Kantapään kautta koettua

Touko 24, 2011 at 2:27 pm (Ihminen, Kasvu, Kasvatus, Koulu, Oppiminen ja opetus, Ruumis, Sielu, Tutkimus, Uncategorized)

Tuntuupa mukavalta, kun kantapää kestää taas astumista, ja tulipa todella konkreettisesti koettua jotakin  ”kantapään kautta”.  Kun on tottunut siihen, että  mikään paikka ei yleensä ole kipeä, oli viikon kestänyt kipu kantapäässä oikeastaan ”terveellinen” kokemus siitä, kuinka kipu voi hallita ja vaikeuttaa normaalia elämää.

Kantapään kautta, tai oikeastaa sisäkaluja myöten, tuntuu sekin, kun muutto alkaa muuttua hieman konkreettisemmaksi. Oma koti on jo Huoneistokeskuksen koemyyntipalvelussa, jossa voi maksutta selvittää asunnon markkinahintaa http://www.ilmo.fi/kohde.php?kohde=760. Mielestäni pätee sekä ihmisiin että taloihin se, että rakkaus tuntee syvyytensä vasta eron hetkellä.  Sydämestä ottaa. Huomaan myös tietynlaisia hylkimisreaktiota ja vatsankouristuksia ruumiissani käydessäni katsomassa myynnissä olevia asuntoja. Ne eivät  tunnu omalta, ja tekee mieli lähteä juoksemaan pois kesken esittelyn. Onneksi on sentään mielessä yksi, jonne voisin kuvitella itseni asumaan (ja jonka pystyisin maksamaankin).

Kivusta huolimatta kantapään kautta kokeminen on tarpeellista. Voi olla jopa niin, että ihminen ei ilman kipua edes opi, tajua, muutu tai kasva. Kantapään kautta saisivat kernaasti kokea opettajan työn muun muassa ne päättäjätkin, jotka lapsen parhaaseen vedoten sijoittavat erityistä tukea vaativia lapsia yli kahdenkymmenen oppilaan luokkiin. Se mikä näyttää paperilla ”tasa-arvon ” toteutumiselta ei välttämättä toimi käytännössä. Ei ole kiva olla aina se, joka ei ymmärrä, ei ehdi, ei saa selvää, varsinkin jos vielä vieressä häiritsee joku, joka kyllä osaisi, mutta ei viitsi.  Eikä ole mukavaa opettajastakaan tuntea jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Se, mikä oikeasti olisi tasa-arvoa, tarkoittaisi käytännössä pienryhmäopetusta, joustavampia ryhmäjakoja ja useampia aikuisia samassa luokassa. Mutta se maksaa. Oppilaan integrointi tasa-arvon nimissä ”normaaliin” luokkaan ei maksa. Muun muassa tällaisista puhuimme viimeisessä Toimen kokouksessa, joka oli itseäni koskettava kokemus sekin, positiivisesti sydäntä sykähdyttävä. Ryhmäni opettajat ilmaisivat muun muassa avoimesti väsymystään kaikkeen siihen paperinpyöritykseen, mikä on lisääntynyt ja mikä vie aikaa perustehtävältä ja lapselta.  Toisaalta opettajat ideoivat vapaasti vastalääkkeeksi kiireelle ja suorittamiselle koulua, jonka slogan olisi Slow flow tai heittivät ilmaan kysymyksen: Millainen olisi lukuvuosi ilman oppikirjoja? Ihmeekseni huomasin, että lukuvuoden viimeinen kokoontumisemme tiivistyi juuri niiden kysymysten äärelle, joita olin lähtenyt tutkimuksessani selvittämään.

kestolinkki Jätä kommentti

Entisen nuoren (kasvu)kipuja

Touko 17, 2011 at 8:12 am (Aika, Kasvu, Kasvatus, Ruumis, Sielu, Uncategorized, Ystävät)

Viikonloppuna Tennilän tytöt, eli kotikylän lapsuusajan kaverit, ilahduttivat minua käynnillään. Huomattiin (taas) yhdessä, kuinka juttumme pikku hiljaa ovat siirtyneet aikaisempaa enemmän ”sairaskertomusten” puolelle. Minulla itselläni oli ainakin päällimmäisenä ikävä polvivaiva, joka kaiken kukkuraksi siirtyi  tyttöjen lähdettyä kantapäähän ja tuntuu nyt vielä ikävämmältä, kun toisella jalalla ei voi edes astua. Oma diagnoosini on limapussin tulehdus; bursiitti. Se saattoi tulla siitä, kun kipeän polven kanssa jouduin pitämään jalkaa epänormaalissa asennossa, ja nyt arvailenkin vain, minkä lihaksen tämä toispuoleinen varpaillaankävely seuraavaksi kipeyttää… Niinpä niin, vielä kymmenen vuotta sitten tällaiset vaivat olivat melkein tuntemattomia.

