaan, että kun runoratsun  kavio osuu maahan, syntyy siihen paikkaan lähde. Voisiko juuri runolla tai muilla taiteen keinoilla kuvata kokemusta jopa tutkimuksen raportissa. Sekä kokemus että runo ovat jotakin mikä tapahtuu. Myös Derridan kuvaama dekonstruktivismi on jotakin, mikä tapahtuu.

Itselleni puhdistavin  kokemus teemaryhmässämme oli nähdä Päivi Takala Gouldin lyhytelokuva Syvä hengitys, joka kertoi vanhasta tanssijasta, jolla todettaan syöpä. Jo sen ensimmäiset äänet saivat vedet virtaamaan. Päivi Takala Gouldin kysymys esitelmässään oli: Mitä elokuvan tekemiselle seuraa siitä, että ajattelemme ihmisen perusymmärryksen olevan pohjimmiltaan rytmistä ja tuntoista?

Minä, joka lapsena rakastin lukujärjestyksiä, jopa niin, että kesälomallakin tein itselleni päiväohjelmia, minä joka nuorena aikuisena laadin vähintään viisi-vuotis-suunnitelmia elämälleni, minä, jolla oli erittäin määrätietoiset tavoitteet, jotka myös saavutin, olenkin nyt minä, joka pyydystää kokemuksia ja hetkiä, ilman historiaa ja tulevaisuutta. Ja nyt kun sanoin pyydystää, sanoin jotain sellaista, mikä saa ajattelemaan perhosten keräämistä haavilla. Mikä taas on väkivaltainen kuva, sillä mikä onkaan surullisempaa kuin perhonen räpistelemässä vangittuna. Ei hetkeä voi vangita, vaan se vangitsee meidät. Mutta toisaalta hetkestä ja kokemuksesta syntyy muisto. Ja se muisto parhaimmillaan on elävämpi kuin se eetterillä tainnutettu perhonen. Mutta miten  sitä voi kuvata toiselle niin, että toinen ymmärtää?

Hetkessä kohtaaminen on tällä hetkellä parasta mitä tiedän. Siihen sisältyy se, ettei odota mitään, mutta on aistit auki ja on ikään kuin ripustanut kaulaansa kyltin, jossa lukee ”open”. Ihmeellistä silloin onkin, että jopa ”small talk” lähes vieraiden ihmisten kanssa saattaa yht´äkkiä sukeltaa syvälle ja nostaa sieltä pohjalta  sinne haudattuja raskaita kiviä  pintaan. Ja ne kivet saattavatkin olla hetken niin kevyitä, että ne kelluvat. Se, että jakaa jotain sellaista, mitä on hävennyt tai mikä on ollut itselle tabu, tai se, että näyttää arpensa, ruhjeensa ja rupensa, tekee ihmisestä enemmän ihmisen ja lisää yhteistä ymmärrystä tätä raadollista elämää kohtaan ja erityisesti se lohduttaa. Paras kokemus tällä retkelläni oli se, kuinka eräs teemaryhmäämme osallistunut nainen tuli yllättäin narikassa halaamaan minua ja toivotti kaikkea hyvää. Se tuntui ihanalta ja siltä, kuin olisin ollut hetken mummon sylissä, vaikka minua halannut ihminen ei ollutkaan itseäni paljonkaan vanhempi, ehkä vain jotain samaa kokenut aiemmin. (Hassua, tai oikeastaan ei ollenkaan hassua se, että New Karlebyn Martti Piano Larsson haluaa ryhtyä juuri mummoksi). New Karleby ansaitsisi oman teatteriarvionsa täällä kasvupiirissäkin, mutta jos  sitä en saa aikaiseksi, sanon jo tässä, että Mari Turunen huoraavana Nancy-mummona ja täplähyeena-naaraana tekee rankat ja rohkeat roolit. Koskettava on loppukohtaus  tärisevässä asuntoautossa, johon kaikki ovat ahtautuneet. Muistinvaraisesti siteeraten:

Piano:  ”Minusta on alkanut tuntua siltä, että me kaikki ennen pitkää kuolemme.”