Kun odottelin kavereitani mussakaa valmistellen, soi radiossa enteellisesti entisten nuorten sävellahja. Vaikka en tosiaankaan kuulu niihin ihmisiin, jotka jumittuvat kuuntelemaan teiniaikojensa musiikkia loppuiäkseen, tuntui kuitenkin mukavalta kuunnella hyvin juonnettua ohjelmaa. Ja tunnelmaankin se sopi, sillä kyllähän aina kotikylän tyttöjen tapaamisissa ajatukset siirtyvät taaksepäin. Jäähyväiset aseille soi  juuri ennen heidän saapumistaan. Olin sen itsekin aikoinaan äänittänyt kasetille.  Vaikka aikaa onkin kulunut paljon siitä, kappaleen sanoma tuntuu edelleen erittäin ajankohtaiselta. Kyllä tietyt arvot syntyvät nimen omaan juuri silloin teini-iässä. 

Lapsena jalkojani vaivasivat kasvukivut öisin. Jonkinlaisista kasvukivuista voi kai nytkin puhua, kun pitää hyväksyä se tosiasia, että kun ihmisen ikä pyöristyy jo viiteenkymmeneen, ei voi enää käyttää itsestään sanaa nuori.  Ruumis on alkanut rapistua, vaikka sydän olisikin vielä melkein hölmö nuori sydän.Tämän totesimme tyttöjen kanssa yhdessä ja vähän sitä ajankulumista ihmettelimmekin, jälleen kerran. Onneksi meidän kaikkien vanhemmat ovat vielä niin toimintakykyisiä ja aktiivisia, että vielä voi tuntea itsensä,  ainakin lapsuuskodissa käydessään, ikää kuin ”lapseksi”. Varmaan huoltajasuhde saattaa vielä toisinkin päin kääntyä tulevaisuudessa. Vaikka emme enää nuoria olekaan, tyttöjä päätimme kuitenkin edelleen olla. Se ei meidän mielestämme näin kypsässä iässä ole enää mikään vähättelevä ilmaisu, vaikka tytöttely silloin nuorempana saattoikin joskus tuntua ärsyttävältä. Tässä iässä toisaalta on taas uudelleen tyttömäisempi olo, kun pahimmat ruuhkavuodet alkavat olla jo ohi ja voi elää ikään kuin vapaammin. ”Maailma on (edelleen) täynnä salaisuuksia. Tänään jaksan nousta seisomaan, tänään jaksan itseäni katsoa…tänään aion lähteä maailmaan…” Kunhan vielä tuo bursiitti helpottaisi.

kestolinkki Jätä kommentti

Rajapinnalla

marraskuu 7, 2010 at 8:22 pm (Musiikki, Ruumis, Sielu, Uncategorized) (, , , , )

Pyhäinpäivän viikonlopuksi suuntasimme Kuopioon tapaamaan läheisiä. Ohjelmassa oli Jarkko Martikaisen ja Timo Rautiaisen konsertti Atso Almilan johtaman Kuopion kaupunginorkesterin kanssa. Tämä Rajapinnalla-konsertti oli erittäin sopiva marraskuun ja pyhäinpäivän tunnelmiin. Martikainen aloitti konsertin kappaleella Jokainen sotilas on vihollinen. Jarkko Martikainen on oiva, kantaaottava sanoittaja ja ääneltään notkea laulaja.  Kumarruskin oli niin notkea, että pitkä tukka miltei hipaisi lattiaa. Pidin kovasti myös seuraavasta Toivo nimisestä kappaleesta.

Timo Rautiainen avasi oman osuutensa Elegia-kappaleella, jossa äiti lähtee hakemaan apua naapurista, kun poika on juuri kuollut, viinan vietyä voiton. Laulussa kuvataan itsellenikin tuttua suomalaista sielunmaisemaa syrjäseudulta: ”Niin kului tunti, toinenkin ja hiljeni sen pojan peti. Ja äiti ylleen haalarin ja saappaat jalkaan veti.Yli pellon pahaisen laahusti naapuritaloon. Astui varoen vähäiseen valoon …Ei kiire vaivannut kysyjää, vain yhdestä oli huoli ”Soittakaa kirkolle kun poika äsken kuoli”. Rautiaisen Samarialainen otti ajankohtaisesti kantaa kerjäläiskysymykseen ja toimi hyvin sinfoniaorkesterin kanssa.

Mustaa huumoria oli Martikaisen  Hitlerin koirasta, Blondista, kertovassa biisissä; Kaikki heiluttivat häntää, vaikka vain Blondi oli koira. Koska olen itsekin aina tiedostanut sen, että kaikki me joskus kuolemme, tykkäsin  kappaleesta Kaikki me kuolemme pian. ”Vaikka mä elän kuin viimeistä päivää, kiellän sen olevan viimeinen, kavahdan terveen järjen häivää, elämää vierastan…Siis missä on  rakas tai ystävä parhain, siellä sun paikkasi tänään jo on, kaikki me lähdemme liian varhain kuoleman kankeuden karkelohon”. Tykkäsin myös kappaleesta Meitä odotetaan mullan alla, joka rullasi hienosti sinfoniaorkesterin säestyksellä. Saman teeman alle sopi myös Loppusijoituspaikka.

Rautiasen kappaleista kosketti eniten Marja Mattlarin sanoittama Lintu: ”En kadu ketään niistä, joita syliini suljin, heitä sentään rakastin. Itken kaikkia niitä joiden ohitse kuljin joita väistin ja pakenin, sillä aina kun ihmisen lähelle päästin löysin lähelle itsekin, mutta jos itseäni varjelin ja säästelin heti eksyin ja palelin.”

Pyhäinpäivänä Rajapinnalla-teema jatkui VB-valokuvakeskuksen Exitus-näyttelyssä, jossa oli Minna Havukaisen kuvia kuolemasta ja surusta. Näyttelyn jälkeen veimme kynttilät Martta-mummon haudalle.
 

Rajapinnalla jatkoimme myös illalla, kun vapautimme mullan alta jotakin menneisyydessä vangittua ja elävältä haudattua. Se helpotti kummasti kaikkien oloa. Tarok-korteissa kuolema muuten tarkoittaa tien raivaamista uusille mahdollisuuksille, siirtymävaihetta ja muutosta. Jenni Vartiaisen Minä ja hän kertoo mielestäni hienosti sielunvaelluksesta ja  siitä, kuinka uusi matka alkaa.

kestolinkki Jätä kommentti

Blue Mood

lokakuu 2, 2010 at 7:59 pm (Elämä, Musiikki, Sielu, Uncategorized) (, , , )

Välikausimelankoliako on iskemässä, vaikka yleensä en kärsi siitä syksyllä vaan keväällä. Välikausi, välitila tuntuvat tällä hetkellä sanoilta, jotka kuvaavat omaa tilaani osuvasti. Olen koko ajan kuin eteisessä; lähtemässä jostakin pois tai kolkuttelemassa joidenkin toisien ovien takana. Ikänikin puolesta taidan olla jossakin välitilassa, mutta ei siitä sen enempää tällä kertaa.

Alakuloista oloa tulee lohdutettua helposti ahmimalla. Tunnustan, että olen tänä viikonloppuna syönyt valkohomejuustoa enemmän kuin on kohtuullista (kokonaisen paketin yksin!), eikä se tietty mene alas ihan pelkän kraanaveden saattamana…

Eilen siirsin kotikirpparimme tavarat laajemmille markkinoille Savonlinnaan, mutta en tällä kertaa löytänyt niitä haikailemiani saapikkaita kirpputorilta, vaan viereisestä Sokoksesta. Saapikkaat eivät tällä kertaa olleet myöskään  mymmeli-mallia, mutta mielestäni vietävän hyvännäköiset ja -tuntuiset jalassa, ja onneksi sain ne halvalla. Mutta sitten piti ostaa mekko, että saappaat näkyvät jne… no, onneksi ei kuitenkaan kovin pitkälle sitä ”niin edes päin”. Puolustelin tuhlaamistani sillä, että sain oikeastaan kaikki ostokseni pienellä lisätienistilläni, joka valitettavasti nyt loppuu, eli siihen varmaan loppuu tuhlaamisenikin, I hope so. Ja minäkö se juuri edellisessä postauksessa ylistin niukkuutta…

Alakuloisena etsin myös musiikkia,  joka lohduttaa. Nostalgisessa vireessäni muistin Billy Joelin, jonka vinyyliä vingutettiin meillä ahkerasti 80-luvulla. Lempikappaleeni oli Innocent man. Silloin en sanoja paljon edes pysähtynyt kuuntelemaan, mutta nyt ne tuntuivat kovastikin osuvilta. Malja viattomille miehille!