Täplähyeenat: ”Niin meidän pitääkin kuolla”

Nancy-mummo: ”Milloin me olemme perillä?”.

Piano: ”Sinä olet Nancy-mummo jo perillä, minulla siihen menee varmaan vielä noin 30-vuotta”

Illanvietossa oli mukavan pörräävä ja surraava olo; siis siivet oli selässä.  Ja sieltäkin jää muistoihin muutama yllätys. Hauskalta tuntui esimerkiksi se, kun eräs tuntematon nuori mies pestasi minut väitöskirjansa ohjaajaksi, teemana lukutaitoa Laosiin tai jotain sellaista (siis vitsi, vitsi, mutta kyllä voisin vaikka ryhtyäkin, kunhan saan omani ensin valmiiksi). Sekin lupaus sinetöitiin halauksella.

kestolinkki Jätä kommentti

Up to the hill, down to the valley

maaliskuu 7, 2011 at 8:16 am (Elämä, Ihminen, Ystävät) (, )

Tennilä on mielentila. Tennilä on leikki, nauru ja ystävyys. Tennilä ei ole paikkaan sidottu. Se on siellä, missä ovat läsnä em. leikki, nauru ja ystävyys. Tänä vuonna Tennilä oli lähellä Müncheniä, Grosshelfendorfissa, jossa vietettiin 21. Tennilän Talwipäiwät kaikkia perinteitä noudattaen.  Aivan nimensä mukaisesti Grosshelfendorf tarjosi minulle suuren avun nousta ylös onnen kukkuloille ja unohtaa hetkeksi murheen laakso. Silmä lepäsi kumpulevassa maalaismaisemassa, taivas oli korkea ja sininen ja kevään ensimmäiset sinivuokotkin löytyivät reittimme varrelta. Ystävien seura tarjosi sekä yksilö- että ryhmäterapiaa, ja taisi olla lisäksi vastavuoroista sellaista. Ja ruoka oli sikäläistä lähiruokaa parhaimmillaan; tuoretta, lisäaineetonta, ja siksi niin puhtaan ja raikkaan makuista. Aamiassämpylätkin sinä aamuna leipomossa leivottuja…

Suomeen paluu loman jälkeen ei ollut siksi kovin mieltäylentävä kokemus. Palatessaan jostain muualta näkee paremmin sen rumuuden, jolta on tottunut sulkemaan silmänsä. Rakennettua ympäristöämme ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa kauniiksi. Ja kotona odottivat kaikki ne samat ratkaisemattomat ongelmat, jotka työnsin loman ajaksi sivuun, ja joita koko ajan lakaisen ainakin hetkellisesti jollakin konstilla maton alle. Kohtahan tässä laskeudutaan paastoon, ja lienee aika siivota perusteellisesti, sieltä maton altakin, ja  erityisesti sielukin.

kestolinkki 2 kommenttia

Olemisen sietämätön keveys, vai sittenkin raskaus

helmikuu 28, 2011 at 9:14 pm (Elämä, Ihminen, Runot) (, , )

”Einmal ist keinmal” Eikö kerran tehdyllä asialla todellakaan ole mitään merkitystä? Eikö ihmisen teoilla ole mitään painoarvoa sen vuoksi, että hänellä on elettävänään vain yksi elämä? Jos lause tarkoittaa tuota, olen ihan eri mieltä Nietzschen kanssa.   Mielestäni ihmisen teoilla on  merkitystä nimenomaan juuri sen vuoksi, että elämä on rajallinen. Juuri rajallisuuteen sisältyy elämän merkitys. Tämä on Heideggerin käsitys, ja se on jokseenkin sama asia kuin, minkä opin koulussa viidennen luokan opettajaltani: Mitään muuta ei ole pakko tehdä kuin kuolla. Tere Vadenin mukaan Heidegger ajatteli, että rajallisuus, kuolema ja merkitys ovat samassa paketissa. Samaan pakettiin kuuluvat mielestäni myös vapaus ja vastuu. Jos sen sijaan ajattelemme, ettei teoillamme ole mitään väliä, voimme olla aivan vastuuttomia, ja onko ns. vapaudellammekaan silloin mitään väliä. Mistä edes olisimme silloin vapaita? Who cares?