Onneksi olo on kohentunut iltaa kohden erityisesti kuopuksen ansiosta. Tehtiin yhdessä kauraomenapaistosta ja syötiin se kahteen pekkaan. Niin, se kohtuus on ihanne, jota kohti koitetaan kurkottaa…

Antaa Billyn laulaa vielä kerran tänään täälläkin tämä kappale,  joka alkaa:

Some people stay far away from the door
If there’s a chance of it opening up
They hear a voice in the hall outside
And hope that it just passes by

Some people live with the fear of a touch
And the anger of having been a fool
They will not listen to anyone
So nobody tells them a lie….

kestolinkki Jätä kommentti

Kaksi naista ja kosketusta vailla vapiseva mies

elokuu 2, 2010 at 9:41 pm (Musiikki, Runot, Ruumis, Sielu) (, , , )

”Ihon alla, tiedän sen, mulla kaksi naista on…Kaksi naista, luulen niin, lyötiin yhteen vartaloon. Toinen päätyy naimisiin ja toinen turmioon. Olen kaunosilmä, villiviini kumpaa vaan, lailla lemmikin ja ohdakkeen on kaksin kauniimpaa. Toinen kylvää purnukoihin rosmariinin siemenet…Toinen tanssii perennoilla ja kiljuu kuutamoon…Kumman tahdot kumman meistä…Miten kestät kahta naista, joista toinen istuttaa, toinen taas aina kaiken repii juuriltaan?…” (Sanat Tuure Kilpeläinen, Vuokko Hovatta laulaa levyllä Liaani)

Jotenkin tästä tunnistaa itseään…

Ja tämä Kosketusta vailla vapiseva mies on kuin tehty Iloisimman surun Sauli Rekelästä (kts. edellinen postaus), ja onhan näitä ihan elävässä elämässäkin nähty. Myös tähän Vuokon esittämään lauluun on sanat tehnyt Tuure Kilpeläinen, ja tosi hyvät sanat onkin tehnyt, molempiin!

kestolinkki Jätä kommentti

Vanha runotyttö etsii tähteään

kesäkuu 13, 2010 at 8:08 pm (Kasvu, Kasvatus, Matkakertomuksia, Runot, Sielu, Uncategorized) (, )

Minähän olin pienenä mielestäni ihan niin kuin pieni runotyttö. Kuten esikuvallani, Uuden Kuun Emilialla, minullakin oli  harmaat silmät ja tukka tumma, minulle oli ominaista riutua rakkaudesta ja luomisentuskaakin tunsin ajoittain. Nyt olen jo aika vanha runotyttö ja luonteenpiirteetkin ovat onneksi ainakin edes vähän loiventuneet.  Runoihin tunnen kuitenkin edelleen vetoa. Männä viikonloppuna sainkin nauttia  aimo annoksen runoutta Annikinkadun runofestivaaleilla.

Runofestivaalit järjestettiin jo seisemättä kertaa Tampereen Tammelassa Annikinkadulla, mutta itselleni kokemus oli neitseellinen. Tapahtuman miljöö jo itsessään on runollinen; puukortteli, jonka taloja ei ole ”pilattu” remontilla (taisin jo mainita aikaisemmin taipumuksestani rappioromantiikkaan…) Tunsin siis olevani ihan kuin kotonani. Sää vain ei suosinut valitettavasti tapahtumaa, vaan oli raikas kuten Rosa Meriläinen sitä positiivisesti kuvaili. Onneksi muorilta löytyi mukaan ankkakuvioinen retro-sateenvarjo, ja sujauttipa muori vielä pienen taskumatinkin käsilaukkuuni, ja täytyy sanoa, että se sisäinen lämmike oli illan suussa jo erittäin tarpeellista ellei peräti välttämätöntä, sillä se pahuksen tunnollisen ihmisen flunssakin oli  iskenyt heti, kun koulutyöt ja ylioppilasjuhlat helpottivat.

Tänä vuonna Annikinkadulla esiintyivät miesrunoilijat. Mukaan oli saatu myös harvinaiset ulkomaiset esiintyjät: Jaan Kaplinski Virosta ja John Giorno Jenkeistä. Kotimaisia esiintyjiä olivat mm. Ilpo Tiihonen, Leevi Lehto ja nuorempaa polvea Jarno Lindemark, Eino Santanen ja Tapani Kinnunen. Ilpo Tiihosen runot liikuttivat itseäni. Niitä säestämään sopivat hyvin  kontrabasso ja haitari. Ilpo Tiihonen oli itselleni aiemmin tuttu lähinnä lastenrunoistaan, joista Jees ketsuppia oli omien tyttöjeni suosikkeja. Leevi Lehto ryöpytti ilmoille varsinaisen sana- ja äänitulvan, ja tiedänkin nyt, keltä eräs tuttavapiirimme satunnainen lausuja on saanut vaikutteita; ikiradikaalejakin molemmat ja hauskoja.

Jaan Kaplinskin runot olivat selkeitä ja puhtaita. Nyt kun runoista puhutaan, voin varmaan käyttää itsekin vähän runollisia mielikuvia… Kaplinskista ja hänen runoistaan tuli mieleen puhtaat tuulessa kuivuvat valkoiset pellavalakanat, jotka on kudottu kangaspuissa itse ja joihin on virkattu käsin pitsit. Tämä virolainen runoilija ja kirjailija vaikutti vaatimattomalta ja viisaalta herrasmieheltä.

Valaistuneelta vaikutti kyllä toinenkin ulkomainen esiintyjä, mutta esine, jolla häntä kuvaisin, olisi vanha notkeaksi kulunut nahkarotsi, jonka taskuista löytyisi pillereitä, käärittyjä sätkiä, värituubeja, kasetteja, valokuvia….Giornon olemus oli valloittava  ja valovoimainen, ja hän vallan vyörytti tarinansa meille. Runofestivaalien sivuilta voi kuunnella, miten Giorno valmisti ystävänsä William Burroughsin matkalle toiseen maailmaan. Molempia pääesiintyjiä yhdistää muuten viehtymys idän uskontoihin; iloiseen budhalaisuuteen ja taolaiseen viisauteen.

Jouni Hynystä en enää tarennut jäädä kuuntelemaan, ja lisäksi lämmin suihku ja Telakka vetivät jo vahvasti puoleensa. On se onni, etten ole tamperelainen, sillä viihtyisin varmasti liiankin hyvin ja liiankin usein Telakalla. Siinä paikassa on hyvät värähtelyt! Vaikka en tuntenutkaan ketään ja olin yksin liikenteessä, olo ei ollut orpo. Kalle Niinikankaan runot  ja Jack Kerouac Shaped Society Projectin improvisointi oli upeaa ja upottavaa ja Rauhatädin rap, jossa oli kyllä jotain funkahtavaakin, tempasi monet meistä lattialle liikkumaan. Varsinaista tähtisadetta koko päivä ja ilta! Ja kotiin tuliaisina runokirjoja. Vilja-Tuulia Huotariselta sain ihan omistuskirjoituksen kirjaan Iloisen lehmän runot. Lopuksi Kaplinskiltä Kravun kasvupiiriin sopiva katkelma runosta, jonka on suomentanut Arto Lappi, mielestäni hienosti:

”Me kasvamme aina.

Joskus takaisin itseemme, kuten runkoon kääntyvät oksat.

Joskus poispäin, kohti toisia, ihmisiä, paikkoja, kieliä.

Toisinaan painomme katoaa; kasvusta tulee kuin vapaata pudotusta….”

(Kaplinski, Teoksessa: Olen kevät Tartossa 2010)

kestolinkki Jätä kommentti

Säkenöivästä voimasta

maaliskuu 7, 2010 at 9:53 am (Musiikki, Ruumis, Sielu, Uncategorized) (, )

Mies yllätti iloisesti perjantaina kysymällä, haluaisinko lähteä seuraavana päivänä Ismo Alangon konserttiin, liput olisi…Että haluaisinko!? Lienee turha kysymys! Konsertti ei olisi voinut osua parempaan saumaan; eilen oli blue mood, alavireinen olo, melkein kuin tiskirätti, eikä edes ylpeä sellainen, vaan vanha, virttynyt ja repaleinen. Mutta mikä parantava voima elävällä musiikilla onkaan! Oli upeaa nähdä oma idoli, joka on ihan niin kuin ennenkin, ellei jopa parempikin. Sama ihana ”virnunaama”, ja varsi kuin visakoivulla. Ja se energia! Sillä olisi voinut lähettää raketin kuuhun! Ainakin se energia tarttui yleisöön ja kuumensi koko Kellarin.

Setti alkoi uuden levyn biiseillä Onnellisuus, Sun täytyy olla viileä, Loputon kasvu…Niin kuin arvelinkin jo levyarviossani, biisit toimivat keikalla. Erityisesti tykkäsin kahdesta viimeksi mainitusta. Niissä on sellainen lentoonlähdön meininki. Ihan keikan alussa piti kuitenkin keskittyä vähän reviirin puolustukseen. Olen näköjään agressiivinenkin fani tarvittaessa…Aloituspaikkani oli hyvä; katseyhteys Alankoon ja sopivasti tilaa ympärillä (n. 10 cm). Ensin siihen tuli yksi heiluva örveltäjä ystävänsä kanssa, ja se vaatimani kymmen senttiä rikkoontui… No, mulla on hyvä taktiikka: pitkät jalat tukevasti haara-asentoon ja aggressiivista ”pyrstön” heilutusta. (Ymmärrän hyvin lintujen reviirin puolustus”tansseja”.) Sain kuin sainkin tällä konstilla häädettyksi ne kaksi, mutta seuraava hyökkäys oli tulossa kohti kuin panssarivaunu  iäkkäämmän ja leveämmän pariskunnan muodossa. He jyräsivät tilaa meidän jo paikalla olevien keskelle ja jäivät hytkyttelemään kuin humpan tahtiin! ÄRSYTTI! (Tiedän: Olen lapsellinen ja näköjään vielä ikärasisti, vaikka varaa ei olisi  ja että olisi peiliinkatsomisen paikka) Mutta onneksi parantava musiikki tempasi mukaansa ja haihdutti ärsytykset. 