Jos  ajattelemme, että teoillamme, itsellämme  ja elämällämme on merkitystä, saavat ne kaikki myös painoarvon, joka saattaa tuntua raskaalta, erityisesti valintatilanteissa. Omat valinnat vaikuttavat myös muiden ihmisten elämään.  Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Tästä varmaan syntyy se ihmiselle ominainen ahdistus. No, ehkä tällainen ajattelu taas korostaa liikaakin yksittäisen ihmisen merkitystä. Hyvä on muistaa sekin, kuinka pieniä rikkahippusia olemme maailmankaikkeudessa. Mutta toisaalta, mitäs siihen liittyen sanottiinkaan Veljeni Leijonanmielessä? Sisältö taisi olla jotenkin niin, että emme ole rikkahippusia, jos olemme rohkeita. Ja jokaisen rohkeudelle on oma mittansa.

Vaikka ajattelenkin yksilön vastuusta em. tavalla, on minua siunattu myös karjalaisilla juurilla; Ilo irti elämästä, vaikka sydän märkänisi. Ja jälleen nimenomaan siksi, että meillä on vain tämä hetki tässä. Ilo antaa siivet kohota raskauden yläpuolelle. Ja kyllähän minulla on erittäin paljon keinoja paeta ”todellisuutta”: kirjat, elokuvat, musiikki, unet, mielikuvitus, toisten ihmisten seura, rakkaus, viini, työ… Mutta hei! Eikös nämä kaikki ole yhtä lailla totta ja elävää elämää,  ja erityisesti viimeksi mainittua. Onko siis edes kyse mistään eskapismista? Sillä se raskas tunne, joka joskus valtaa mielen, ei liiku eikä elä. Sen nimi on varmaan Se Kuolema.

Mun pitää lukea Kunderan Olemisen sietämätön keveys uudelleen. Se oli parikymppisenä yksi lempikirjoistani, mutta mahdoinkohan ymmärtää silloinkaan ajatusta:  Einmal ist keinmal. Sen sijaan sanoisin: Yhteen kertaan sisältyy kaikki, ja Ismo Alanko sanoi: Joka hetkessä elää ikuisuus.

Raskautta ja keveyttä pohtii Marja-Liisa Mikkolakin runossaan Tyttö ja tanssiva karhu. Se on minusta surullinen ja saa tuntemaan epämääräistä syyllisyyttä jostakin.

PS. Saatoinhan tulkita tuon Nietzchen lauseen aivan väärinkin. Voisiko tuo lause ”Einmal ist keinmal” jopa tarkoittaa, että ei ole olemassa vain yhtä kertaa, siis koskaan ei ole vain yksi kerta. Se sopisi paremmin yhteen sen ainaisen paluun ajatuksen kanssa, joka Nietzchellä kuulema oli. Sama mies on sanonut näinkin:

  • Ei ole olemassa faktoja, vain eri tulkintoja.
  • Ihminen yksin kärsi niin hirvittävästi tässä maailmassa, että hänen oli pakko keksiä nauru.
  • Mitä sanoo omatuntosi? ”Sinun on tultava siksi, mitä olet.”
  • Todellisen arvon mitta: miten paljon totuutta yksi henki kestää, miten paljon totuutta se uskaltaa.
  • Tulevaisuus vaikuttaa nykyisyyteen yhtä paljon kuin mennytkin.
  • Ei tunteen voimakkuus vaan sen kestävyys luo korkeamman asteen ihmiset.
  • Mitä minun pitää tehdä tullakseni onnelliseksi? Sitä en tiedä, mutta ole onnellinen, niin voit tehdä mitä tahansa. (Tämä viimeinen Nietzchen kuvitteellinen dialogi) Näistä kaikista olen jokseenkin samaa mieltä, ainakin niin samaa mieltä kuin ihmiset nyt edes voivat keskenään koskaan olla….
  • kestolinkki 5 kommenttia

    Next page »