Uuden levyn biisien jälkeen vanhemman tuotannon aloitti Tällä tiellä, joka toimi! Muutakin Hassisen koneen repertuaaria tuli mm. lempparini Levottomat jalat, jotka mulla taitaa olla hautaan asti, mutta niin on Ismollakin! Säätiön tuotannosta on edelleen ajankohtainen Kun Suomi putos puusta ja hyvä on Sisäinen solariumkin. Tykkään kovasti myös Paratiisin puusta sekä kappaleesta Rakkaus on ruma sana. Kaksi tuntisen latingin viimeinen neljännes kului Siekkareiden viitoittamalla tiellä. Mutta on se Teho Majamäki todella nimensä veroinen virtuoosi. Korvaa yksinään kokonaisen bändin!  Mul on aina nälkä ja koko ajan jano, Kuka teki huorin, Peltirumpu sekä ihan psykedeelinen versio Apua, elintaso laskee-kappaleesta!! HALLELUJA!! Kaksi encorea vielä päälle; toisen niistä päätti iki-ihana Rakkaudesta ja ihan viimeinen veto oli kevyesti Taiteilijaelämää.

Kyllä pyyhkii taas iloisesti tällä tiskirätillä! Se on huuhdeltu virtaavalla vedellä.Suorastaan kuljen hieman maanpinnan yläpuolella, vaikka nimmaria en jäänytkään hinkumaan käteeni, kuten joskus aikaisemmalla keikalla olen tehnyt. Loppuun vielä pientä brassailua; Olen pässyt lähietäisyydelle äiti Alankoakin, kun kymmenisen vuotta sitten harjoittelimme vierekkäin promootiota varten vanhoja tansseja. Anna-Liisa Alanko oli silloin hieman aiemmin väitellyt aiheesta Immi Hellen ja kansalliset kasvatusaatteet. Minä en ollut väitellyt kuin mieheni kanssa…

kestolinkki Jätä kommentti

Laskainen lasketaan, paastonaika alkaa…

helmikuu 16, 2010 at 3:19 pm (Aika, Arki/juhla, Musiikki, Ruumis, Sielu, Uncategorized) (, , , )

Jonkinlainen raittiinilmanmyrkytys saattaa iskeä, koska vietin tänään kolme tuntia työnikin puolesta laskiaismäessä, ja huomenna on samanlainen satsi luvassa. (Liikuntaa on  lukujärjestyksessäni sekä tiistaina että keskiviikkona, molempina päivinä kolme tuntia, ja se  on erittäin hyvä järjestys tällaiselle laiskiaiselle!) Patja-jätesäkissä-viritykseni laskuvälineenä osoittautui muuten lastenkin mielestä niin mainioksi, että  sitä ihan jonotettiin, enkä aina olisi edes raaskinut antaa sitä lainaan.

Nyt on sitten meluttu mäessä ja mässätty kermapullia niin, että hiljentyminen ja pidättäytyminen ei ole ollenkaan pahitteeksi.Tällaiselle heikolle ihmiselle, joka ei vieläkään ole mieltänyt sairastavansa diabetestä, on erittäin tervetullut tämä vuotuinen mahdollisuus paastoon. (Ihan kuin se ei nyt olisi muulloinkin mahdollista…) Kieltäydyn siis huomisesta alkaen ainakin pääsiäiseen asti karkeista. Vuosi takaperin otsikoin blogini: Mediapaasto tarpeen? Siihen en nytkään yllä, vaikka myöntää täytyy, että olen liiankin  tiukasti kiinni verkossa,  ja se aika on pois mm. tutkimuskirjallisuuden lukemiselta tai kuopuksen kanssa leikkimiseltä. Selittelen melko uskottavasti itselleni, että olen tätä kautta löytänyt paljon kontakteja ja lähteitä. .. joka on kyllä ihan totta myös.

Laskeutumista henkevämpään aikaan edesauttoi viime sunnuntaina  Jorma Hynnisen ja Kiril Kozlovskyn hieno konsertti: ”Elämän kaari – Oskar Merikannon lauluja”. Jorma Hynninen on mummimme ”idoli” ja olimme ostaneet hänelle  joululahjaksi lipun tähän konserttiin. Ystävänpäivän kunniaksi lähdin kaveriksi, ja oli hyvä, että lähdin. Hynninen on tietty karismaattinen tulkitsija (katkelma Juha-oopperasta:http://www.youtube.com/watch?v=wqIo3a9bS4g), mutta erityisesti ihastuin tällä kertaa intohimoiseen ja vimmaiseen pianistiin. http://www.fazerartists.fi/kirilkozlovsky.html 

Merikannon tuotannosta itselle tuttuja olivat kepeät laulut kuten Pai, pai paitaressu (Mustakallio) ja  Kullan murunen (J.H. Erkko), mutta suurimman vaikutuksen tekivät dramaattisemmat Ma elän (Larin Kyösti), Myrskylintu (Kasimir Leino), Balladi (Ilmari Kianto) sekä Merellä (J.H. Erkko) Molemmat artistitkin olivat mielestäni näissä lauluissa parhaimmillaan, kun saivat päästellä täysillä, ja ehkä ilmaista samalla omankin elämänsä  kokemuksia, erityisesti Hynninen, arvelisin.  Merikanto on säveltänyt niin, että musiikissa voi kuulla kyyhkyjen kujerruksen, tuulen tuiverruksen ja meren kuohunnan.

Lopuksi vielä vähän perinnetietoa. Tänä aamuna oli yhteenotto kuopuksen kanssa, kun yritin selvitellä takkuja hänen hiuksistaan. Harmi, kun en silloin ollut vielä lukenut tätä kansanviisautta: ”Kun laskiaisena kampaa tukkaa yhdeksän kertaa, niin kasvaa pitkä tukka.” Tuo tieto olisi voinut tehdä toimituksesta helpomman. Tänään pitää myös lakaista tupa oven suusta perälle päin sitä varten, että talo rikastuisi. (Vanhat merkkipäivät SKS) Ei olisi pahitteeksi sekään tässä ”konkurssissa”.

kestolinkki Jätä kommentti

Huikean hienoa!

tammikuu 10, 2010 at 3:30 pm (Luonto, ympäristö, maisema, Ruumis, Sielu, Uncategorized) (, )

Avasin tänään oman retkiluistelukauteni Oravissa häikäisevän upeissa maisemissa.  http://www.saimaaholiday.net/oravi/index.php?page=retkiluistelu 

”Matkanjohtajana” toimi hokkariblokin isäntä, jonka sivulta voinee pian ihailla samoja maisemia valokuvista. http://hokkaribloki.wordpress.com/. Puut olivat kuin sokeroituja, oikeastaan ne olivat melkein satumaisen epätodellisen näköisiä; kuin tekolumella kuorrutetut muovikuuset jouluna tai vanhojen elokuvien talviset lavasteet.  Pakkasta oli kyllä -18, mutta onneksi ei ollut viimaa, joten hyvin tarkeni, kun oli pukeutunut sään mukaan (urheilukerrasto on muuten huippukeksintö!) Jääkin oli hyvässä kunnossa. Tosin oma retkeni alkoi kyllä itkuntirskahduksella, kun heti sadan metrin jälkeen lensin rähmälleni, kun en muistanut varoa oudokseltaan railoja, vaan lähdin viilettämään täyttä häkää. (Mites se olikaan: ”Ylpeys käy lankeemuksen edellä”…Ajattelin tietty jo vanhana konkarina näyttää, että kyllä lähtee…:) No, se könähdys oli onneksi ainoa vastoinkäyminen tällä reissulla. Retkiluistelu on ehdottomasti itselleni mieluisin talviliikuntalaji, jota olen harrastanut  jo viitisen vuotta mieheni kanssa. Matka taittuu yllättävän nopeasti ja vaivattakin, ja kuitenkin laji kehittää monipuolisesti eri lihaksia ja saa sykkeenkin nousemaan.

Luistelimme tänään syväväylälle asti ja takaisin eli yhteensä 16 km. Peonselän kääntymispaikalla oli helppoa ymmärtää aikaisempi käsitys maailmasta pannukakkuna. Tuntui siltä, että olimme keskellä pyöreää laakea vatia, jonka yllä oli sininen kupu. Horisontti näkyi joka suunnasta. Peonselällä söimme myös eväät: banaanit ja mukilliset kuumaa mehua. Juuri sopiva eväs tälle lenkille. Kotimatkalla autossakin  ihailimme vielä kauniita huurteisia maisemia. Retki hoiti sekä ruumista että sielua. Toivottavasti Herttuankin luistelureitti pian valmistuu, jottei aina tarvitsisi lähteä merta edemmäs kalaan.

kestolinkki Jätä kommentti

Rajatilatuulia ja melankoliaa

marraskuu 21, 2009 at 12:13 pm (Elämä, Musiikki, Sielu, Uncategorized) (, )

Ilmeisesti on mahdollista tuntea itsensä yhtä aikaa sekä nuoreksi, melkein murrosikäiseksi, että toisaalta liian vanhaksi. Ennen kuin jatkan, varoitan, että tätä blogikirjoitusta suositellaan vain 1960-luvulla syntyneille. Vanhemmista tämä varmasti vaikuttaa rääpäleen ruikutukselta ja nuoremmista taas mummon höpinöiltä. Aivan  niin kuin minusta nykyisin vaikuttavat kaikki kolmekymppisten ”kriisit” ja ”kipuilut”  niin itsekeskeiseltä valitukselta. (Ja sitä ne ainakin omalla kohdallani aikoinaan olivatkin.) Enkä suosittele tätä niillekään, ketkä tuntevat vain sen reippaan minäni, eivätkä halua muuhun tutustuakaan. Kaikkihan on tällä hetkellä elämässäni erittäin hyvin, ellei  vielä paremmin, mutta silti jonkinlainen melankolia saa joskus yliotteen, ja tulee niin riepu olo, että silloin ei tarvitse paljon tätä riepua vääntää, kun tirahtaa.

Toisaalta olen niin ylpeä, kun entisiä ekaluokkalaisiani valmistuu yliopistosta tai menee naimisiin tai tulee vastaan lastenvaunuja työnnellen…On hienoa, että on saanut olla yksi linkki ketjussa, mutta samaan aikaan muistaa yht`äkkiä oman ikänsä ja ymmärtää, että käytännössä omat lapset on jo alullepantu, eikä omaa vauvaa saa enää koskaan vaunuissa työnnellä. Teoriassakin se olisi todennäköistä enää vain muutaman vuoden. Se aika on siis ohi.  Ja vaikka en lapsia enempää edes toivo, tuntuu tietoisuus tästä silti surulliselta. Surullista on myös se, että niin monelle hyvälle työtoverille on jo täytynyt toivottaa hyviä eläkepäiviä. Heitä on ikävä!

Eilen oli juuri sellainen edellä kuvattu riepumainen ole, ja sen taustamusiikiksi sopi erinomaisesti Vesa-Matti Loirin Inari levy, joka oli eräänlainen heräteostos, mutta toisaalta muistissa oli ostohetkellä myös Loirin viime kesäinen keikka Provinssissa. Vaikka kriittisemmät ja kyynisemmät arvostelijat sanovatkin, ettei Loirista ole Suomen Johny Cashiksi, niin minulle kelpaa kyllä. Oli vapauttavaa lösähtää sohvalle kuuntelemaan Inaria ja antaa rätin oikein valuttaa ikäväänsä jonnekin. En pahastunut edes siitä, että Loiri oli levyttänyt erään lempikappaleistani: Röyhkän Talo meren rannalla, päinvastoin, hyvin sopi tunnelmaani: ”Talo meren rannalla, arvoitus monille, olen odottanut jo kauan, haluan sinne, talo meren rannalla arvoitus minulle, astun pois puiden varjosta aurinkoon…Joku haluaa niin käyvän, vetää muo sinne, joku toinen taistelee vastaan, repii muo vaatteista…” tai Epuilta lainattu: ”Me ovi haassa ollaan, vain pois valo on ja me talon kanssa kuunnellaan, kun sade lyö ikkunaan…” tai Koti-ikävä Sirkesalolta: ”Mihin ikinä meen, se tarttuu takinliepeeseen, et pysty pakenemaan melankoliaa. ” Mutta paras biisi levyllä oli mielestäni Hectorin kappale Yhtenä iltana: ”Yhtenä iltana lausuttais ei sanaakaan, yhtenä iltana ois lupa koskettaa vaan…Yhtenä iltana kuunnella tuulia vaan, yhtenä iltana ääniä lapsuudestaan…yhtenä iltana maailma ois kohdallaan, yhtenä iltana aikuiset lapsia ois….” Hectorin versio: http://www.youtube.com/watch?v=YqMWfX8Oxwc 

Yllättävän monissa levyn kappaleissa puhuttiin tuulista. Aika sopivaa, sillä ostin kolmisen vuotta sitten taulun, jossa tyttö seisoo voimakkaassa vastatuulessa tukka hulmuten kasvot tuulen suuntaan.

PS. Riepuilu yleensä helpottaa ja itku puhdistaa. Sitä paitsi rättinä on hyvä lähteä siivoamaan. Tänään oli tehokas kodinhoitopäivä. ”Oon tiskirätti mutta ylpeä sellainen…”(Ismo Alanko) Ja vielä: En tiedä, mistä tempasin otsikoksi ”Rajatilatuulia”, googlasin vasta myöhemmin, mitä rajatila merkitsee ja mistään niin vakavasta ei psyykkisessä mielessä ole kyse… mutta  löysin samalla Trio Niskalaukaukselta hienon kappaleen Rajatila: http://www.mp3lyrics.org/t/timo-rautiainen-amp-trio-niskalaukaus/rajatila-live/

kestolinkki Jätä kommentti

Next page »